Kaikki erinomainen on harvinaista: Omnia praeclara rara.
18.06. 2023
Kirjoitin eilen kartoista ja sen kiroista, tavastamme käyttää karttaa väärin. Etenkin tämä ilmiö korostuu tiedettä popularisoitaessa. Eniten tähän syyllistyy mediamme ja tämän kesän ”leijonan jäljet hiekassa” näyttäisi hakevan itselleen näkyvyyttä etenkin politiikan populismista sekä yhdistelemällä tieteen ongelmallisia tuloksia, puhuen välillä monitieteisestä, tieteiden välisestä ja poikkitieteisestä tarkoittaen näillä käsitteillä mitä sattuu.
Poikkitieteinen on ilmiö, jossa sama henkilö on erehtynyt opinnoissaan, tai tarkoituksella hakenut itselleen kokemusta ja koulutusta toisistaan hyvinkin kaukana olevista tieteenaloista, kuten nyt luonnontieteistä (natural science) ja ihmistieteistämme (human science). Näin hän on tarkoituksella tai tahtomattaan ylittänyt sen rajan, joka aikanaan railona aukesi ja aiheutti ilmiön ”Big sience war”, sodan tieteittemme välillä. Sitä kesti kauan ja sen jäljet näkyvät vieläkin.
Kun tämä railo ole vieläkään täysin umpeutunut, pikemmin pirstaloituva tiede ja erikoistuminen kapeaan osaamiseen on kasvanut, siihen on puututtava tieteen ulkopuolelta. Se on ainut keino peittää niitä vahinkoja, joita tämä fragmentoitunut tieteemme on aiheuttanut.
Politiikassa populismiksi kutsuttu lähestyy aluetta, jossa lähtökohtana on kansakunnan jakaminen kahteen osaan. Ovat joko oikeassa olevat kansan syvät rivit (me) ja sitten väärässä olevat, kansanviisauden kaukaa kiertävät rahan ja harvainvallan moraalittomat pelurit (he). Toki jako voidaan tehdä monella tapaa, mutta kansa ja sen syvät rivit (kyllä kansa tietää) sekä herrat heitä narraamassa, ovat suomalaisille tuttua kauraa Veikko Vennamon suusta kuultuna.
Jako muistuttaa aikanaan tieteitten sodan synnyttämää kuilua, ja välineetkin olivat ja ovat tuttuja noista ajoistamme. Niinpä tiedettä popularisoiva tutkija ja poikkitieteinen ihminen leimattiin kilpailijana viroista ja rahoituksesta populistiksi ja samaan aikaan sekavia puhut oman tieteensä vangiksi jäänyt tuppisuu, ja mediat kaukaa kiertänyt nero, hankki rahoituksen ja virat vetoamalla akateemiseen hiljaiseen ”intellektuellin” elämään, kulttuuriin, jota vain harva munkkiyhteisön jäsen taisi, saati ymmärsi.
Sitten tulivat robotit, tekoäly ja tiedeyhteisön rajoista piittaamaton tekninen innovaatio toisensa jälkeen. Se pelästytti niin politiikan populistit kuin heidän tärkeimmät tukijansa, tieteen kautta haetut innovaatiotkin. Niitä oli käytettävä, mutta vain vahvassa valvonnassa. Huudahdus ”kyllä kansa tietää” ei enää toiminut ja robotiikan vastaus tuohon huutoon oli tyly.
Helsingin Sanomat jatkaa aiheen tarkkailua pääkirjoitussivullaan (18.06.2023) ja viikon puheenaiheita ovat edelleenkin hallitusohjelma ja sen aiheuttamat reaktiot. Se on uutta kesälomatoimittajan hakiessa tuttua leijonaansa ja sen jälkiä hiekassa.
Aiheet kun ovat edelleen liian arkisia, hähmäisestä sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksesta ei saa oikein irti sen enempää kuin tarkkaillen Suomen hallitusohjelmien ja puolueittemme historiaa.
Rkp siellä on ollut liki kaikissa hallituksissamme alkaen vuodesta 1945, SDP selvä kakkonen ja maalaisliittokeskusta hyvänä kolmosena. Kansallinen edistyspuolue, kokoomus ja liberaalit ovat sitten vahvasti mukana liki jokaisessa hallituksessa hekin. Ei siis mitään uutta tällä rintamallamme. Paitsi nämä perussuomalaiset. Mitä heille pitäisi tehdä? Olisiko sinimustasta puolueesta käyttöä? Kartoille siirretyt muutamat tuon puolueen jäsenet olivat edellisen päivän teemana. Kun koko kunnan maalaa sinimustaksi, joko alkaa tapahtua?
Uusi hallituksemme tulee toteuttamaan monia elinkeinoelämän toiveita. Vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson kuvaa kuinka hallitusohjelma on ”kuin kokoomuksen märkä päiväuni”. Kuka tahansa tuon puolueen johdossa olisi sanonut nuo samat sanat, mutta ehkä toisin itseään ilmaisten. Ihmisen persoonallisuus on nykyisin erityisen tärkeää, etenkin haettaessa näkyvyyttä sosiaalisen mediankin sisältä. Ilmaisujen on oltava kansaa koskettavia, siis populistisia. Andersson saa, ja hänen odotetaankin, myös kiroilevan sopivan paikan tullen. Kaikki edellisen hallituksen naisjohtajamme olivat taustaltaan kasvaneet poikkeuksellisessa ympäristössä, ei perinteisessä perheessä ensinkään.
Hesarin taas kuuluu esitellä jo sivun mittaisessa otsikossa, kuinka marginaalinen sinimustapuolue on kumppanipuolue perussuomalaisille. On siirrytty kesälehteen ja mukaan tulee sekoitus tarinoita ja luontoa Källskäriin tutustuen. Mökkirantaan ajautunut kuollut hylje on kuvattava sekin. Todellinen helmi on kuitenkin jokisimpukka ja sen kilpajuoksu aikaa vastaan. Olkoonkin että sunnuntainumeron suurimman tilan valtaa Närpiö ja sen kuulumiset kurkkupitäjänä. Rikostutkinta pikkukaupungin komeissa kasvihuoneissa on tämän päivän pääteemana. Tätä kurkun leikkaajien saarta teemaa riittää kuuden sivun verran. Se on liki sama kuin Forssan Lehti kokonaisuudessaan. Kun tähän lisää lehden ”kysymyksen kuolemasta” Forssan aviisi jää palstoineen kauas taakse. Hinta on kuitenkin liki sama.
Lehden kirjallisuuskatsaus on kuitenkin parasta antia. Yrjä Varpion kirjoittama Alex Matsonin elämänkerta on kirjallisuushistoriaa, sekä luettelo henkilökohtaisista vaivoista kärsineistä, mutta suuren taiteen tuottajista, kaikista tuskista huolimatta, kertoo, jälleen kerran Marcel Proustin, Virginia Woolfin, Charles Darwinin ja Rafael Wardin tarinat. Olen itsekin heitä käyttänyt ja vaikkapa juuri Darwinia kuljettanut kirjassani, valitellen samalla vanhan miehen vaivojaankin (Arctic Babylon 2011).
Palaan lopuksi elokuulle 2019 ja kirjoittamaani lyhyeen artikkeliin kevennyksenä helteisen päivän ja viikonlopun vietollemme. Se on samalla lyhyt vastaus paikalliselle lehdellemme ja sen huolille oman eläkeukon arkeni sujumisesta.
07.08.2019. Vastaus Seutusanoman kirjoittajalle:
Seutusanomat kirjoittaa tänään (7.8.2019) artikkelin, koskien elämääni sen jälkeen, kun professorin ja tutkijan, opettajan ura on takana ja emeritusvuodet alkaneet. Kun teet työtä samaan aikaan yliopistoille, tutkimuslaitoksille, Suomen Akatemialle, yrityksille ja kunnille, julkishallinnolle ja ministeriöille, kansainvälisille organisaatioille, rinnakkaisista työsuhteista kertyy enemmän kuin normaali eläkeikä edellyttäisi. Kuitenkin kaiken omani kannan mukanani – Omia mea mecum porto.
Kun ne asetetaan samaan jonoon ja rinnakkaisuus poistetaan, sata vuotta ei riitä. Samaan aikaan syntyy myös mm. artikkeleita, tieteen rinnalla tieteen popularisointia ja osallistumista mediakeskusteluun. Niitäkin tulee tuhansia vuosikymmenten kuluessa ja monografisia kirjoja omalla kohdalla runsas sata. Kolme kirjaa vuodessa on ihan hyvä saavutus eläkeukolta. Rukoile ja tee työtä – Ora et labora.
Näistä runsas kymmenen on kuvattuna ohessa ja syntyneet eläkevuosien jälkeen emeritusikäisenä. Siis noin viiden vuoden aikana. Emerituksena aikaa jää enemmän keskittyä sellaiseen, jota itse pitää yhteiskunnallisesti mielekkäimpänä tapana jatkaa elämänkaartaan eläkevuosina. Harvalla meistä on käytettävissä useita poikkitieteisiä tutkintoja, väitöskirjaan vieneitä, sekä samalla kohtuulista kielitaitoakin, maantieteilijänä kulttuurientuntemustakin professorin virkaan kuuluvana. Oi pyhä yksinkertaisuus – O sancta simplicitas.
Harva on joutunut, tai päässyt toimimaan rinnakkain toisistaan etäisten tieteiden, välineellisten laboratoriotieteiden ja ihmistieteiden kanssa samaan aikaan niistä myös väitellen ja opettaen, tiedettä tehden, hallintoa ja rahoitusta oppilailleen hakien, myös muualla kuin Suomessa. Siinä kaikki oma kulkee aina mukana – Omnia mea mecum porto.
Poikkitieisyys ja monitieteisyys ovat muotikäsitteitä, mutta harva meistä tuntee niiden yhteiset rajapinnat ja siellä tapahtuvan kehityksen itse siihen omakohtaisesti osallistuen. Luovuus ja etenkin innovaatioista merkittävimmät löytyvät juuri sieltä ja niistä on syytä myös kirjoittaa ymmärrettävällä tavalla. Olkoonkin ettei se ei ole Suomessa erityisen helppoa. Kielemme ei oikein ole tiedekieleksi tarkoitettu. Onneksi mikä tahansa latinaksi sanottu vaikuttaa syvälliseltä. – Quidquid latine dictum sit, altum videtur.
Olisi kuoleman synti, jos jättäisin sen omalta kohdaltani nyt tekemättä. Etenkin kun monikulttuurisuus ja globaalit ongelmat ovat nekin poikkitieteisen yhteiskunnan tuotetta, siinä missä yhteiskuntamme vaikeimmat haasteet ilmastomuutoksesta alkaen. Puhe lentää, teksti pysyy. – Verba volant, scripta manet.
Uusi elämäntapa ei onnistu ilman yhteistä ymmärrystä ja sen hyväksyntää, perustellen sen samalla sekä luonnon lakien että ihmistieteitten yhteisenä kielenämme. Lukeminen ei saa unohtua, ja se on syytä oppia mahdollisimman varhain symbolirakennettamme ja oppimiskeinojamme edelleen syventäen. Muistaen kuinka sanottu sana katoaa, kirjoitettu sana pysyy – Vox audita perit, littera scripta manet.
Emme käytä vielä likimainkaan kaikkea aivojemme kapasiteettia ja niitä välineitä, joita luonnontieteet ja teknologia meille tarjoavat. Humanismi käsitteenä on sekin herätettävä henkiin ja varottava loukkaamasta toisiamme, etenkin ymmärtäessämme ensin etenkin itseämme ja omia resurssejamme väärin. Ja pimeässä loistaa pienkin kipinä. – Scintilla etiam exigua in tenebris micat.
Abstrakti ajattelu kumpuaa symboleistamme, omasta kielestämme. Mutta myös taiteesta tieteen rinnalla. Moni asia olisi paljon paremmin, jos nykytieteen keinot olisivat edes välttävästi meidän kaikkein käytettävissä. Sitä on edistettävä kaikin mahdollisin käytettävissä olevin keinoin. Robotiikka ja tekoäly on eräs ja varmasti tehokkain keino viedä maatamme kohti parempaa yhteistä ymmärrystä ja kulttuurista kasvua. Tässä olemme todellakin aidosti maailman onnekkain maa. Meillä aurinko paistaa kaikille. – Sol omnibus lucet.
Tätä kehitystä jarruttavat ja vaikeuttavat on myös pantava vastuuseen. Nykyinen poliittinen järjestelmämme ja mediat ovat edelleen syvässä kriisissä. Sokea taluttamassa toista sokeaa on mallina kestämätön. Millainen kuningas, sellainen lauma – Qualis rex, talis grex.