Mitä ihmeen illuusio?
Sanoa nauraen totuus – ”Ridentem dicere verum” (Horatius)
03.03. 2024
Illuusio eli havaintoharha on hahmotusvirhe, joka syntyy, kun aistiärsykkeen osat vääristävät kokonaisuuden. Illuusioksi kutsutaan myös taideteoksen, esityksen tai muun vastaavan synnyttämää todellisuusvaikutelmaa. Periaatteessa melkein mikä tahansa meille esitetty oman aikamme robotiikan tuote ja tekoälyn rakentama maailmankuva on illuusio. Se ei todellinen vaan matkii todellisuutta muuttaen vaikkapa sinun tuottaman työsi taideteoksena tai kirjallisena tuotteena keinotekoiseksi illuusioksi. Sinä itsekin havahtuisit sen todellisuudesta muistamatta, ettet sinä sitä tehnyt vaan algoritmit. Oikeammin, seuraat kaiken aikaa ympärilläsi tapahtuvaa uuden teknologian tuotetta, pitäen sitä todellisena, olkoonkin että aistisi kokevat ja vastaanottavat pelkästään illuusion todellisuudesta. Elämme maailmassa, joka muistuttaa todellisuutta, on jopa sitä monin verroin viihdyttävämpi ja turvaudumme aistejamme laajentaviin teollisiin tuotteisiinkin, kemiallisiin aistejamme laajentaviin ja korjaaviin harhoihin, hakiessamme näillä kokemuksen, joka on aistiharhaa, illuusiota. Enkä nyt tarkoita pelkkiä päihteitä tai huumeita. Ajatuksista taas ei ketään rangaista. – Cogitationis poenam nemo patitur. (Ulpianus). Yleinen mielipide on turvallinen sekin esitettäväksi. – ”Communis opinion.” Tieteessä taas kokonaan uusi tieto aiheuttaa ”eripuraisen sopusoinnun”- ”Concordia discors.” (Horatius). Sitä on siedettävä. Terve järki (Communis sensus) on eri asia kuin illuusio.
Illuusion kaipuu alkaa jo varhain lapsena. Kun todellisuus hämärtyy ja korvautuu illuusiolla, emme enää erota myöhemmin rajaa näiden välillä. Geenimme ja perimämme suorastaan rakastaa illuusioita päästäkseen mahdollisimman syvälle sen alkuihmisen kokemuksia, jotka ovat meille nyt vieraita, mutta toki palautettavissa tarvittaessa uusien luovien välineiden ja innovaatioiden keinoin osaksi arkemme elinympäristöä ja kokemuksiamme. Olemme siirtyneet luonnosta ja sen kokemuksista kohti urbaanin yhdyskunnan sellaisia rakenteita, jotka eivät ole lähelläkään sen ihmisen aisteja ja niiden meille välittämiä kokemuksia, joita oman aikamme valtavat metropolit tarjoavat kokijoilleen. Samalla palautamme ikivanhaa historiaa käyttäen sellaista symbolirakennetta kielineen, joka ei ole enää lähelläkään sen alkuperäistä merkitystä. Usein se johtaa vielä vastakohtien yhteen joutumiseen. Puhumme dikotomiasta tai vaikkapa yhteiskunnallisesta kahtiajaosta sekä illuusiosta, jota hybridiyhteiskunta tuottaa. – ”Coincidentia oppositorum.” (Nicolaus Cusanus).
Niinpä kun puhumme sodasta ja rauhasta, emme tarkoita sillä perinteistä mies miestä vastaan suoritettavaa mittelöä keihäin ja miekoin sovitussa taistelupaikassa toisensa kohdaten, vaan sota onkin tänään julmaa siviilien surmaamiseksi tarkoitettujen, päittemme yläpuolella lentelevien koneiden tapa kantaa mukanaan kaupunkimme raunioittavia ja lapsia sekä vanhuksia surmaavia tappokoneita motiivina aiheuttaa mahdollisimman vaikeita inhimillisiä kärsimyksiä. Siinä ei ole enää mukana minkäänlaista ritarillista rohkeutta, saati sankaruutta, vaan pelkkää silmitöntä julmuutta ja pahuutta, epäinhimillistä elostelua kyvyssä tuottaa tuskaa ja hävitystä. Sota onkin nyt kuin iso viemäri. – ”Cloaca maxima.”
Kuolleitten ja poltettujen ruumiiden laskeminen lapsista alkaen ei ole sellainen teko, josta tulisi mainita uutisoiden sankaruudesta, saati homo sapiens lajin viimeisimmästä keksinnöstä häpäistä lajinsa ja sen evoluution viimeisin tuote, robotikka tappajana ja illuusiona evoluution tuomasta voitosta ja sen tuloksista. Kuoleman ja julmuuden estetisointi illuusiona on oman aikamme tuote, johon on osattava vastata muutenkin kuin tuottamalla lisää häpeää ja pelotteena ydinaseet ja planeettamme elinkelvottomuutta näin ruokkien. Pelko ja väkivalta, julmuus aseena ja illuusiona on oman aikamme tuotteista juuri nyt se tunnetuin ja viimeinen mihin kykenemme. Sille on annettu ikään kuin medioittemmekin äänetön suostumus. – ”Consensus tacitus.”
Olen vuodelta 2011 alkaen palannut käsitteeseen illuusiosta yhteiskuntamme kuvajaisena. Niin myös nyt kirjani nimessä ”Hybridiyhteiskunnasta illuusioyhteiskuntaan”. Vuosi 2011 käynnisti lukuisia tapahtumia, joiden taustalla oli sekä hybridi-ilmiöt että samaan aikaan tapahtuneet mediayhteiskunnan etenkin sosiaalisen median leviämisen luomat illuusiot. Syntyi vallankumousten aalto alkaen Saharan pohjoispuoleisessa valtiossa ja edeten myöhemmin pakolaisvirtoina sekä kokonaan uuden ihmistyypin syntymänä. Tai oikeammin tuo tyyppi toki tunnettiin jo entuudestaan, mutta sen lukumäärä kasvoi juuri välimereisen alueen tuntumassa räjähdysmäisesti. Käsite niin hybridistä kuin illuusiosta liittyi läheisesti juuri tähän tapahtumaketjuun. Horatius kutsui sitä elämän kohtaloksi. – ”Condicio vivendi.”
Ilmiön synnyssä oli lukuisia rinnakkaisia tapahtumaketjuja ja niiden kumuloitumisen syyt ja seuraukset jäivät vähälle huomiolle. Samoin sellaiset seuraukset, joista polarisaatio on sekin vain yksi esimerkki tapahtumaketjun seurauksistamme. Maantieteessä ilmiö tunnetaan parhaiten sellaisista alueellisista ilmiöistä, joihin rajat ja niiden kirot sekä käsitteet regionaalinen ja spatiaalinen liittyvät, kuvaten kahta hyvin erilaista yhteiskunnallista ilmiötämme psykososiaalisena tapana tulkita kokemuksiamme myös yksilöinä osana rajoista ja niiden kiroista. Näistä kielessämme regionaalinen on pragmaattisempi tapa käsitellä aluetta ja sen rajoja sekä meille suomalaisille miltei ainut. Spatiaalinen tuli tutuksi etenkin alkaessamme medioissamme kirjoitella juuristamme sekä usein samalla myös identiteetistä ja sukututkimuksesta. Ikään kuin vastoin lakia ja jumalallista oikeutta. – ”Contra ius et fas.” (Livius). Silloinkin kuin tiede otti sen näkyvästi esille. Se ei oikein istunut omaan kieleemme. Oli vastoin luontoa ja regionalismia. ”Contra naturam.”
Oma tuon ajan väitöskirjani käsitteli pakkomuuttoja ja esimerkkeinä tekoaltaat ja luonnollisesti myös sotiemme yhteydessä tapahtuvat evakot. Näistä täydellinen alueen ja juurten kadottaminen syntyi juuri suurten tekoaltaittemme yhteydessä ja Suomessa Lokan ja Porttipahdan rakentamisen yhteydessä. Afrikassa parhaiten tunnettuja olivat jättialtaat Volta ja Kariba sekä niiden yhteyteen syntyneet traumaattiset tapahtumat seuraten ihmisyhteisöjen ja yksilöiden kokemuksia sairastumisineen ja kuolemantapauksineen. Niitä lähellä ja kipeitä olivat Suomessa Karjalasta tapahtuneet evakkomatkat. Evakoilla oli kuitenkin toivoa palata joskus juurilleen tai ainakin nähdä kotiseutunsa, kun taas altaiden alle jääneet juuret ja usein monet pyhät palvontapaikat olivat monelle mahdoton tapa kohdata altaan rakentaminen ja sitä seurannut pakkomuutto juuriltaan (Spatial identity in the face of environmental changes). Ensimmäinen väitöskirjani nimi kertoo, mistä siinä oli kysymys. Suomessa Lokan, Mutenian, Rieston, Pillirannan jne. kylissä ja jokivarsilla sekä Madetkoskella suurten altaittemme rakentamisen yhteydessä Kemijokivarressa. Se oli riittävän kokoinen alue ihmisineen ja luontoineen ymmärrettäviksi medioissammekin. Jotka tuolloin palvoivat teknologian riemuvoittoa villistä luonnosta. Omin luvin. – ”Consilio privato”. Joskus myös hyvällä aikomuksella. – ”Consilio bono.” Kehotus poistua tuli myöhään. – ”Consilium abeundi.”
Osalle Sompion evakoista pakkomuutto oli järjestyksessään jo neljäs. Kaksi edellistä liittyivät muuttoihin Karjalasta sekä kolmas Lapin sotaan, sekä joka kerta myös kotiseudun polttamiseen. Viimeisin oli tässä merkityksessä helpoin. Henkeä ei uhattu, olkoonkin että kotiseutu jäi tällä kertaa veden alle. Ilman muita vaihtoehtoja. Kiintoisaa on, että myös tutkijana jouduin kaiken aikaa painostuksen ja uhkailun kohteeksi. Aihetta ei olisi saanut tutkia. Koskisodat olivat Suomelle vaikea aihe ja kertoivat maan jakautumisesta ikävällä tavalla koskien pohjoista ja etelää, maaseutua ja kaupunkia tai lappilaisia saamelaisineen. Kenen hyväksi? Kenen vahingoksi? – ”Cu bono?” (Cicero) – ”Cui malo?” Joka hyötyy rikoksesta, syyllistyy rokokseen. – ”Cui prodest scelus, is fecit.” (Seneca). Tällaisten aiheitten tutkimus ja niistä väitellen on varmasti ongelmallista, ellei se tapahdu kaukana rikospaikalta.
Koskisodille tarkoitettiin lähinnä taistelua Kuusamon koskista, jotka ostettiin moneen kertaan ja taistelua koskista kävivät yksityinen pääoma ja Pohjolan Voima sekä valtion omistama Kemijokiyhtiö. Se joka omisti puolet, sai pakkolunastaa loput. Kemijoen koskia ostettaessa miehet olivat rintamalla. Ruumis oli terve mutta kukkaro kipeä. – ”Corpus valet sed aegrotat crumenia.” (Erasmus Rotterdamilainen). Puhuttiin Lapin markasta ja rahaa lennätettiin helikopterilla pohjoisen kairoille. Naiset möivät miesten ollessa siellä jossakin. Mukana oli sijoittajia toki muualtakin kuin Suomesta. Tämä henki jäi kummittelemaan Suomen kairoille ja luonnonvarojen käyttöön hyvin myöhään vielä 2000-luvulle ja koski viimeisenä saamelaisten oikeuksia omaan itsehallintoonsa. Suomi oli siinä viimeinen ja ikävä asenneilmasto kohdistui myös rajan takaiseen Karjalaan ja evakkoihin. Suomea vaivasi maailman krapula. – ”Crapula mundi.” (Lauri Levi Laestadius).
Sama koski myöhemmin jatkorakentamista ja lopulta viimeiset koskemme suojeltiin koskiensuojelulailla. Se oli levotonta aikaa elettäväksi ja tutkimusapulaisetkin oli erikseen vakuutettava ihmisten kokeman pahoinvoinnin purkautuessa tutkijoihinkin. Myöhemmin syntyivät nämä karvalakkilähetystöt, joita myös presidentti Kekkonen säikähti. Vääryyksien korjaaminen käynnistyi. Hyvät tavat turmelee pahoja puhuva seura. – ”Corrumpunt mores bonos colloquia mala.” (Meandros). Tästä on oppimista myös tänään ei vähiten sosiaalisen mediamme sisällä.
Matkaa ympäristöministeriön perustamiseen ja rakentamattomien jokien suojeluun sekä vahinkojen korjaamiseen oli vielä vuosia. Kaikki tämä tapahtui huomattavan myöhään verrattuna vaikkapa Ruotsiin. Samalla kiinnostuksemme maaseutuun ja sen luonnonvaroihin lisääntyi myös medioissamme muunakin kuin vain taloudellisena kysymyksenä. Elettiin vastoin hyviä tapojamme. – ”Contra bonos mores.” Tutkija ei ollut mitenkään suojattu hänkään, päinvastoin. Oli järjestettävä henkivakuutus. Vastoin lakia ja jumalallista oikeutta. – ”Contra ius et fas.” (Livius). Kerrottiin kuinka myös presidentillämme olisi ollut omia osuuksia jokiin ulkomaisten bulvaanien kautta. Vasta paljon myöhemmin liikkeelle lähtivät Lapin karvalakkilähetystöt ja myös poliitikkomme säikähtivät. Triumfiseppelettä ei jaettu. – ”Corona triumphalis.”
Maaseudun autioituminen ja sotiemme evakot olivat vaikeita, ei vain poliittisia, vaan myös psykososiaalisia ja taloudellisia kysymyksiä tutkijoille ja globaalille tieteelle sekä samalla niille käsitteille, joista hybridi ja illuusio saivat alkunsa maantieteessä sekä sosiologiassa, taloustieteissämme. Kyse oli ja on edelleen hyvin moni- ja poikkitieteisestä tutkimusalastamme. Tässä merkityksessä tietojen käsittely ja sen robotiikan sekä internetin myötä tapahtunut nopea kehitys lopulta auttoivat ilmiöiden poikkitieteistä tutkimusta ja tulkintaa. Elämänuraa suomalaisena alan tutkijana ei toki voinut ajatella. ”Curriculum vitae” (Cicero, Apuleius). Maa olisi yliopistoineen vaatinut tapojen vahdin; moraalivartijan. ”Custos morum.” Se ei ollut mahdollista.
Tekoälyksi kutsutut menetelmät yleistyivät jo hyvin varhain 1970-luvulla. Ilmiö ei ole siten likimainkaan uusi ja oman aikamme tuote, olkoonkin että sen leviämämäinen on nyt jo jälkiomaksujiakin koskeva tapahtumaketju ja prosessi. Siihen on siten myös pakko reagoida muutenkin kuin aseilla uhaten tai niitä käyttäen eri puolilla globaalia maailmaa ja Euroopassa Ukrainassa, liittyen Neuvostoliiton lukuisiin traumaattisiin oman aikamme monitieteisesti tulkittaviin hajoamisprosesseihin. Siitä syntyy vaikutelma, kuinka ruumis olisi terve mutta kukkaro kipeä. – ” Corpus valet sed aegrotat crumena. (Erasmus Rotterdamilainen). Liian kevyt tulkinta. Nyt hyvät tavat turmelee pahoja puhuva seura. – ”Corrumpunt mores honos colloquia mala.” (Meandros).
Matti Luostarinen: Illuusiotalouden kouristelua
Kirjoittaja on professori, filosofian ja valtiotieteitten tohtori, dosentti ja erikoistutkija.
Turun Sanomat 28.07.2011
Mitä kertovat käsitteet stressitesti, velkakriisi, maksuvalmius, velkasaneeraus, vakuusvaateet, hätäpaketti ja luokituslaitos? Entä nimet Rupert Murdoch, Rebekah Brooks, Andy Coulson, Pauls Stephenson, Glenn Mulcaire, Clive Goodman, Milly Dowler, Sean Hoare sekä David Cameron?
Meillä ei ollut aavistustakaan, että mediayhteiskunnan taustalta voisi löytyä Rupert Murdochin kaltainen henkilö, jonka verkosto mediamogulina kattaa liki koko läntisen maailman ja sen näkyvimmät vaikuttajat, mediakanavat ja päivälehdet. Tiesimmekö, millaiset yhteydet hänellä on läntisen maailman johtaviin poliitikkoihin?
Kun läntinen maailma on astunut epätoivoon ja hakee hukattuja rahojaan Kreikassa, Portugalissa, Italiassa, Espanjassa, Yhdysvalloissa ja Japanissa, ne ovat siirtyneet globaalissa mediataloudessa Kiinaan, Intiaan, Etelä-Amerikkaan, Etelä-Koreaan, Vietnamiin, Pakistaniin, kehittyviin talouksiin ja meillä pohjolassa Norjaan.
Kun läntistä maailmaa uhkaa jo kauan odotettu syvä lama, työttömäksi jäänyt syyttää tästä pankkeja, luottolaitoksia, sijoittajia, Kreikan ja Italian, Portugalin hulvatonta elämää, markkinavoimia, poliitikkoja. Tämä syyttely on nytkin turhaa.
Mediamoguli joutuu ahtaalle talouden luhistuessa ja joutuu uransa aikana vääristelemään, manipuloimaan ja hävittämään tiedotuksen pyhimpiä arvoja. Kyse on moraalikadosta. Murdoch muistuttaa suomalaista hiihtourheilun pomoa.
Mediamoguli joukkoineen joutuu käräjille. Salakuuntelun julkisuuteen tuonut toimittaja Sean Hoare kuolee. Hän muistuttaa erehdyttävällä tavalla suomalaista hiihtäjälegendaa kerrottuaan ensin syyllistyneensä rötökseen ja kuoltuaan sitten mediamyllerryksen saattelemana. Kukaan ei jaksa yksin kantaa kansakunnan pettymyksen ja raivon hintaa, takalukkoon mennyttä taloutta ja politiikkaa.
Median valta kasvoi ja kilpailuun tuli mukaan sosiaalinen media, kansalaismedia ja lopulta sen luoma uusi reaaliaikainen talous ja demokratia. Läntisen maailman vanha mediakulttuuri joutui ahdinkoon, siinä missä sen koko elämäntapa ja perinteisen talouden vilpillinen ylläpito.
Sen puhdistaminen ja kilpailun pitäminen voimissaan rinnan kasvavien talouksien kanssa on kansallinen voimavaramme. Me voimme aina muuttaa kurssia joutumatta tekemään siitä tiliä muille kuin itsellemme.
Kreikka ei voi mitenkään selvitä veloistaan eikä Italiaa pelastaa. Suomi ei saa olla mukana valetalouden varjossa ja vastuuttomassa luotonannossa, kirjoittaa Sauli Niinistö Suomen Kuvalehdessä (SK 28) ja on oikeassa. Leikkimällä hyvää, pahaa ja tietämätöntä (HS 19.7.) joudumme samaan loukkoon kuin Murdochin mediaimperiumi illuusiotaloudessaan. Cicero lainaten: ”Te tua, me delectant mea.” ”Sinua viehättävät omasi, minua omani.”
Mitä sitten tällä illuusiotaloudella tarkoitetaan? Millä tavalla Suomi joutui siihen mukaan ja mikä rooli medioillamme oli tämän ilmiön synnyssä? Suomi on velkaantunut ja hakee lisää velkaa, mutta pyrkii samalla karsimaan menojaan tavalla, joka muistuttaa leikkaamista yhtäällä ja saman peiton jatkamista toisaalla. Oikeammin näin tapahtui jo vuosikymmen sitten mutta oloissa, jotka olivat toiset kuin tänään. Jopa oma geopoliittinen asemammekin on muuttunut ja olemme Naton jäsen. Taloutemme rakenne itään on muuttunut ja rajalla se näkyy ja tuntuu vuoden vaihtuessa toisin kuin maan vauraimmissa maakunnissa, joiden aktiviteetti ei ole ollut sidoksissa itäiseen naapuriin sekä rajakauppaan. Nyt kysytään järkeä. Järki on eräänlainen elämän valo. – ”Ratio quasi qaedam lux lumenque vitae.” (Cicero)
Vertasin illuusiotalouttamme tuolloin vuonna 2011 omassa kirjoituksessani haukeen ja runoon hauen laulusta. Lapsena sitä jouduin usein lausumaan ja toki joskus myöhemmin aikuisena. Oppimastani runosta oli jätetty pois pari riviä ja sitä en lapsena tiennyt. Näin meneteltiin usein muittenkin runoilijoittemme kohdalla. Myöhemmin havaitsin, kuinka näin menettelivät myös toimittajat ja poliitikot sekä tutkijat tiedemiehinä. Talouden kohdalla tämä oli yhtä yleistä kuin kirjallisuuden tai filosofian yhteydessä. Lisäksi kirjoituksissa oli käännösvirheitä tai tahallista vääristelyä. Lapaselle maailman on teatteri, aikuisen ylläpitämä. – ”Treatrum mundi.”
Tänään, jolloin lukutaito on heikkenemässä ja kirjoitettu sana katoamassa, olohuoneet siivottu pölyä keräävistä kirjoistamme, koululaisten kyky ymmärtää kirjoitettua tekstiä tai tuottaa sitä itse on romahtanut, olemme ikään kuin jo antautuneet tämän uuden ilmiön edessä, jossa robotiikka ja tekoäly on ainut keskustelukumppani ymmärtäen myös lukemansa ja vastaten siihen nopeasti ja myös loogisella tavalla tietoa samalla tuottaen. Presidenttiehdokas Pekka Haavisto lainaa tänään kirjoituksessaan (HS 10.12. 2023) Mika Waltarin kirjaa ”Sinuhe egyptiläinen” (1945) kertoessaan, ettei auringon alla ole mitään uutta, olkoonkin että valtiot sotivat ja vallanpitäjät vaihtuvat. Näin kulkee elämän ketju. – ”Tosin minä pelkään yhden kirjan lukijaa” – ”Timeo lectorem unius libri.” (Tuomasn Akvinolainen.)” Oikeammin minä pelkään yhden väitöskirjan tekijääkin. Yhden tiedekunnan kasvattia. Ja juuri pelko antoi siivet. – ”Timor addidit alas.” (Vergilius).
Hauki on opportunistinen kala
15.10.2011 – 11.12. 2023–03.03. 2024
Ihminen kuuluu biologisen ravintoketjun siihen viimeiseen lenkkiin, josta löytyy vaikka sisä- ja rannikkovesissämme kalastava petokala hauki (Exos lucius). Hauen väritys vastaa vesikasvillisuuden suojissa piileksivän pedon väritystä ja sopii saaliin vaanimiseen. Lisäksi ahvenen tapaan hauki kykenee muuttamaan tummuusastettaan veden väriin paremmin sopivaksi. Elämäntavoiltaan hauki muistuttaa opportunisti ihmistä. Omassa lapsuudessani hauki sai vielä lisäväriä lausuessani runoa ”hauen laulusta”. Ihan vain omasta tahdostani. – ”Tua sponte.”Mutta itse todellisuudessa. – ”Re ipsa quidem.” Silloinkin kun kiusattiin. Ja varmasti näin tehtiin. Oikein ja ihanasti. – ”Recte et suaviter.”
Myöhemmin aikuistuttuani tutustuin runon kirjoittajaan Oulun yliopiston Maantieteen laitoksen kirjastossa. Hän oli maantieteilijä ja jättänyt taakseen tekstejä ja merkintöjä kirjoihinsa, joita löysin laitoksemme kirjastosta. Hän ei ollut ainut maantiedettä ammatikseen hoitanut opettaja tai tutkija, kirjailija, joiden töitä löysin laitoksemme valtavasta kirjastostamme sitä aikanaan hoitaenkin muun laitostyön ohella. Tein sitä omasta tahdostani samalla kirjastoa myös järjestäen kenen tahansa käytettäväksi. -Tua sponte.” Taustalla laitoksemme häpeällinen köyhyys. – ”Turpis egestas.”
Sopeutunut saalistaja
Ihmisen tapaan hauki on luonteeltaan kotiseutu-uskollinen ja pysyy mieluusti syntymäseuduillaan vain enintään kilometrin tai parin vaellusmatkoja tehden. Sen ravinnoksi käy liki kaikki sellainen saaliskala, jota on lähistöllä saatavilla. Käytännössä se on usein merialueilla parvikalaa, myös ihmisen ravinnoksi sopivaa, mutta toki muun puutteessa myös petokalat ja oman lajin edustajatkin kelpaavat. Hauki on ihmisen tapaan hyvinkin kaikkiruokainen ja ympäristöönsä sopeutunut saalistaja. Ylväs päällikkö. – ”Rector magnificus.”
Menneen kesän aikana (2023) saimme samasta verkosta sekä hauen että kuhan, joiden kuvat tallentuivat myöhemmin hämäläisiin lehtiin. Suurin pyytämäni hauki oli liki 150 cm ja painavin pyytämäni kala liki 40 vuoden ikäinen karppi. Myös se oli aikanaan kuvattu ja jopa kiihkeästi väitelty kala medioissamme. Kalat ja niiden koko kiinnostavat meitä enemmän kuin tutkimus ja tiede. Se on hyvin suomalainen ilmiö. Vauvan syntyessä kysymme ensimmäisenä hänen painonaan. Rakastamme numeroita, lumen syvyyttä ja pakkasen lukemia. Ennätykset kiehtovat nekin. Olomme on kotoinen ja hyvä riidellessämme. – Missä isänmaa, siellä hyvä – ”Ubi patria, ibi bene.” Ahneus kuitenkin hallitsee – ”Regnat avaritia.” (Carmina Burana). Tuleeko mieleen päänsärky?
Risto E.J. Penttilä avaa meille Howard Gardnerin kirjaa: “Truth, Beauty and Goodness Reframed, Educating for the Virtues in the Twenty-First Century” Helsingin Sanomissa (HS 14.10. 2011). Harvardin yliopistossa opettava professori vieraili vuosi sitten Suomessa ja kirjoittaa kirjassaan, kuinka digitaalinen media ja postmoderni kulttuuri yhdessä ovat kadottamassa meiltä totuuden ja terveen järjen äänen, normiston ja moraalin. Vihapuheet ja ilkeily lisääntyvät ja kaikki on suhteellista, relatiivista. Hän olettaa meidän kykenevän tekemään kyllä analyysiä siitä, miksi ihmiset ovat vaikkapa pahoja, hirmuhallitsijat petoja, mutta emme kykene enää itse tekemään moraalisia valintoja. Näin siis vuonna 2011. Ennen sotaa Euroopassa, Ukrainassa ja Lähi-Idässä, Afrikassa. Tämän kaiken korjaaminen vaatii utopiaa. Kuninkaallista lahjaa. – ”Regium donum.” Ylvästä päällikköä. – ”Rector magnificus.”Maailmassa, jossa ahneus hallitsee. – ”Regnat avaritia.” (Carmina Burana).
Siinäkin me alamme muistuttaa saalistavaa haukea. Tänään, seuraten sotaa Ukrainassa ja suljettua rajaamme idässä, sekä taloutemme kehitystä, uutisten pinnallisuutta, lastemme heikkoa menestystä globaaleissa kilpailuissa aiemmin niin ylpeinä pitämiimme menestystarinoihin jo turtuneina. Olemme vaikeasti velkaantunut maa, mutta se ei meitä edellisten hallitustemme aikana häirinnyt. Nyt se vaikuttaisi jo häiritsevänkin. Mutta mitä tarkoittaa opportunismi? Onko se ehkä äärimmäistä kurjuutta vai ehkä kuninkaitten viimeinen keino? – ”Ultima miseria” – ”Ultima ratio regum.”
Normit ja moraali kadoksissa
Hauki on peto, joka toimii vaistojensa varassa, ilman normeja ja moraalia. Sitä ohjaavat vuosimiljoonien aikana kehittyneet vaistot ja se on petona kone, jolla ei ole muuta mahdollisuutta. Sillä ei ole naapurimoraalia, lähiyhteisöjen ohjeita ja sen asettamia rajoja, roolietiikkaa, joka tulee haukena olemisesta. Se ei pohdi, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei yhteisössä, tai joutuessaan vastaamaan teoistaan tuttujen haukien joukossa. Pienempi hauki joutuu kavahtamaan suurempaansa. Se voi joutua sen saaliiksi. Tiedot sodasta Ukrainassa ovat olleet lähinnä kuolleitten ja haavoittuneitten luetteloa, aseitten kuvaamista. Niiden ihailua, niiden surmaamien lasten lukua esitellen samalla. Se edustaa maallikon uskontoa. ”Religio laici.”Pahaenteistä päivää. – ”Religiosus dies.”
Roolietiikka on osa ihmisen opittua käyttäytymistä ja syntyy koulutuksen, kotikasvatuksen sekä ennen kaikkea ammattietiikan mukana. Lääkäriltä, opettajalta, talonpojalta, juristilta odotetaan tietyn tyyppistä käyttäytymistä. Kaikilla ammattikunnilla ei ole samankaltaista tappajan vaistoa täyttää vatsansa kuin hauella ja myös tapa lisääntyä poikkeaa noudattaen kulttuurisia eroja. Sodassa ilmiö näyttäisi korostuvan ja sama pätee kuvatessamme omaa historiaamme. Me luettelemme sotiamme ja muistamme vuodet, jolloin niitä käytiin. Sotien vuodet olivat tärkeitä siinä missä vuosi, jolloin tehtiin rauha. Tosin vain yksi monista. – ”Unus multorum.” Historiassamme niitä oli paljon muistettavaksi. Niitä lukien riitti, kun hallitset asiasi, sanat kyllä seuraavat. – ”Rem tene, verba sequentur”. Se pätee myös hoitaessasi presidentin virkaakin. Aivan riippumatta, oletko veltolla mielellä, kunhan elät airoin ja purjein. – ”Remisso animo” – ”Remis velisque.”
Vanhemman rooli eroaa koululaisen roolista, eikä pieni hauki ole kuin pieni ihmisen lapsi. Lapsen varttuminen aikuiseksi vie paljon aikaa. Lajikehityksensä aikana ihminen on ollut myös kömpelö saaliseläin ja helppoa ruokaa. Sen huomaa ihmisen käyttäytymisessä. Syntyy virheellistä reagointia, liioiteltua, vaikkapa liikennevaloissa ja työympäristössä. Lapsen aivot kehittyvät eri osiltaan eri aikaisesti, ja aikuisen on hyvä olla siinä mukana aktiivisesti. Nettiyhteisö ei siihen kykene, robotti on kuuro ja sokea, eikä sitä ole siihen tehtävään edes alkujaan tarkoitettu. Sopeutuminen uuteen hybridivaiheeseen on ongelmallista siinä missä robotiikkaan ja digiajan välineiden käyttöönkin. Uuden oppiminen on työlästä. Siirtymä hybridistä utopiaan sujuu ilman ponnisteluakin. Tottumus on tyranni – ” Usus est tyrannus.” (Horatius). Se on maallikon uskonto. – ”Religio laici.”
Roolipelit
Julkiseen debattiin joutuvan intellektuellin tapa kertoa mielipiteensä eroaa vaikkapa lätkäfanien huutosakkien käyttäytymisestä tai slummikulttuurin tuotteesta. Lehtikirjoitukset ovat maltillisia, harkittuja, eikä niissä kiroilla tai muuten pilkata muita ihmisiä, saati ihmisryhmiä. Nyt ne kuitenkin näyttävät menevän päällekkäin, eikä kukaan ota selvää, onko kirjoittaja netissä tai lehtikirjoitteluissaan slummista vaiko yliopiston kampusalueelta, väittää Howard Gardner, ja on siinä omien tutkimusteni mukaan ehdottoman oikeassa. Muuttuvan media- ja illuusioyhteiskunnan pelisääntöjä olisi hyvä tuntea edes hieman, ellei nyt pintaa syvemmälle haluakkaan. Tässä pelkkä käytäntö on ollut perinteisesti paras opettaja – ”Usus magister est optimus.” (Cicero).
Nettiyhteisöön, media-ajan postmoderniin ihmiseen, ei tosin päde sama vanha rooliajattelu ja suhde naapureihin, lähiyhteisöön tai rooliyhteisöön, kuin mihin olemme oppineet. Ihminen muuttaa digiajan sähköisessä kulttuurissa värinsä hauen tapaan ja alkaa saalistaa sameissa vesissä ja opportunistin luonteella, armotta ja vihapuheita pelkäämättä, säästelemättä ilkeyksiään. Siinä kaikki on sopivaa ja käy laatuun, jolloin ainoa vastapooli onkin enää relativismin rinnalla absolutismi: Fanaattinen usko oman näkökannan oikeutukseen millä hinnalla tahansa. Näin myös poliittinen keskustelu on kärjistynyt ja mediat hakevat otsikkonsa yhdestä ilmiöstä kerrallaan. Se on ikään kuin uusi elämän käytäntö. – ”Usus vitae.” Parannuskeino mihin tahansa. – ”Remedium.”
Tämän fanaattisen käyttäytymisen avulla samankaltaiset ihmiset ja samankokoiset hauet parveutuvat ja löytävät toisensa. Syntyy parvelle tyypillistä käyttäytymistä, jossa joku on muita suurempi ja kovanahkaisempi, moraalittomampi ja vailla mitään estoja ja normeja. Jälki on surullista. Oman aikamme sodat ovat julmia siviilejä kohtaan. Ei näin aina ole ollut. Taistelupaikat sovittiin ja kilvoiteltiin mies miestä vastaan. Ei toki lennätellen ohjuksia siviilikohteisiin lapsia ja vanhuksia surmaten. Lopulta mentiin alttareille ja pahoinvointiin saakka. – ”Usque ad aras.” – ”Usque ad nauseam.” Plautus kertoisi kirjoitukseni koskettaneen asiaa neulalla. – ”Rem acu tetigisti.”
Pimeitten vesien saalistaja
Hauen koon kasvaessa nämä alkavat saalistaa myös syvemmissä vesissä ja ilman rantakasvuston antamaa suojaa. Tällöin nämä valitsevat syvänteissä yleensä keskiveden virtaukset ja syöksyvät saaliinsa kimppuun pystysuunnassa pimeästä syvyydestä kohti pintaa syöksähdellen. Postmoderni ihminen saalistajana toimii samalla metodiikalla ja kasvaa kokoa herrahississään. Kuvitelma jatkuu hissikuilussa äärettömään. – ”Regressus in infinitum.” Se on juuri hybridiyhteiskunnan vaihtumista utopiaan.
Kuinka pitkälle tässä voidaan mennä? Kuinka suureksi hauki tai ihminen voi kasvaa ennen kuin jää saalistajan verkkoon tai vieheeseen, ura umpeutuu? Epäonnistumisen päivän aattona 12.10 onnistuimme saaman verkosta liki 120 senttisen pedon, jonka paino olisi voinut olla täyteen ruokakalaa lastattuna hyvinkin parikymmentä kiloa. Taikauskoinen olisi sanonut pahaenteiseksi päiväksi. – ”Religiosus dies.”
Koiraan kohdalla tuo koko haukena alkaa olla ehdoton maksimi, naaras voi toki kasvaa suuremmaksikin meressä. Tämän vuosituhannen puolella suurin sisävesistämme saatu hauki painoi runsaan 18 kiloa. Merestä voi toki saada hieman suurempiakin ja ratkaisevaa painon kohdalla on sisään ahdetun saaliskalan määrä, ahneus. Median kertomus karpista saaliskalanani sai aikaan liki raivoksi nousseen väittelyn kalojen koosta, ja lopulta uskaltauduin ulos ja järvelle vain odottaen metelin laantumista. Onneksi en ole julkisuudessa esiintyvä taiteilija tai muukaan julkimo. Tässä käytäntö on paras opettaja – elämän käytäntö. – ”Usus magister est optimus.” (Cicero) – ”Usus vitae.”
Yhteinen käsitys moraalista puuttuu
Gardnerin mukaan ainut ratkaisu postmodernin yhteiskunnan ja sähköisen median tuomaan yhteiseen ongelmaan on kansalaisuus ja tapamme kasvattaa itseämme ja lapsiamme. Yhteiskunnallamme on oltava yhteinen käsitys hyvästä. Hän uskoo kauneuden ja totuuden säilyvän myös nykyisessä myllerryksessä, mutta epäilee eettisiä ja moraalisia, normistoon rakentuvia elementtejämme ja niiden menestymistä. Se muistuttaa kodin ahdasta tilannetta. Vladimir Putinin tiedetään asuneen lapsena ahtaasti. – ”Res angusta domi.” (Juvenalis). Kirjaani ”Teesi, antiteesi, synteesi – Mytomania, eskapismi, putinismi.
Omat tutkimukseni tukevat hänen havaintojaan ja koskevat myös organisaatioita ja koko talousjärjestelmää, korporatiivista yhteiskuntakoneistoamme. Tässä aiemmin lainaamani Mika Waltari kirjoineen on oiva esimerkki. Hän oli kriittinen autoritaarisia ideologioita moitiskellessaan ja niinpä silloin hyvätkin tarkoitukset saattavat kääntyä vastakohdikseen. Eikä ilman vihaa ole kenenkään käsivarsissa kylliksi voimaa kohottaa asetta. Kaikki palaa ennalleen, ei uutta auringon alla. Elämän käytäntö. – ”Usus vitae.” Asia on saranassa. – ”Res in cardine est.” Asia itse puhuu. – ”Res ipsa loquitur.”
Me voimme ahnehtia naamakirjassa ennätysmäärän yhteisiä ystäviä ja kavereita, joista kukaan ei meitä tunnista ja olemme kuin itsenä turvoksiin syönyt hauki ymmärtämättä, miksi niin menettelemme. Sillä on ikivanha geneettinen tausta ja koodistonsa. Sen hyötysuhde on kuitenkin myöhemmin kehno, eikä sillä ole postmodernissa yhteiskunnassa meille enää samaa käyttöä kuin luolissa asuessamme tai haukea seuraten. Mitä iloa on siitä, että tekstiä lukee miljoona ihmistä, jotka tuottavat voittoa vain mainostajille? Tänään runo voi olla kuin maalaus. – ”Ut pictura poesis.” Konkreettisesti ja tekoälyn toteuttamana. Se kulkee mukanasi kirjana kuin muisti. Muisti on kaikkien asioiden vartija. – ”Rerum omnium custos memoria.” (Cicero).
Mikä tahansa käy ja kaikki on suhteellista
Hauki kasvaa kilon parhaimmillaan syötyään liki 5–10 kiloa saaliskaloja, ja iän sekä koon myötä kasvu voi lakata kokonaan tai hyötysuhde on 30 kiloa saaliskalaa jokaista uutta pituutta kasvavaa kiloa kohden. Sellainen peto alkaa olla rasite muulle vesistön kyvylle tarjota pedolle syötävää ja saalistettavaa. Se alkaa saalistaa omiaan, muuttuu kannibaaliksi. Mikä tahansa liikkuva käy, sanoja ei valita, suodatin puuttuu. Saalistamisesta tulee tarpeetonta, mutta muun puuhan puutteessa peto jatkaa sitä ja työyhteisö muuttuu ahdistavaksi, pedon hallitsemaksi helvetiksi. Jos olet joutunut tällaisen työyhteisöön, hakeudu sieltä turvaan. Itse teen näin tarvittaessa ystävyyden osoituksena muille. – ”Ut pignus amicitiae.” Näin väittelet monen tiedekunnan tohtoriksi samalla. Hyvinkin siitä voi olla iloa ja hyötyä yhteiskunnalle. Mieti, voisiko se ole arvoton asia. – ”Res nihil.”
Moraalinen ja eettinen ulottuvuus kuuluvat normeineen jokaiseen inhimilliseen yhteisöön ja sen toimintaan, tai olivat aiemmin kuuluneet. Tämä koskee myös postmodernin yhteiskunnan rajatonta kaiken suhteellistamista ja vihapuheita, ilkeilyä, sylkemistä sähköisen median eri välineillämme, työyhteisön kiusaamista, silmitöntä sadismia. Kansakunnalla on oltava yhteinen normisto, jonka perustana on myös yhteinen hyvä ja käsitys kauneudesta, yhteinen moraali, joka tekee lainsäädännöstä mielekkään ja kaikkien hyväksymän. Jos ainut keino on sulkea rajoja, valtioiden johdossa on vääränlaisia johtajia kansalaisineen. Vai luuletko että muut ovat samanlaisia kuin sinä? – ”Ut tute es, item omnes censes esse?” (Plautus). Älä luule enää, eivät he ole. Kodissasi on ehkä vain ollut ahdas tilanne. – ”Res angusta domi.”Kuten Vladimir pojalla. Nykyisin presidenttinä pitkän pöydän ääressä Venäjällä vaikuttaen. Miksi tuo pöytä on niin pitkä? Millainen pöytä Putinia odotti kotona?
Yksi normi ja yksi moraali sekä laki ja sanktiot
Otan esimerkin. En tällä kertaa aroista ihmisen sukupuolisuuteen liittyvistä aiheista vaan mahdollisimman pragmaattisen ja kansakunnan omaan filosofiseen ja käytännön läheiseen ajatteluun sopivan. Kun luet sitä, ota huomioon lopputulos. – ”Respice finem.”
Meillä on normina liikenteessä pyrkiä täysin rikkeettömään ja vaille kuolematapauksia johtavaan yhteiseen liikkumiseemme, yhteiseen liikennekulttuuriin teillämme, jolla perustelemme myös reittiemme kuntoa, moottoriteitten leveyttä, nopeusrajoituksia, raittiutta juuri liikenteessä, sanktioita niiden rikkomuksista. Yhteinen normi säätelee siinä moraalisia oikeuksiamme sekä laki ja sen sanktiot, peltipoliisit ja liikkuva poliisi käyttäytymistämme. Käräjäoikeus huolehtii lopusta. Kuten nyt näyttää olevan, kuten on tapana. – ”Ut videtur” – ”Ut mos est.”
Entäpä jos se rinnalle tulisi toinen normi? Entäpä jos suuria kontteja ja tavaralasteja kuljettavat rekat ja näiden logistiikka edellyttäisi näiltä vaikkapa markkinatalouteen ja kansalliseen hyvinvointiimme, tuoreen ruuan saantiin tai osakkeiden hintoihin vedoten, kuinka näillä tulee olla oma norminsa, oikeus ajaa vaikkapa sata kilometriä puolen tunnin aikana muusta liikenteestä piittaamatta. Pohdi tätä. Ota huomioon lopputulos. – ”Respice finem!” Oma käyttäytymisesi liikenteessä.
Kun kasi erilaista, rinnakkain esiintyvää normia, rakentaa samalle tielle omaa moraalia, eettisiä ohjeita ja tapaa selviytyä liikenteessä, toinen vie niistä lopulta voiton ja niin tulemme sellaiseen liikennekulttuuriin, jossa peltipoliisit ovat turhia, rajoitukset teitten vierustoilla vain koristeita ja taksi kuljettaa asiakastaan 80 kilometrin rajoitusalueella 160 kilometrin tuntinopeutta Turkin, Italian, Kreikan, Espanjan jne. malliin. Soittavat torvea toisilleen ihan vain ystävyyden osoituksena. – ”Ut pignus amicitiae.” Suurkaupunkia koskeva asia on eri asia kuin pientä kaupunkia tai maaseutua koskeva laki tai asetus. – ”Res urbana.”
Sitäkö me tänään haluamme postmoderin kulttuurin vapauksilla ja suhteellisuudella, internetin moraalittomalla menolla uudessa mediayhteiskunnassamme? Hauki on kala mutta ihmisen kuului olla Jumalan kuva. Jos Jumala alkaa olla ihmisen kuva, tai sitä ei ole lainkaan, tärkeimmät moraaliset perustamme alkavat rapistua ja normien rakentama institutionaalinen yhteisöllinen perusta alkaa kadota, rapautua. Etenkin sellaiset, jotka ovat alkujaan juuri Raamatusta opittujakin. Naura, jos olet viisas. – ”Ride, si sapis” (Martialis).
Kenen etu se on ja ketkä sitä ajavat? Suurimmat ja ahneimmat pedotko? Onko saalis yhteisessä vedessä vähenemässä? Mitä tehdä pedoille, jotka terrorisoivat yhteistä normia, yhteistä moraalia, yhteistä yhteiskuntamme selkärankaa? Pyytämäni hauet ovat sittenkin hyvin harvinaisia ja niiden saaminen pois vedestä ei muuta juurikaan sen ekologista tasapainoa. Biotieteitten opiskelu aikanaan oli ihan viisas valinta sekin pohtiessani, kunpa voisi olla muille hyödyksi. – ”Ut prodessem.” Ihmistieteistä luonnontieteitten rinnalla en nyt oikein ole varma. Poikkitieteisyys vaikeutti omaa elämää muiden eläessä koko ajan poikittain. Tai pitkittäin. Kuten nyt näyttää olevan tänäänkin. – ”Ut videtur.”
Myyttinen hauki
Hauen ravinto ja saalistuskäyttäytyminen on tehnyt siitä myyttisen eläimen ikivanhassa kulttuurissamme, jossa “silakkahauki” on vaikkapa oma alalajinsa. Mytologiassamme hauki liittyi Tuonelaan, kuolleiden maailmaan. Hauki kykeni kulkemaan kuolleiden ja elävien maailmojen välillä etsien järven syvänteissä olevia onkaloita manalaan. Joillekin kuolleille joutuminen “hauen suoleen” merkitsi helvetin kohtaloita eikä sellaista vainajaa voinut enää tavoittaa. Edelleen haukea käytettiin erilaisissa uskonnollisissa menoissa ja pääsääntöisesti vahingoittamaan, viemään ihminen mukanaan tuonelaan tai tuottamaan hänelle vakavia sairauksia. Miten sinä muuten voit? – ”Ut vales?”. Mahdatko syödä haukea?
Kaivohauki pyydysti taas juomaveteen joutuneet pienet nisäkkäät ja sammakot. Se piti veden puhtaana. Lapissa haukea ei oikein ruokakalana arvostettu, se oli pelätty ja vähätelty jänkäkoira. Vastaavasti vaikkapa ranskalaisille hauki oli ja on arvokkain ruokakala, lohen ohittava saalis. Käyn usein Ranskassa mutta en nyt juurikaan haukia syödäkseni. Pidätelkää nauruanne. – ”Risum teneatis.” (Horatius).
Taantuma ja sen kirot
Digimediassa kulttuurien ja myös ihmisten roolit menevät auttamatta sekaisin ja sen tapa koetella ihmistä muistuttaa meitä vanhoista myyttisistä geneettisistä perimämme ajoista, jolloin yhteisöllisyys, lähiympäristö, roolit ja etiikka, normit ja moraali eivät riittäneet, vaan mukana oli taantumaa noituuteen ja keskiaikaista kirousta, taikauskoa ja myyttisiä menoja. Yhteiskuntamme on taantumassa kohti näitä salaperäisiä salaliittoja, mytologiaa ja taikauskoista menoa selittäessään normiston katoamista, moraalin ja eettisten instituutioiden puuttumista. Siinä on jotain oman aikamme elokuvista, ehkä ei niinkään Kaurismäen tarinoissa. Suomalaisuus on parhaimmillaan ylpeyden, ei häpeilyn, aihe. Pelialan ammattilaisetkin alkavat tajuta Käärijän ja Kaurismäen suomalaisen nerouden. Omintakeisuus on se, johon on syytä nyt tarttua kaksin käsin. Kunpa voisi olla hyödyksi tälle upealle kulttuurille ja kansallemme. – ”Ut prosim, prodessem.” Hyvällä aikomuksella – ”Consilio bono.”
Uusi postmoderni kulttuuri ja sen “kaikki on suhteellista ja sallittua” on yhdessä rajattoman meremme kanssa saanut hauen taas kerran irti, olemme uineet sen suoleen, ja nyt vaadittaisiin Väinämöisen kannel, hauen leukaluista tehty soitin ja yhteinen ratkaisu, jolla postmoderni kulttuuri ja sen nettikeskustelu, mediayhteiskunnan ja illuusiotalouden ahneus ei karkaisi lopullisesti käsistämme, pimeät voimat pääse irti ihmisessä. Vai alkaako olla jo liian myöhäistä? Korjaako ilmastomuutos satonsa? Onko meitä sittenkin liikaa ja liian monen ammatiksi osoittautuu hauen laulu.
Lopuksi kysymys tekoälylle, robotiikalle algoritmeineen:
Illuusiotalous – Illusionary economy?
ChatGPT
”Illuusiotalous” is a term that can be translated from Finnish to English as ”illusion economy” or ”illusionary economy.” However, it’s important to note that this term doesn’t have a widely recognized or standard definition in economic literature or mainstream usage.
In general terms, an” illusionary economy” could refer to a situation where economic indicators or perceptions may not accurately reflect the underlying economic realities. This could occur for various reasons, such as distorted statistics, misleading information, or temporary factors creating a false sense of economic well-being.
If there have been developments or discussions related to” illuusiotalous” after my last knowledge update in January 2022, I recommend checking more recent sources for the latest information and interpretations of the term in the context it is being used.
Matti
Illusionary economy?
ChatGPT
The term” illusionary economy” is not a widely recognized or standard term, but it may be used to describe a situation where economic indicators or conditions create a deceptive or misleading impression of the overall economic health. Here are a few possible interpretations:
1. Asset Bubbles: In some cases, the illusionary economy could refer to a situation where the prices of assets, such as real estate or stocks, are inflated beyond their intrinsic value. This can create an illusion of prosperity and economic growth, but it may not be sustainable in the long term.
2. Financial Engineering: Sometimes, financial instruments or practices can create the appearance of economic strength without a solid foundation. For example, complex financial derivatives or accounting practices might temporarily boost reported profits or economic indicators.
3. Debt-Fueled Growth: If an economy is heavily reliant on debt to fuel growth, it might create a temporary illusion of prosperity. However, if the debt becomes unsustainable, it can lead to a financial crisis and reveal the underlying weaknesses in the economy.
4. Government Intervention: In some cases, government policies or interventions can create a facade of economic stability. For instance, artificially low interest rates or extensive stimulus measures may temporarily boost economic activity, but if not backed by fundamental improvements, it could result in an illusionary sense of economic health.
5. Statistical Manipulation: Sometimes, governments or organizations may manipulate economic statistics to present a more positive image of the economy than what truly exists. This can create a distorted view of the economic reality.
It’s important to note that these situations can have real consequences, and the illusion of economic strength may eventually give way to economic challenges if the underlying issues are not addressed. Understanding the true health of an economy requires looking beyond surface-level indicators and considering factors such as debt levels, sustainability of growth, and the overall structure of the economy.
Lopuksi vielä Jukka Ammondtin artikkeli monen rakastamasta Aaro Hellaakosken ”Hauen laulusta”. Näin sama teksti voidaan tulkita hyvin eri tavalla ja näin myös robotiikan ja tekoälyn sekä kuvataiteilijoiden kohdalla algoritmeja käyttäen.
Artikkeli: Aaro Hellaakosken Hauen laulu
Jukka Ammondt
Suomen kesä on luonnonläheisyyden aikaa. Kesälomien alussa yleisenä kestopuheenaiheena on jo kauan ollut se, että niin monet viettävät kesän monenlaisina hengästyttävinä suoritteina ryntäämällä paikasta toiseen ja kesätapahtumasta seuraavaan – aikana, jolloin voisi levätä ja nauttia luonnosta. Onhan erityisesti juuri kesä se aika, joka voisi vapauttaa kiireisen ihmisen uudenlaiseen ajattelutapaan ja suhteen luomiseen myös omaan itseensä. Runous ja runokieli tarjoavat vapaisiin hetkiimme luovuuden impulsseja. Kirjallisuuden opettajan ja tutkijan työssäni olen vuosien varrella entistä enemmän viehättynyt Aaro Hellaakosken (1893–1952) runotuotannosta ja hämmästellen ihaillut monia hänen runojaan.
Hellaakoskea on luonnehdittu suomalaisista runoilijoista luonnontuntoisimmaksi. Luonto on erikoisella tavalla läsnä myös hänen kuuluisimmassa runossaan Hauen laulu (ks. Hellaakoski 1928):
Hauen laulu
Kosteasta kodostaan, nous hauki puuhun laulamaan, kun puhki pilvien harmajain jo himersi päivän kajo, ja järvelle heräsi nauravain lainehitten ajo. Nous hauki kuusen latvukseen, punaista käpyä purrakseen, lie nähnyt kuullut haistanut, tai kävyn päästä maistanut. Sen aamun kasteenkostean, loiston sanomattoman. Kun aukoellen luista suutaan, longotellen leukaluutaan, niin villinraskaan se virren veti, että vaikeni linnut heti. Kuin vetten paino ois tullut yli, ja yksinäisyyden kylmä syli.
Hauen laulusta on toimittaja Eeva Vuorenpää tehnyt lyhyen televisio-ohjelman, joka julkaistiin kirjailijan syntymän 100-vuotispäivänä 22.6.1993. Siitä lähtien olisi kyseinen ohjelma mielestäni ollut aiheellista lähettää vaikkapa joka juhannuksena television välityksellä suomalaisiin koteihin muistuttamaan jostain tavoittamattomasta, joka heräävään suomalaiseen kesäaamun ihmeeseen voisi liittyä.
Hauen laulu on aiheuttanut monenlaista hämmästystä. Sitä on luonnehdittu runoilijan kutsumuslauluksi ja Hellaakosken luonnontunteen synteesiksi. Sitä on arveltu myös aikansa kirjallisuuspoliittiseksi kannanotoksi ja jopa eroottiseksi rakkausveisuksi (ks. esim. Kupiainen 1953, 217–219). Oikeastaan nämä kaikki ulottuvuudet ja paljon muutakin on tässä runossa mukana. Runo laajenee ja laajenee ja käsittää jotain syvää totuutta, johon pääsemme koskettamaan tai ainakin aavistamaan sen olemassaoloa. Hellaakoski on itse nimittänyt Hauen laulua läheisimmäksi runokseen (Kupiainen 1953, 215).
Hauen laulu syntyi kesällä 1928, jota Hellaakoski nimitti kesien kesäksi. Takana oli ylityöllistettyjä vuosia opetustyön ja tutkimusten parissa. Hän oli saanut valmiiksi väitöskirjatyönsä, ja nyt oli vihdoin aikaa rauhaisaan kesänviettoon vapaana arkihuolista.
Luonnontutkija matkusti Sääksmäen Kalalahden taloon, jonka sivurakennukseen tuuhean kuusimetsän keskelle hän perheineen asettui asumaan. Unelma kiireettömästä kesästä perheen parissa toteutui. Sitä sävytti myös kalastelu Vanajaveden Rauttunselällä, josta nousi ahventa, haukea ja kuhaa. Joskus soudettiin Joel Lehtosen Lintukotoon tai monumentaalisista veistoksistaan tunnetun kuvanveistäjän Aukusti Veuron luo, jonka puoliso Elsa Veuro oli Hellaakosken vaimon Lempi Hellaakosken sisar. Ennen kaikkea isällä oli aikaa leikkiä pienen Katri-tyttärensä kanssa. (Kesä 1928 Aaro Hellaakosken elämässä ja tuotannossa: ks. Kupiainen 1953, 195–226; Vuorenpää 1993.)
Kalalahden metsämajan rauhassa alkoi syntyä runoja. Hellaakoski on itse kertonut Hauen laulun mystisen syntyvaiheen. Eräänä elokuun yönä hän oli havahtunut unestaan ja tuntenut runon olevan tulossa. Hän sytytti kynttilän ja runo alkoi purkautua paperille. Sen jälkeen runoilija meni huojentuneena nukkumaan. Kun hän aamulla heräsi ja katseli paperille kirjoittamiaan säkeitä, hän hämmästyi aikaansaannoksestaan. (Kupiainen 1953, 215) – Kesien kesä oli tuottanut runojen runon.
Hauen laulu ja muutkin kesällä kirjoitetut runot ilmestyivät jo tulevan syksyn 1928 aikana kokoelmassa Jääpeili. Se oli erikoinen runokokoelma, jota Hellaakosken elämänkerran kirjoittaja Unto Kupiainen luonnehtii laajassa Hellaakoski-tutkimuksessaan modernistisen runoilmaisun merkittävimmäksi saavutukseksi suomalaisessa runoudessa (Kupiainen 1953, 197). Kokoelmasta tuli kokeileva, kubistinen, jopa futuristinenkin, ja sellaisena se oli aikaansa edellä. Harvat ymmärsivät Hellaakosken vapautunutta rytmiä ja erikoisia runokuvia ja epäsovinnaista tyyliä.
Vapautunut rytmi- ja säkeistörakenne tulevat esiin havainnollisella tavalla Hauen laulussa. Esimerkiksi kahden ensimmäisen säkeen muodostama säkeistö voisi olla tiivistetyssä muodossa ilmaistu tarina hauen kummallisesta, myyttisen tuntuisesta matkasta. Se ilmaisee rytmisestikin runon kahta olotilaa: alhaalla olevan, syvän, salaperäisen kostean kodon ja ylös päin, korkeuksiin suuntautuvan liikkeen, joka päätyy kuusenlatvaan.
Hauen laulu tarjoaa mainion esimerkin Hellaakosken kaavoihin kangistumattomasta moniulotteisesta runokielestä. Ensimmäinen säe noudattaa säännöllistä trokeista eli laskevaa mittaa kun taas toinen säe on sitä vastoin nousevaa jambia. Edellinen säe kuvaa näin jo runomittansa myötä alhaalla olemista, näkökulman suuntautumista alas vetten raskaan painon alle. Jälkimmäinen säe taas nousevien runojalkojensa vuoksi kuvaa hauen ylös päin suuntautumista, uuden elementin saavuttamista. Nousevat runomitat hallitsevat Hauen laulun säkeitä kokonaisuudessaankin, mutta laskeviakin runomittoja on muutamia, huipentumana runon loppusäe: kaksi trokeista runojalkaa käsittävä metafora “kylmä syli” hahmottaa rytminsäkin vuoksi yksinäisyyden raskasta taakkaa, jonka hauki laulullaan on kaukaa alhaalta tuonut mukanaan.
Vanhalla fraktuuralla kirjoitettu runo vaihtuu välillä uudeksi kirjasintyypiksi erottuen omaksi kursiivilla kirjoitetuksi säeryhmäksi, jossa on näkyvillä selkeitä viitteitä Kalevalaan. Kirjallisuuden tutkimuksen piirissä Hauen laulun intertekstuaalisuutta on toki tutkittu. Pirjo Lyytikäinen huomauttaa, että kuuset, kukkalatvat voisivat jo johdattaa lukijan ajatukset Kalevalaan, mutta laulavan hauen kautta yhteys kansalliseepokseemme rakentuu huomattavasti selkeämmin.
Hauki, nimenomaan laulavana, viittaa Pohjolan häiden valmisteluun. Olut alkaa vaatia itselleen “laaullista laulajata”. Aluksi kokeillaan kaloja: “Lohi on tuotu laulajaksi, hauki kunnon kukkujaksi”. Näin rakentuu hauen yhteys lintuunkin, kansanrunouden käkeen. Tosin lohi ja hauki eivät kumpikaan lopulta kelpaa oluen laulajiksi. Vielä helpompaa on huomata, miten Kalevalaa muistuttavissa kursiivisäkeissä hauen leukaluun korostaminen luo yhteyden Väinämöisen kanteleeseen runonlaulun kalevalaisena tunnuskuvana. (Lyytikäinen 1995, 26–27)
Yhteyksiä Kalevalaan siis löytyy selvästi runon rakenteellisista piirteitä ja sen kuvista. Helposti voidaan myös huomata runossa korostuvan keskeisesti kalan ja linnun oppositioasetelma. Lintu laulaa, mutta kala on vaiti. Nyt tämä vastakohtaisuus käännetäänkin päälaelleen, sillä Hellaakosken runossa hauki laulaa ja linnut vaikenevat. Tapahtuu jotain luonnonlait kumoavaa. Jokin tulee alhaalta, tuntemattomista syvyyksistä ja aiheuttaa hämmennystä, muutosta. Kuva kuusen oksalle nousevasta hauesta on paradoksaalinen ilmiö sinänsä. Haukeen nimenomaan virttä veisaavana liittyy ihmisen ominaisuuksia. Yhdistelmää voisi nimittää groteskiksi tai karnevalistiseksi, joten aikakauden vakavasta ja jäykästä kirkollisesta näkökulmasta tarkastellen runo tuskin herätti myönteisiä reaktioita.
Laulavalla hauella on siis paitsi kalan, myös linnun ja ihmisen ominaisuuksia sekä tietysti myös oravan. Hämmentyneenä ja ärtyneenä Helsingin yliopiston kuuluisa lintutieteilijä professori Emil Kivirikko päivitteli julkisesti, kuinka joku kynäniekka kirjoittaa hauesta, joka nousee puuhun ja vielä laulamaan (Vuorenpää 1995). Tällainen ”lausunto” kuvaa samalla myös itse Jääpeili-runokokoelman vastaanottoa. Suuri yleisö ei sitä ymmärtänyt laisinkaan, ja runokokoelman myynti jäi sen mukaiselle tasolle. Kokoelma sai osakseen ristiriitaisen lehdistöarvostelun.
Vaikka johtavat kriitikot antoivat sille kiitostakin, he vastaanottivat kokoelman sangen pinnallisesti (Kupiainen 153, 225). Vastaanotosta masentuneena Hellaakoski päätti omistautua vain tieteen ja opetuksen palvelukseen. Kuten tiedetään, hän vaikeni lähes kahdeksikymmeneksi vuodeksi, sillä vasta 1940-luvulla hän alkoi uudelleen kirjoittaa runoja. Tuolloin hänen varsinainen mestarikautensa alkoi. Se olisi voinut kestää vielä hyvinkin kauan, mutta Aaro Hellaakoski hän kuoli nopeasti edenneeseen sairauteen 23.11.1952.
Laulava hauki on voinut saada innoitusta vaikkapa Tyko Sallisen maalauksista ja Väinö Aaltosen veistoksista, joista Hellaakoski kirjoitti 1920-luvulla esseitä. Kuten kirjallisuudentutkija Tuula Hökkä toteaa, monien nuorten kirjailijoiden ja taiteilijoiden, myös Hellaakosken, kiinnostus ekspressionismia kohtaan loi merkittävän perustan modernistisille pyrkimyksille.
Se takasi irrottautumisen naturalistisrealistisista näkemyksistä ja avasi tien sisäiselle kokemukselle ja tunteiden ilmaisuun. Kuten ekspressionismi, myös kubismi kehittyi aluksi kuvataiteilijoiden piirissä ja tuotti yllättäviä yhdistelmiä ja rinnakkain asetteluja. Esimerkiksi Marc Chagallin maalauksissa kala lentää ja leuasta puhkeaa viulu. Hellaakosken laulavalla hauella on kiintoisa ja moniulotteinen kulttuurinen ja poeettinen tausta. (Hökkä 2004, 190, 193–194.)
Edellä olen jo viitannut hauen leukaluuhun kalevalaisena runolaulun tunnuskuvana. Väinämöisen soitto hurmaa kaikki kuulijat ja soitto liikuttaa myös Väinämöisen itsensä kyyneliin. Tuula Hökkä vertaa Väinämöisen soittoa Orfeukseen, joka pystyi taivuttelemaan soitollaan kuoleman vallan ja nostattamaan innoituksensa päivänvaloon antamalla äänen kauneuden ja rakkauden loistolle (Hökkä 2004, 190).
Orfeuksen laulajamyytissä ja Väinämöisen soitossa on sinänsä paljon yhteistä. Hellaakosken runon osalta on kuitenkin vielä paikallaan todeta, että Hauen laulussa korostuu erityisesti koominen ristiriita Väinämöisen – ja miksei Orfeuksenkin – soittoon, ja juuri se tekee runosta yhä moniulotteisemman intertekstuaalisestikin.
Hauen laulun syntytarina on kiehtova. Olisi mahdollista ajatella niinkin, että Aaro Hellaakosken alitajunta yöllä nukkuessa oli herättänyt hänet merkillisillä kuvillaan. Tiedostamattomilla mielen tasoilla uivat merkilliset kalat, luovuuden impulssit, pyrkivät saada tilaisuutta tulla esiin merkillisiin salapukuihin puettuina.
Analogian tarjoaa Hellaakosken kesäloman vietto kalastuksen parissa. Vanajaveden Rauttunselältä Hellaakosken uistinsiimasta tai verkosta veneeseen – syvyyksistä ylös päivänvaloon – noussut hauki on saanut valtavia merkitysulottuvuuksia Hellaakosken luovan mielen syvyyksissä.
Alitajunnan paine herätti hänet yöllä purkamaan tiedostamattomalta tasolta nousseen runon paperille. Näinkö voidaan ajatella? Ehkäpä näinkin.
Laulava hauki aiheuttaa hämmennystä ja vaientaa kauniisti laulavat linnut. Toiko Hellaakosken alitajunta hänelle viestin siitä, miten hänen tulevalle Jääpeili-runokokoelmalleen oli käyvä? Sitähän ei tervehditty suinkaan riemuhuudoin vaan tyrmistyneenä – jotenkin samaan tapaan kuin runon laululinnut vastaanottivat hauen laulun. Runo oli siis myös ennustus tulevasta. Toisaalta runon voidaan ajatella myös toimivan metatasolla, eli se olisi runo runosta itsestään tai runoilijan työstä uutta luovana ja tavanomaisia ajattelun ja havainnoinnin rakenteita kyseenalaistavana.
Olen monesti pohtinut myös sitä, miten mielenkiintoinen Hauen laulu voisi olla aivotutkijoille. Hedelmällistä keskustelua syntyisi varmasti aivofysiologi Matti Bergströmin kanssa. Hän on saanut kansainvälistä mainetta tutkiessaan luovuuden anatomista puolta.
Keskustelu tulisi mitä ilmeisimmin kohdistumaan aivojen eri osiin, joista sisin muodostaa aivorungon eli ytimen. Siinä hermosolut muodostavat verkoston, jossa solujen kytkennät ovat sattumanvaraisesti muodostuneita. Rakenteellista järjestystä ei juurikaan esiinny.
Aivokuori sitä vastoin on järjestynein, toisin sanoen sen solurakennelmat ovat järjestyneimmät. Järjestys voidaan ymmärtää informaationa ja sen puute sattumanvaraisuutena eli entropiana.
Bergströmin termein ilmaistuna ydin on sattumageneraattori ja iso aivokuori on generaattori. Luovuus olisi näin ajateltuna ja määriteltynä sitä, että aivoytimestä purkautuu sattumanvaraista vaikutusta, joka tavanomaisille ajattelumme käsitteille ilmenee täysin vieraana. Oudot impulssit, jotka tulevat aivoytimestä, ovat eräänlaisia käsitemuunnoksia, jotka iso aivokuori yleensä tuhoaa. Luovuus voidaankin bergströmiläisittäin määritellä sellaiseksi, että aivorungosta, ytimestä lähtevä satunnainen impulssi läpäisee ison aivokuoren ja siihen syntyy muunnosta. Keskeistä ja kiintoisinta tässä on se, että Bergström painottaa todellisen luovuuden sisältävän tiedon ulkopuolisen tekijän. (Bergström–Sauvala 1986, 240–244; Bergström 1979, ks. esim. 95–96.)
Syvyyksistä kuusen latvaan käpyä purrakseen nouseva ja virttä veisaava merkillinen kalan, linnun, oravan ja ihmisen hybridi olisi näin tulkittuna luova impulssi, jolla ei ole mitään järkevää järjestystä meidän tavanomaisen, loogisen, järjestyneen ajattelumme puitteissa.
Hauen laulu olisi näin ymmärrettynä runo luovasta toiminnasta sinänsä, runo luovuuden merkityksestä ihmisessä – myös ihmisaivojen näkökulmasta.
Kaiken kaikkiaan Hauen laulu laajenee näin monikerroksiseksi runoksi luovuudesta. Se hahmottaa eteemme omalaatuisen olion, anomalian, ja antaa sille liikkeen myötä merkitysulottuvuudet, jotka rakentavat yhteyden ihmisen mikrokosmoksesta luonnon universaaliseen liikkeeseen, makrokosmokseen.
Lähteet: Bergström, Matti 1979: Aivojen fysiologiasta ja psyykestä. WSOY, Helsinki.
Bergström, Matti – Sauvala, Jorma 1986: Aivot ja evoluutio. WSOY, Helsinki.
Hellaakoski, Aaro 1928: Jääpeili. Otava, Helsinki.
Hökkä, Tuula 2004: Aaro Hellaakosken “Hauen laulu” – Romantiikasta modernismiin. Teoksessa: Runosta runoon, Suomalaisen runon yhteyksiä länsimaiseen kirjallisuuteen antiikista nykyaikaan. Toim. Katajamäki, Sari – Pietikäinen, Johanna. WSOY, Helsinki.
Lyytikäinen, Pirjo 1995: Muna vai kana, Erä tulkintapeliä Michael Riffaterren inspiroimana. Teoksessa: Kuin avointa kirjaa, Leikkivä teksti ja sen lukija. Toim. Mervi Kantokorpi. Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, Helsinki.
Vuorenpää, Eeva 1993: Hauen laulu. Tuottaja Marjaleena Lampela. TV1, Asiaohjelmat 1993.
Olisin pyytänyt vastaavan myös robotiikan tulkintana, mutta ei tekoäly suostu tuntemaan ”Hauen laulua” tai suomalaista runouttakaan, jolloin jäämme odottamaan tätä hetkeä vielä myöhempään tulevaisuuteen. Itse olisin ollut erityisen kiinnostunut vertailemaan juuri algoritmien ja tekoälyn tulkintaa lyyrisestä kielestämme rinnan omien tulkintojemme kanssa. Kuvataiteen kohdallahan tämä on jo mahdollista ja vaikuttaa todellakin maailmankuvaamme avartavalla tavalla. Näin ainakin itse koen omalla kohdallani. Konehan kykenee purkamaan omat ”tunteensa” väreinä ja taideteoksina hakien vain oikeat pyydetyt käsitteet sanoinamme ja muuttaen ne tähän tarkoitukseen sopivan kuvataiteilijan työn jäljeksikin. Uskomattoman kauniilla ja esteettisesti erehtymättömällä tavalla. Ciceroa lainaten: ”Consuetudinis magna vis est.” Tottumuksen voima on suuri.
Etenkin tulkinta: ” Syvyyksistä kuusen latvaan käpyä purrakseen nouseva ja virttä veisaava merkillinen kalan, linnun, oravan ja ihmisen hybridi olisi näin tulkittuna luova impulssi, jolla ei ole mitään järkevää järjestystä meidän tavanomaisen, loogisen, järjestyneen ajattelumme puitteissa.
Hauen laulu olisi näin ymmärrettynä runo luovasta toiminnasta sinänsä, runo luovuuden merkityksestä ihmisessä – myös ihmisaivojen näkökulmasta.
Kaiken kaikkiaan Hauen laulu laajenee näin monikerroksiseksi runoksi luovuudesta. Se hahmottaa eteemme omalaatuisen olion, anomalian, ja antaa sille liikkeen myötä merkitysulottuvuudet, jotka rakentavat yhteyden ihmisen mikrokosmoksesta luonnon universaaliseen liikkeeseen, makrokosmokseen.”
Niinpä nyt kiinnostaisi juuri koneen ja tekoälyn pohdinta loogisena ja järkevänä, tai järkeväksi koettuna algoritmien tulkintana, sekä toisaalla tekoälyn tapa käsitellä ”ihmisaivojen tuotetta” ikään kuin ulkopuolella ihmisaivojen tuotteena syntyneenä ”pohtijana”. Näinhän ei ole. Ikään kuin omin luvin ”Consilio privato”, hyvällä aikomuksella ”Consilio bono”, omantunnonasiana ”Conscientiae casus” ja elämän kohtaloa ”Condicio vivendi” Horatiuksen tapaan pohdiskellen. Koneena, robottina ja tekoälynä.
Vain runon tulkitsija voi ottaa sellaisia vapauksia. Kirjoittaa vaikkapa puuta heinää. Pelata shakkia tehden tahallisia virheitä, poikkeuksellisia siirtoja, jolloin tekoäly jatkaa omaa peliään ja se peli ei kestä kauan. Kone ei lähde hämäykseen mukaan vaan jatkaa, jolloin mestari hämäyksineen kokee tulleensa voitetuksi, mutta vain ennätysajassa. Kokeilu tekoälyn hämäyksenä on toki jo kokeiltu ja kehnoksi havaittu. Sen sijan taiteen ja kirjallisuuden kohdalla voimme tehdä ”kokeiluja” ja tulla jopa palkituiksikin. Kuten sadussa kuninkaasta ilman vaatteita. Vasta lapsen mieli ja kieli paljasti havainnon huijauksesta, petoksesta tai ehkä hybridiyhteiskunnasta ja sen siirtymisestä kohti illuusioyhteiskuntaa. Ainut keino on pidätellä naurua tai nauraa vatsassa. – ”Risum teneatis” – ”Ridere in stomacho.”
Epäilemättä algoritmit olisivat luokitelleet teoksen lyyriseksi ja sellaisena myös tyypitellen sen, mutta tuskin kuitenkaan hakien siitä sellaisia ulottuvuuksia, joiden merkitys olisi ”universaaleissa liikkeissä” muussa merkityksessä, kuin hakien runoja lukevien ja sitä tulkitsevien havaintoja sekä tuntemuksia, luokitellen ne vielä erikseen, hakematta kuitenkaan omia mieltymyksiään, saati niiden kuvausta näiden rinnalle. Tässä merkityksessä se muistuttaisi alan tutkijaa tai toimittajaa, joka tulkitsee muiden tulkintoja, sekä hakee niistä tilastollisesti löytyvät havainnot ja tuottaen oman hiven kuivahkon raporttinsa. Kenen hyväksi tai kenen vahingoksi on hänen motiivinsa. – ”Cui bono” – ”Cui malo”. Kenen maa, sen uskonto ympäristössä. – ”Cuis regio, eius religio.” Vai olettaako joku muuta Venäjältä tai Kiinalta vuonna 2024?
Tosin tuo ”raportti” voisi hyvinkin syntyä myös samaa lyyristä kieltä käyttäen sekä täysin erehtymättömällä tavalla, kuin mitä Aarro Hellaakoski tarkoitti ja käytti. Algoritmien ja tekoälyn tuotteena. Näin se poikkeaisi mahdollisesti täysin Jukka Ammondtin kirjoittamasta tulkinnasta Hellaakoskea lukien. Vastoin algoritmien asettamia ehtoja ja samalla vastoin luontoa, luonnontieteitä ja ihmistieteitä poikkitieteisesti yhdistellenkin. Tuloksena olisi tiedemiehen Aarro Hellaakosken tapainen lyyrinen kieli ja sen tuote. Se oikea. Helposti tunnistettavia kuvataiteen tapaankin niitä omaan aikaamme siirtäen ja myös vaikeasti sairaan taiteilijan tuotteina. Tai oikeammin rinnakkain ja samana päivänä, samalla hetkellä ja vain tulostaen runoutta, kuvataidetta, mutta uudessa tehtävässä ja sen tehtävän uskollisesti täyttäenkin. Usko kokenutta, ”Crede experto”, jo lapsena, Hellakosken tuotannon lukeneena ja lausuneena, aikuisena hänen käsikirjoituksiaan ja lisäyksiään kirjojensa sivuille raapustelleena lukien. Hän oli ihan välttävä piirtäjäkin, biologi maantieteen rinnalla. Oulun yliopiston Maantieteen laitoksen kirjastoon nämä luonnostelmat myöhemmin joutuneena. Usko kokenutta – ”Crede experto (Columella, Silius Italicus).
Kokemukset ja merkinnät toivat mieleeni Antoine Marie Roger de Saint-Exupéryn, ranskalainen kirjailijan ja lentäjän kirjat. Hänen tunnetuin teoksensa Pikku prinssi on yksi maailman myydyimmistä kirjoista. Pikku Prinssin hellyttävistä pienistä kertomuksista tähän sopii parhaiten hänen kuvauksensa pieniltä planeetoilta, esimerkkinä maantieteilijän planeetta, sekä hänen apulaisensa. Sellaisia pieniä apulaisia me olimme tuohon aikaan professori Uuno Varjon ankarassa valvonnassa, hänen kokoamassaan laitoksessa Kalevan kirjapainon tiloissa Oulussa. Lähellä Karjasillan Karjalan evakkojen rakentamaa kaupunginosaa. Asuimme siellä kuin herran kukkarossa ja kävellen aamuisin, myös viikonloppuisin, työpaikalleni Kalevan kirjapainon toiseen kerrokseen, Oulun yliopiston maantieteen laitokseen. Tämä idylli rikkoutui vasta jouduttuani muuttamaan oppilaitteni kanssa uuden yliopistokampuksen alueelle Linnanmaalle. Ruusu kukkii piikkisestä varresta. – ”Rosa de spinis floruit” (Hieronymus). Sen minä opin.
Meitä oli puolensataa, minä ja oppilaani. Teimme runsaasti kenttätöitä opiskellen Suomen maaseutua ja myös kaupunkejamme kiertäen ja haastatellen. Suunnittelumaantiede tarkoitti aluesuunnittelua. Poikkitieteistä ja monitieteistä osaamista. Mukana sekä biologeja että yhteiskunta- ja valtiotieteitä opiskelevia. Ehkä joku arkkitehtikin. Teimme matkoja myös maamme rajojen taakse vuosittain, jopa Silkkitien kulkien. Pelkkä Eurooppa ei opiskelijoilleni riittänyt. Tietokone oli toki käytössä jo 1970-luvun alussa. Aineistot siirrettiin jo silloin algoritmien hoidettaviksi, tekoäly oli käytössä, tarvittiin vain tulkitsijat ja taustaa poikki- ja monitieteisenä oppinamme. Se oli minun työtäni siinä missä tutkimuskohteet, aineistot ja rahoituksen hankinta. Raportointi heille sekä opiskelijoitten töitten ohjaus. Hyvin ovat maailmalle sijoittuneet. Alkaen heti oman kaupunkimme kaupunginjohtajasta ja maaherrasta. Pikku juttuja, yliopiston mahdollisuuksia ei ymmärretty pohjoisessa. Monitieteistä luovuutta ja innovointia. Rooma on rakkaus. – ”Roma est amor”. Ja sielläkin käytiin joka vuosi.
Tämä ilmiön rakentamisen rinnalla koskisotien lopettaminen sekä jokilaaksojen kaavoitus oli lasten leikkiä. Matkailun hoidosta rakentaen altaan pohjaksi aiottu ja saareksi jäävät pienet tunturimme Suomen tunnetuimmiksi laskettelurinteiksi hotelleineen. Oulu Pohjolan pääkaupungiksi. Oletko käynyt? Löytyy Oulujoen suistosta. Kaupunki rakensi itse koskensa ja komea kaupungintalo on entinen savolaisten tervaporvareitten kapakka. Oulujärveä kutsuttiin Kainuun mereksi. Iijoki oli suojeltava keskijuoksustaan alkaen siinä missä Ounasjoki. Raahe tarvitsi sekin apua ja Ylä-Savon kunnat instituutinkin. Paljon tapahtui niinä vuosinamme. Helsinki tuli perässä ja rakensi omat maaseutuinstituuttinsa myöhemmin. Malli saatiin meiltä. Jeesusta lainaten autuaita ovat köyhät hengellisessä mielessä. – ”Beati pauperes spiritu.”
Ilman Kalevan toimittajia, etenkin päätoimittaja Teuvo Mällistä, oma opiskeluni juuri tuossa ympäristössä olisi jäänyt paljosta paitsi. Kalevaan kirjoittamani tekstit rinnan kuuden muun maakuntalehden ohella olivat Teuvo Mällisen ohjeista syntyneitä artikkeleja. Lisäksi miestenlehtiin kirjoitettiin eri tavalla kuin naistenlehtiini, opasti jo Mika Waltari aikanaan. Toimittajan ja tutkijan työt olivat hyvin samankaltaisia. Opettajan työ poikkesi hivenen. Toimitusjohtajan paljon. Toinen vain tiesi yhä enemmän yhä vähemmästä ja toinen päinvastoin, yhä vähemmän yhä enemmästä. Hellaakoski kuului opettajana ja tutkijana edelliseen ihmistyyppiin kirjoittajana. Hän halusi olla tutkija ja tiedemies. Ja jos joku hyötyy rikoksesta, syyllistyy myös rikokseen. – ”Cui prodest scelus, is fecit.” (Seneca). Ja sitten ovat nämä kauheat sodatkin. – ”Bella horrida” (Vergilius). Omalla kohdallani auttoi työskentely samaan aikaan myös Turun yliopistossa ja MTT (Luke) laboratorioissa. Toki myös Akatemiassa. Maailman tiedepuistojärjestöjen hallinnossa (AURP, IASP) (Science parks). Paikalliseen politikointiin en oikein ehtinyt. Mitä nyt kaupungin valtuustossa ja hallituksessa tai sairaalan hallinnossa, seutukaavoituksessa jne. Kirjojen kirjoittaminen on siten jäänyt vähemmälle, mitä nyt puolenkymmentä vuosittain.