Puoluepolitiikka ei kiinnosta suomalaisia, kirjoittaa Helsingin Sanomat (HS 22.3). Samalla lehti toteaa, pienehköön tutkimusmateriaaliin viitaten, kuinka SDP on kansan mielestä ikuinen hallituspuolue. SDP:n oppositiopolitiikka ei ole ollut kovinkaan onnistunutta, kun liki puolet kyselyyn vastanneista olettaa sen olevan edelleen hallituksessa. Lehden mukaan se selittää myös melkoisesti perussuomalaisten menestyksestä. Se edustaa näkyvimmin oppositiota ja haastaa myös selvästi sen talouspolitiikan, joka yhdistetään vanhoihin puolueisiin. Riippumatta siitä, ovatko ne hallituksessa tai oppositiossa.
Vanhan valtaajat voimissaan
Kirjoitin jo aiemmin kuinka SDP on kansalaisten näkökulmasta vallassa myös silloin kun sen kannatus on pienentynyt aivan kuten kolonialismin merkit brittien vallan välineenä. Imperialismin haamu elää kuitenkin edelleen monen lordin ylähuoneessa eikä aurinko laske imperiumin yltä. Se sama tauti vaivaa Neuvostoliiton perillisen Venäjän hallintoa, jossa Medvedev uskaltaa jo kritisoida Putinin sanavalintoja tämän kritisoidessa liittouman iskuja Libyassa.
Viesti on ymmärrettävä ja kertoo, kuinka pahinta olisi nyt vetäytyä ja jättää Libya pitkän sisällissodan kouriin. Niin Neuvostoliitolla, kuin etenkin Venäjällä, on ikäviä kokemuksia yhdessä Yhdysvaltain kanssa sodista, joiden jälkihoito ei tahdo onnistua ja väliintulot asein on vaikea yhtälö jatkossa myös kansainväliselle liittoumalle. Kapuloiden laittaminen rattaisiin poliittisena pelinä olisi Venäjältä sopimatonta ja sen Medvedev välitti puuttuen Putinin vaalipuheisiin.
Vai olisiko taustalla venäläinen ruletti ja kateus? Vasemmistolaiset vetoavat aina ihmisten kateuteen, oikeisto luo pelkoja kateudesta. Kateus on itsessä koettavaa puutetta suhteessa toiseen, psykologinen puutostauti ja mielenköyhyys. Siinä omat viat ja puutteet projisoidaan toiseen ihmiseen, itsetunto-ongelmat tulevat ulos ahneutena ja tuhovoimana. Ei niinkään haluna omistaa kademielen kohteet kuin tuhota ne.
Paluu 1970-luvun luokkajakoon
Suomalainen poliittinen kenttä ja kansalaisten vieraantuminen siitä on pitkän kehityksen tulosta. Se näyttäisi nyt jakautuvan myös kahtia, jossa jakolinja on hieman samantapainen kuin verotuksemme kehitys ja siirtymä lähelle 1970-luvun alun varallisuutemme ja hyvinvointimme jakolinjoja. Ne joilla olisi maksukykyä, eivät maksa verojaan kuten heidän kuuluisi.
On mahdollista, että se selittää enemmänkin perussuomalaisten saamaa kannatusta kuin SDP:n ja vasemmiston kannatuksen alamäkeä, ellei juuri vasemmiston politiikka ole ollut luomassa sellaista maailmankuvaa, joka on suosinut tällaisen poliittisen kateuden näkökulman syntymisen. Siinä SDP on kantamassa vastuuta niistä ilmiöistä, joissa olemme ongelminemme, eikä kansalaisten kokema poliittinen jakolinja ole niin vieras kuin mitä se ehkä kyselyssä näyttäisi. Poliitikkojen tapa nostattaa kateutta tai eripuraa on kantamassa hedelmää vain yhdellä suunnalla, perussuomalaisten poliittisessa menestyksessä. Porvari ja sosialisti käyttävät poliittista perusvoimaa, kateutta, eri tavalla. Olisiko mahdollista, ettei tätä ole havaittu, ja porvarin luoma kateuden pelko kantaa nyt hedelmää? EU rankaisee, jos teet väärin, globaali maailma rankaisee unionia ja maatasi, tulivuoret purkautuvat ja tsunami vie, olet yksin asiasi kanssa suomalainen äänestäjä, netissä surffaileva onneton eläjä, virtuaalimaailman ruokittava hylkiö.
Pelon ruokkijat
Miksi kolmen suuren puolueen kovin samansisältöinen ja tehty oppositiopolitiikka antaisi kansalaisille mahdollisuuden suorittaa sellaisia jakolinjoja, jossa SDP olisi vuoroin hallituksessa ja vuoroin oppositiossa toteuttamassa samaa jo valittua talouden ja EU -politiikan linjaa, joka on joka tapauksessa muualta meille annettu? Kun globalisaatio ja ulkopuolelta ohjautuvuus on kaiken takana, markkinatalouden ja uusliberalismin kylmät lait pelkonamme, oma poliittinen keskustelumme ikään kuin vain sen selittelyä, miksi kansalainen olisi hakemassa sellaisia poliittisia rajailijoja, joita ei ole olemassakaan? Miten EU -politiikassa itse rakentamaansa ansaan voisi olla hetkeä myöhemmin tyytymätön ja selittelemässä vuoroin sekä hallituksessa että oppositiossa olematta opportunistinen ja olettaen, että kansalaiset ovat sitä samaa poliittisen eliittinsä kanssa ja siihen uskoen? Eivät japanilaisetkaan enää usko omiensa vakuutteluihin, miksi siis suomalaiset uskoisivat ja seuraisivat puolueitaan?
Kun professori Vilho Harle otti esille käsitteen eliitti ja sivistyneistö, tosin ne vahvasti sitaatteihin laittaen, ja osoitti kuinka suomalaista “eliittiä ja “sivistyneistöä” vaivaa halu leimata vaihtoehdoton maailmamme demonisoiden perussuomalaiset, sekä puolueena, että tietyn poliittisen linjan hakevana uutena oppositiona, tämä sai odotetusti paljon vastakaikua. Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen kertoo lehdessä (HS 22.3) kuinka juuri tällä “eliitillä” ja julkisella “sivistyneistöllä” on lopulta varsin vähän vastuuta tekemisistään. “Sivistyneistö” määrittelee itse mistä se keskustelee ja odottaa, että muu rahvas sopeutuu tähän keskusteluun. Tässä keskustelussa ei puututa useinkaan itse asiaan, vaan heitetään verbaalisia voltteja kuvaten, kuinka yhden asian selittäminen johtaa seuraavaan ja lopulta määrättömään määrään väliin tulevia muuttujia, joita rahvas ei voi ymmärtää. Jos alkaa ymmärtää, se on jo populismia.
Porvarin aseilla auringon laskuun
Sivistyneistö tai eliitti on vaikeasti määriteltäviä, eikä Harle siihen puutu juuri sen enempää kuin häntä tästä moittiva Apunenkaan. Käsite “eliitti” on laina verbistä “eligere” ja viittaa “valitsemiseen”. Se että käsite on tullut näkyvästi esille juuri nyt ja perussuomalaisten yhteydessä, kuvannee luokkajakojen hidasta paluutta takaisin, sekä samalla yksilöllisyyden korostamista näiden luokkien sisällä. Etenkin sosiaalisten medioitten ja yhteisömedian yhteydessä korostetaan usein tätä ryhmäkulttuuria erona ryhmänä suuremmasta globaalista yhteiskunnasta. Tarvitaan siis eliittiä ja sen mukanaan tulomaa kateutta.
Sosiologiassa eliitti viittaa pieneen, hallitsevaan ja usein etuoikeuksia nauttivaan ryhmään. Ryhmän rakenne syntyy usein juuri alemman sosiaalisen rakenteen kautta ja se muistuttaa monessa juuri globaaleja nettiyhteisön rakentamia ryhmiä, klustereita, jossa suurempi ryhmä määrittää hierarkisesti seuraavaa. Näin vanhakantainen eliitti, joka oli sosiaalisessa rakenteessa taloudellisten ja poliittisten voimien tulos, on ikään kuin palannut ja muistuttaa internetin tapaa tai pyrkimystä luoda kykyjen ja taipumusten mukaisia kerrostumia. Tässä prosessissa eliittiaseman haltijalla on aina paineita pitää yllä omaa asemaansa ja nyt sitä horjuttaa, ei niinkään perussuomalaiset, kuin uusi mediayhteiskunta ja sen tapa hakea dynamiikkaa, jossa perussuomalaiset ovat liikkeenä osa muita vastaavia kansanvälisiä liikkeitä, sosiaalisen median ryhmiä ja syntyvää uutta ryhmäkulttuuria.
Eliitti ei toki rajaudu politiikkaan, vaan syntyy kaikkeen sellaiseen toimintaan, jossa on mukana ryhmäkuntaista ajattelua ja klusterirakenteita. Elitismiä voi syntyä uskonnollisen, kielellisen, poliittisen, taloudellisen, koulutuksen, sotilasarvojen jne. seurauksena ja se on havaittavissa kaikissa ammateissa ja niiden sosiaalisessa käyttäytymisessä. Marxilaisessa maailmankuvassa juuri eliitti pyrki monistamaan vanhaa käyttäytymistä ja vaikeuttamaan näin luokkarajojen tai vanhan konvention rikkomista. Poliittinen eliitti olisi siten toimimassa tietoisesti pyrkien säilyttämään omaa valtaansa, suojelemassa privilegioitaan, mutta säilyttäen samalla sellaisia rakenteita, jotka ovat epäedullisia innovaatioita vaativan sosiaalisen rakenteen tai organisaation synnylle. Näin sosialismin vallankumous olisi myös Suomessa elistimin myötä syönyt omat lapsensa ja SDP olisi kansan kokemana vallassa, vaikka oikeammin siellä olisi porvaripuolueita. Pelko ei ole nyt ase vaan sillä pelottelu.
Perussuomalaisten leimaaminen impivaaralasiksi ja puolueen demonsointi juuri elitismin kautta on siten ymmärrettävää, ja niin Apusen kuin professori Harlen havainto olisivat oikeita, olkoonkin, että niitä ei ole perusteltu ja Apusen todistus Harlen heitosta perussuomalaisena (populistisena) vaatii juuri elitismin määrittelystä syntyvän perustelunsa. Tämä perustelu syntyy kateuden kautta.
Elitismi ja demonit
Elitismi on oikeammin uskomus tai asenne, jossa oletetaan ryhmäkuntaisen käyttäytymisen olevan yhteiskunnalle edullista ja vaativan myös elitismiin liittyvän aseman ja sen tavoittelun. Näin myös kaikkien riittävän suurten ryhmien sisälle tulisi syntyä elitismiä ja se on havaittavissa internetin ja sosiaalisten medioittemme käyttäytymisessä. Poliittisessa tai vaikkapa liike-elämän ja tieteen kohdalla elitismi edellyttää ryhmän sisäistä dynamiikkaa ja aktiivista toimintaa mutta myös usein vastaeliitin syntymistä.
Elitismiin liittyy aina kilpailua, kateutta ja alempien luokkien sekä vastaeliitin tuomaa mitätöintiä, syyllistämistä, vihaamista ja vahingoittamista, demonisointia, kuten professori Vilho Harle kuvaa “eliitin” toimintaa Suomessa perussuomalaisten yhteydessä. Medialla ja populaarikulttuurilla, nykyisin sosiaalisten medioitten tavalla toimia, on dramaattinen merkitys juuri vanhojen elitististen liikkeiden ja ryhmien joko hajoamisessa tai niiden hakiessa uutta kasvualustaa.
Kalaton vesi
Kateus on inhimillisen toiminnan, ja myös elitismiin pyrkivän ryhmärakenteen, keskeinen vaikuttaja ja voima. Kateus tulee käsitteestä “invidere” ja tarkoittaa samaa kuin “ei halua nähdä”. Kateudella tarkoitetaan silloin tuhoavaa asenneta, jossa ryhmäkulttuurit ja etenkin niiden eliitti, reagoi tai toimii tuhoisasti. Kademielinen eliitti ei niinkään halua itselleen kadehtimaansa asiaa ponnistellen sen eteen kuin pyrkien tuhoamaan ja hävittämään, jolloin lopputuloksena “kateus vie kalat vedestä”. Tällainen kalaton vesi ei kansaa tyydytä.
Ryhmien välinen kateus vie usein dualistiseen ajatteluun, jossa vastakkainasettelu johtaa poliittisessa toiminnassa dikotomiaan. Tyypillistä on vaikkapa jakaa puolueita konservatiivisiksi tai radikaaleiksi uudistajiksi, mutta myös oikealle tai vasemmalle, miesten tai naisten puolueiksi ja arvojen esiinmarssi voi tuoda myös rasistisia tapoja mystifioida jopa suuria kansanliikkeitä.
Käytännössä taustalla on yleensä kateus osana ryhmien, yhteisöjen ja jopa kansojen välistä stereotyyppien rakentelua. Sillä pyritään vaikuttamaan ryhmien sisäiseen itsetuntoon, jolla tarkoitetaan vaikkapa puolueen jäsentynyttä käsitystä omasta olemassaolostaan sekä yksilöiden tapaa kokea suhteensa lähiympäristöön osana yhteisöllistä sidosta puolueeseen. Nyt sitä ei ole vanhoihin puolueisiin lainkaan lukuun ottamatta olematonta eliittiä. Näin ihmiset eivät edes välitä tietää kuka on hallituksessa ja miksi. Vesihän on joka tapauksessa jo kalaton.
Kateuden provosoijat
Yhteisöllisessä kateudessa demonisoinnin uhka torjutaan yleensä joko kätkemisen, kieltämisen tai symbolisen ja todellisen jakamisen kautta. Kätkemisellä pyritään välttämään joutuminen kateuden kohteeksi ja väheksymällä sekä halveksimalla kielletään kateuden kohteen olemassaolo. Symboliset lahjat ja palkkiot sekä konkreettiset teot ovat osa yhteisöjen tapaa hallita kateutta. Tutkimusten mukaan poliitikot vetoavat mieluummin ihmisten kateuteen kuin palkitseviin tekoihin. Näin järkevämpää on kertoa leikkaavansa joltakin kuin antavansa äänestäjälle hieman etuuksia. Näin suurituloisilta leikkaaminen on viisaampaa kuin pienituloisten verohelpotukset. Olettaen että vedessä on kalaa ja toiminta koetaan mielekkäänä.
Työyhteisössä eliitti pyrkii säilyttämään asemansa provosoimalla juuri kateutta. Tällaisia keinoja ovat epämääräiset rakenteet, päällekkäiset toimenkuvat, heikko johtajuus ja päätöksenteon pitämättömyys, jossa matto vedetään jalkojen alta. Harhaileva ja vailla visioita oleva poliitikko menestyy juuri luomalla kateutta siinä missä heikko yritysjohto. Pääkonttori luo tällaisia rakenteita siinä missä hallinnollinen hierarkia silloin, kun laitoksia halutaan supistaa tai lopettaa. Puhutaan saneeraavasta johtajasta ja johtajatyypistä.
Vastaavasti kilpaileva eliitti vähentää kateutta pyrkimällä avoimeen ja rakentavaan, luottavaan ja positiiviseen kulttuuriin, rakentavaan vuorovaikutukseen ja jatkuvaan tiedon jakamiseen. Heikko johtaja pirstoo työyhteisönsä ja ottaa asiallisenkin palautteen vain kateuden osoituksena. Tyypillistä, mutta tuhoisinta, on kateus kyvykkäillä alaisille ja sabotoida heidän mahdollisuuksiaan.
Avoin työyhteisö on nykyisin harvoin elitistinen, tarttuu rakentavasti ristiriitoihin ja löytää syvällisiä ratkaisuja pikemminkin kuin sulkeutumalla elitistisiin ja epäluuloisiin rakenteisiin. Tällöinkin kateuden sijasta tahtoo jäädä vielä kateuden pelko, jolla on käytännössä samat seuraukset kuin itse tuhoavalla kateudella. Verkostorakenteissa käytetään tällöin vahvoja rohkaisijoita, koska juuri kateus luo voimakkaan riippuvuussuhteen ja -kulttuurin sekä heikkoon itsetuntoon rakentuvan avuttomuuden.