Juhannuspäivän muistoja 1850
24.06.2023
Vuosi 2023 ja sen juhannus palauttaa meille mieliin Titanicin hukkumisen ja sukelluksen sen hukkumispaikalle tavalla, jossa on samaa kerrontaa kuin aikanaan itse Titanicin hukkumisessa. Tosin tänään pienen sukellusveneen ja miljardöörin viimeinen matka kuuluukin juuri aikamme medioitten seurattavaksi ja on oman aikamme värittämäkin. Tarinan kerronta on draaman kaareltaan kuitenkin koskettava ja sellaisena se on myös meille esitelty. Titanic kun kuljetti sekin vauraampaa väkeä, olkoonkin että aiheesta tehty elokuva hakee pääosan esittäjänsä vähemmän vauraasta osasta yhteiskuntamme vähäosaisia näin myös esitellen. Love Story on siten valmis ja jännitteet romanssille luotu ennen maailmanlopun tunnelmia lähestyen.
Meitä suomalaisia hukkuu juhannuspyhinä todennäköisesti enemmän kuin mitä Titanicin hylylle nyt onnettoman matkansa tehneiden kohdalla hukkuneita ja sukelluksessa matkansa pään kohdanneita viittä uhria ja heidän pelastustyötään päivittäin seuraten. Tarina taustalla ja sen kerronta ratkaisee, kuinka seurattu onnettomuus on ja millaisen paikan se saa arkemme mediaseurannassa. Samaan aikaan kateissa oleva vene ja sen puolensataa matkaajaa Italian rannikolla unohtuu.
Ilman Titanicin kohtaloa ja siihen liitettyä julkisuutta monine kulttuuriimme sopivine taustoineen ja niiden mediamaailman maalaamine, myös elokuvina esitettynä narratiivinamme, me emme jaksaisi kiinnostua onnettomuudesta, joka sattuu muutamalle seikkailijalle matkalla, joka on suuren riskin ottamista ja sen seurauksena syntyvä. Titanicin ei kuulunut olla tällainen riski ensinkään, päinvastoin. Pysyäkseen hengissä vuosisadat, tapahtuman on oltava muutakin kuin vain laivaonnettomuus muiden joukossa.
Kirjoittaessani omia muistelmiani täyttäessäni 70 vuotta, käynnistin sen sukuni dramaattisimman vaiheen kuvauksella. Juhannuspäivän onnettomuudesta vuodelta 1850, jolloin sukuni purjekunnan suurikokoinen viikinkimallinen kirkkovene hukkui matkalla juhannuskirkolta Kuopiosta kohti kotitilan rantoja. Tuo onnettomuus oli tuolloin, ja on edelleen, suurin ja surullisin, eniten kuolonuhreja vaatinut sisävesionnettomuus maamme historiassa. Sillä ei ole kuitenkaan samaa gloriaa ja medioitten luomaa julkisuuden kehää kuin mitä tänään olettaisi. Sen nostaminen esille aiheuttaa jopa vihan tunteita sosiaalisen median sisällä. Miksi?
Onnettomuudessa pelastui isoisiäni isä lähtemällä jalkaisin kesken matkan rantautuen muutamien naisten mukana tekemään matkaa kohti Lapinlahtea tuon ajan vaatimattomia teitä ja polkuja hakien. Hän oli kymmenvuotis poika silloin. Matka kun keskeytettiin hetkeksi, myrskyssä riitautuneet rantautuivat ja osa, 16 matkaajaa, pääosin naisia ja lapsia, jatkoi matkaa jalkaisin. Mukana Olli Luostarinen, tuolloin kymmenvuotiaana poikana. Hän jäi orvoksi. Meni myöhemmin naimisiin Maria Mykkäsen kanssa ja heidän jälkeläisensä kokoontuvat aika ajoin Lapinlahdelle muistelemaan tuota surullista onnettomuutta. En nyt muista medioitten siitä kiinnostuneen. Miksi olisi? Sehän on liian lähellä ja muutenkin harmillinen muisteltava medioillemme. Etenkin näille sosiaalisille.
Aloitin kirjani, muistelmani, tuon tapahtuman alkulehdiltä, purjekunnan silloin vanhimman veneen työstöstä ja sen kuvaamisesta käyttäen siihen muutaman sivun verran muistelmakirjastani ”Muistelmakirja NYT” sekä sen toisesta painoksesta, vähän laajemmasta, ”Cluster Art and Art of clusters 70 years”. Se kun herätti myös kustantajani Saksassa. Kustannuspaikka kun on nykyisin vanha luostarilaitoksen juurille syntynyt kaupunki. Vuosittaiset juhlat siellä järjestetään samana päivänä kuin minä synnyin 10. heinäkuuta.
Hukkuneet olivat luostarilaitoksen lampuoiteja, veronmaksajia. Suomessa tuo päivä, kymmenes heinäkuuta, on kuvataiteitten päivä. Ei ole ollut kovin kaukana tämän päivän löytyminen. Silloin, päivää haettaessa, kulttuuriministerinä oli nytkin ministerinä jatkava forssalainen Sanni Grahn-Laasonen. Uskomaton sattuma.
Itse matkan kuvaaminen juhannuspäivänä 1850, ja kirkolla vietetty aika, paluu kohti kotirantaa on kuvattu kirjani loppupuolella, sen viimeisten lukujen yhteydessä. Sillä tarkkuudella, kun kykenin sen jäljittämän kuulopuheitten ja tapauksesta kertoneen mediamme sivuilta sen jäljittäen. Kaksi veneessä matkannutta miestä pelastui ja heidän kuvauksensa oli mahdollista lukea tuon ajan medioistamme.
Tapahtumasta oli hyvin vähän kuvauksia. Sitä tutkittiinkin poikkeuksellisen vaatimattomalla tavalla suuronnettomuudeksi. Aika oli rauhaton ja Krimin sotana tunnettu oli sekin juuri viemässä medioittemme huomiota. Moni nuori mies purjekunnan soutajista oli siis sodassa ja elämä oli muutenkin tuohon aikaan levottomampaa kuin omamme. Jolloin sota Krimillä ja Ukrainassa on ainut eurooppalainen. Lisäksi meitä suomalaisia veronmaksajia, vaikkapa luostarilaitoksen lampuoiteina, oli paljon vähemmän kuin tänään. Hyvinkin mahtuisivat oman aikamme keskikokoiseen kaupunkiin. Tunsivat toisensa vaikkei sosiaalista mediaa ollutkaan käytettävissä.
Elämä ja sen mediakeskeisyys sokaisee omaa aikaamme ja kykyämme hahmottaa historiaa ja sen tapahtumia. Meillä on ongelmia ymmärtää, mitä Titanicilla todellakin tapahtui aikanaan, ja vielä vaikeampaa oivaltaa, millaista oli elämä Savossa ja Kallaveden rannalla kaskea polttaen ja purjekuntaa ylläpitäen. Tein parhaani sitä kuvatessani muistelmissani. Pitäydyin tuon ajan muutamassa lehtiartikkelissa. Toki maata ja maailmaa kiertäneenä, useampia väitöskirjoja tehneenäkin, jonkinmoinen tausta oli takana pohtiessani, minkälainen vaikutus tuolla onnettomuudella oli tuon ajan Suomessa, Savossa ja suvulleni. Ja miten siihen asennoiduttaisiin nyt tai vuosisata myöhemmin. Tuskin niin aggressiivisesti kuin tänään?
Palaan takaisin tuohon aikaan ja kirjoitukseen, jossa kuvaan omaa elämääni taustoittaen sitä lukijalle, joka ei ole kulkenut samoja latuja hiihdellen, kuin mihin itse jouduin aikanaan, ja miten nämä kuvaamani kokemukset yli sadassa monografisessa kirjassa ja tuhansissa artikkeleissa syntyvät silloin, kun mukana on myös runsaasti ohjattavia opinnäytteitä ja itse olen joutunut omakohtaisesti kokemaan hyvin erialiset tiedeyhteisön opinnäytteet väitöskirjoista alkaen. Ne kun eivät eri tiedekunnissa ole likimainkaan samanlaisia suorituksiamme.
Se selittää myös aikanaan käydyn tiedesodan (Big science war) luonnontieteitten (Natural science) ja ihmistieteitten (Human science) välillä. Sen ymmärtäminen on mahdollista vain suorittamalla tutkintonsa molemmissa tiedekunnissa ja pyrkien välittämän tästä syntyvää poikki- tai monitieteistä sanomaa lukijoilleen muuttaen tieteellinen teksti ja sen kieli kokonaan toiseksi, kuin mihin tiedeyhteisö on sen omassa opinahjossaan tarkoittanut. Tässä nykyisin auttaa robotiikka ja tekoäly sekä sen käyttö samaan aikaan molemmissa ääripäissä tiedeyhteisöjämmekin. Ne kun poikkeavat nyt paljon vähemmän, kuin mitä aiemmin perustieteitämme tehdessäni ammatikseni ja varoen ylittämästä tiedekuntien pyhiä rajojamme.
Tämä sama koskee medioitamme ja niiden tapaa jakaa vistejään sähköisinä medioinamme ja perinteistä viestintää samaan aikaan käyttäen rinnakkain. Tämä koskee etenkin tekoälyksi kutsuttua ja robotiikaksi nimettyä, hieman virheellisen kuvan ilmiöstä antavassa prosessissamme. Suomalaiset tunnesanat kun eivät ole oikein tiedeyhteisön käyttämiä ensinkään. Nokian insinöörikin sai niistä väärän käsityksen Steven Jobsin rakennellessa taskuun mahtuvaa tietokonetta, ei enää Nokian kännykkää. Siinä osakekurssi tuli vihaisesti alas kymmenenteen osaan huipustaan. Sellainen syöksy oli jotain muuta kuin sukellus veneellä pohjamutiin.
Oleellista on kuinka takavuosien ”muistelmat” muuttuvat oleellisesti silloin, kun mukaan tulee paremmin myös kaukaisia yksityiskohtia muistava ”tekoäly” tai ”tekomuisti” ja tämän tulkinnat tapahtumistamme. Meillä kun on tapana laatia muistelmamme hakien ehkä muutamia muistiinpanoja, huolellisesti valikoiden, sekä tämän ohella käyttäen omaa muistiamme ja myöhempiä tuntemuksia sekä ammattinsa osaavaa kirjailijaa. ”Hyvä kynä”, sanoi Matti Nykänenkin omista muistelmistaan.
Päivittäin pidetty päiväkirja ja tapa kirjoittaa tapahtumistamme on kohtuullisen hyvä tapa myös muistaa oikein, sekä hyväksyä robotiikan ja tekoälyn tulkinnat ja kuvauksetkin. Taide ja tiede ovat kaksi eri asiaa tehtäessä muistelmiamme omana aikanamme. Tekoäly ja robotiikka kohtelee niitä eri tavalla, tekstiä ja kuviamme.
Näin kerroin kirjassani juhannuspäivän 1850 tapahtumista kirjain ”Cluster art and Art of Clusters 70 years” sen loppuluvussa siihen mitään lisäämättä tai pois ottamatta:
Epilogi 2 (kirjasta: Matti Luostarinen: Cluster art and Art of Clusters 70-years)
Iso Musta (1850 juhannuspäivä)
”Minä olen A ja O, sanoo Herra Jumala, joka on ja joka oli ja joka tuleva on, Kaikkivaltias”, kaikui kirkon saarnastuolista kansallispukuihin sonnustautuneiden kuulijoiden istuessa hiljaa Jännissalon kylästä saapuneina ja vilkuillen sivuilleen Tuusniemen ja Leppävirran suunnalta samassa veneessä Kuopioon kirkonmäelle juhannuspäivänä 1850 saapuneita saarnan kuulijoita. Kirkko oli ääriään myöten täynnä ja sen taustakohina seurakuntalaisten yskäisyineen hukutti alleen ulkona raivoavan kevätmyrskyn. Oli flunssaista aikaa ja moni oli jättänyt nyt kuumeisena raskaan neljän peninkulman mittaisen soutumatkan harmitellen väliin.
”Ja minä elän; ja minä olin kuollut, ja katso, minä elän aina ja iankaikkisesti, ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.”
”Kirjoita siis, mitä olet nähnyt ja mikä nyt on, ja mitä tämän jälkeen on tapahtuva.”
Heitä oli ahtautunut kirkkoon kaikilta ilmansuunnilta ja ennen kirkonmenoja oli tuttuja tavattu, hautausmaan kautta kuljettu ja käyty jo katsastamassa kokkoluodon juhannuskokkokin. Veneyhtiön johtaja ja veneen peränpitäjä, Luostarilan vanhaisäntä seisoskeli maallisten talonpoikien joukossa ja katseli huolissaan puitten latvojen huojuntaa koko ajan yhä pahemmaksi äityvässä myrskyssä.
Jo matka kirkolle oli kestänyt poikkeuksellisen kauan ja vaikka kirkkoveneellä oli käyty toki monet kerrat Suomenlahdella ja Tallinnassa, Rein joella saakka, tänään ei tämän kauemmas lähdettäisi. Joku veneyhtiön osakas olisi ollut lähdössä etelämmäskin, mutta tänään ei ohjelmassa olisi muuta kuin pian vihittävän avioparin saattelu kokkotulien kautta kotimatkalle. Näitä aviopareja oli nyt monen seurakunnan kirkossa useampiakin ja heillä oli tehtävänä juuri kokon sytytys.
Joku oli saanut tietoonsa, kuinka Keurusselällä kirkkovene oli joku vuosi takaperin, oliko siitä nyt viisi vuotta, kaatunut ja 26 kolholaista oli hukkunut. Perimätiedon mukaan Iisalmessa Rapakon kirkkovene olisi joskus hukkunut ja Jaalan Pyhäjärvellä niin ikään, jotkut huhut kertoivat Jussilaisten kirkkoveneen Luumäellä niin ikään kaatuneen helluntaina, mutta toiset taas kertoivat sen olleen Kontulan kylän kirkkoveneen ja Jussilaisten vene kaatui Ähtärillä. Aikaa molemmista oli kuitenkin pian sata vuotta.
Moni vahvisti Luumäen Kivijärven Rantalan ja Kontulan välisen onnettomuuden ja tiesipä jopa kuinka hukkuneita oli toistakymmentä. Vuosikin muistettiin, se oli 1746 ja myös Kesälahdella Hummonselällä ja Jaalan Vuolijärvellä oli kirkkovene kaatunut ja kymmenkunta hukkunutkin. Niistä puhuttiin paljonkin. Hukkumisten välillä oli vain vuosi tai pari, ja kirkkoveneiden turvallisuuteen oli sen jälkeen paneuduttu huolella. Keurusselän onnettomuus oli poikkeus liki vuosisataan, mutta se oli sitäkin tuhoisampi. Kun aihe tuli esille, miesten ilmeet synkkenivät ja joku tarjosi takkinsa alta pulloa, jossa oli Kiteen kirkasta mutta ihan omalla tilalla tehtyä, Kallioharjun ja Viinamäen suunnalla poltettua pontikkaa.
Haapokankaalta ja Hiisivuoren suunnalta tulleet olivat hekin kirkolla oman kylän juomat mukanaan, eikä Siikaniemen isäntä voinut olla heitä heikommin eväin juhannuskirkolle sonnustautunut. Ennen iltaa miehet olivat jo ihan juhannuskokolle sopivassa kunnossakin.
Kuka nyt kylmissään lähtisi juhannuksena venettä riuhtomaan neljä peninkulmaa ja samalla häitäkin viettäisi ilman minkään maailman kestitystä. Ei sellaista paikkaa Suomesta, saati etelämmäs siirtyen maailmalta löytynyt, ja nämä miehet olivat maailmaa nähneet muutenkin kuin Tallinnassa käyden.
Kun venettä myöhemmin täytettiin, mukaan tuli myös Kuopion, Tuusniemen ja Leppävirran seurakuntien juhannuspäivän juhlijoita. Kaikkiaan veneeseen mahtui 46 paluumatkaajaa ja samaan aikaan veneitä lähti muitakin, Tuusniemen kirkkovene hivenen ennen ja mukana oli myös naisia ja lapsia.
Nyt ei ollut kiirettä eikä rehkitty, kuten niin usein ja soutajien paikkojen kipeytyessä kilpasoudussa. Lyhyen matkan soutamisessa saattoi kehnompikin venekunta menestyä, mutta kun matkaa tuli useita peninkulmia, silloin Iso Mustan voittanutta ei varmasti näiltä vesiltä löytynyt. Kun liki puolensataa harjaantunutta soutajaa oli asialla, saatettiin soutaa kilpaa useita peninkulmia ja välittämättä edes, missä oma ranta odotti. Mutta nyt palattiin ja palatessa juhlavaatteet vaihdettiin arkisiin.
Kun veneestä oli aikanaan saatu kulkeva, sen mittoja ja muotoja pyrittiin salaamaan ja varottiin tarkoin, etteivät kilpailijat kykenisi löytämään sen veistäjien salattuja taitoja. Veneiden luotettavuus oli myös myrskyssä ja merillä koulittu, vedettiin kotirannassa liki pyhin menoin telojen päälle, airot vietiin Hiidenniemen isännän taloon turvaan tai joku otti omansa mukanaan.
Mutta nyt oltiin palaamassa ja juhlamielellä. Vieraitakin oli veneessä, ei vain omaa väkeä. Kaikki vaadittu oli kirkolla sujunut hyvin, nuoret saneet toisensa, vainajat haudattu. Tämä matka oli kokonaan muuta kuin kohdata Valamossa luostarin vanhimmat ja kulkea kapeaa kuusten reunustamaa polkua omat syntinsä siinä lukien. Luostarilaitoksen lampuoitien maailma oli kahden kulttuurin väliin rakennettu, ja sitä nämä vieraat veneessä eivät aina ymmärtäneet.
Kun suurella joukolla lähdettiin matkaan, siitä kyllä levisi tieto kylille ja syrjäisimpäänkin torppaan, etenkin kun kyseessä oli markkinamatkat tai talkoot, muuttomatkojakin tehtiin ja sitten olivat aivan erikseen nämä retket, joita vain valitut miehet suorittivat luostarilaitoksen uskottuina kohti pyhien miesten maata ja saaria. Tämä matka oli kokonaan erilainen ja veneessä oli myös vieraan pitäjän miehiä ja heidän naisiaankin. Oli oltava varovainen, voi syntyä myös riitoja.
Tässä Luostarilan tilan vanhin vene Iso Musta oli oma lukunsa matkalla kohti luostarilaitoksen lampuoitien verorahojen avulla ylläpidettyä instituutiota. Se tuli muistaa ja ymmärtää myös vielä vuosisata myöhemmin syntyvienkin, luostarilaitokset ja niiden monikulttuurinen luonnekin.
Oli syytä muistaa, ketkä syntyivät tuona vuonna ja ketkä nukkuivat pois, kuten norjalainen filologi Georg Svartdrup, saksalainen kasvi- ja eläintieteilijä Friedrich Siegmund Voigt, ranskalainen runoilija Felix Arvers, saksalainen taloustieteilijä Johann von Thunen, itävaltalainen runoilija Nikolaus Lenau, suomalainen pappi ja kirjailija Carl Gustav Grönqvist, suomalainen säveltäjä ja runoilija August Engelberg ja monet muut vuosisata ennen omaa syntymääni kuolleet ja liki kaikkia heitä myös teksteissäni lainatenkin.
Kiitos heille ja etenkin Ison Mustan soutajille. He eivät voineet kuitenkaan arvata, mikä heitä odotti tuona juhannuksena vuonna 1850. Veneen perällä istunut, jo 52 vuottaan täyttänyt perämies, oli myös suuren yhteisönsä edustajana huolissaan siitä myrskystä, joka järvellä velloi, mutta myös niistä vieraista, joita veneeseen oli nyt tullut mukaan matkalle, ja joiden naiset eivät hekään olleet oman yhteisön ja tilan, kaskisavuissa tutuiksi tulleita, lapsesta saakka tuttuja nokisena nähtyjä kasvoja. Maailmalla velloi sotakin, miehiä vietiin taas kerran kohti Krimiä. Toki se vaikutti myös tilusten hoitoon ja venekunnan ylläpitoonkin.
Myrskyn pahetessa syntyi levottomuutta, vieraat ja myös juopuneet alkoivat käyttäytyä odottamattomasti, se tarttui pieniin lapsiin ja he alkoivat vaatia veneen rantautumista.
Rantaan oli matkaa vain alle kilometri, mutta mitään syytä rantautumiseen ei ollut. Myrskyiset meret kokeneet miehet eivät näitä vaatimuksia edes ymmärtäneet. Kävellen matkanteko oli luonnontilaisessa metsässä liki mahdotonta. Lähin tie oli polku, jolle oli sillekin matkaa. Lasten kanssa kulkeminen oli peninkulmien takaa kovin vaivalloista.
Naisten riitelyn yltyessä liki käsirysyksi, perämies teki päätöksen ja hänen vaimonsa oli sitä tukemassa. He rantautuisivat ja halukkaat saisivat jatkaa matkaa jalkaisin. Päätös oli riuskojen soutajien kokemana nolo mutta pakko hyväksyä.
Veneen rantauduttua siitä poistui 16 naista lapsineen, joku nainen jäi veneeseen soutajien lisäksi, kaikkiaan 30 jatkoi matkaansa veneellä, kaikki olivat nyt airoissa.
Veneestä nousi pois myös perämiehen ja hänen vaimonsa lapsista kymmenvuotias Olli Luostarinen. Molemmat vanhemmat jäivät veneeseen soutajina. Äiti oli omaa sukuaan Reinikainen. Oma äitini on hänkin omaa sukuaan Reinikainen. Isäni tapasi hänet jatkosodan lopulla veljensä häissä. Hän oli vanhempi konstaapeli ja äitini oli morsiamen mukana häissä Kuopiosta Iisalmeen matkustaen, sen entiseen maalaiskuntaan ja Hernejärvelle.
Veneestä noussut poika, Olavi Luostarinen, oli isäni isoisä. Hänen vaimonsa tuli olemaan myöhemmin Maria Mykkänen, isäni isoäiti. Hänen isoäitinsä oli taas Kapteeni Tavastin tytär. Tytär syntyi Maaningan kartanossa. Tästä edelleen jatkaen tulevat suvut Berg, Ståhberg ja Isak Pihlman, Helsingin yliopiston pyhien kielten ja retoriikan professori. Hän siis koulutti pappejamme ja oli ehdolla piispaksemme. Henrik piispan kohtalon me muistammekin. Lalli tappoi hänet Köyliön järven jäällä. Oliko siinä mitään perää, jää legendojen tulkinnan ja mielikuvituksemme varaan.
Pidämme sukukokouksia vuosittain, jossa mukana ovat Olli Luostarisen ja Maria Mykkäsen sukupuussa syntyneet. Tässä kirjassani olen heistä maininnut mm. Enso Gutzeitin hallinnon huipulta Ilmari Luostarisen, taidemaalari Leena Luostarisen tai vaikkapa omat sisareni ja lapseni, heidän lapsensa.
Tämän kirjan taitosta ja sähköisestä versiosta sekä oikoluvusta, kuvien valinnasta jne. vastaavat omat lapseni. Ovat vastanneet jo yli vuosikymmenen ajan. Ilman heitä näitä kirjoja ei olisi koskaan syntynyt. Ei myöskään ilman Ollin tapaa lähteä kävelemään tuosta kirkkoveneestä juhannuspäivänä 1850. Historiaa tutkiva ei kuitenkaan spekuloi historialla. Pienkin muutos siellä ja me emme olisi syntyneet.
Iso Musta jatkoi siis matkaansa ja myrskyn kerrotaan yltyneen. Jossain vaiheessa matkaa ensimmäiset aallot iskivät sen yli. Kirkkovene aloitti kuolinkamppailunsa. Tuo kamppailu muistutti Titanic elokuvasta nähtyä kuvausta. Vene nousi pystyyn ja veneestä pudonneet ruhjoutuivat pahoin pudotessaan.
Viimeisessä vaiheessa mukana oli kymmenkunta hyisessä veneessä itseään kiinni pitäen veneen kaaduttua nurin. Noin vajaan vuorokauden kuluttua yöllä jäljellä oli enää kolme elossa ollutta, joista yksi oli nuori viehättävä nainen. Kaksi jäljellä ollutta miestä pyrki pitämän hänet hengissä nostamalla hänet ja köyttämällä veneen päälle aaltojen iskiessä koko ajan sen yli.
Hän menetti tajuntansa ja huuhtoutui myöhemmin Kallaveden aaltoihin ponnisteluista huolimatta. Miehet olivat vaikeasti ruhjoutuneita hekin ja heidät havaittiin rannalta veneestä, jossa oli myös lapsia ja naisia. Tuo vene tyhjennettiin pikaisesti ja henkitoreissaan olevat kaksi vaikeasti ruhjoutunutta miestä pelastettiin.
Tämä kertomus on heidän ja ”Maamiehen Ystävät lehdelle 6.7. 1850” miesten antamastaan kuvauksesta. Onnettomuus on suurin sisävesillämme tuolloin koetuista, 28 hukkunutta, ja se vei sukuni ja Luostarilan tilan edustajista valtaosan, jolloin sen ylläpito loppui. Samoin käsite sukuni nimen synnystä ja toimiminen luostarilaitoksen lampuoiteina hämärtyi.
Mukaan tulivat sodat ja samalla niistä selviytyminen, jolloin jopa isälleni tämä nyt kirjaamani kertomus jäi vieraaksi. Tämä on kuitenkin sukuni keskeisin tapahtuma, ja samalla siirsin sen poikkeuksellisesti muistelmieni alkuun ”esipuheena” ja nyt päätän sen tällä muistelmakirjani alun esipuheen lopun ”epilogina” muistelmani.
Se selittää myös osaltaan, miksi päädyin rakenteeltaan hyvinkin poikkeavaan muistelmateokseen. Olen kirjoittanut päivittäin, yhteensä tuhansittain, esseitä, artikkeleita ja blogeja, minua on voitu seurata siten paitsi päivittäin, myös vuosittain tekemieni myös kokoelmateosten, jopa useamman väitöskirjankin, kautta.
Osa niistä myös vuosikirjojen sijaan vuosikymmenen taustoittavia, sekä vaikkapa Suomen täyttäessä juhlavuotenaan sata vuotta, kirjan, jossa jo sen alussa on liki sata sivua historiaamme, kuvaten lyhyesti kaikki kuninkaamme, tsaarit ja presidentit sekä vasta tämän jälkeen hakien tuolloin sadasta kirjastani, kustakin jokaiselle itsenäisen valtiomme vuodelle yhden sopivaksi katsomani kertomuksen (Finland’s big year – Suomi 100”). Tämä kirja on järjestyksessä 115.
Maailmojen sota – muistelmia vuodelta 2005
09.10. 2022 – 23.06.2023
Vuosi 2005 oli poikkeuksellinen. Omalta kohdaltani muistan sen kahdesta kirjastani. Toinen kirjoista oli väitöskirjani, järjestyksessään toinen ”Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka, ”Ecological cluster and innovation policy”. Toinen taas liittyi lähemmäs tulevaa uraani ja sen nimi oli ”Klusteritaide ja taiteen klusterin manifesti, Cluster Art and Art of Clusters”).
Samana vuonna esitettiin elokuvateattereissamme runsasta kohua herättänyt elokuva ”Maailmojen sota”. Se oli ehdolla kolmen Oscarin arvoisena ja me muistamme kyllä kuka sen ohjasi (Steven Spielberg) ja varmaan myös vaikuttavan työn pääosan esittäjän (Tom Cruise). Hän pyrki pelastamaan lapsensa tuolta tuholta. Sen tehosteet olivat epäilemättä vaikuttavat ja Oscarin arvoiset.
Ennen nykyistä kirjailijan uraani ja sen dramaattisia tapahtumia työpaikallani minua haastateltiin lounaishämäläisten kirjailijoiden puolesta. En tuolloin voinut millään arvata, että tulisin kirjoittamaan jatkossa eläkepäivinäni useita kirjoja vuodessa ja Saksassa ne kustantaen. Tänään monografisia kirjoja on jo 121 ja niistä neljä viimeisintä tälle samalle vuodelle 2022 ajoittuvia.
Ne liittyvät klustereihin mutta samalla myös edellisenä vuonna julkaisemiini kirjoihin muistelmateoksina täyttäessäni 70-vuotta (Cluster art and Art of Clusters 70 years ja Muistelmakirja NYT – This is my life).
Ensimmäisen väitöskirjani aikoihin Oulun yliopistossa Maantieteen laitos sijaitsi vielä Linnamaan kampusalueen sijasta Kalevan kirjapainon talossa. Kirjapainotoiminta oli minulle tuttu äitini kautta mutta myös isäni suvun omistaessa kirjapainon Savonlinnassa (Itä-Savo maakuntalehtenä). Se muuttui jo 1980-luvun alussa digiaikaan ensimmäisenä Suomessa.
Tapsin siis päivittäin toimittajia ja Teuvo Mällinen Kalevan päätoimittajana oli läheisempi kuin monikaan yliopiston professori. Samoin muut toimittajat mutta myös kirjapainon ja lehden toimitustyöstä vastaavat ammattilaiset ja lehden omistaja. Itse työskentelin myös hallituksemme nimeämänä (määräämänä) vaikkapa korkeakouluneuvostossa. Se oli kulloinkin istuvan hallituksen työrukkanen korkeakouluihimme. Myös kokonaan uusiin kuten tulevat ammattikorkeakoulumme.
Vuosikymmenen alussa (1980-luku) työskentelin Suomen Akatemian ensimmäisenä ympäristötoimikunnan tutkijana mutta toki edelleen myös yliopistossa ja Oulussa sekä Turussa. Nuorena jaksaa liikkua myös maailmalla. MTT ja Luke tuli mukaan 1990-luvun alussa. Yliopistot ja tutkimuslaitokset tekevät koko ajan yhteistyötä, luonnollisesti ja myös globaalisti.
Kirjapainossa taas työskenteli insinööri, josta tuli myöhemmin kirjailija ja kirjailijaliiton vetäjäkin. Hän kertoi kuinka kirjailijaksi ei voi ketään kouluttaa. Varmasti voi siinä missä toimittajaksikin. Oulun kaupungin ja myös Vantaan kaupunginjohtaja oli oppilaitani hänkin.
Kaikki poliitikkomme Oulussa olivat hyvin läheisessä kontaktissa yliopistoonsa ja Kalevan kirjapainoon, toimitukseen. Teknopoliksen synty ensimmäisen tiedepuistona Ouluun oli sekin osa aluesuunnittelijoiden kasvatustamme. Aivan luonnollinen ilmiö innovaatiopolitiikkaamme.
Samoin vaikkapa poliitikkojemme kasvatus. Akateemisten ihmisten ”uusintaminen” ja uuden etsiminen, innovaatiot myös taloudellisina, sosiaalisina ja kulttuurisina, ei vain teknisinä.
Sekä isäni että äitini suku oli ollut mukana onnettomuudessa vuonna 1850. Onnettomuus tapahtui juhannuspäivänä paluumatkalla Kallavettä kirkkoveneellä soutaen kohti kotitilaa, noin 3000 hehtaarin suuruista luostarilaitoksen lampuoitien tuolloin hyvin tunnettua ja maineikasta savolaista kotipaikkaansa. He maksoivat veronsa luostarilaitokselle, josta myös tuo nimi Kloster, luostari.
Käynnistän muistelmani tuon tilan viikinkimallisten veneitten rakentajan työstä ja päätän sen onnettomuuteen, joka muistutti monella tapaa elokuvaa Titanicin hukkumisesta. Vain kaksi miestä jäi kertomaan mitä veneessä tapahtui ja kuinka he pelastuivat. Tällainen onnettomuus kun muuttaa kaiken.
Koskaan aiemmin eikä myöhemmin sen jälkeen ole koettu niin runsaasti kuolouhreja vaatinutta sisämaa onnettomuutta tuhansien järviemme partahilla. Isäni isoisä pelastui kymmenvuotiaana poikana jättäen veneen kesken matkan muutaman lapsen ja naisen tapaan jatkaen matkaa jalkaisin.
Raavaitten hukkuneitten miesten ohella hukkuneitten yli kolmenkymmenen uhrin joukossa oli myös muutama nainen. Kaksi pelastunutta pyrki pitämään yhtä heistä hengissä kaatuneen veneen päällä köyttäen hänet mutta turhaan. Kuvaus tuon ajan lehdestä muistuttaa erehdyttävästi taistelua Titanic laivan uppoamishetken jälkeen. Nyt vain voimat eivät riittäneet. Pelastava alus tuli paikalle myöhässä.
Ensimmäisessä väitöstilaisuudessani minulle järjestettiin peräti kaksi vastaväittäjää. Toinen oli sosiologi, laitoksensa esimies Turusta, professori Erkki Asp, ja toinen maantieteilijä, tuleva Oulun läänin Maaherra Eino Siuruainen. Aihe koski Lapin altaita ja koskisotia, jokiemme rakentamista sekä Iijoella Siuruan allasta, myös Kollajan altaana tunnettua. Sitä ei koskaan rakennettu mutta suunnitelmat elivät vuosikymmenet ja allaspeikko tyhjensi kylät. Se oli kiehtova aihe mutta samaan aikaan epäkiitollinen aiheuttaen jatkuvia riitoja ja koskisotiamme samalla.
Olin laajentanut väitöskirjan koskemaan myös Iijoen ohella Kemijoen rakentamisen ja myös sen altaat ja viimeisimmät suunnitteilla olleet ja vielä rakentamattomat kosket niin Kemijoen, Ounasjoen kuin Iijoen varsilla. Ne suojeltiin myöhemmin ja samalla perustettiin myös maahan ympäristöministeriö. Siis kovin myöhään.
Sen ensimmäinen ministeri asusteli Iijoki laaksossa (Matti Ahde) ja tapasin hänet luonnollisesti useita kertoja. Ideoimani ympäristöinstituutti Iijoen suistoon olisi hyväksytty yliopistojemme puolesta mutta ei enää riitelevien poliitikkojen ja Ii jäi ilman merkittävää kouluttajaa ja monitieteistä tutkijaa instituuttina. Syynä koskiensuojelulaki ja jatkuvat ilmiriidat uuden ympäristöministeriömme tiimoilta.
Tutkijat yliopistolla ja Linnamaan kampusalueella kutsuivat minua ”patologiksi”. Epäilemättä tunsin kohtuullisen hyvin myös maailmalta tunnetut lukuisat vastaavat tapaukset ja kykenin analysoimaan jokirakentamista ja altaiden vaikutuksia myös paitis luonnolle myös ihmisille pakkomuuttoinamme. Jokilaaksot ovat muutenkin tärkein yhdistäjä oli aihe mikä tahansa.
Niiden yhdistäminen vaatii poikkitieteistä ja -taiteista mukanaoloa. Sodat niiden yhteydessä ovat tyypillisiä nekin. Suomessa siis koskisodat valtion Kemijoki OY:n ja yksityisen Pohjolan Voiman välillä. Sota Ukrainassa on muuttumassa sekin energiasodaksi sähköstä. Pohjolan Voiman perustamisasiakirjan laatija oli Ilmari Luostarinen Enso Gutzeitin juristina ja myöhemmin myös sen johtajana. Kehä umpeutui, kun rakentaminen päättyi suojeluun omana työnäni. Näitä samoja kehiä löytyy muitakin siirryttäessä sukupolvesta toiseen.
Ilmiö oli vähintäänkin monitieteinen tai poikkitieteinen ja edellytti myös opintojen laajentamista kaiken aikaa luonnontieteistä kohti ihmistieteitämme. Samaan aikaan rinnalle tuli tietokone ja se helpotti työskentelyäni ratkaisevalla tavalla suurten aineistojen käsittelyssä. Samalla ilmiö klustereista tuli osaksi sekä tutkimusta että tapaani kouluttaa omia oppilaitani.
Maantiede ja laitoksemme tunnettiin juuri tästä. Näin myös käsite ”tieteitten suuri sota” Science Big War, kosketti minua eri tavalla kuin sodan eri osapuolia erikseen. En kokenut luonnontieteitten ja sen menetelmien poikkeavan mitenkään ihmistieteitten vastaavista siirtyessämme klustereihin ja oman aikamme teknologiaan sekä sen tapaan tehdä tiedettä robotteineen.
Palaan nyt ajassa taaksepäin ja takaisin ”Maailmojen sotaan” ja vuoteen 2005. Forssalainen toimittaja haastatteli minua silloin ja laati kirjoituksistaan tuolloin henkilöäni kuvaavan reportaasin lounaishämäläisiä kirjailijoita kuvaavaan julkaisunsa.
Vertailin sitä maaherra Eino Siuruaisesta tehtyyn vastaavaan toimittajan reportaasiin, jolloin Siruainen työskenteli Luoteis-Venäjällä ja aiemmin oli antanut myös toimittajalle tietoja lapsuudestaan sekä tuon ajan kuvauksesta oman aikamme Ouluun ja Pohjois-Suomen mahdollisuuksiin nyt maaherran silmin nähtynä ja toimien läänissä, joka oli jo aiemmin muualta lakkautettu.
Mutta ensin tuohon lounaishämäläiseen kuvaukseen minusta ja tekstiä suoraan lainaten. Itseään saa lainata, kertoi aikanaan myös kirjailijana tunnettu Jörn Donner ja etenkin kun kerrot, mistä olet tekstin lainannut. Nyt siis lounaishämäläisiä kirjailijoita kertovasta, mutta hyvin varhain ja paljon ennen varsinaisen kirjailijan urani käynnistymistä.
Forssalainen Matti Luostarinen on julkaissut erittäin laajan tieteellisen tuotantonsa lisäksi myös kaunokirjallisen teoksen Arctic Babylon 2011: apokryfiset ennustukset (2007). Tämän teoksen syntytaustasta Luostarinen kertoo seuraavasti:
Olin vuonna 2005 saanut loppuun laajan liki 300 sivuisen toisen väitöskirjani koskien ekologisia ongelmia ja innovaatioprosesseja sen torjunnassa. Väitös tuli kokonaan toiseen ihmistieteitä käyttävään konventioon kuin edellinen luonnontieteinen ja biologinen, maantiedettä ja geotieteitä lähellä oleva tutkintoni vuodelta 1982. Yliopistokin vaihtui Oulusta Turkuun.
Jatkossa syntyi, aineistoja edelleen käsitellen, vuonna 2007 liki 600 sivuinen tutkimus koskien webympäristöä ja sen bloggaajia sekä tiedon kulkua ja leviämistä siellä silloin yli 30 miljoonan aktiivisen uusmedian toteuttajan seurantana ympäri maailmaa. Koko prosessi sisälsi lisäksi vaatimuksen sellaisen poikkitieteellisen kirjallisuuden hallintaan, joka oli osin hyvin vanhaa, osin ihan uusinta tiedettä. Kaikkiaan tuhansia lainauksia ja julkaisuja. Osa aivan uusia, osin vuosikymmenten aikana hyvin tutuiksi tulleita.
Näiden jälkeen sain pyyntöjä kirjoittaa havaintoni tavalla, joka olisi kenen tahansa luettavissa ja fiktiivisenä, kaunokirjallisena työnä. Siis tieteen popularisointia tavattoman suurista aineistoista ja lukijaa ymmärtävällä tavalla, ei tieteen keinoin lukija sivuuttaen (lukuun ottamatta kapeaa professionaalista ryhmää) tai käyttäen tieteelliselle tekstille tyypillisiä tapoja esim. viittausten teossa ja lähdekirjallisuuden käytössä.
Tällaiselle tieteelle ja tutkimusraporteille tyypillisiä monografioita minulla on kirjoitettuna yli 50 ja artikkeleineen julkaisuluettelossa on yli 600 mainintaa. (Tänään 2022 monografioita kirjoina löytyy 121 ja artikkeleja yli 5000)
Otin haasteen vastaan.
Teoksen kirjoitusprosessia Luostarinen kuvaa näin:
Itse kirjoitusprosessia suunniteltaessa minulla oli käytettävissä joko perinteisempiä tapoja tehdä kaunokirjallista tekstiä (proosaa) tai ottaa riski ja kokeilla tutkimuksen itsensä tuomaa aineistoja tekstin tuottamisesta tekniikalla, joka muistuttaa hieman öljyvärimaalauksen tekoa. Tällöin ikään kuin ladotaan (maalataan) päällekkäin useampia kerroksia ja syvyys syntyy tässä tapauksessa kolmen eri kirjan aineistosta käyttäen tämän päivän teknologiaa apuna.
Lopputuloksena on myös kolme epilogia, teesi, antiteesi ja synteesi sekä samalla myös Homeroksen (kreikkalaisen kerronnan) tapaan draama, tragedia ja komedia.
Se oli ainut keino yhdistää monitieteistä aineistoa ja saatella lukijaa erittäin vaikeitten asioitten sisälle kertoen välillä mistä on kysymys, mihin vaikeat käsitteet viittaavat ja miten ne liittyvät yhtäällä hyvin vanhaan historialliseen (vertikaaliseen) näkökulmaan ja toisaalla horisontaaliseen (maantieteelliseen) osaan bio- ja geotieteissä sekä sosiokulttuurisissa globaaleissa ongelmissa.
Tätähän ei voinut suorittaa kuten tieteellisessä tekstissä käyttämällä yksinkertaisesti viitteitä tai lähteitä ja lähdeluetteloita niihin viitaten. Kirjan tuli edetä kaunokirjallisin välinein moniulotteisenakin ja tavalla, joka oli mahdollista lukea kenen tahansa, mutta luonnollisesti sen tuli avautua ja avautuu jokaiselle hänen oman viitekehyksensä kautta.
On siis jokaiselle täysin eri kirja ja muistuttaa myös kuvataiteesta saatavaa esteettistä, psykososiaalista vaikutelmaa. Niinpä esim. sosiologi ja biologi lukevat siten hyvin erilaisen konvention kautta avautuvaa kirjaa ja tuloskin on mahdollisesti hyvin erilainen ja kokonaan toinen kuin mihin kirjoittaja on ehkä pyrkinyt.
Itse kirjoitusprosessi eteni nopeasti viitenä eri vaiheena ja muistutti lopulta ikään kuin maratoonarin juoksua ja sen etenemistä kohti automaattisesti ohjautuvaa loppuaan, jossa kokonaisuus muuttuu oleellisesti sisään rakennettujen uusien osien tuloksena.
Riskin otto kannatti, olkoonkin että kirjasta tuli kohtuullisen vaativa lukijalleen. Kirjaa ei ollut tarkoitettu joulusesongin tai kevätsesongin lyhytaikaiseksi elämykseksi.
Lounais-Hämeen vaikutuksesta kirjoittamiseensa sekä suhteestaan Lounais-Hämeeseen ja Forssaan Luostarinen kertoo seuraavasti:
Tutkimuksissa Lounais-Häme on mukana hyvinkin monessa julkaisussa, ehkä noin 50 artikkelissa ja 10–15 monografiassa. Nämä koskevat Loimijokilaaksoa sekä alueen taloutta että myöhemmin maaseudun ja kaupungin vuorovaikutusta seutukunnallisena ilmiönä ja paikallisena esimerkkinä myös globaaleissa prosesseissa ja kansainvälisissä yhteistyöhankkeissamme.
Kirjassa ”Arctic Babylon 2011” koko rakenteen synty on läheisessä yhteydessä MTT:n (Luke) tutkimuskeskuksen läsnäoloon Lounais-Hämeessä sekä pyrkimykseen tuottaa monitieteistä aineistoa myös uuden median ja populaarin ilmaisun keinoin. Näistä kaunokirjallinen tapa on hyvinkin tyypillinen keino tuottaa uutta tietoa ja jakaa sitä sekä sosiologisena, filosofisena mutta myös biologisena prosessina ja niiden yhteisiä ilmiöitä näin sekä kuvaten että analysoiden.
Alueen nimekkäin kirjailija Väinö Linna on tuottanut historiatieteisiin ja sosiologiaan ehkä kansallisesti merkittävimmät julkaisut juuri kaunokirjallisina tuotteina. Kirjojen symbolirakenteita käytetään jopa johtamistieteissä sekä monessa muussa arkielämän käyttäytymistieteisiin liittyvissä ilmiöissä. Myös omalla kohdallani Väinö Linnan vaikutus on ollut varmaan vähintäänkin merkittävä.
Liki kaksi vuosikymmentä Lounais-Hämeessä ei voi olla vaikuttamatta ratkaisevalla tavalla kirjojen syntyyn, sisältöön ja rakenteeseen.
Olen asunut Forssassa aktiivisesti Lounais-Hämettä tutkien ja jo varttuneena senioritutkijan apuvälinein. Tutkijalle tutkimuskohde muodostuu lopulta ”pyhäksi”, jossa objektiivisuus tahtoo kadota ja tutkijasta tulee tutkimuskohteensa puolestapuhuja ja asianajaja.
Näin käy vaikkapa tähtitieteilijälle galaksien kanssa tai matemaatikolle omien symbolirakenteittensa kimpussa, limnologille vesistöjen parissa jne. Tätä ei voi välttää tietoisesti ja vielä vähemmän piilotajuisesti.
Forssa ja Lounais-Häme ei ole minulla kotiseutu ja asuinpaikka vaan sielun tila. Teen siitä tauluni, veistokseni ja saan siitä symbolini kirjoihini itse edes huomaamatta. En pidä itseäni kuitenkaan missään tapauksessa ”maakuntakirjailijana” tai paikallisyhteisöjen tutkijana. Kaukana siitä.
Reagoin lounaishämäläisyyteen ja Forssaan aivan kuten taiteilija, kirjailija ja tutkija omaan elämänsä keskeisimpään teemaan ja identiteettinsä sisältöön reagoi. Se on yhtäällä viileän analyyttinen ja toisaalta kipeän emotionaalinen ja sitä kautta joskus jopa lapsekas viharakkaussuhde.
Nykyisin olen Lounais-Hämeestä huolissani lähinnä sen ongelmallisen sijainnin kautta ja osana koko maata ravistelevassa aluetalouden muutoksessa sekä ajankohtaisessa ikärakennemuutoksessa, palvelujen tuotossa tulevaisuudessa.
Yhdyskuntarakenteen vinomassa ja rajojen kirossa ei ole mitään hyvää ajassa, joka antaa mahdollisuuden unohtaa monelle niin pyhät kuntarajansa. Toki elämä maaseudun yhdessäolo-organisaatioissa on eri asia kuin urbaanin kulttuurin asiaorganisaatioissamme. Ei sitä pidä rikkoa.
Avustan medioita kirjoittaen päivittäin jo yli 30-vuoden kokemuksella. Lounais-Häme ja Forssan Lehti, Bulevardi nettilehtenä, ovat päivittäisiä avustettavia muiden maakuntamedioitten rinnalla ja ne toki nykyisin ohittaen.
Toiminta kaupungin ja maakunnan sekä sairaaloiden luottamustehtävissä on luonnollisesti avannut aluetaloutta myös kansalliseen ja globaaliin työhöni Luken tutkijana, yliopistojen ja aikanaan myös korkeakouluneuvoston ja akatemian tutkijana ja luottamustehtävissä, globaaleissa (IASP, AURP) tiedepuisto-organisaatiossamme.
Palkinnot Suomessa 2005
Tuotannosta Suomen valkoisen ruusun ritarikunnan ritarimerkki 2004. Ideakilpailujen voittoja lukuisia. Globaaleja ja kansallisia jäsenyyksiä ja niiden tehtäviä palkintoineen.