Omnia suspendens naso – Nyrpistäen nenäänsä kaikelle
28.08. 2023
Syksy tuo mukanaan tapamme taustoittaa elämää menneen maailman muistoilla. En poikkea suomalaisesta miehestä ja niinpä hain syksyltä 2008 kirjoitukseni otsikolla: ”Hyvän maun tuolla puolen”. Olen siinä käynyt läpi nekrologeja. Lainaan kirjoituksen alussa hollantilaista TV tuotantoa otsikolla ”Över mijn lijkin”, Kuolleen ruumiini yli.
Sarja (Over minj lijkin) kuvaa saattohoidossa olevia kuolevia ihmisiä. Kuolevat ihmiset lähettävät siinä testamenttinsa ja sitä käyvät läpi läheiset ja omaiset. Videotestamenttia on tehty TV:n toimesta ja varsinainen tarina alkaa hautajaisten jälkeen. Muistuttaa vähän tuttuja ja suosittuja tosi-TV sarjoja. Nyt vain pääosassa ovat kuolemaa tekevät ja ohjelman aikana myös kuolevat ihmiset. Tuottaja perustelee sarjaa ”tarkoituksena herättää kipeän ja aran aiheen esiintuontia myös Suomessa”. Etenkin nyt kun terveytemme huolto ja kustannusten nousu ovat uuden hallituksen huolena eikä uusi maakuntahallintokaan näytä toimivan kuten latinankieliset viisaudet. Muutenkin kun joudumme pandemiasta ja Ukrainan sodasta alkaen pelkäämään kaikkia myös turvallisia asioita. – ”Omnia tuta timens.” (Vergilius). On sitä siis pelätty ennenkin.
Kun talonpojan morsiamet ja morsianten sulhaset eivät omaa tirkistelynhaluani saaneet liikkeelle, tämä tuntuu jo jotenkin makaaberilta tavalta lähestyä niinkin luonnollista aihetta kuin kuolema. Syntyminen ihmiseksi nyt sattuu olemaan samalla kuolemantuomio. Eikö muuta formaattia löytynyt asian käsittelyyn, jos se nyt oikeasti koettiin tärkeäksi? Vai houkuttelivatko Hollannin korkeat katsojaluvut? Kyllähän me kristittyinä ja luterilaisina, Raamattumme lukeneina, jo tiedämmekin, miten kaikki mikä on maasta, maaksi jälleen muuttuu. – ”Omia quae de terra sunt, in terram revertuntur.” (Raamattu, Vulgata, Siirak 42:12).
Lainaan tekstissäni vuodelta 2008 arkkiatri Risto Pelkosta. Lehden haastattelussa arkkiatri Risto Pelkonen kieltäisi ohjelmahankkeen vastenmielisenä, jos vain voisi. Arkkiatri ei ymmärrä lääkärinä, mikä tämän sanoma voisi olla. Lehdestä häntä lainaten ”En ymmärrä, mikä tässä olisi se sanoma, paitsi että taas saataisiin hyviä ihmisiä katsomaan surkeita tapauksia…Ainahan pitäisi olla joku sanoma, josta joku iloitsee tai hyötyy tai joka avaa keskustelua. Mutta en keksi tästä mitään sellaista”. Paitsi tietysti lupamaksumme katsella televisioitamme. Ostamme näkemämme rahalla. Kaiken raha ostaa, antaa ja ottaa antamansa pois. – ”Omnia nummus emit, dat et data demit. (Carmina Burana).
Elämme nyt aikaa, jossa ymmärrämme paremmin tanskalaisten motiiveja ja sielun tuskaa. Olemme muuta Eurooppaa jäljessä ja kohtaamme nyt sellaisia kriisejä, jotka olivat eurooppalaisille tuttuja jo paljon ennen meitä. Se on vähän kuin pandemia, joka leviää kyllä meillekin, mutta viive on pari vuosikymmentä. Nyt kuitenkin enää vuosikymmenen verran. Sitä nopeutti oikea pandemia ja sota Ukrainassa, oma kriisiytymisemme. Huomaatte sen kun avaatte tämän päivän Helsingin Sanomat ja sen otsikot juuri nyt kuluvalta syksyltämme 2023. Päällimmäisenä Venäjä, sodat ja velkaantuminen. Kaikilla vaikuttaisi olevan tämä sama vika. – Sama kaikille. – ”Omnibus hoc vitium est – Omnibus idem.” (Horatius). Hyväksy sinäkin tämä ja hyvä tulee.
Vielä vuona 2008 Riitta Kuuskoski toimittajana kommentoi tanskalaista tuotantoa näin. ”Tarvitaanko tällaista? Mieleeni muistuu takavuosien koulukaveri, jonka puoliso kuoli kaksikymppisenä syöpään. Välttelin häntä, en osannut sanoa mitään. Yhteys katkesi. Taidetaan ohjelma sittenkin tarvita.” Kuolemantapauksia seuraten meillä kaikilla vaikuttaisi olleen sama määrä esi-isiä. – ”Omnibus nobis totidem ante nos sunt.” Entäpä jos olit kiinnostunut tästä kuolleesta puolisosta, et eloon jääneestä?
Terhokodin johtaja Juha Hännisen mukaan yhtäällä kuolemasta pitäisi puhua enemmän julkisuudessa, mutta toisaalla kuolemansairaiden ihmisen kognitiiviset häiriöt ovat usein jo niin pitkällä elämän loppuvaiheessa, että heidän arvostelukykynsä saattaa ratkaisevasti heiketä… Kynnys puhua omasta kuolemasta on normaalisti hyvin korkea”. Raamattua lainaten (Saarn. 3:1) kaikella on aikansa. – ”Omnia tempus habent.” Tosin kuolema ja luonnon rajallisuus on vasta oman aikamme tuote.
Kyse ei mielestäni ollut vuonna 2008 suomalaisesta yhteiskunnasta ja normeista vaan puhtaasti ajasta ja viiveestä reagoida tuohon ohjelmaformaattiin ja sen tanskalaiseen tapaan käsitellä kuolemaa. Tänään vuonna 2023 ajattelemme jo toisin, eikä ilmiö herätä meissä mitään ihmetystä televisioon tuotuna. Ilmastomuutos ja pandemia, sota Euroopassa toi kuoleman arkeemme ja medioihin. Tosin harva meistä televisiomme nykyisin edes avaa, jolloin sitä ei myöskään kommentoitaisi. Mahdolliset kommentoijat hoitavat sen sosiaalisen median sivuilla ja seuraavat kokonaan muuta ohjelma-antia kuvaruutujen välityksellä. Televisio ei ole niistä ainut eikä edes katsotuin. Yhteistä keskusteltavaa ei enää löydy, eikä niin ikään sukupolvikeskusteluksi siirtyvää kokemustakaan. Toki on muitakin syitä. Ei pidä lastata haluttomalle aasille taakkaa. – ” Onus segni imponit asello.” Eikä kaikkien yksimielisyyttä ikinä saavuteta. Nykyisin se on vain koko ajan osan meistä harmina. Ei kaikkien.
Se mikä onnistuu Hollannissa ei välttämättä toimi Suomessa. Suomalaisuuteen kuuluva sulkeutuneisuus on geneettistä perintöämme ja siinä perimässä niin elämä kuin kuolema koetaan kovin eri tavalla ja läheisesti osana omia pelkojamme tai maailmankuvaamme, syviä usein myös uskonnollisia tuntojamme. Jotkut taitavimmat taiteilijamme pyrkivät niitä aikanaan avaamaan alkaen Hugo Simbergin kyvystä kesyttää kuolema ja halla. Ei se oikein onnistunut ja hyvä niin. Väärillä geeneillä ei Suomessa oikein menesty. Ei ainakaan hollantilaisilla suurempana joukkona. Joku yksittäinen voi tällä pärjätäkin. Tällainen kokeilija tekisi ehkä ohjelman suomalaisesta miehestä itsemurhaa hautomassa. Mikä sitten toimisi maassamme massaviihteen tavalla syksyllä 2023? Hallitusta muodostettaessa paras on suurin. – ”Optimus maximus.” Demokratia toimii näillä säännöillä ja lupauksillakin. Hyväksy se ja yksi harmitus vähemmän.
Meillä on tavallaan neljä kerrosta, jonka tuollaisen ohjelmasarjan tulisi kyetä läpäisemään onnistuakseen. Ensi ovat tajuntamme ja piilotajunta. Molemmat ovat nuoria ja syntyneet kielemme ja sen sisältämän kulttuurin kautta. Se on Suomessa kokonaan toinen kuin hollantilaisilla. Kuolevien kognitiiviset häiriöt ovat vain vaatimaton osa tätä pohdintaa. Eivät suomalaiset tällaisia ala pohtimaan sosiaalisen mediamme sivustoillakaan. Tajuntamme ja piilotajuntamme ei oikein sovi tanskalaiseen kollektiiviseen muistiin. Presidentin painava puhe ehkä? – ”Oratio gravis.” Näin nykyinen presidenttimme on hankkinut itselleen vankan luottamuksenkin.
Tämän jälkeen tuleekin juuri kansakunnan oma kollektiivinen muisti ja syvimpänä geneettinen muistimme ja perimä. Eivät mene nekään yksiin hollantilaisten kanssa. Oma selviytymisemme kansakuntana on aivan muuta kuin keskieurooppalaisilla ja kykymme pärjätä tässä ilmanalassa on sekin geeniemme tulosta. Niiden avulla me pärjäämme päivästä toiseen ja hoidamme myös elämän ja kuoleman kysymyksemme. Toki sama pätee myös pohdittaessa vertailua hollantilaisiinkin. Pyöristetyllä suulla. – ”Ore rotundo.” Presidenttimme osaa tämän taidon paremmin kuin moni muu.
Omassa asiassamme olemme hollantilaisia paljon fiksumpia myös tietämättämme. Se miten avannosta noustaan, on suomalaista osaamista. Järkevä ihminen ei sinne joudu ensinkään. Kun medialta puuttuvat molemmat, siihen lakataan luottamasta. Rahastus tapahtuu silloin pelkällä hälinöinnillä ja mekastaen. Matti Nykänen osasi sen aikanaan tietämättään ja vilpittömästi. Toki osasi moni muukin ja pelästytti vanhemmat, lapsiaan rakastavat. Kukaan ei päästänyt lapsiaan enää Matti Nykäsen seuraksi mäkimonttuihin, saati kiroilevien miesten seuraan keihästä heittämään. Sama pätee vielä voimakkaampana reaktionamme puhuttaessa kuolemasta ja luistamme. ”Ossa hic sita sunt. Puhumisen ja verbaalisen elämän pelisäännöt löytyvät algoritmeistamme, robotiikasta. Opettele ne ja alat menestyä maan päällä. Lue enemmän kirjojani.
Kun kuolemasta tehdään viihdettä, medioiden kilpailu on mennyt siihen pisteeseen, jossa sitä seurataan vain hakien mahdollisimman sairaita ja psykoottisten ihmisten tekemiä kertomuksia toimittajina. Kirjasarjani ”Arctic Babylon” on kertomus ihmisistä, joita ohjataan ulkopuolelta, ja joille mikään ei ole enää pyhää. Otan esimerkit tämän päivän lehdistämme alkaen kuitenkin lapsuudestani. Mitä minä tällä tarkoitan tai lisätessäni tuekseni latinakielisiä ikivanhoja viisauksia, kuolemattomia. Kerron esimerkillä. Puhujaksi tullaan, runoilijaksi synnytään. – ”Orator fit, poeta nascitur.”
Kun lapsina jouduimme kulkemaan Iisalmesta kohti Oulua, aikuisilla oli tapana mumista Piippolan kohdalla, kuinka siellä tuoksui Haanpää. Se jäi lapsen mieleen moniulotteisena kertomuksena. Sillä saatettiin tarkoittaa paikallisen kirjailijan viinalle haisevia teoksia, mutta myös hänen poliittisia kannanottojaan. Tällöin takana olisi ollut tajunta ja kielen sekä kansakunnan oman kollektiivisen muistin kautta syntyvät tulkinnat. Jo kolmevuotias lapsi osasi nämä leikit ja se puistatti. Varon visusti lainailemasta Haanpään teoksia omissa kirjoituksissani. Hän ei edusta latinankielistä viisautta ensinkään. Kalle Päätalokin olisi turvallisempi lainattava. Täysin uruin. – ”Organo pleno.” Muistaen kuinka vapaa-aika ilman kirjoja on yhtä kuin kuolema ja elävän ihmisen hauta. – ”Otium sine litteris morse est et hominis vivi sepultura.” (Seneca).
Oikeasti savolaiset tarkoittivat kuitenkin geeniperimäänsä. Savolaiset sanankääntäjät eivät voineet olla varmoja, olivatko kirjailijan murreilmaisut savolaisia vaiko pohjalaisia. Pentti Haanpää asui sudettisavolaisilla alueilla, eikä häntä voitu siten hyväksyä oikeisiin tarinankertojien sukuun ja heimoon. Tuolta suunnalta tuli vain vainolaisia, siinä missä Kajalastakin kostajia Pohjanmaalle. Taustalla oli joutilaisuus – ”Otium sapientis.” Evakkoreki merkitsi haastetta ja fiksuja haastajia, karjalaisia.
Laukkuryssän erottaminen väkivaltaisesta oli taitoa vaativa laji kielen kantimissa, ja siinä parhaat geenit jäivät henkiin idän ja lännen välissä eläen. Savolaisille kaikki avautui sanan ja sen käytön kautta ja se oli pyhä asia. Se varmisti geenien pysyvyyden, jalostumisen ja siirron. Eivät ne selviytyneet parhaiten, jotka tuottivat eniten jälkeläisiä, vaan ne, jotka pystyivät pitämään nämä hengissä. Se oli viisaan joutilaisuutta, kunniallista joutilaisuutta ja joutilasta toimeliaisuutta. – ”Otiosa sedulitas.”
Tarvittiin viikinkiaikaisia veneitä ja kykyä soutaa vaikeissa koskissakin. Kyvyn selvitä Krimin sodastakin. Olen kertonut tästä sukuni ja sukunimeni kohdalla enemmän kirjassani ”Cluster art and Art of Clusters 70 years.” tai muistelmissani ”Muistelmakirja – Nyt”. Talvisotamme ja jatkosota maailmansotana olivat tärkeitä nekin. Kun avaat sukupuusi katso peilistä. Sinä olet juuri hän, joka selvisi hengissä, kun muut katosivat siinä kilpailussa, jossa ihmislapsi syntyy ja parkaisee kohdusta vapauduttuaan ensimmäisen merkin olemassaolostaan. Pienikin muutos historian kulussa ja tuo parkaisu olisi jäänyt kuulematta. Niinpä vältä tutkimista eilistä päivää spekuloiden historialla. Vältä myös tutkimasta sitä, mitä tapahtuu huomenna. – ”Quid sit futurum cras, fuge guaerere. (Horatius).
Se parkaisu, omasi, on sitä vielä tänäänkin geneettisessä perimässämme. Kaiken muun savolainen voi antaa anteeksi, mutta ei kielen kautta syntyvää geeniperimänsä loukkausta. Humoristista itsestään ei sovi tehdä pilaa ohi hänen omaa itseironiaansa. Se menee sieluun ja ytimiin geenien imemänä, eikä silloin freudilaiset tulkinnat auta, saati järjen ääni vedoten ihmisen kielelliseen tajuntaan. Tajuntaan tulevat osat toimiamme ovat melkoisen vähäinen asia, ja elämme pääsääntöisesti ikään kuin unessa. Mutta mihin tarvita näitä latinankielisiä viisauksiammekin? Eikö suomen kieli yksin riitä? Mihin robotiikka ja algoritmit käyttävät kieltämme ja sen tarjoamia avauksia? Yritän avata tätä myöhemmin, kunhan saan algoritmit valmiiksi ja hieman ehkä apuakin. Ihminen etenee yhdessä pidemmälle mutta yksin nopeammin. Samalla on varottava olla liikuttamatta sitä mikä on asettunut. – ”Quieta non movere.” (Platon).
Fiktiivinen finalismi on ilmiö, jossa hetkessä kykenemme erottaman geeniemme kautta fiktion tavoin, olemmeko ihastuneita tai vihastuneita toiseen ihmiseen tai kokemaamme uuteen ympäristöön (=fiktio ei fakta). Finalismi kertoo siitä, kuinka pysyvä tuo geneettinen viesti lopulta on. Alamme puolustaa sitä silloinkin, kun se on ollut väärä ja kaukana faktasta. Monelle faktan ja fiktion välinen ero on hyvin häilyvä. Päihteet kadottavat sen kokonaan, ja se on tietysti tarkoituskin. Harva päihtynyt alkaa esitellä itseään muulla kielellä kuin muutamalla lapsena oppimallaan sanalla. Latinaa eivät ala suomalaiset puhua henkitoreissaan humaltuneena. Mitä tekoa sanoilla on juopuneelle? Terentius kysyi saman tarkoittaen meitä kaikkia. – ”Quid opus est verbis?
Jotkut ovat muuttamassa vuosikymmeniä tuon ilmiön seurauksena aviopuolisoaankin kohti omien geenien viestittämää virheellistä suuntaa (fiktiota). Siinä menee kahden ihmisen aika hukkaan, eikä taitavinkaan avioliittoneuvoja osaa siinä auttaa. Elämä on teatraalista. Aletaan puhua miehestä Marsista ja naisesta Venuksessa syntyneenä tai muusta sellaisesta puolitieteisestä humpuukista, jota myydään helppona lukea ja omaksua tarokorttien ja horoskoopin rinnalla. Mitä teetkin, toimi viisaasti ja ota huomioon lopputulos. – ”Quidquid agis, prudenter agas et respice finem.”
Forssan Lehdessä kerrotaan tänään (16.1. 2009) kuinka roisia huumoria ja typeryyksiä suoraan sanonutta kirjailija Arto Salmista WSOY on muistanut kokoamalla yhteen kaikki hänen kuusi kirjaansa. Kotimaisen kirjallisuuden kustannuspäällikkö Harri Haanpää on toiminut niiden kustantajana vuodesta 1995 niin kauan kun kirjailija kuoli 46-vuotiaana vanhuksena. Samainen Haanpää kokosi vuosi sitten Hymy Lehden pakinoitsija kolumnisti Veikko Ennalan niin ikään arvokkaat hengentuotteet kirjaksi. Se tuoksahti Haanpäälle. Publius Syrusta lainaten, miksi ihmeessä jotkut tarvitsevat rahaa, kun eivät osaa käyttää sitä? – ”Quid tibi pecunia opus est, si uti non potest.” Ei sellaiset kirjailijat, saati kustantamot menesty algoritmien aikana ja robotiikan kanssa kilpaillen. Muutos on valtava ja siinä lukutaidottomien kosiskelu on virheistä suurin.
Harri Haanpäästä löytyy Googlesta lahjomaton havainto hänen nimensä hakemana ja ensimmäisenä mainintana. Hän on saanut kirjailijoilta palkinnon vuoden parhaasta lehtiartikkelista. Siinä hän on kirjoittanut nekrologin kirjailijasta, joka kuoli hänkin kovin nuorena taksikuskina Otavalta WSOY:n Haanpään hoitoon siirtyneenä. Häntäkin kuvataan, kuten Arto Salmista, rosoisten ihmisten suorana kuvaajana, ja jonka hyvä ystävä Haanpää luonnollisesti oli. Tuotannon lävisti vino huumori, iltapäivälehden toimittajalle tyypillinen hengenlento. Kysymykset, mitä pelkäät tai naurat, tarkoitat, on ensimmäisenä ilmassa? – ”Quid times, Quid rides, Quid tibi vis?” Se ei ole algoritmien ja robotiikan maailmassa kovin hääppöinen tapa tuottaa tekstiä.
Ihmisten on syytä todellakin valita ystävänsä oikein. Tumpelot ystävät tekevät elämästä onnettoman. Ennen kaikkea, jos on arkkiatri Pelkosen kuvaama hyvä ihminen ja luova, innovatiivinen osaaja. Muuten syntyy konflikti, jossa nämä ihmisen neljä kerrosta eivät toimi oikein samaan suuntaan. Sellainen kirjailija kuolee nuorena. On varottava ryöstöviljelyyn pyrkiviä kulttuureja ja taloutta, ihmisiä, jotka tuntevat ihmistä, mutta eivät kanna heistä vastuuta kustantajina, toimittajina, opettajina. Eivät kunnioita sitä mikä on totuutta ja säädyllisyyttä. – ”Quid verum atque decens. (Horatius). Nämä on ikivanhoja algoritmien herättämiä taitoja ja nyt paradigmaisena koettua muutostamme.
Savolainen ei ikinä mene sellaisen rahastajan kanssa samaan pöytään, eikä sellaisen kustantajan kirja läpäise kerrontana kuin ensimmäisen ihmisen kerroksen, jos sitäkään. Ei sellaisen lukeminen tuo mitään tyydytystä. Tulee vain vihaiseksi. Kirjailija on yrittänyt epätoivoisesti myötäillä kustantajan odotuksia, siinä missä lapsi opettajaansa. Levätköön rauhassa. – ”Quiescat in pace.” Näin romahti myös Helsingin yliopisto lukijoineen.
Naisen piilotajunta toimii tässä miehiä armollisemmin ja lukio menee paremmin läpi. Työmuisti on naisilla miehiä parempi. Vasta väitöskirja ja sen tekeminen alkaa vaivata. Kritiikki kun on kansainvälistä ja kansalliset tai maakunnalliset yliopistot eivät merkitse mitään. Sama koskee vakavasti otettavaa kirjallisuutta, taidetta ja kulttuuria, yrittäjyyttä missä tahansa innovaatioprosessin kärjessä. Piirikunnallinen ja kansallinen mittelö on jätettävä muille. Muuten tyly akateeminen valintamme poistaa yliopistomme sadan lainatuimman joukosta. Quo fata vocant? Kuhun kohtalot kutsuvat.
Yksi pääskynen kun ei kesää tee ja tämäkin tahtoo julkaista työnsä muualla kuin Suomessa. Helsingin yliopisto tippui ulos sadan lainatuimman yliopistomme joukosta ja se on surullista vuonna 2023 syksyllä. Kaikki ne ovat nyt siellä sadan ja tuhannen, yhden yön, tarinankertojien lukemattomassa joukossa. Nyt on kysyttävä kuka vahtisi itse vahteja? – ”Quis custodiet ipsos custodes? (Juvenalis). Minne velvollisuus ja kunnia johtavat? – ”Quo vas et gloria ducunt. Millä oikeudella? – ”Quo iure?”
Samassa lehdessä (FL) Turkka Mali kertoo taitavalla kynällään maailman suvaitsevimmasta kaupungista. Malin tyyli ei paljonkaan poikkea kirjailijasta, joka sanoo suoraan ja kiertelemättä, mutta vakavasti otettavalla tavalla. Malin mukaan Forssassa saa kulkea vasten punaisia valoja, kunhan katsoo vasemmalle ja sinisessä autossa vaatteisiin jää forssalainen haju. Tulkitsen tämän armahtavasti lähelle haanpääläistä tuoksua. Sieltä kun ei latinankielistä tekstiä algoritmit löydä.
Tämän jälkeen lehden takasivulla 60 vuottaan täyttävä kaupunginhallituksen vetäjä kertoo, missä ”oikeasti” ollaan ja ettei häntä pelota edeltäjien kohtalo vaaleissa. Kuntayhteistyöstä puhutaan seuraavan kerran vuonna 2012, ja että tammikuun yhteinen kokoontuminen on turhaa näytelmää. On kadotettu 11 miljoonaa, mutta vastuu on painava ja kunnanhallituksen puheenjohtajan kuuluisi saada Forssassa sama kohtelu kuin Turussa päätoimisena virkamiehenä. Lopuksi hän siirtää vastuun tapahtumista kuntien virkamiehille, kunnanjohtajille maalaiskunnissa. Se on raskas vastuu 2500 asukkaan Humppilassa. Vuonna 2023 syksyllä keskustelu käy samasta aiheesta, mutta nyt ilman yhteisiä terveydenhoitajia ja hakien apua maakuntahallinnosta Hämeenlinnaan kumartaen. Millä mielellä? – ”Quo animo?”
Samaan aikaan vuonna 2008 Helsingin Sanomat vaihtaa kulttuuritoimituksensa päällikön ja Nokia löi hanskat tiskiin Saksassa, muuttaen kymmenen kertaa halvemman työntekijän mukana Romaniaan. Taakse jäi runsas 2000 työtöntä saksalaista. Helsingin pörssi jatkaa laskuaan ja sijoittajien parhaat päivät ovat taas takana. Helsingin Sanomat sai kulttuuritoimitukseensa puhetta ymmärtävän vetäjän, kertoo uutinen. Eletään aikoja ennen pandemiaa, kymmentä turhaketta hallituksinamme ja sotaa Ukrainassa. Mikä pantakoon merkille. – ”Quod bene notandum.”
Puhutun ja kirjoitetun ymmärtäminen ovat kaksi eri asiaa. Kumpi taito on vahvempi, selviää lähiviikkoina. Se että Suomi on jo vuonna 2023 Naton jäsen ja Eurooppa sodassa, Venäjä ahdingossa, Ukraina pommitettavana, olisi ollut hurja ennuste alkuvuodelle 2009 ajoittuen. Lukien Helsingin Sanomia syksyltä 2023. Mitä on tapahtunut, kysyttäisiin? Mitä minä sanoin, kirjoitin ja kerroin tapahtuvaksi? Latinan kielelle ja algoritmeille sen myös tarjoten, robottien ymmärrettäväksi muuttaen ja kuvittaenkin. Varmasti ainoana koko maassamme. Siihenkö olisi haettava Hämeenlinnasta tai Helsingistä apurahaa? Mikä oli todistettavissa. – ”Quod erat demonstrandum.” Apuraha ei saa pilata sen hankkineen töitä Helsingin yliopiston suuntaan.
Aarno Arvela esitellään liki sivun mittaisessa jutussa paholaisen asianajajana. Kuivakkaan oloinen juristi kertoo, ettei hän ole koskaan pyrkinyt julkisuuteen. Ei varmaan myöskään Jere Karalahti, joka niin ikään on saanut tilaa urheilusivuilla yli kahden sivun mittaisella huomiolla. Julkisuutta voi tehdä monella tavalla rahastaen. Arvela ymmärtää paremmin kirjoitetun, kuten juristit Suomessa yleensäkin. Karalahden taidot on nyt käytetty. Raskaan sarjan nyrkkeilijämme syksyllä 2023. Toki myös aiemmin talvilajien harrastajiemme lahjat ja yksi pronssimitali yleisurheilun MM-kisoista on nostanut kansakunnan mielialaa syksyllä 2023. Mitalin hakijoita oli kaikkiaan Unkarissa pidettävissä kisoissa 40. Tarpeeton on kallista – ”Quod non opus est, asse carum est.
Kukaan ei pyri julkisuuteen. Ei edes Vesa-Matti Loiri tai Lasse Viren aikanaan. He vain sattuivat kaatumaan oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan. Julkisuuteen ei pyri myöskään kuoleva henkilö. Hän vain sattui vainautumaan oikeaan aikaan ja pikaisesti kuvausten aikana. Entäpä jos sattuukin ihmeparantuminen? Mikä on järjetöntä. – ”Quod absurdum est.” Tarpeeton on kallista – ”Quod non opus est, asse carum est.
Alkutekstin saatesanoissa minä luottaisin moraaliltaan ja eettisesti järkevän ihmisen arvioon ja tämän päivän median esittelemistä luottohenkilöni olisi arkkiatri Pelkosen arvio ammatti-ihmisenä. En luottaisi Ilta-Sanomien esittelemään Jere Karalahteen, en rumalla tavalla loukattuun Racheliin, en Frederikiin, en unelmien poikamies Antti Peltoseen, en edes murhaajasta ministeriksi kohonneeseen Vitali Kalojeviin tai Jari Saravuohon, Päivi Lipposeen ja Risto Autioon, sankaripoliisi Pekka Kokkoseen. Vuonna 2023 elämme jo uutta Suomea, olkoonkin että nimittely ja vihapuhe ovat vain pahentuneet vuosien myötä. Mikä on järjetöntä – ”Quod absurdum est.”
Kaikki he ovat saaneet sivun mittaisen juttunsa tämän päivän Ilta-Sanomiin ja varmasti jokainen vastentahtoisesti. Lehteen, johon luotti Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimuksessa 15 % suomalaisista. Toki tutkimusta rahoitti myös HS-konserni. Kokemuksesta tiedän, ettei rahoittaja pyri koskaan vaikuttamaan tutkimukseen edes tutkijan piilotajunnan viestinä, ja että Suomen Akatemia ei ole koskaan ollut poliittisten mandaattien kautta täytetty suomalainen tapa rahoittaa tiedettä. Sikäli kun tiedän. – ”Quod sciam. Satiiri ja sarkasmi ovat suomalainen tapa kertoa valistuneen mielipiteensä.
(Tässä yhteydessä muistin, sulussa sanoen, kuinka Maaherra Eino Siuruainen sai lehden mukaan 9 kuukauden jatkoajan. Pätkätyöläinen hänkin. Tällä ei ole mitään tekemistä edellisen kanssa. Piilotajunnan temppuja olettaisin, kun puhe oli välillä Piippolasta. Hoidimme Einon kanssa joskus samaa virkaa yliopistossa. Ei Maaherra hänestä parane. Tosin Suomen Kuvalehden töiden arvostuksessa maaherrat jäivät jonnekin 300 huonommalle puolelle. Jospa se korvataan palkassa?). Myöhemmin Siuruainen jäi historiaan Suomen ainoana maaherrana silloinkin, kun läänit maaherroineen oli jo lopetettukin. Suomalaisten yhteydet Venäjälle olivat kaikkea muuta kuin lämpimät Ukrainan sodan alettua. Se kavensi Einon tehtäviä. Suomen velkaantuminen ja sen pysäyttäminen olivat uuden porvarihallituksen tehtäviä. Raamattua lainaten (Joh. 13:27): Minkä teet, tee nopeasti! – ”Quod facis, fac citius!”
Kaikki on lopulta tutkijan omassa moraalissa, toimittajan käsissä, lääkärin eettisessä ratkaisussa ja yhteiskunnan tavassa toimia, hyväksyä tai hylätä. Avata televisio tai jättää se avaamatta, boikotoida lehteä, johon ei luota. Viihde ja fiktio vaikuttaa joka tapauksessa meihin vahvemmin kuin tylsempi fakta. Näin muistimme ja geenimme toimivat ja se on hyvä muistaa valintoja tehdessämme tai tehdessämme ne lastemme puolesta. Miten kuolevista tehdyt jutut mahtavat palvella lapsiamme? Entäpä kuolevien omaisia ja läheisiä? Ovatkohan kaikki olleet yksimielisiä kuvauksista? Onkohan joku toimittajista sitä kysellyt tai edes ajatellut? Ehkäpä mennään vähän kuin Jokelan kouluun? Myös oman aikani kyläkoulu Iisalmen maalaiskunnassa käytti tuota nimeä. Mikä on yläpuolellamme, se ei ole meille. – ”Quod supra nos, nihil ad nos.”
Oma kouluni oli supistettu, kävimme sitä vain lauantaisin. Loikka siitä Iisalmen lyseoon ei ollut mielestäni silloin mitenkään erityisen korkea. Jatko useammassakin yliopistossa heti 1970-luvulla oli todella mielenkiintoisen vuosikymmenen aikaa. Luonnontieteille ja teknologialle sekä ihmistieteille oli syytä valita eri yliopistokin. Toinen Oulusta ja toinen Turusta. Soveltavalle tieteelle taas laboratoriot, jotka ylläpidettiin ammattilaisten toimesta nykyisessä luonnonvaroistamme vastaavassa tutkimuslaitoksessa (Luke). Laboratorioiden ylläpito ja osaaminen siinä on ammattilaisten asia ja syntyy myös riittävän rahoituksen turvin, toisin kuin samaan aikaan koulutusta antavien yliopistojemme kohdalla. Ne on syytä pitää erillään jatkossakin. Niin paljon kuin on ihmisiä, niin paljon on mielipiteitä: Kullakin on omat tapansa. – ”Quot homines, tot sententiae: suos quisque mos.” (Terentius).