Suomalaisen taiteen päivä 09.08. 2023
Taide ja robotikka – Algoritmit integroivat kirjallisuutta kuvataiteisiin
Valete ac plaudite! – Voikaa hyvin ja taputtakaa (mm. Terentius).
Vietämme laantuneen syysmyrkyn jälkeen hiven pettyneinä suomalaisen taiteen päivää. Poliittisen myrskyn jälkeen olisi voinut odottaa läntisen naapurimme ja muun Euroopan tapaan kunnon raekuuroa meillekin. Poliittinen kesämme oli vanhoja muistellen kuin takavuosien Ankkojen pukeutumista pahoitellen, leijonan jälkiä hiekasta hakien. Niin kuin sairaan miehen unet. – Velut aergri somnia (Horatius).
On aika ottaa jo etäisyyttä kesälomatoimittajien uutisointiin. Esittelenkin nyt pari kuvataiteen kuuman listan nimistä, alkaen nykytaiteilijoista, kuolleista taiteilijoistamme ja klassikoistamme. Valtaosa lepää jo armon laaksossa. – Vallis gratiae. Taiteiljat jos ketkä ansaitsevat paikkansa historiassamme elettyään ensin keskellä turhuuksien turhuutta – Vanitas vanitatum (Raamattu, Saarn. 1:2)
Serkkuni Leena Luostarinen on kärjessä, taiteen keräilijöitä seuraillen, kuolleitten taiteilijoitten listallamme. Tiikerin piirtäjäksi kutsuttu Leena ei ole enää joukossamme ja taiteen arvo ei ainakaan laske. Kulje kanssani – kulje itsesi kanssa – Vade mecum – vade tecum (Friedrich Nietzsche).
Kaksi muuta kärkinimeä ovat Heikki Marila ja Johan Knutson. Toinen edustaa nykytaiteilijoitamme ja toinen klassikkoja. Jatkossa myös taide elää algoritmien ja robotiikan sekä tekoälyn maailman merkeissä, jolloin myös taidemuotoja voidaan yhdistää. Se edellyttää rohkeutta, tieteen ja taiteen yhdistämistä. On välteltävä kohdalle tulevia kiusauksia. Haluan mieluummin olla terve kuin rikas. – Valere malo quam dives esse (Cicero). Tästä vallitsee yleensä äänetön yksimielisyys. – Tacitus consensus. Olemme tunnetusti kaiken riidankin jälkeen konsensuskansaa.
Kiintoisin on rakentaa siltaa kirjallisuuden ja kuvataiteitten välille. Verbaalinen kohtaa siinä pyhänä sanana kuvataiteen myös klassikot. Ei vain nykytaidetta. Viimeisin kirjani esittelee mistä kaikesta nyt on kysymys. Löydät vastauksen kotisivultani ilmaiseksi (www.clusterart.org). Kun tätä riiteleville esittelee, hiuksellakin on oma varjonsa. – Vel capillus habet umbram suam (Publilius Syrus).
Dum spiro, spero kirjani nimenä on avattavissa joko pelkästään tekstinsä kautta, mutta myös laajempana painoksena kuvittaen robotiikan avulla tekstin sisältöä. Sekä lainankielisenä että suomeksi rinnakkain julkaisten. Kirja etenee siten sekä purjein että airoin. – Velis et remis. Aluksi komeat kuvat ovat kuin sairaan miehen unet. – Velut aegri somnia (Horatius). Niissä on surrealistista taikaa. Niin kuin peilissä – Veluti in speculo. Mitä vanhemmaksi kuvasi tulee, sitä surrealistisempi on peilisi tulkinta. Edessä kun on suurten riitojen sovittaminen – Tantas componere lites.
Onhan niissä eroa, sanoissa ja kuvissamme. Sähköinen kirja ei ole kirja ensinkään ja ääneen luettu on kuunnelma. Tehdä siitä sitten tutkimusta ja tiedettä. Nyt se on viimeinkin mahdollista ja avata kokonaan uuden ikkunan käsitteen ”Cluster art – Art of clusters” alla. Kotisivuni www.clusterart.org on tehnyt tätä työtä jo vuosikymmenet. TERVETULOA KIRJALLISUUDEN JA KUVATAITEITTEN YHTEISEEN KLUSTERIIN. TAITEEN PÄIVÄNÄ JA MYRSKYN LAANTUESSA SUOMEEN SAAVUTTUAAN, SUOMALAISEEN TAPAAN SEN KESYTTÄEN. Olkoon lupa sanotulle – Venita sit dicto. Äänetön suostumus (Tacita assesio) ja äänetön yksimielisyys (Tacitus consensus).
Tove Janssonin jälkeen kirjat ovat saamassa uuden mahdollisuuden kuvituksena algoritmien ja robotiikan välinein. Oikean ladun avaaminen edellytti omana tulkintanani myös kielten yhdistämistä. Näkökulman oli oltava kuitenkin suomalainen, vaikka latina on epäilemättä vähän vanhempi kielenämme. Ensimmäinen tällainen kirja Suomessa ja maailmalla on nyt julkaistukin. Luonnollisesti Saksassa. Myötäisillä tuulilla – Ventis secundis. Toisin kuin serkkuni Leenan kohdalla. Suomessa taistellen. Luostarilaitoksen sisällä sen julkaistenkin. Olkoon lupa sanotulle – Venia sit dicto. Sukuni ja sukunimeni kautta hankittu – Joko rukouksella tai rahalla – Vel prece vel pretio. Niin suuri oli vaiva, neljä kirjaa saman vuoden aikana. – Tantae molis erat (Vergilius). Suurten riitojen sovittamiseksi. – Tantas componer lites.
Hanki tuo kirja niin kauan, kun se on vielä mahdollista. Valtaosaa kirjoistani (90 %) et enää voi hankkia. Kirja on SIJOITUS. Kirjailija päättää itse, miten hänen sijoitustaan ja pääomaa käytetään. Lukija päättää onko hän mukana sijoituksessa. Näin on ollut jo kauan… Tove Jansson ymmärsi varhain mitä tarkoitan. Robotiikasta ja tekoälystä hän ei tiennyt mitään. Tiedätkö sinä?? Käytänkö vääriä sanoja? – Verba falsa. Kirjani korjaa tämän virheen robotiikan kuvillaan. Varon arvottomia sanoja – Verba inania. Vääriä sanoja – Verba falsa. Imeliä sanoja – Verba blanda. Uhkaavia sanoja – Verba minacia. Politiikka ja media vaikuttavat olevan tänään tulvillaan juuri väärin valittuja sanojamme. Ne voidaan myös kiertää käyttäen kuvataidetta ja robotiikkaa.
Robotiikan kuvittamat sanat ovat vastaus kuluneille sanoille – Verbum tritum. Kuvat ovat taiteena toden kaltaisia – Veri similis. Tosin neron laatima kuva surrealistisena on kuin alaston totuus – Veritas nuda. Salvador Sali oli nero. Ei vain surrealisti vaan samalla surrealismi, häntä itseään lainaten. Tällainen totuus taas tahtoo synnyttää vihaa – Veritas odium parit (Cicero). Tekoälyn ja algoritmien paljastama totuus on varmasti jatkossa kiistelty kysymys – Vexata quaestio. Vielä ennen robotiikkaa nämä kiistat ratkaistiin voimalla ja aseilla – Vi et armis. Nyt tarjoutuu käytettäväksi oppimisen ystävällinen tie – Visa discendi – Via amicabili. Pelkkä latina ei vielä riitä. Se on saatettava muotoon, joka tulkitaan kuvataiteitten kautta ja varoen näin tahallista tai tahatonta tapaamme irrottaa sanat ajasta ja paikasta, kontekstistaan.
Tämä vielä nyt meille tarjoutuva mahdollisuus on toki kulunut tie – Via recta, tuskainen oppimisen tie – Via dolorosa – Via discendi. Monelle se on tuttu hyveellisyyden tienä tai elämän tienä – Via virtutis – Via vitae. Tiedän kuinka jatkossa monet ahmivat juuri tätä tietämme – Viam vorat. Emme kykene näkemään omia vikojamme – Videre nostra malan on possumus (Phaedrus). Luotan hyveeseen, en aseisiin – Virtuti non armis fido. Matkaa rakkaudesta hyveeseen – Virtutis amore. Turvautuen yhtäällä latinaan ja toisaalla robotikkaan, tekoälyyn ja tieteen tarjoamaan algoritmiseen keinoon, taiteeksi sanomamme muuttaen. Kokeile sinäkin ja vältyt vääriltä tulkinnoilta ja sinut voidaan ymmärtää vain tavalla, jonka Salvador Dali kuvasi monen kokemana oikein, ilman robotiikan apuakin. Lakkaa olemasta surrealisti, ole saman tien surrealismi. Mene ja tee sinä samoin – Vade et factu similiter!
Uusin kirjani on parhaillaan lähdössä painoon ja se on järjestyksessä jo viides saman vuoden sisällä. Samalla se on kuvitettu ja kuvat ovat nekin viimisen päälle kirjan sisältöä tukevia ja avaavia. Oikeammin tekoäly ja robotiikka tekee sen minua paljon uskottavamalla tavalla tuntien tekstini ohella latinan kielen kannesta kanteen ja sen ohella omat työnikin. Ne algoritmit sitten yhdistävät keitokseen, jossa mukana on tuhansia ja taas tuhansia vaihtoehtoisia kuvataiteen ja tieteen ammattilaisia. Jos olisimme nyrkkeilijöitä, oma asemani olisi kuin Robert Heleniuksen kohtaamassa lauantaina yllättäen entisen maailmanmestarin. Tai shakinpelaaja robotin, joka ei voi tehdä virheitä. Sellainen ei voi hävitä. Heleniuksella on kuitenkin hitusen toivoakin mukana. Tuo hitunen tuo toivoa yllätyksestä, johon kukaan ei kuitenkaan usko.
Kun täytin 70-vuotta kirjoitin muistelmani ”Cluster art and Art of clusters 70 years”. Tästä on nyt aikaa pari vuotta. Sen jälkeen olen kirjoittanut tunnollisesti. Rakastan tätä työtä, en pidä tätä työnä lainkaan. Uusia kirjoja on tullut kooten Juhani Ahon tapaan ”lastuja” artikkeleina. Tosin uuden teknologiamme käyttäjänä olen Ahoa edullisemassa asemassa. Lisäksi sukuni lehtitalo Savossa siirtyi digiaikaan ensimmäisenä Suomessa jo 1980-luvulla. Sille naurettiin Helsingissä. Helsingin Sanomat siirtyi digiaikaan vuosikymmeniä myöhemmin. Suuruus ja sen ekonomia ei ole aina innovatiivisin. Ei likimainkaan.
Juhlakirjani alkuun kirjoitin muutaman rivin muisteloita. Näin ne oli sieltä luettavana vuonna 2021 syksyllä:
Täyttäessäni 50 vuotta Oulussa ilmestyvä Kaleva kirjoitti minusta artikkelin otsikolla Kuuden professuurin mies. Puolustauduin kertomalla, kuinka elämää on vielä edessäkin ja en pidä itseäni vielä loppuun poltettuna – professuurien määrällä ja julkaisuilla sitä mitaten. Monella tuotteliaimmat vuodet ovat vasta eläkepäivien yhteydessä syntyviä. Tutkijan kapeutuva maailma saa ikään kuin siivet siitä poikkitieteisestä ihmeestä, jota moneen suuntaan rönsyillyt broadcast voisi myöhemmin tuottaa.
Kalevan kirjoituksessa olin arvellut kesällä 2001 juuri kodin ilmapiirin vaikuttaneen tapaani tehdä töitä ja asennoitua verkostoihin, yhteisöllisyyteen, sosiaalisen muistin mukanaan tuomaan maaseudun työkulttuuriin. Poikki- tai monitieteisyys syntyi tästä ihmiseksi syntymisen noidankehästämme.
Kun ympärillä oli myös kuvataiteita harrastavia tai jouduit mukaan kilpailuihin, joissa edellytettiin seuraamaan muiden oppimista ja käyttäytymistä runoja lausuen tai lentopalloa pelaten, fyysinen ja henkinen kunto olivat käsi kädessä kulkevaa lapsuuteni ajan kasvuympäristöä. Sakari Topeliuksen kaltainen hahmo oli minulle tuolloin satuineen ja valtiomiestaitoineen sekä samalla tiedemiehenä ja maantieteilijänä luonnollinen yhdistelmä, jota ihailin.
Jos oli vaikeaa ymmärtää tuolloin olevansa 50-vuotias, vielä vaikeampaa on nyt oivaltaa olevansa 70-vuotias, ja että mennyt pari vuosikymmentä ovat olleet tuotteliaimmat vuoteni. Se ei voi johtua pelkästään kehittyneistä välineistämme.
Samaa poikaviikaria, jota tuolloin minussa vielä kerrottiin löytyvän, en usko oikein tänään enää löytyvän. Jos tämän ikäinen on kovin idealisti, se on koominen ilmiö, siinä missä nuoren ihmisen idealismin kääntyminen kyynisyydeksi surullista seurattavaa. Sellaista kehitystä kuitenkin olen omissa oppilaissani havainnut. Surullisinta on kuitenkin se, etten voi viettää nyt syntymäpäiviäni isäni kanssa samaan aikaan. Hän täyttäisi nyt 105 vuotta. Lämmin kiitos hänelle ja äidilleni. En minä heitä valinnut, kuten en mitään muutakaan matkallani kielemme ja kulttuurimme oppien. En valinnut tietäni, tie valitsi minut.
Myöhemmin havitsin kuinka teesillä on myös antiteesinsä: ”Tietä kulkeva tien on vanki, avoin on vain umpihanki.” Ja Hegeliä lainaten näiden tuloksena tulisi syntyä synteesi. Omana kokemuksena synteesi kuulusi omana aikanamme näin: ”Liikekitka on pienempi kuin lepokitka.”
Tämä sama vielä latinaksi:
Propositio: Semitam meam non elegi, semitam meam elegit.
Antithesis: Via, quae via trasit, captivus est, aperta est finis mortuus.
Synthesis: Motus friction sit minus quam cetera friction.
Kaiken tämän liitteeksi lopuksi väitöskirjani erikseen Oulun yliopiston filosofiseen ja luonnontieteelliseen tiedekuntaan sekä Turun yliopiston valtio- ja yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaan. Sekä muistelmakirjani lähdeluetteloineen. Mieluiten uusimmasta kirjastani tai kotisivultani www.clusterart.org. Näin siksi että tiede ja kulttuuri taiteena ei ole pysyvä vaan kaiken aikaa liikkeessä ja muuttuva, innovatiivinen ja luova ilmiö. Se juuri tekee siitä niin houkuttelevan ja samalla kiehtovan tavan elää ja ikääntyä. Ikä ei ole este, päinvastoin. Se antaa koko ajan lisää mahdollisuuksia.