Koskisodista sotaan Euroopassa
24.05.2023
Lohen loppu, otsikoi Helsingin Sanomat kolme sivua ja 14 palstaa vaatineen mittavimman artikkelinsa uutissivullaan 22.05. 2023. Vastaavia kirjoituksia saatiin lukea pohjoisten jokiemme rakentamisesta 1960- ja 1970-luvuilla tuhkatiheään. Joet olivat Suomen suurimman Kemijoen tai Iijoen rakentamisesta ja koskisodistamme sekä samalla myös lohesta. Koskisodilla tarkoitettiin Kuusamon koskia ja kilpailua niiden rakentamisesta Pohjolan Voiman Kemijoki Oy:n välillä. Elettiin joko sotavuosiamme tai hieman niiden jälkeen. Kaikki oli syntynyt ikään kuin arvaamatta (De improviso) ja tehden tietä paremmilleen (Da locum melioribus).
Asenne ja arvot olivat tuolloin erityisen myönteisiä uudelle teknologialle ja rakentajia ihaillen villin luonnon kesyttäjinä. Vasta paljon myöhemmin 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla myötätunto villin luonnon kesyttäjistä sen raiskaajiin ja luonnon pilaajiin, paikalliset elinkeinot lohen kalustuksessa lopettaviin, altaiden ja patojen rakentajia myös kritisoiviin kirjoituksiin löysivät etelän mediamme toimittajat. Kuvaus oli kuitenkin tyyliin, tehkää tietä paremmillenne (Da locum melioribus). Uusi teknologia ja viisas ihminen (Homo sapiens) siinä oli mellastamassa ja vanha sekä primitiivinen sai väistyä, sananmukaisesti (De verbo) ja kuinka aihetta tutkinut oli osa tätä koskisodaksi kutsuttua ja tarina kertoi juuri sinusta (De te fabula narratur). Olit samalla syntipukki ja hennosta kynnestä lähtien (De tenero ungui).
Suomalaisten suhde jokiimme ja luontoon, Pohjois-Suomen elinkeinoihin ja puolen Suomen elinoloihin on vaihdellut laidasta laitaan. Tänään kirjoitus ”lohen loppu” kertoo Tenojoesta, Utsjoesta, Suomen ja Norjan rajasta sekä etenkin matkailuun käytetyn rajajoen lohen pyynnistä ja sen kriisiytymisestä. Kriisin taustalla on nyt turismi ja lohen tolkuton ylipyynti sekä kutupaikkojen ongelmat värittäen kirjoitus helsinkiläiselle lukijalleen.
Kaiken, mikä syntyy, täytyy myös kuolla (Defit omne, quod nascitur). Se oli ikään kuin vapisevaa hulluutta (Delirium tremens) ja vanhuuden tylsistymistä (Dementia senilis) mutta myös tarina, joka kertoi sinusta (De te fabula narratur), Horatiuksen kertomana ja sananmukaisesti (De verbo). Olit yhteinen syntipukki kaikista asioista ja sekä muutamista muista (De omnibus rebus et quibusdam aliis) Voltairen sanoin ja mediayhteiskunnan uhrina. Susi Pulliainen oli vielä yksi opettajistasikin yliopistossa. Toinen samanlainen. Vain paljon vaatimattomampi ja velkaa luonnolle (Debitum naturae).
Jokia oli raiskattu muun luonnon rinnalla ja lohea ylipyydetty tuhansien turistin toimesta jo vuosia, vuosikymmeniä ja samalla ammattimainen lohen kasvatus ja kalastus olivat viemässä sen kohti viimeistä tuomiotaan. Perinteiset kalastustavat ja Tenon saamelaiset esitellään medioissamme nostalgisella tavalla unohtaen turistilaumat ja heille rakennetut lomahotellit palveluineen. Samaa kirjoittelua jouduin analysoimaan myös vaiheessa, jolloin Kemijokea ja Iijokea rakennettiin nostalgisin kirjoituksin ja piipahtaen Helsingistä Lapin eksotiikkaa esitellen. Se oli kuin Caton huudahdus Karthagosta (Delenda Carthago), Karthago on tuhottava!
Ensimmäisen väitöskirjani yhteydessä sen syntyyn puututtiin niin kahden rakentajan kuin koskia omistaneiden tahojen suunnalta, alkaen tasavallan presidentistä ja monista muista, joilla oli omia bulvaaneja mukana kilpailtaessa koskiosuuksien tuotosta. Kuusamon kosket ostettiin moneen kertaan, ja sotien aikana, miesten ollessa rintamalla, kauppaa käytiin emäntien kanssa ikään kuin kuolleista sieluista heille puhuen. Samat koskiosuudet ostettiin moneen kertaan ja rahaa lennätettiin helikopterilla. Oli kiire. Se joka ehti hankkia pääosan osuuksista, sai pakkolunastaa loput. Homo sapiens lajina toimii mielestään aina medialajina Jumalan armosta (Dei gratia). Harkitessa sanojaan ja tekojaan, tilaisuus usein tuhoutui (Deliberando saeper perit ossasio).
Kun Sompion altaat rakennettiin, Sompion tutkaksi kutsuttu ostoasiamies kiersi Sompion kylät Lokan ja Porttipahdan suunnalla Kemijoen vesistöalueella ja Iijoella Siuruan ja Kollajan kylissä. Afrikassa altaat olivat monin verroin suuremmat Voltan ja Kariban jättien kohdalla.
Kun itse kiersin kaikki nämä kylät ja kaupungit, hukutetut hautausmaatkin ja pyhät lehdot, myöhemmin uudelleen, allasevakot erikseen useampaan kertaan, kansa alkoi kutsua minua lisänimellä ”patologi”. Vastaavien hankkeiden seuraaminen muualla Euroopassa, Aasiassa ja Afrikassa toi mieleeni avata tätä globaalia luonnonvarojen ja paikallisen väestön välistä problematiikkaa, hakemalla sille moni- ja poikkitieteisen käsitteistönkin. Riisto ja kolonialismi olivat liian kevyitä käsitteitä. Velka luonnolle (Debitum naturae) syntyi lännessä, sivistyksen sisällä, Jumalan armosta (Dei gratia).
Perinteinen ”riisto” tai ”kolonialismi” olivat liian kauniita kuvaamaan ihmisluonnon likaisimpia keinoja hankkia sellaisia etuuksia, jotka liittyivät paikallisen väestön pyhiksi kuvaamiin lehtoihin ja jokisuistojen tai koskipaikkojen hautamuistomerkkeihin asumustensa rinnalla ja elinkeinon sekä leivän antaneen luonnon helmassa, ihmisen raiskatessa ja hävittäessä vahvemman oikeudella. Parhaimmalle ja suurimmalle jumalalle, itselleen (Deo optimo maximo).
Ihmisen julmuus, ahneus ja pahuus sekä viattomuus ja koskemattoman luonnon raiskaaminen kulkivat käsi kädessä, oli kulttuuri sitten suomalaista, eurooppalaista, kolonialismiin liittyvää tai pelkkää julmuutta ja vahvemman oikeutta luontoa raiskaten ja heikomman oikeudet hävittäen. Kaikki syntyi, Platonia lainaten, ikään kuin jumalien koneesta (Deus ex machina), annettiin kauneimmalle (Detur pulchriori) ja sopivimmalle (Detur digniori) tehden Jumala koneesta (Deus ex machina).
Oma enoni hukkui Tornion jokeen nuorena miehenä siellä uittotöissä koskea laskien ja lautalta veteen pudonnutta toveriaan pelastaessa. Oma isoisäni ja hänen veljensä oli aikanaan perustamassa Enso Gutzeitin juristina ja johdossa Pohjolan Voimaa. Oma tehtäväni, epäkiitollinen, oli hakea mahdollisuus siirtää viimeisten koskiemme valjastus mahdollisimman kauas tulevaisuuteen, sekä hoitaa suojelutoimet ja korvaukset, edes vaatimattomat, korvaamatta jääneistä koskien rakennustöitä. Ammatti lohenkalastajana, saamelaisena, oli aikanaan jo menetetty porolaitumineen.
Ounasjoki suojeltiin, samoin Iijoen ylä- ja keskijuoksu, lopulta kaikki rakentamattomat kosket. Suomeen perustettiin lopulta myös ympäristöministeriö ja ensimmäiseksi ministeriksi valittiin sähköasentaja Matti Ahde (sd) Iijokilaaksosta. Se ei ollut helppo ja hetkessä tehtävä ratkaisu. Sen sijaan ympäristöinstituutin rakentaminen Iijoen suulle ei onnistunut. Olin sitä esittänyt ideakilpailuun ja saanut myönteiset vastaukset Oulun yliopiston tiedekunnilta ja laitosten johdolta. Se oli kuin vastaus rukoukseeni, Plautuksen ja Terentiuksen laatimaan: ”Di bene vortant” – ”Antakoot jumalat sen päättyä hyvin”.
Tosin silloinen rehtorimme Markku Mannerkoski olisi pitänyt instituutin sijaintipaikkana Oulun yliopiston kampusaluetta parhaimpana Oulujoen suistossa. Oulujoen rakentamisen taas hoiti kaupunki itse ja samalla Oulu muuttui kemian teollisuudelle tuoksuvaksikin. Raha ei haise, sanottiin. Komea kaupungintalo oli alkujaan savolaisten tervaporvareitten rakentama kapakka. Paholainen on Jumalan apina (Diapolus est Dei simia). Euroopan kulttuurikaupungiksi sopivin.
Koskisodista globaaliin pandemiaan ja Tenon lohen rauhoitukseen.
Luonnon ja ihmisen välillä olevaa sidosta pohtivat tieteiden rinnalla uskonnot ja uskomukset, monet filosofiat. Omassa maailmankuvassamme suhde luontoon on dominoiva ja luonnontieteet hallitsevat. Jos ihmistieteet eivät saumaudu luonnon lakeihin, jotain on pielessä. Rakentamista ei kannata jatkaa, jos perusteissa on vikaa. Se kostautuu varmasti tuleville sukupolville ja maksaa maltaita.
Tässä perussuomalainen inhorealismi on hyvin vanhaa sosiaalista pääomaamme. Sen joko hyväksyt tai itket ja hyväksyt. Se ei loukkaa ketään, jos sen esität oikein. Sama pätee pohtiessamme kohta 10 miljardin ihmisen sijoittumista osaksi globaaleja työmarkkinoita, mutta myös koulutusta luonnonvaroineen. Tässä Pohjolan yhteistyö on uuden ”Arktisen Babylonin” tuhatvuotinen paikka. Olen tästä kirjoittanut kolme kirjaakin. Olemme tässä jo edenneet oikeaan suuntaan ja uusi hallitus jatkakoon ohjelmalla, joka on vuosikymmenien, vuosisatojen, päähän ulottuva. Uusin vaalilause on syytä lainata Eerik XIV käyttämästä: ”Deus dat cui vult” – ”Jumala antaa kenelle tahtoo”.
Loimijokilaakso Hämeessä tuli minulle tutuksi Loimijokiohjelman yhteydessä vetäessäni sitä MTT:n ja Luken yhteistyössä ja myöhemmin osana Euroopan jokivesistöjämme (Europen Rivers Network). Kiina tuli mukaan myös, jolloin Loimijoki oli sekin laajentunut Kokemäenjoeksi (Susdev China). Tänään Loimijoki ja Suomen joet ovat vieläkin kiinnostukseni kohteena, joskin osana hankkeita, joissa alkujaan mukana olivat Lapin jokemme. Plautusta ja Terentiusta lainaten: ”Di bene vortant” – Antakoot jumalat sen päättyä hyvin.”
Yhteistyössä olivat myös rajajokemme, Tornionjoki, ja Ruotsin pohjoiset joet. Ilmiön rikkaus toi mukana vaatimuksen poikki- ja monitieteisestä osaamisesta ja rajat ylittävistä kulttuureistamme. Oli surullista seurata vuonna 2021 Ruotsin Lapin korona tilannettamme. Kesä on nyt suunniteltava jättäen Ruotsi vähemmälle ja seuraava kohde on tuttu syntymäpäiviltäni. Kirjani kun julkaistaan Saksassa. Ei toki Suomessa tai Ruotsissa. Kaupungissa, joka juhlii luostarilaitoksen juurilla syntymäpäiviään 10. heinäkuuta. Se on samalla myös oma syntymäpäiväni. Suomessa syntymäpäiväni on samalla kuvataiteitten päivä. Päivä syntyi ja valittiin forssalaisen poliitikon Sanni Grahn-Laasosen toimiessa kulttuuriministerinämme. Helen Schjerfbeck syntyi hänkin 10. heinäkuuta.
Olen viettänyt syntymäpäiväni usein Skotlannissa, jossa Tweedjoki rajajokena oli yksi tutkittavista kohteistamme. Tutkittiin toki muutakin kuin jokia ja niiden tilaa Euroopassa. Jokilaaksot ovat kuitenkin ihmisen sijoittumisen ja talouden kohdalla avainalueitamme ja niin myös Suomessa. Ei vähiten koskia rakenneltaessa tai puita uitettaessa. Surren ahneuksissamme menettämiämme lohen kutupaikkoja. Kärsien samalla tulvista tai vaihtoehtoisesti tulipaloista.
Myös Forssa syntyi aikanaan joen ja padotun kosken rannalle. Kosken pienuus ei kuitenkaan luvannut kovin mittavaa tulevaisuutta ja nyt sen kunnostaminenkin tahtoo olla museona taloudellisesti raskas paikka kaupungille. Sotien jälkeen jouduimme kiinnostumaan etenkin pohjoisen ja maan suurimman joen energiasta. Olimme menettäneet maitamme ja koskiamme Venäjän puolelle. Nykyisin juhlimme Venäjästä vapautumisen päivää, Dies absolutionis – Vapautumisen päivää – Onnen päivää (Dies faustus) – Dies feriati (Juhlapäivää).
Oulujoki rakennettiin oululaisten omin voimin, mutta Iijoki ja Kemijoki jäivät sitten joko valtion tai yksityisen pääoman hoidettavaksi. Kemijoki Oy ja Pohjolan Voima kisasivat kilvan näistä ja Koillismaalla (Kuusamon kosket) tämä kisa äityi todellakin koskisodiksi.
Viimeiset sodat käytiin Iijoen keski- ja yläjuoksun koskistamme, suunnitelluista tekoaltaista sekä Kemijoen altaista ja Ounasjoesta. Tornionjoki rajajokena oli turvattu, mutta ei toki turisteiltamme. Omat sotani tutkijana ja tutkimusjohtajana alkoivat siellä 1970-luvun alussa ja päättyivät 1980-luvun puolivälin jälkeen. Se oli onnen päivä – ”Dies faustus”.
Toki muutakin tehtiin, mutta maan poliittista tilannetta ja julkista mediaa kiinnostavin aihe olivat toki koskisodat ja tekoaltaat, korvaamatta jääneet vahingot ja ympäristöministeriön perustaminen sekä lopulta koskiensuojelulait, karvalakkilähetystöt. Näistä kirjoittaminen koulutti käyttämään peiteltyjä sanakäänteitä savolaiseen tapaan. Poliitikoista siitä huomautti etenkin Veikko Vennamo omassa lehdessään. Populismin Suomeen rantauttanut Vennamo osasi kielen, jota kansa ymmärsi ja nykyisin se on sosiaalisen median ainutta, peittelemätöntä ja usein myös loukkaavaa kieltämme, asialinjaa. Kun sen taidon osaa, usein sanottu on jo tehty – Dictum, factum ja sanottu riittää viisaalle (Dictum sapienti sat es).
Suomen luonnonvarojen ympärillä käyty kauppa on tuottanut monia poliittisia johtajia, jopa puolueitamme ja vuorineuvoksia, sekä antanut miljoonille ihmisille toimeentulon ja leivän. Asuitko suvantoaltaalla ja järven rannalla vai kuohuvan kosken partaalla ratkaisi usein kohtalosi. Puhuitko oikeaa kieltä ja ymmärrettiinkö sinut tarkoituksella väärin. Luonnontieteet eivät ymmärrä kuin yhtä kieltä. Ihmistieteet ovat eri asia.
Se oli myös monille motiivi käydä sotia silloin, kun puolustettiin omaa pientä peltotilkkua ja etenkin metsiä vainolaisen valtauksilta. Metsien tuoton ja ulkomaan kaupan myötä myös palvelut paranivat ja siirtyivät kunnille yritysten hoitamana. Näin kävi myös Forssassa ja kaikissa noin viidessäkymmenessä pienen kaupungin ympärille syntyneessä seutukunnassamme. Niissä asuu nyt liki miljoona ikääntyvää ihmistä. Moni ymmärtää perussuomalaisen viisauden ja samalla ideologiankin. Kun nuori ihminen on kyyninen, se on surullinen ilmiö. Kun vanha ihminen on idealisti, se on koominen ilmiö. Tästä huolimatta nuorta kyynikkoakin on ymmärrettävä, siinä missä ikääntyvää hölmöäkin.
Usko parempaan ja vauraampaan Suomeen eli toki muuallakin kuin rintamalla. Suomi on kuitenkin maailmalla tunnettu järvistään, joistaan ja metsistään. Matkailu uutena elinkeinona muutti Lapin hetkessä Suomen kansainvälisimmäksi maakunnaksi. Samoin kävi Ruotsissa, jossa korona raivoaa nyt juuri Ruotsin Lapissa tätä kirjoittaessani vuonna 2021 keväällä. Pohjola on hakemassa yhteistä säveltä. Jatkossa se on myös yhteinen puolustus ja Nato. Se on ajankohtainen jo tulevana vuonna 2022–2023. Onko se samalla vapautumisen päivä, sen päättävät muut myöhemmin (Dies absolutionis).
Se että ruotsalaiset ja norjalaiset menestyvät nykyisin usein suomalaisia paremmin urheilun huipulla, selittyy sekin paljolti vauraudella, mutta myös fyysisen ympäristön laadulla. Se taas johtaa sosiaaliseen pääomaan ja kulttuuriin, joita vertailtiin jokiohjelman puitteissa, siinä missä uutta teknologiaa ja tänään juuriamme sekä ikääntyvien yhdyskuntien kykyä selviytyä globaalissa kilpailussamme.
Syntyi käsite verkostoista ja klustereista sekä innovaatiopolitiikastamme. Sen juuret ovat edelleen vahvasti juuri fyysisessä luonnossa ja sen tarjoamissa mahdollisuuksissa tai vaatimuksissa. Pohjoisessa tämä ymmärretään paremmin kuin etelässä. Meri ei ole esteenä, välillä on vain joki, joka yhdistää, ei erota. Kun tämän ymmärrämme myös Lapissa, se on onnen päivä (Dies faustus). Viimeinen taistelu sekään ei ole (Dimicatio ultima).
Näin determinismi ja sen vastapuolena possibilismi, sekä monet muut filosofiset rakennelmat, kasvoivat rinnan nykyisen algoritmien ja robottien aikamme, tekoälyn ottaessa vallan perinteiseltä. Nykyinen hybridi yhteiskunnallisena vaiheenamme ei ole uusi sekään. Joen tulvimista odotetaan, rakastetaan, olkoonkin että muusta ehkä puhutaan. Ihminen on täällä yhtä ympäristönsä kanssa. Se on julma välttämättömyys (Dira necessitas).
Korona pandemiana, sota Ukrainassa, käsitellään nekin ajan hengelle sopivalla tavalla. Vuosikymmen sitten nämäkin ilmiöt olisi sivuutettu toisin, joskin sen syntymäkin edellytti oman aikamme kulttuuria ja tiedettä, globaalia liikkumistamme ja Venäjän tilaa globaalin kulttuurin tuotteena. Joen tulviminen yli äyräitten puhdistaa kaiken. Lohen saapuminen kutupaikoilleen edellyttää nyt hetkeksi ylikalastuksen lopettamista. Se ei ole ylivoimainen tehtävä. Turistit voivat kalastaa nyt vaihteeksi muuta kuin Tenon lohta. Se on oppimisen tie (Dicendi via). Tieto lisää tuskaa. Diffcultatem facit doctrina.