09.04. 2024
Harva suomalainen on saanut osakseen niin paljon huomiota ja niinkin kaukaa historiasta kuin Mikael Agicola. Suomalaiset kun eivät ole oikein nimihenkilöitään palvovia kansalaisia. Agricolan panos nykyiseen luterilaiseen ja jäyhään kansaan, sen alkujuurille oli kuitenkin niin merkittävä, ettei sitä voinut haudatakaan. Seuraava teksti on lainausta lukien Wikipedian ansiokasta tekstiä hiven sitä tiivistäen ja jatkaen omilla kirjoituksillani. Syntyy vaikutelma, ettei edempänä ole enää mitään. – Non plus ultra.
Kaikkihan me muistamme, kuinka Mikael Agricola syntyi Pernajan Torsbyn kylässä noin vuoden 1510 paikkeilla. Päivämäärä on tuntematon. Hänen isänsä oli oman isäni nimikaima eli Olavi (Olof). Äidin nimeä ei tiedetä. Mikaelilla oli kolme sisarta, joiden nimiä ei tiedetä. Isä kuoli noin vuoden 1540 paikkeilla ja äiti vuosikymmen myöhemmin. Tietomme kielemme isästä ovat siten heti alusta alkaen epämääräiset ja hatarat. Jotenkin se sopii kielelle, jonka iän voisi kuvitella olevan toki juuriltaan hiven vanhempi kuin muutaman vuosisadan. Päivä muistuttaa siitä, kuinka vaikka nyt menee huonosti, niin ei aina tule olemaan. – ”Non, si male nunc, et olim sic erit.” (Horatius)
Agricola oli teräväpäinen poika ja hänen ensimmäinen opettajansa oli Pernajan kirkkoherra. Hän taivutteli vanhemmat lähettämään pojan Viipurin latinankouluun. Tuon ajan opinnot olivat vain muutaman lapsen oikeus. Oli oltava kohtuullisen varakas, teräväpäiseksi tiedetty ja kirjasivistyneiden miesten suosituskin. Viipurissa poika otti nimekseen Agricolan (maanviljelijän) suoraan latinasta ja osoitti näin poikkeuksellista kypsyyttä siinäkin. Hän muistutti siinä Tyko Brahen tunnuslausetta: ”Non haberi sed esse.” – ”Ei tulla pidetyksi jonakin, vaan olla sitä.”
Nimi oli erityisen suosittu etenkin tuon ajan Saksan humanistipiireissä, joihin Agricola opiskeluaikanaan Viipurissa tutustui. Tänään hän opiskelisi poikkitieteisesti sekä luonnontieteitä että ihmistieteitä, julkaisisi kirjansa Saksassa ja käyttäisi nimessään käsitettä ”Botrus art – Arte clusters” sekä kirjoittaisi tästä myös manifestin. Seurustelisi tekoälyn ja robottien kanssa sekä hoitaisi verkostonsa globaalin maailman tiedepuistoverkostoihin. Julkaisisi satoja kirjoja ja tuhansia artikkeleita. Väittelisi sekä luonnontieteissä (natural science) että ihmistieteissä (human science). Hankkisi professorin pätevyyden useampaan tiedekuntaan samalla. Hankkiutuisi Kanta-Hämeeseen, josta kielemme on lähtöisin ja alue on viiden maakunnan keskellä. Tampereen, Turun ja Helsingin kolmion leikkauspisteeseen rakentaisi pesänsä. Ei itselleen vaan kaikille. – ”Non sibi sed omnibus.”
Agicolan käyttämä kieli muistutti todellakin Kanta-Hämeen murteita. Kieli ja murre oli omaksuttu jo lapsena Heikki Ojansuun tulkintana. Joka tapauksessa suomi kielenä oli hänen alkuperäinen kielensä ruotsin rinnalla. Samaa kantaa edustaa myös Osmo Ikola. Agricolan äidinkielen oli oltava alkujaan suomen. Hänen tekstinsä paljastivat, ettei hän olisi voinut kirjoittaa tavalla, jota hän käytti, ellei hänen kielensä olisi ollut alkujaan juuri suomi. Hän käytti noin 6000 suomen kielen sanaa kirjeissään. Siinä hän lähentelee jo Kalevalan sanojen lukumäärää. Matkaa on vielä nykysuomeen melkoisesti ja robotiikan käyttämiin miljardeihin sanoihin vielä enemmän. Emme me kaikki osaa kaikkea – ”Non omnia possumus omnes.” Vain robotit ja algoritmit osaavat.
Todennäköisesti Agricola oli kaksikielinen, mutta äidinkielenä olisi ollut juuri suomi lapsuudenkodissa hankittuna. On toki mahdollista, että huolimatta tuon ajan suomen kielen yleisyydestä Pernajan kylässä, Agricolan äidinkieli olikin ruotsi, johon voisi viitata vaikkapa hänen tapansa käyttää omistamassaan Martin Lutherin postillassa marginaaleissa liki pelkästään ruotsinkielisiä lyhyitä reunahuomautuksia. Agricolan henkilöhistorian kirjoittanut Kari Tarkiainen pitää mahdollisena molempia oletuksia Mikaelin äidinkielestä ja tuo uskottavasti Mikaelista esille myös suomen kielen opinnot palvelusväen suomenkielisiltä hankittuna taitona. Opiskelu tapahtui nyt kuitenkin latinaksi. Tästä kädenvääntö ei ole sen arvoinen – ”Non est tanti.” Tapaus on siten epäselvä – ”Non liquet” (Cicero).
Jos joku epäilee latinan kielen taitojani, opittuja sanoja on varmasti yli 50 000. Niin paljon latinaa käytettiin ylopistoissa jo pelkästään niissä opinnoissa, joissa biologit ja maantieteilijät tapasivat toisiaan, ja maailmalta löytyy pelkästään kasveja ja eläimiä latinankielisinä tuo edellä mainittu määrä. Latinankielisiä viisauksilla ja sananlaskuilla olen ruokkinut lukijoitani hakemaan samaa oppia noin 20 000 viisauden verran. Toki pidän esitelmäni niin latinomaissa Euroopassa kuin Etelä-Amerikassa heidän äidinkielellään. Silti minun äidinkieleni on suomi. Ei englanti tai ruotsi. Ei venäjä eikä saksa. Toki me suomalaiset joudumme näitä opiskelemaan. Näin myös Agricola aikanaan. Tästä huolimatta kielitaitomme ei ole lähelläkään robottien ja tekoälyn tasoa. Emme nyt etene yhtä suurin askelin. – ”Non passibus aequis.”
Se että joudut käyttämään useampaa kieltä kirjoittaessasi, ei tarkoita, ettetkö voisi olla myös tunnekielesi osalta sekä suomalainen että ruotsalainen, toteaa myös Kaisa Häkkinen. Agricolan kielitaito sisälsi myös kreikan ja saksan kielet kahdeksan vuoden opiskelun jälkeen. Hän tarvitsi niitä Uuden Testamentin käännöksessään. Ei toki ilman jumalallista voimaa. – ”Non sine numine.”
Opiskeluvuosiensa jälkeen 18-vuotias Agricola pääsi Turun piispan Martti Skytten sihteeriksi. Se oli komea loikka nuorelle lahjakkaalle pojalle. Luterilaisuuden tuulia hän sai kuulla Martti Lutherin oppilaan Petrus Särkilahden saarnoissa. Uskonpuhdistus oli pantu virallisesti toimeen Ruotsissa valtiopäivillä vuonna 1527. Vuonna 1529 nuori Martti nimettiin kansleriksi ja vihittiin papiksi seuraavana vuonna. Yliopisto-opinnot käynnistyivät Wittenbergissä vuonna 1536. Elantonsa rahoittaakseen hän sai mukaansa voitynnyreitä. Yliopistossa hän kuunteli teologeja (Philip Melanchton) mutta suoritti tutkintonsa filosofisessa tiedekunnassa. Maisterin tutkinto vei aikaa vain kolme vuotta ja hän oli kolmanneksi paras viidestätoista tarkoin valikoiduista opiskelijoista. Oma ensimmäinen maisterin tutkintoni valmistui sekin kolmessa vuodessa. Toinen vaadittiin lisensiaattiopintoja tukemaan. Väitöskirja oli mahdollista käynnistää vasta tämän jälkeen. Toinen väitöskirjan valtiotieteiseen (yhteiskuntatieteelliseen) tiedekuntaan edellytti sekin samankaltaisen tutkintokokonaisuuden. Luonnontieteet ja ihmistieteet kävivät jopa keskenään suuren tieteiden välisen sodan (Big Science War). Oli rankka riski kohdallani opiskella molemmissa taistelevissa tiedekunnissa samaan aikaan. Tänään tekoäly ja robotiikka ottaa saman riskin ja me käytämme sitä poikkitieteisesti hyväksi. Sikäli kun kykenemme. Joidenkin on nyt kyettävä. – Meitä on tiettävästi kaksi Suomessa. Me kaksi olemme joukko. – ”Nos duo turba sumus.” (Ovidus).
Sekä Melanchthon että Luther olivat kirjoittaneet suosituskirjeen Kustaa Vaasalle ja Agricola valittiin Turun katedraalikoulun rehtoriksi. Oppilaitaan Agricola kutsui kirjeissään kesyttömiksi eläimiksi, ja se oli varmaan hyvä kuvaus tuon ajan nuorista miehistämme. Tänään on toki toisin. Tiedän sen heitä vuosikymmenet kouluttaneena. Nuorista naisista nyt puhumattakaan. Ja tämä on ehdoton totuus niistä nuorista maisterin ja tohtorin aluista, joiden tie kulki joko filosofiseen, luonnontieteiseen tai valtio- ja yhteiskuntatieteelliseen tiedekuntaamme yliopistoihimme Ouluun tai Turkuun. Puhumattakaan Helsingin yliopiston maa- metsätieteellisen tiedekunnan maistereista ja tohtoreistamme. Luke (MTT) tarvitse myös heidän osaamistaan. Ei itselleen vaan isänmaalle. – ”Non sibi sd patriae.”
Niinpä omapäinen ja kouluttajaksi äkkijyrkkä Agricola riitautui myös kuningas Kustaa Vaasan kanssa ja joutui jättämään paikkansa vuonna 1548. Hän avioitui pari vuotta myöhemmin noin neljänkymmenen iässä Birgitta Olavin tyttären kanssa ja heille syntyi poika Kristian Agricola. Agricola oli ensimmäinen suomalainen pappi, joka sai uskonpuhdistuksen myötä solmia avioliiton. Samana vuonna Martti Skyttän kuoltua Agricola alkoi hoitaa tämän tehtäviä. Kun Kustaa Vaasa jakoi Suomen kahteen hiippakuntaan, Turun ja Viipurin, hän nimitti Agricolan Turun piispaksi vuonna 1554.
Ruotsalaisten ja venäläisten riidat olivat tuohon aikaan jatkuvaa kiusantekoa, olkoonkin ettei hybridivaikuttamista käsitteenä vielä tunnettu. Rajaa ei voitu sulkea. Itäisten rajariitojen vuoksi kuningas lähetti Moskovaan rauhanneuvottelukunnan, johon myös Agricola kuului. Paluumatkalla hän sai ankaran sairauskohtauksen Uudenkirkon pitäjässä, myöhemmin Kuolemanjärven kunnan alueella. Sotien jälkeen venäläiset veivät Kuolemanjärven kunnassa olleen Agricolan muistokiven pois, mutta se palautettiin sinne suomalaisten aloitteesta vuonna 2000. Vain muutamaa vuotta aiemmin oli liikkunut tuolla alueella. Se on alaston totuus. – ”Nuda veridas.” Toki aiemmin myös läpi Neuvostoliiton ja pitkin Silkkitietä oppilaitteni kanssa kulkien. Ei päivää ilman piirtoa – ”Nulla dies sine linea.”
Uskonpuhdistajana Agricolan tärkein työ oli toki Raamatun ja kirkollisten tekstien kääntäminen latinasta kansan kielelle. Samalla myös jumalanpalvelusmenot muutettiin kansakielisiksi. Suomenkielisen uskonnollisen kirjallisuuden kääntäminen oli varsinainen Agricolan suurin elämäntyö. Pappeja hän nimitteli usein laiskoiksi ja tomppeleiksi. Uuden Testamentin suomentamisen hän oli aloittanut jo Wittenbergissä. Tärkeintä oli luonnollisesti saada kansalle suomenkielistä kirkollista kirjallisuuta sekä jumalanpalvelusmenot kansan kielellä nekin. Tavoite oli opettaa kansa ensin kuitenkin lukemaan. Syntyi vaikutelma miehestä, joka ei nuku koskaan. – ”Numquam dormio.”
Agricolan teksteistä tunnetuin on Abckirian etulehdellä oleva runo. Teksti on vanhahtavasta kieliasustaan huolimatta yhä nykylukijan ymmärrettävissä:
»Oppe nyt wanha ia noori / joilla ombi Sydhen toori.
Jumalan keskyt / ia mielen / iotca taidhat Somen kielen.
Laki / se Sielun Hirmutta / mutt Cristus sen taas lodhutta.
Lue sijs hyue lapsi teste / Alcu oppi ilman este.
Nijte muista Elemes aina / nin Jesus sinun Armons laina.
Opi nyt, vanha ja nuori, / joilla ompi sydän tuore,
Jumalan käskyt ja mielen, / jotta taidat suomen kielen.
Laki se sielun hirmuttaa, / mutta Kristus sen taas lohduttaa.
Lue siis, hyvä lapsi, tästä / alkuoppi ilman estettä.
Niitä muista elämässä aina, / niin Jeesus sinulle armonsa lainaa.»
Agricola keksi ja lainasi kieleemme uusia sanoja. Noin 60 % hänen keksimistään sanoista on edelleen käytössä. Se on melkoinen määrä yhdeltä mieheltä nykyisten tunnesanojemme joukossa. Lisäksi hän oli ahkera kansaperinteen tallentajakin. Hän tavallaan tietämättään perusti myös suomalaisen uskontotieteen, sekä samalla folkloristiikan. Hän oli siten kansanperinteen todella ahkera tallentaja. Myöhempi kansallisromantiikka kuvasi hänet köyhistä oloista syntyneenä toisin kuin todellisuus. On turha liioitella, ei mitään liikaa. – ”Ne quid nimis.” (Terentius, Kheilon).
Hän oli varakas ja hyvin tietoinen asemastaan, arvostaan ja merkityksestään. Toki se ei näkynyt hänen omana aikanaan. Suurmieheksi hänet nostettiin vasta vuosisatoja myöhemmin Lönnrotin, Runebergin ja Snellmanin rinnalle ja ohikin. Hänellä oli poikkeuksellisen laajat tiedot niin historiassa kuin maantieteessäkin. Tänään Mikael Agricolan kuolinpäivä 9. huhtikuuta on liputuspäivä ja samalla suomen kielen päivä. Sama päivä on myös Elias Lönnrotin syntymä- ja nimipäivä. Agricolan mukaan on nimetty veistoksia, katuja, istuntosaleja jne. Tuoreimmat ”muistomerkit” ovat hänen nimeään kantava seura ja leivos, mitali, raha ja postimerkki patsaiden ja veistosten rinnalla. Omassa isänmaassaan ei ketään pidetä profeettana. – ”Nemo propheta acceptus est in patria sua.” (Raamattu, Luuk. 4:24). Agricolaa pidetään.
Mikael Agricolaa meidän on kiittäminen kielestämme ja sen onomatopoeettisesta sanastostamme. Kirjoitin aiheesta käytyäni seuraamassa aiheeseen liittyvää tohtorin väitöstä syksyllä 2008. Väitöstilaisuus on väittelijälle varmasti jännittävä hetki mutta niin on kustoksellekin sen ohjaajana. Joskus kauan sitten seurattiinkin pikemminkin kustoksen onnistumista kouluttamaan asiansa osaavana väittelijänä. Toki työn ohjaajalla on nykyisinkin vastuu väittelijän työn sisällöstä, olkoonkin että se voi olla jo melkoisen muodollinen. Lausuu tervehdyksensä ja poistuu puhtaalla omallatunnolla. – ”Salutem dicit” – ”Salva conscientia.” (Seneca).
Lisäksi väitökset tahtovat olla ns. nippuväitöksiä, jossa on koottu tieteellisiä artikkeleja osoittamaan tutkijan tieteellistä pätevyyttä. Omat väitökseni ovat olleet monografioita, olkoonkin että väitöstilaisuudessa, molemmissani, vastaväittäjät olisivat mieluummin suositelleet kokoamaan väittelijän runsaasta tieteellisestä tuotannosta nipun monografisen kirjan sijasta. Olin samaa mieltä, mutta työn ohjaaja päättää sen, kuinka toimitaan. Nyt ohjaajina oli yhtäällä erittäin kokenut työn ohjaaja ja toisaalta ensimmäiseen väitöstilaisuuteen kustoksena joutunut kiusattava. Näin ohjaajia oli oikeammin kaksi ja myös molemmissa tapauksissa ennakkotarkastajiakin. Pyhyydellä ja viisaasti – ”Sancte et sapienter.”
Unohdan nyt omat väittelyni ja kerron väitöstilaisuudesta, joka sopi paremmin Mikael Agricolan päivään ja kieleemme, jota on syytä suojella ja pitää arvossa alan ammattilaisten työnäytteenä. Ollos terve! – ”Salvus sis!” (Terentius).
Mutka on leweämpi, awonainen lahti, ei ase
08.09. 2008–08.04. 2024
Ihmisen ja kulttuurin sivistyksen mitta on sanojen määrä ja käytettävyys
Sain kutsun väitöstilaisuuteen Turun yliopiston humanistiseen tiedekuntaan. Näitä kutsuja tulee nykyisin enemmän kuin väitellessäni itse ensimmäisen kerran Oulun yliopiston filosofisessa tiedekunnassa. Väittelijöiden määrä on sekin kolmen vuosikymmenen aikana yli kymmenkertaistunut. Pidän sitä myönteisenä ilmiönä. Kansakunnan menestyksen mitta on sen sivistyksen ja kulttuuri tasossa, sen leveydessä ja laadussa. Hälyttävä on se tieto, jossa nuoret eivät nykyisin enää arvosta koulutusta siinä määrin kuin vuosikymmen aiemmin. Näille nuorille ei ole kerrottu kuinka elämän kokemuksellinen sisältö ja sen rikkaus on sanoissa ja symbolien avautumisessa. Ne eivät avaudu ilman sen eteen tehtävää työtä. Pulputen elämänviisauksia. – ”Sapientias ebulliens.”
Alun perin väitös oli väittelijän keino osoittaa tuntevansa opettajansa ja professorin tutkimustyötä ja hän puolusti väitöstilaisuudessa juuri kustoksen löydöksiä. Ei omaansa, kuten nykyisin on laita, ja usein monesta jo hyväksytystä tieteellisestä artikkelista koottua nippua. Sellaista en oikein pidä väitöskirjana ja väittelynä lainkaan. Väittelijän on kyettävä mielestäni edelleenkin osoittamaan väittelijän taitonsa ja puolustamaan julkisesti uutta löydöstään tieteen kentässä. Ani harvoin uutta väiteltävää löytyy ja nipussa ne on jo moneen kertaan luettuja löydöksiä. Tiede ja sen eteneminen on reaaliaikainen prosessi. Vierivä kivi ei sammaloidu. – ”Saxum volutum non obducitur musco.” (Erasmus Rotterdamilainen).
Päivi Laine väittelee ihan oikealla kunnon monografialla ja suomen kielestä tiellä sivistyskieleksi. Hän on tutkinut maantieteen sanastoa ja sen kehittymistä 1800-luvulla. Keskeisiä käsitteitä ovat leksikologia ja terminologia. Maantieteen sanasto liittyy erikoissanastoon ja sitä ovat kehittänet tiede, ammatti ja harrastukset. Sanojen rakenne ja merkitys, käsitteiden luokitus on tapahtunut hyvin konkreettisen käytön välineenä ja välttämättömänä keinona ymmärtää ympäristöään. Nykyisin se on erityisen tärkeää ja poikkitieteistä, globaalia mutta myös paikallista oivaltamista. Maantiede elää uutta renesanssiaan yhdessä historiatieteiden kanssa, ja sen sanasta kasvaa valtavalla vauhdilla. Robotiikka ja tekoäly pitää siitä huolen. Kirjoitetut pysyvät. – ”Scripta manet.”
Maapalloa ei oikein tunnettu vielä Suomessa 1800-luvun alussa oman kielen välineenä ja kartografia oli kehittyvälle sivistyskielelle vieras. ”Werkkosilmiä tulee ympäri koko maapallon, niin että niitä myöden sitten woi jokaisen sirkkelin graadit. ja warsin tarkasti määrätä itsekunkin paikan sijan” kartantekijä kertoi vuonna 1845. ”Kumpikin puolikas jaetaan päiwän-tasaajan kanssa yhtä suuntaa kulkewilla wanoilla 90: neen yhtälaiseen osaan, joita kutsutaan lewy-asteiksi” opasti maantieteilijä Granlund vuonna 1849 oppilaitaan. Leveyspiirejä kutsuttiin rinta- tai tasaympyröiksi, yhdensuuntaisiksi pyöriksi tai paralleliksi, leveyspykäliksi. Luode oli pohjoislänsi, luodepohjanen, luodeilma tai länsipohja vuosikymmenen mukaan. Etelä pooli oli etelään päin ja pohjas pooli pohjaseen. Mineralia löytyi enemmän kuin muissa mailman-osisa, maaosassa, maapiirin osassa jne. Nyt me tarkoitamme samalla käsitteellä maanosaa. Maapallo muotoutui käsitteistä maan kluutu, maanpiiri, globi, klootu, maapalli, maalimanklootu, palli. Taiteen sääntöjen ja luonnon mukaan. – ”Secundum artem.” – ”Secundum naturam.”
Tyypillisiä olivat suorat käännökset ruotsista. Kun maapalloa ei oikein tunneta, tärkeää ei ole gobalisaatio, meren ja mantereen välinen ero, vaan erilaisten paikkojen ja alueiden kuvaaminen. Syntyy kohoumia, vuoria, vuorimaita, kukkuloita, sisämaata, rantamaata, saaristoa ja särkkää. Laaksot, rotkot, alangot ja aavikot tulivat kieleemme 1930-luvulla. Etenkin 1840-luvulla veden ja maan erilaiset kategoriat, käsitteet sekä niiden alakäsitteet alkoivat yleistyä kartan yleistymisen myötä. Harjanteet, harjut, selänteet ja vaarat tulivat kieleen siinä missä koski, vesiputous, pääjoki, sivujoki sekä kylmä, lauhkea ja kuumavyöhyke, talven alue ja tropiikki. Siis huomattavan myöhään. Käytön mukaan – ”Secundum usum.”
Käsitteiden määrän räjähdysmäinen kasvu tapahtui kuitenkin vasta 1860-luvulla, jolloin maassa alettiin julkaista maantieteellisiä pitäjänkirjoja ja -kertomuksia sekä oppikirjoja. Laskeuman rinnalle tuli rantamaa, notko ja syvänne sekä laakso, alanko ja sola. Dyyni sai rinnalleen suiston, porrasmaan, rannikon ja kannaksen. Suomalaiset oppivat tuntemaan savannin, aron, aavikon, keitaan, suola-aavikon, hiekka-aavikon ja preerian. Globaaliin suomalaiseen maapalloon tuli maan akseli, karttapallo, pituuspiiri, kääntöpiiri, päiväntasaaja, kravun ja kauriin kääntöpiirit. Matkoilla aina jotakin tarttui. – ”Semper aliquid haeret.”
Vuosisadan jälkipuoliskolla ilmansuunnat ja väli-ilmasuunnat saivat nykyiset symbolinsa ja maantiede tieteenä toi mukanaan myös erikoissanastonsa. Tuolta ajalta ovat vaikkapa kasvillisuus- ilmastovyöhykkeet, jäätiköt, pustat ja pasaatituulet, föhnilmiö sekä Golfvirta, pampa, monsuuni, alppimaa ja hamada. Kuumat lähteet ja koralliriutat, tulivuoret ja kehäriutat alkoivat rikastuttaa suomalaisten elämää kosteikkojen, laguunien, marskimaan, viidakon ja sademetsän ohella. Saimme hetkessä satoja uusia käsitteitä kieleemme. Luonnonmaantiede kulki kuitenkin edellä ja kulttuurimaantiede hieman sen jäljessä. Sanastoon tuli dynamiikkaa, jossa maa alkoi vyöryä, kohota, syntyi hautavajoamia ja suistomaita, eroosio ja tornado. Suomalaisten kansainvälistyminen ja talouden teollistuminen näkyi maantieteen sanastossa. Afrikasta tulee aina jotain uutta. – ”Semper aliquid novi Africa affert.”
Maantieteen perussanastostamme liki 80 % on syntynyt 1800-luvulla ja tärkeimmät kuvaavat maan pinnanmuotoja ja maantieteellisten ilmiöiden nimityksiä. Näitä on kielessämme lähes 60 %. Suomen maantieteelle vieraat ilmiöt ovat saaneet meiltä vain noin kymmenen prosentin osuuden ja liki saman määrän olemme poimineet kieleemme maapalloa kuvaavaa nimistöä. Kiintoisaa on, että ennen 1870-lukua suomalaiset eivät ole voineet käyttää omassa kielessään ja sen symbolijärjestelmissä sekä viestinnässä vaikkapa sellaisia käsitteitä kuin hiekkasärkkä, hyökyaalto, järviylänkö, jäälohkare, laskuvesi, mannerilmasto, matalikko, pasaatituuli, sisävesi, suistomaa, vesiputous, ylätasanko, niemennokka, pohjoinen leveys. Ne tulivat meille tarpeellisiksi vasta vuosisadan lopulla. Tai oikeammin ne korvattiin muilla käsitteillä. Edettiin käytön mukaan. – ”Secundum usum.”
Niinkin myöhään kuin 1890-luvulla ensiesiintymän saivat käsitteet harjuselänne, hiekkavalli, jokilaakso, jääkenttä, lumikenttä, maanpinta, maanvieremä, napaseutu, pengerrys, pallonpuolisko, sisämaa, soramaa, suihkulähde, tunturiylänkö, uoma, vieremä, viljelysalue, yläjuoksu tai äkkijyrkänne. Niinpä nykyisin globalisaation ja internetin aikaan mahdollisuutemme onnistus viestinnässä ovat edelleen kielen omia keinoja joko löytää vanhalle nimitykselle uusi käyttö, keksiä uusia sanoja, symboli-innovaatioita, sepittää niitä tai hakea käännöslainoja, lainata suoraan pääsääntöisesti nyt englannin kielestä. Mukana oli joutilasta toimeliaisuuttakin. – ”Sedulitas otiosa.”
Huomattava osa sanoistamme on jatkossakin luontoon läheisesti liittyviä, sitä matkivia (lirisee, lorisee, särisee, surisee jne.) sekä monella tavalla taloudellista, jossa kielen ohjaava merkitys toimillemme on kaiken muu avaava ja tulkitsijansa mittainen tapahtuma. Siinä merkityksessä väittely ja opiskelu on kielen avaamista ja oppimista, uuden rikkaamman maailman hakemista ja muille sen jakamista. Tästä näkökulmasta Päivi Laine on päässyt omissa opinnoissaan tutkijana pitkälle ja ansaitsee tohtorin hattunsa. Hän lisää paitsi kielen historian, myös kieltä puhuvan ja kirjoittavan yhteisön sivistyshistoriansa tuntemusta. Edetään luonnon ja käytön mukaan. – ”Secundum naturam.” – ”Secundum usum.”
Toisena Mikael Agricolan päivää kunnioittavana bloginani olen valinnut mukaan käsitteen, jota olen lähestynyt ns. onomatopoeettisen kielemme koodiston kautta. Tuolloin elimme tämän päivän tapaan kevään alkua ja viikon verran Agricolan päivän jälkeen vuonna 2012. Olen kirjoittanut tuosta vuodesta paljon ja myös kirjoja, joita on luettu sähköisinä ja sivustoiltani lyhyinä artikkeleina. Näistä yksi nyt valitsemani sai otsikokseen ”Onomatopoeettinen koodisto”. Se kertoo paljon siitä kielestämme, jonka kimpussa Mikael Agricola joutui askaroimaan. Lämmin kiitos siitä hänelle. Aina ja kaikkialla. – ”Semper et ubique.”
The Official Weblog of Clusterart.org
22.04. 2012 – 09. 04. 2024
Onomatopeettinen koodisto
Onomatopoeettinen tarkoittaa jäljittelevää sanaa tai sanontaa. Käsite tulee kreikasta (onomatopoiesis) ja tarkoittaa nimen sepittämistä. Usein sanan sepittämisessä on käytetty luonnosta lainattuja ääniä ja kielitieteilijöille käsite on erityisen tuttu. Aihetta sivuavaa tutkimusta ja väitöskirjoja on runsaasti saatavilla. Kun me ammumme, hohotamme, sihisemme, sähisemme tai käytämme sellaisia sanoja kuin hauva, kolke, kumista, raksua olemme tekemisissä tämän käsitteen kanssa. Samoin lintujen viserrys, rääkyminen, kiekuminen, titityy tai lippu kuvaamassa liehuntaa ovat tätä samaa onomatopoeettista kerrontaamme. Ja vieläpä sen tiukassa merkityksessä. – ”Sense stricto.”
Olemme luonnonkansa ja sanammekin liittyvät luontoon. Puhumme tänäänkin puimisesta, kun tarkoitus on ratkaista taloudellisia kysymyksiä. Syntyy kehysriihi ja jossa viljaa puidaan ja kun ei sovita lakkoja, joita poimitaan hilloina suolta. Hilla on myös raha ja kun lapsi syntyy, kysymme ensimmäisen lapsen painoa. Tämä luontoon sidottu pragmatismi iski päin kasvojani, kun havaitsin maantieteen ja biologian opintojen liittyvän Oulun yliopistossa toisiinsa tavoitteena vanhemman lehtorin pätevyys lukiossa kouluttaen lapsia biologimaantieteilijöinä jatkamaan tätä traditiota auskultoiden lukion opettajaksi. Omalla kohdallani syntyi kapina. Olen elänyt aina varusteissa pohjoisessa jokilaaksoja kulkien ja altaiden alle hukkuneita haastatellen. Heitä, jotka evakkoina selvisivät sodistamme. – ”Suomessa hyväntahtoinen on aina alokas” – ”Semper homo bonus tiro est.” (Martialis).
Se sai minut säikähtämään ja jatkoin opiskelua ja toisen väitöskirjan valmistelua suomalaisten käyttöön maantieteestä, jossa luontoa kuvaavien käsitteiden rinnalla oli psykologiaa, sosiologiaa, filosofiaa ja etenkin taloutta ja valtiotieteitä. Se hämmensi heitä ja minua alettiin vältellä, kun mukana oli vielä tietokone, robotiikka ja algoritmitkin. Poikki- ja monitieteisyys tarkoitti Suomessa tieteiden välistä ei tieteiden sisäistä ja saman henkilön omaksumaa syväosaamista apuna internet ja tietokoneet. Sellainen latinan kielen opiskelija englannin ja saksan rinnalla herätti hämmennöstä suomalaisessa kulttuurissa, ja aloin viihtyä muualla kuin Suomessa silloin kun käytin tietokonetta ja sukumme päivälehti Itä-Savossa siirrettiin jo 1980-luvun alussa digiaikaan ensimmäisenä Suomessa ja jolle muut mediamme nauroivat. No eivät naura enää. Alkakaa opiskelle lisää syväosaamistanne. Sama oppi suomalaisesta laiskuudesta ja saamattomuudesta kaikui myös Mikael Agricolan saarnoista. Hän oli kuin Rooman senaatti ja kansa samassa miehessä. – ”Senatus populusque Romanus.” Hän vihasi henkistä laiskuutta.
Onomatopoeettinen vallankumous.
Komiikassa onomatopoeettista kerrontaa ja kompia on pilvin pimein ja etenkin Sammy Davis Jr. käytti tätä kieltä yhtenään. Lasten lorut ja sadut, sarjakuvat, ovat täynnä tätä kieltä ja joskus ei muuta juuri tapaakaan, kuten Gulliverin retkillä. Mediassa aiheesta löytyy kulttuuriin sidottuja ja kielelle tyypillisiä ominaisuuksia hyödyntää onomatopoeettisia symbolirakenteita. Internetissä ja lyhyessä viestinnässä kännykkää käyttäen etenkin kreikkalainen sanasto on täynnä mahdollisuuksia jättämällä vokaali kokonaan pois viesteistä. Suomen kielessä tämä ei onnistuisi. Näin kreikkalaisuus on muuttumassa kielen kautta ja sitä on vaikea ymmärtää, taas kerran. Ja sitten tuli robotiikka ja miljardit uudet sanat ja käsitteet samalta robotiikalta käyttöömme. Ikäihmisille tämä oli liki paniikkiin johtava kauhistus. Vanhuus kun on heille parantumaton sairaus Suomessa. – ”Senectus insanibilis morbus est.” (Seneca).
Etenkin lasten ja nuorten käyttämä englanninkieli on muuttumassa koko ajan, jolloin sellaiset käsitteet kuin “wham”, “bang”, “blam”, “zing”, “zack” “zorck” “zang”, “bam”, zap”, “boom”,” pow”, zingo” , “boing”, “twirp”, “snikt”, “schlikt”, “clung”, click, “trip”, “back“ ja tuhannet muut ovat tulleet osaksi maailman kielten “ideaphone” elämää, jossa kiinalaiset ja japanilaiset elävät hieman eri maailmassa kuin oma kielemme. Hyvässä merkityksessä. – ”Sene bono.” Taas kerran on haettava apua sieltä. Nyt jo tiukassa merkityksessä. – ”Sense stricto.”
Leikimme kyllä usein etenkin japanilaisella “kielellä” tarkoittamatta sillä mitään “loukkaavaa” käyttäen juuri onomatopoeettisia ilmaisuja oman komiikan tuotossa. Samalla vaikkapa kiinalaiset ilmaisut ovat onomatopoeettisina omaa käsitemaailmaamme yllättävänkin lähellä. Nykyisin olemme asettamassa sille rajoja pohtimatta, kuinka alueelliset erot murteissamme ovat suuria juuri tällä kielemme alueella. Vanhoja mediatalojamme pyritään yhdenmukaistamaan ja syntyy sukuhupaisaa uutissointia. Se mikä Turussa toimii, ei toimi Kuopiossa tai Tampereella, Joensuussa ja Rovaniemellä. Suomessa hyväntahtoinen on aina alokas. – ”Semper homo bonus tiro est.” (Martialis). Se kuuluu selviytymistarinaamme ja näkyy sotilasfarsseissamme.
Topeliaaninen raja on olemassa.
Kun on kirjoittanut yli 40 vuotta jokaiseen maakuntalehteemme, takavuosina jokainen juttu oli kirjoitettava eri tavalla Turun Sanomiin ja Savon Sanomiin, Kalevaan ja Helsingin Sanomiin maakunnallista juttua ei kannattanut kirjoittaa lainkaan. Onomatopoeettinen tapa ymmärtää tai olla ymmärtämättä ei ole Suomessa sama, ja raja etenkin vanhan kulttuurimaantieteellisen erottajan kohdalla oli vedenjakajana topeliaanisen jyrkkä. Aamulehti ja Karjalainen ovat kaksi eri mediaa siinä missä Lapin Kansa ja Etelä-Saimaa. Siellä toimituksessa eletään aina varusteissa. – ”Semper vivit in armis.” Miesten lehtiin ei voi kirjoittaa samaa narraatiota kuin naisten lehtiin. Toimittajat elävät aina varusteissa. – ”Semper vivit in armis.”
Onomatopoeettinen paitsio.
Onko Suomi ajamassa itseään onomatopoeettiseen paitsioon? Onko kielemme kannat kohta suljettu tavalla, jossa edes idässä ei uskalleta käyttää raikasta ilmaisua, onomatopoeettista luovaa innovaatiota, pelkäämättä että lännessä sitä ei ymmärretä kirjoittamatta jutun perään Helsingin Sanomien tapaan “vitsi, vitsi”. Ja sen perään “hitsi” miten kehno se lopulta oli ja osoitettuna kokonaisen kansakunnan kokoisen lukijakunnan käyttöön ottaen esimerkki natsi-Saksasta. Oliko natsi-Saksa nyt niin hyvä vitsien kertoja ensinkään? Tällaiset mediat ja mediayhteiskunnat robotiikka hylkää armotta museaaliseen maisemaan. Aina ja kaikkialla. – ”Semper et ubique.”
Elikö kieli ja sen rikas tapa uusiutua erityisen vahvana juuri tuossa ilmansuunnassa? Mikä se on tänään Ranskassa, selviää parhaillaan käynnissä olevissa vaaleissa, jossa sielläkin kyllästyminen kuvaa parhaiten käytyä vaalikamppailua. Pitäisikö varoa onomatopoeettisen kielemme lähteitä ja antaa sen uusiutua ilman poliittisia tarkoitusperiä? Vai haluammeko palata siihen aikaan, jossa kirosanan kohdalla oli pelkkä viiva? Onko sellainen globaalissa viestinnässä enää edes mahdollista? Kaikki eivät seuraa anglo-amerikkalaista kieltä ja sen tapaa uusiutua. Robotiikka ei kysy meiltä, miten se asiansa esittää. Karsijana toimivat tuon viestin lukijat. Yhteinen tajunta ja terve järki. – ”Sensus communis.” Perinteinen mediayhteiskuntamme voi hyvästellä lyhyen vallantäyteisen kautensa. Se on nyt ohi.
Onomatopoeettiset lentäjät ideoimassa.
Onomatopoeettista ei voi irrottaa asiayhteydestään ja se ymmärretään tai jätetään ymmärtämättä. Kaisa Häkkinen on löytänyt kielestämme vaikkapa onomatopoeettisia lintujen nimiä kuten kuikka, kukko, uikku, räkättirastas (räkättää), ruisrääkkä (rääkkii) tiltaltti, tikka (tikittää), pulu (pulputtaa), riekko (riekkuu), huuhkaja (huhuilee), kurppa, naakka, viklo ja monet muut, joista on vasta valmistunut todella kiintoisa väitöskirjakin. Suuret ideat syntyvät yksinäisten miesten mielissä ja kellarissa istuen, pohtii Helsingin Sanomat (22.4) ja vie ajatuksen ideariihestä ideakouluttaja Saku Tuomisen maailmaan. Ideasta, innovaation alusta, on tehty joku aivan omalaatuinen ilmiö, joka vaatii konsulttia ja kelomajoja. Samaan aikaan me luemme viestejä tekoälyltä, jonka käytössä on miljardeja sanoja. Unohtakaa jo piilopirttinne ja kelomökkinne. Mökkihöperyys ei ole uuden ajan mukainen tapa paeta totuutta. Jumalan palvelijoiden palvelijat – ”Servus servorum Dei.” Siinä on liian monta kerrosta palvelijoita.
Ideat ovat tiimien työtä.
Niitä haudotaan teknologiakeskuksen ideahautomoissa. Käytännössä yritykset ja organisaatiot liki pelkäävät uusia ideoita ja hassaavat niitä, hakevat johtajansa ja hierarkkisen organisaation yläpäästä, jossa onomatopoeettinen elämä on muuttunut konservatiiviseksi ideologiaksi. Kun se pääsee vallalle, syntyy Yhdysvaltain tapaista kahtiajakoa, jossa Obama saa äänet naisilta ja konservatiivi republikaani miljonäärinä miesten äänet. Latinot pelkäävät republikaania ja kahtia jaettu kansakunta jakautuu kahtia. Rikkaiden verotuksesta ja naisten asemasta, konservatiivien vähättelystä, tulee ykkösaihe vaaleissa. Kuka sellaista Suomeen haluaisi? Vai haluaako sittenkin? Ikääntyvä kansakunta tahtoo olla konservatiivinen, naista vähättelevä. Jos nyt on lupa verrata pieniä suuriin. – ”Si parva licet componere magis.” (Vergilius).
Poeettista elämää ja idealismia.
Onomatopoeettinen elämä on poeettista, lyyristä ja siinä on mato mukana. Se koukuttaa ja tuo mukanaan myös ongen ja siinä korkin, sen nyppivät liikkeet tyvenen veden pinnassa. Se ei ole koskaan massiivista kalastusta vaan kaljojen narraamista, suurisilmäistä uteliaisuutta, jossa keskustelu, mikä tahansa, on edelleenkin osa tätä onomatopoeettista prosessia. Siinä useat asiat yhdistyvät kolaroinnin kautta yhdeksi ilmiöksi; teesi, antiteesi ja synteesi jopa uudeksi hypoteesiksi. Rohkea ihminen ei sitä pelkää. Konservatiivi pelkää ja varoo konfliktia, hakee mukavaa keskiluokkaista elämäänsä. Ikään kuin robotiikka sitä säikähtäisi tai edes huomaisi. Siinä liian myöhään saapuneille jäävät vain luut. – ”Sero venientibus ossa.”
Geenistä meemiksi – kielen virukseksi.
Toinen kalastaja, tiimi, organisaatio, kilpaileva yrittäjä, poliitikko, voi todistaa kalan koon, arvioida sen merkityksen ja kadehtimalla viedä kalat järvestä. Heittää oman onomatopoeettisen siimansa kohti samaa vapaan veden virtaamaa ja havaita kuinka siinä virtaavat jo uudet vedet tai kalaparvi on ehtymätön kaikkialla. Oleellista on kuitenkin imarrella itseään löydöksestä, joka on jonkun toisen, mutta taipuu myös omalle kielelle, muuttuu idean leviämisvaiheeseen ja koukku on kiinni kitalaessa. Kitalaki on omassa nielussa. Olisi vaadittu yhteinen tajunta ja terve järki. – ”Sensus communis.”
“Mato poeettinen” -prosessi saa diffuusista tuulta purjeisiinsa, alkuperäinen idean isä hakee uutta saalista itselleen. Hän kalastaa uutta saalista kielensä koukkuun ja geenistä on tuullut meemi, maailmalla leviävä viruksen kaltainen ilmiö. Suomen kieli oli alkujaan hyvin onomatopoeettinen, kunnes aloimme hävetä sen juuria. Pidimme sopimattomana, että meitä alettiin nimitellä metsäläisiksi ja luonnonkansaksi, koska kielemme oli kiinni luonnossa, omantopoeettisissa ilmaisuissa. Aloimme lainata muodikkaasti latinaa ja myöhemmin englantia, sivistyssanojamme. Etenimme pois tunnekielestämme ja uudet ideat alkoivat kadota sen mukana. Oletimme elävämme aina varusteissa. – ”Semper vivit in armis”. Se ei poikennut mitenkään Sven Dufvan ajattelusta Iisalmessa, Koljonvirralla. Hyvä sydän mutta huono pää.
Ono matoa koukkuun.
Kyllä tiimissäkin voi saada hyvän idean ja viinaa juodessakin, pohtii pelejä kehittävä Harri Granholm (HS 22.4). Oikeasti kuitenkin hyvä idea on hänelle sama asia kuin “intohimo”. Jos se tapetaan, katoaa myös onomatopoeettinen elämä. Tässä elämässä lapsen tavoin uskotaan omaan tekemiseen ja tunnetaan ne taustat, jotka oikeasti motivoivat ihmistä itseään, ei tiimiä, työryhmää tai organisaatiota. Yhteisesti massoja, ryhmää, ei motivoi mikään. Siellä tyhmyys vain tiivistyy onomatopoeettisesti. Onomatopoeettinen ilmiö on yksilön omissa aivoissa syntynyt uusi käsite, jossa mahdollisesti jo vuosikausia pihdattu ilmiö saa vihdoin oikean asunsa, muuttuu sanaksi ja sana lihaksi. Ei algoritmit ja tekoäly ole onomatopoeettinen ilmiö laisinkaan. Hyväntahtoinen ja aina alokas. – ”Semper homo bonus tiro est. (Martialis).
Johanna Sinisalo (HS 22.4) hakee kirjansa aiheet sokkona materiaalia keräten tietämättä, mihin tarkoitukseen ne tulevat. Käsite “suurisilmäinen uteliaisuus” on liki runollinen, mutta ei vielä onomatopoeettinen. Siinä mitään asiaa ei ohiteta itsestäänselvyytenä ja pienet yksityiskohdat alkavat vaivata jopa arkipäiväisessä uutisoinnissa. Miten ilmiö on syntynyt, kiinnostaa Sinisaloa. Mikään ei synny kaoottisesti vaan taustalla on ketju tapahtumia, määrätön määrä yksityiskohtia. Jokainen merkittävä on aina onomatopoeettinen. On säilytettävä raja. Tekoäly ja robotiikka säilyttää. – ”Servare modum.” Sen huomaat kyllä, kun kokemusta karttuu. Ikääntymisessä karttuu kokemuskin. – ”Servis venit usus ab annis. (Ovidus).
Kollektiivinen onomatopoeettinen kokemus.
Vahva nainen antaa oopperalle femistisen aspektin, kertoo Sopraano Johanna Rusanen-Kartano pahansisuisena vanhana Aliidena (HS 22.4). Oopperassa siirrytään henkilötasolta Viron kansan kollektiiviseen orkesteriin ja kuoroon. Syntyy visuaalinen spektaakkeli, joka leviää onomatopoeettisena ilmiönä ja irtautuu arkitodellisuudesta. Näin törmäykset, konfliktit, kuljetetaan arkipuheen tasolla, sen onomatopoeettisessa resitatiivissa, kuljettaen kohtausta dramaattisen tyylilajin keinoilla. Lopulta Jumalten tuhossa vanha maailma tuhoutuu, syntyy wagnerilainen vaikutelma. Mummomainen ja nutturapäinen Allide on oman aikamme tuote. Yhteinen tajunta on terve järki. – ”Sense cimmunis.
Viron miehet jäävät vahvojen naisten jalkoihin. Miehen valta oli keskittynyt onomatopoeettisesti vääriin vesiin, Neuvostoliiton hirmuvallan raakoihin ja raiskaaviin edustajiin. Siperian hyytävät tuulet, jossa orkesteri surisee alaspäisiä pyörreliikkeitä, sirisee välillä hyönteismäisesti pistellen kuulijoitaan. Repeämät kuultavat, Hannu-Ilmari Lampilan kuvaamana, painajaismaista kurimusta ja käyttävät juuri luontoa, ilmaa ja avaruutta, näkymää uudesta elämästä. Juri Reinveren ooppera on onnistunut Sofi Oksasen romaanin pohjalta onomatopoeettisesti koukuttamaan täydellisesti, kollektiivisesti. Puuttuu enää Rooman senaatti ja kansa. – ”Senatus populusque Romanus. Kuka sitä Suomessa kaipaisi?
Keskivetelän puhdistautumisriitti.
Yle tekee uudella budjetillaan jatkossa muutakin kuin onomatopoeettisesti keskivetelää. “Keskivetelä” (HS 22.4) on käsitteenä hyvä alku, mutta ei vielä johda onomatopoeettiseen uudistukseen edes analyysinä. Nuorten aikuisten saaminen edellyttää nyt paljon muutakin kuin uutisia ja ajankohtaisohjelmia, kotimaista draamaa ja ruotsinkielistä ohjelma-antia. Ylen toimitusjohtajalla Lauri Kivisellä on kivinen tie edessään, kivinen onomatopoeettinen pelto kynnettävänään. Nettiin tuotetut ohjelmat ja mobiililaitteitten käyttö eivät ole vielä onomatopoeettisia ideoita, ja radio on edelleen ylen ominta antia sen kielen uudistusten ohjailijana ja uudistajana. Se elää aina varusteissa. – ”Semper vivi in armis.”
Ulkomaiset sarjat ja kaupallinen tv-toiminta ei riitä nyt vanhan keksivetelän tukena, kun kyse on 460 miljoonan budjetin verorahoista. Pelko ylen tavasta näivettää muut mediat, lehtitalot, elää vahvana. Uutta matoa koukkuun laittava yleisradio on onomatopoeettisessa kiusauksessa, diffuusisessa vaiheessa, saranakohdassa tuottaa juuri sitä samaa draamaa ja kaupallista viihdettä, jonka tuottajia ovat jo muut mediamme. Kaupallinen toiminta ympäri maailmaa on tuottamassa ensimmäisen vaiheen innovaatiot ja reaaliaikaisen niin nettiin kuin mobiililaitteisiimme myös tulevaisuudessa. Vielä tänään pääosa kansasta on yleensä tyytyväisiä, mutta jo nyt kolmasosa purnaa. Ja varmasti pahassa merkityksessä. – ”Sensus malo.”
Onomatopoeettinen maaseutu ja maatalous.
Maailma ei muutu vegaaniksi vaan sen määkii, ammuu, möyryää, läähättää, lihoo, laihduttaa, karppaa, rikastuu ja syö laatulihaa viherpiipertäjistä piittaamatta. Suomi voisi muuttua maailman johtavaksi erikoislihan tuottajaksi, Pohjolan pihvimaaksi, ja hakea brändinsä suurista pinta-aloista, autioituvasta maaseudusta, tutusta puhtaasta maaperästämme, ekologisesti kestävästä ja lopultakin oikein luomuna tuotetusta lihasta, maaseudun avarasta maisemasta ja sen hoitajista. Onomatopoeettinen idea edellyttää aina strategiaa, jossa mukana on rohkeus tehdä eikä puuhastella. Kun törmäyskurssilla ovat kahdet arvot, dikotomiassa voittaa aina matoa koukkuun paneva työ ja sen arvot, oikein oivallettu brändi. Tässä MTK:n ohjelmassa, jossa Suomi erikoistuu lihan tuotantoon, on jotain kokonaan muuta kuin puuhastelu kaivosten ympärillä, jotka ovat muiden kuin omien yhtiöittemme omistuksessa. Moni älähtää. Jos olisi vaiennut, olisi pysynyt filosofina. – ”Si tacuisses, philosophus mansisses.” (Boethius).
Tämä ammuva, mylvivä ja määkivä onomatopoeettinen ilmiö elättäisi toki koko kansakunnan jos vastaisi ensin paikallisesti, sitten kansallisesti ja globaalisti omaa onomatopoeettista osaamistamme, historiaamme ja luontoa, omaa sisintämme. Tässä Helsingin Sanomien sunnuntain numero 22.4 on osunut vihdoinkin oikeaan strategiaan, visioon ja onomatopoeettisesti globaaliin ilmiöön kansallisesti hoidettuna. Yhdestä naudasta valmistetaan satoja tuotteita, ei vain lihaa. Elävästä maaseudusta taas saamme turismin ohella myös yhteisöllisesti toimivan yhdyskuntarakenteen. Maaseutua ja sen yhteisöjä, yhdyskuntarakenteita, kulttuurimaisemaa, ei voi tuoda. Se on aivan muuta kuin ydinvoiman varassa elävä energiantuotantomme tai Nokian varaan rakennettu innovaatiopolitiikkamme. Ne rapautuvat. Niin menevät ihmisten kohtalot. – ”Sic eunt fata hominium”. Vastaisi jälleen algoritmit ja tekoälymme.
Onomatopoeettinen ihme.
Edesmennyt Kimmo Kaivanto ei ollut vain taidemaalari, kuvanveistäjä ja graafikko vaan onomatopoeettisesti elänyt idealisti, romantikko ja informalismista aikanaan uransa käynnistänyt ympäristöpoliitikko. Kaivanto liikkui vaivatta taiteenlajista toiseen, oli kuin kala vedessä ja tarttui jokaiseen onomatopoeettiseen virtaukseen viipymättä. Sanavalmis ihminen on aina myös visualisti, onomatopoeettinen ihme. Ruoveden maisemista syntyi luonnon niin visuaaliset kuin virtuaalitodellisuuteen tänään siirrettävät Kimmo Kaivannon yhteiskunnallisesti puhuttelevat teemat. Oodi 60 000 järvelle syntyi samana vuonna kuin aloin yliopisto-opiskeluni Oulussa. Se oli kaikkien biologien yhteinen oodi, koodi, onomatopoeettinen tapa kertoa, mitä halusimme tulevaisuudeltamme. Se törmäsi silloin toiseen koodiin ja alkoi kilvoittelu, taistelu, joka johti tuon saranavuoden kääntymiseen voitoksemme. Kimmo Kaivanto oli sen yksi etevimmistä puhujista, taidemaalareista ja kuvanveistäjistämme. Onomatopoeettinen ihme. Noilla eväin mennään tähtiin – ””Sic itu rad astra.” (Vergilius).
Kolmantena kirjoituksenani juhlistin Mikael Agricolan päivää sanaleikkinä, jossa mukana on juuri Agricolalle tyypillistä tapaa hakea kielestämme sellaista sisältöä, joka on usein yllättävää. Agricola oli nero ja samaan aikaan poikkeuksellisen ahkera uurastaja. Hänen peroonansa kaipaa lyhyen piipahduksen kielemme hienouksiinkin. Niinpä keväällä 2021 elimme synkkiä aikoja ja ikääntyneimmät meistä jopa kotiarestissa päivänsä viettäen. Korona pandemiana koetteli puhtaasti naisvaltaista hallitustamme. Käsite ”persu” sinkoili yhtenään politiikan tähtitaivaalla ja toki puolue jatkaa elämäänsä hallituksessa myös keväällä 2024. Suomalaisten elämä on yhtä tukalaa kuin vuonna 2021, mutta koetetaan kestää ja pohtia mitä tehdä Mikael Agricolan persulle. Jospa olisi tietoa – ”Si sit prudentia! Kokeillaan nyt kuitenkin.
Mikael Agricolan persu
07.04.2021 – 09. 04. 2024
Mitä mahtaa tarkoittaa suomalainen puhuessaan persusta ja eläen Suomessa sekä puhuen onamatopoeettista, luontoa matkivaa kieltään? Lirisee, lärisee ja lorisee puhuessaan.
Agricola tosin äänsi “persun” hiven ranskalaisittain. Kuukausi sitten kirjoitin persusta ja sateenvarjosta. Se löytyy Googlaten kotisivultani, persujen sivulta tai täältä naamakirjastakin. Myöhemmin se siirtyi kirjaanikin. Sieltä moni on se poiminut kuvana. Kuva on taideteos ja sen on maalannut tekoäly, mutta hakien ensin aiheeseen sopivat taitelijankin. Harvoin hän on kuitenkaan suomalainen. Suomalaisten maalaukset ovat robotiikan kokemana hiven ankeitakin. Symboliikka köyhää. Jokainen kuvataiteilija on lähinnä itseään. – ”Sibi quisque proximus.”
Pidän Ranskasta ja ranskalaisten tavasta valmistaa ruokaa, omalaatuisesta pragmaatikolle vieraasta tavasta ajaa autolla, joka on kovin saksalaisesta poikkeava. Agropolista ja agopolis strategiaa rakentaessani maailmalla, ranskalaiset kilpailivat kanssani markkinoiden Montpellierin maailmankuulua Agropolistaan teknopoliksena, tiedepuistona. Omani poikkesi siitä korostaen suomalaista osuustoimintaliikettä ja samaan aikaan japanilaista rakennetta teknopolisille. Näinkö kuuluisa Odysseus toimisi, kysyin itseltäni. – ”Sic notus Ulixes.”
Sitä, ranskalaista mallia, pidettiin maailmalla elitistisenä. Omaa malliani taas paremmin tämän ajan ilmiönä, internet ihmisen etätyötä tekevänä maaseudun välineenä, vähän kuin suomalaista osuustoimintaliikettä tai japanilaisten keiretsuja. Suomea on pidetty Euroopan Japanina. Voi siinä olla vähän perääkin, kun käyttää mielikuvitustaan apuna. Ei vähän vaan paljon. Kuten tapani on. – ”Sicut meus est mos.” (Horatius).
Itse lainasin Agricolan kieltämme ja viinikuurnaa, persua, sekä kansanpuoluetta (populus), poliittista liikettä, joka muistuttaa kyllä yhdessä asiassa ranskalaistakin oivallusta. Elokuvaa ja sen tunnistettavaa melodiaa: Mitä yhteistä on Cherbourgin sateenvarjoilla (Les Paraphies de Cherbourg) ja tulevilla vaaleillamme? Uida ilman korkkivyötä. – ”Sine cortice natare. (Horatius).
Lue mitä kirjoitin kuukausi takaperin. Moni on lukenut ja oivaltanut yhdistää nämä kaksi asiaa yhteen. Sitä kutsutaan poikkitieteiseksi tai taiteiseksi tavaksi kertoa vaikea asia popularisoiden se helposti oivallettavaksi. Veikko Vennamo ymmärsi sen tavalla, jossa hän kertoi minun käyttävän peitettyjä sanakäänteitä. Hän ei käyttänyt. Se oli sekä hänen heikkoutensa että samalla vahvuus. Populismissa on osattava myös kertoa napakasti ja tiiviissä muodossa. Ottaa riski ilman epäilyä ja huolta. – ”Sine dubio” – ”Sine cura.”
Kun lähdet vaaleihin, kuntavaaleihin, älä aliarvioi ihmisiä. Pahinta mitä poliitikko vei tehdä, on ylimielisyys. Keskity yhteen asiaan ja sano se selvästi. Tai sitten kolme asiaa ja jätä se neljäs kertomatta. Piilota se viestiisi ja anna kuulijan löytää sanomasi. Ihminen kun uskoo itse löytämänsä. Ei sinun väkisten myymänä tuotteena. Niin kuin varas yöllä. – ”Sicut fur in nocte.” (Raamattu, 1. Tess. 5:2).
Narraatio ja sosiaalinen pääoma ovat ne kaksi asiaa, jotka sinun on opittava. Autan sinua omilla muistelmillani. Olen kertonut siellä, mitä nämä käsitteet merkitsevät. Muuta sinä et tarvitse. Riittää kun kerrot juuresi, kuka olet, arvosi ja miten liität ne sateenvarjona useamman ihmisen suojaksi, mutta samalla persua, viinikuurnaa ja rypäleitä polkien sekä ymmärtäen puolueesi sanoman pyhyydenkin. Yksinkertainen kauneudessaan – ”Simplex munditiis.” (Horatius).
Muuta ei tarvita. Näillä eväillä sinut valitaan kuntasi valtuustoon ja alat opiskella noin tuhatta lakia ja asetusta sekä opit laskemaan äyrin hinnankin. Virkamiehet ja etenkin kunnissamme naiset osaavat auttaa sinua. Et sinä heitä. Kuten jo edellä kerroin, liiku sinä kuin varas yöllä. ”Sicut fur in nocte.” Lainaus on Raamatusta.
Sinä et ole hallituksessa ja oppositiossa, kuten eduskunnassa, vaan hallituksessa hallitusammattilaisena. Sinä tuet siellä työtään tekeviä ammattilaisia. Yhdessä te muodostatte virkamiesten ja naisten kanssa vision, jossa missio on lopulta yhteinen sekin. Se on yksinkertainen kauneudessaan – ”Simplex munditiis.” Horatius oppi-isänä osasi tämän. Kuten ehkä muistatkin?
Onnea matkaan. Jokaisen tietyn kunnan alueella asuvan kuuluu hoitaa kuntansa asioita ainakin yksi kausi valtuustossa ja lautakunnissa istuen. Ei raksuttaa ulkopuolelta, kuinka asiat olisi tullut hoitaa. Yhteinen visio vie samaan suuntaan ja palvelut on osattava luottaa ammattilaisten käsiin. Ilman pahansuopuutta. – ”Sine invidia.”
Tekninen toimi ja kaavoitus on synteesin rakentelua ja kuntien kaavamonopoli osa sosiaalista pääomaamme. Koulutus ja kasvatus sekä vanhusten hyvinvointi eivät ole eri asia ensinkään. Jos rahat ja investoinnit pysyvät saman talousalueen sisällä, kukaan ei ole köyhtymässä. Jos saatte jostakin ylimääräistä, se on voitto kotiin, ja siinä hyvät virkamiehet ja luottamusjohto voivat olla kunnalleen kultaakin arvokkaampi asia, antaen aikaansa yhteisen yhdyskuntarakenteen ylläpitoon. Lounais-Häme on tässä yksi ja sama talousalue. Siihen ei liity mitään leikkimielisyyttä. – ”Sine ioco.”
Yhteisöllisyys on maaseutukuntien vahvuus, mutta harvoin se sopii suurempien taajamien käyttöön. Yhdessäolo-organisaatio on eri asia kuin asiaorganisaatio. Monelle tämä voi olla aluksi pieni pettymys tultuaan valituksi maaseudulta kaupunkinsa luottamustehtäviin. On sääntöjä, joista ei ole poikkeusta. Niistä ei poiketa ilman hyvää syytä. – ”Sine proba causa.” Sinä et ole se hyvä syy.
Neljäs valitsemani artikkeli on sekin keväältä ja kertoo Mikael Agricolan elämästä ja kohtaamisesta kirjastossa. Suomalainen kirjasto tuli minulle tutuksi jo hyvin varhain ennen kouluikää ja kirjoitin ensimmäiset esseeni satuina. Joku niistä jopa esitettiin lapsille radiossa ja olin siitä otettu, luonnollisesti. Suomalaisten kohtaamispaikka on ollut iätä ajat kirja ja kirjastot, tänään myös sosiaalinen mediamme ja välineenä tekoäly ja robotiikka. Plataan siis kevääseen 2014 ja kohtaamispaikkana kirja. Tässä kohden pysähdy, matkustaja! – ”Siste viator!
11.04. 2014–24.04. 2024
Valtakunnallisen lukuviikon teemana on tänä vuonna “Kohtaamispaikkana kirja”. Se on hyvin viisaasti valittu aihe hermeneuttiselle tapahtumalle, jota ohjaa symboli-innovaatioiden ja luovuuden jumalatar. Se on aivan muuta kuin käytäntöä koko ajan palvele ja usein meitä kauempaa sivuava vaikkapa tiede, yliopistot ja tutkimuslaitokset, sekä niiden innovaatiot. Lähiyhteisön oma innovoivuus syntyy symboleista ja sana on niistä kuvataiteen rinnalla tärkein, väheksymättä vähääkään musiikkia ja teatteri, käden -taitojamme. Onomatopoeettinen, luontoa matkiva kielemme, ja myös taiteemme, on lähiyhteisön tasolla samalla ainut paikalleen juurtuva, ja tuottaessaan uutta, se löytää myös pysyvää vaurautta ja hyvinvointia, onnen tunteita, määriteltiin onni lopultakin miten tahansa. Kannettu vesi ei pysy siinä kaivossa. Olkoon siis lupa sanalle. – ”Sit venia verbo.”
Lukuviikon lähitaitajat
Lähikirjallisuus on omaan murteeseen ja elämäntapaan sidottua, vaikka kosketteleekin tänään myös yleismaailmallisia aiheita. Forssan kirjasto on halunnut edistää paikallisten kirjailijoitten ja lukijoiden kohtaamista. Mukana on kymmeniä paikallisia kirjoittajia ja kirjan julkaisijoita. Tule ja tutustu heihin, kehottaa kirjastomme. Valtaosa kirjoista on myös myynnissä. Etsin juuri itsekin varastostani kirjoja, joista voisin luopua hyvän asian hyväksi. Tiedän kyllä, kuinka yhteinen pata kiehuu huonosti. – ”Sociorum olla male fervet.” (Petronius).
Lukuviikolla haluamme edistää huomenna, lauantaina 12.4. 2014 kello 10–14, paikallisten kirjoittajien ja lukijoiden kohtaamista. Se on loistava ajatus. Toivottavasti siitä tulee pysyvä tapahtuma. Opitaan tuntemaan toisemme, pidämme yllä murrokseen joutunutta kirjaamme ja pohdimme, kuinka edistämme parhaiten oman kulttuurimme hengenpaloa. Meillä on paljon haasteita, mutta myös valtava määrä ystäviä. He eivät vain aina oivalla, tai me emme huomaa, kuinka kirjailijankin olisi saatava leipänsä, toimittajan on tehtävä uutisensa ja tiedemiehen artikkelinsa, josta sosiaalinen media, sen talous ja strategia poimii parhaat palat omaan keitokseensa, kansalaismedian ja yhteisömedian argumenteiksi ja elämän eväiksi. Ei kulttuurin viljely ole mihinkään kadonnut. Vain hyve kannattaa. – ”Sola iuvat virtus.”
Australian aboriginaalien taidetta tutkimassa
Olen kirjoittanut aiheesta paljon ja sosiaalisen median talous, strategia kirjana, nousi 2000 miljoonan joukosta Googlen hakukoneen kärkikirjaksi pitäen paikkansa siellä vuosia. Samoin aiemmin Agropolis strategia ja sen tuloksena syntyneet aineettomista symboleista rakennetut monikulttuuriset Agropolis kaupungit ja bioteknologiakylät. Niitä on nyt tuhatmäärin. Niiden maailmankonferensseissa on ihan hyvä piipahtaa. Eniten minua kiehtoo kuitenkin lanseeraamani käsite ”Cluster Art and art of clusters” ja sen leviäminen paikalliseen, alueelliseen, kansalliseen ja globaaliin käyttöön ympäri maailmaa. Myös tekoäly ja robotiikka on sen ottanut omakseen. Nyt aurinko paistaa kaikille. – ”Sol omnibus lucet.” (Petronius).
Kun sen käsitettä rakentelin, Martti Lutherin tapaan teesini pohtien ja manifestiksi rakentaen, idea oli jo sangen kaukana ohi perinteisen sosiaalisen median tuon hetken naamakirjavaiheestaan. Tutkimusta oli tehty valtavasti, ja toki tiedettiin, kuinka ihminen ottaa vastaan ja operoi symboleillaan eri kulttuureissa meistä dramaattisesti poikkeavalla tavalla. Olemme symboleittemme vankeja, mutta myös geeniemme tuotteita. Se on hyväksyttävä, tunnettava, haettava vahvuudet ja toimittava. Luotettava robotiikan käyttämään globaaliin valtaan. Tässä vain hyve kannattaa. – ”Sola iuvat virtus.”
Osa kirjoistani on noussut Arctic Babylonin tapaan monenlaisen tuotannon ja luovuuden käyttöön. Sen juuret ovat monella suunnalla, ei vähiten Maya- ja Inkakansan juurilla Etelä- ja Väli-Amerikassa, mutta samalla myös minulle niin tutuissa ja rakkaissa maisemissa Lapin kairoilla. Samoin kirjat mediayhteiskunnan murroksesta ja hybridiyhteiskunnan synnystä saivat alkunsa alkuperäiskansojen kielestä, symboleistamme. Kaikki tapahtui odotettua nopeammin. – ”Spe celerius”. Reaaliaikaisesti.
Meillä on yhteinen strukturaalinen tausta, yhteinen suuri sinfonia. Lamamme oli odotettu ja taantumasta kirjoitettu jo varhain ennen sen syntymää. Samoin dramaattisesta vuodesta, joka syntyi Suomessa antaen merkkejä poliittisten rakenteiden muutoksesta jo varhain ennen jytkyn syntyä. Suomalainen avaa symbolirakenteiden muutokset hitaasti ja on konvergoivan tiedonkulun sekä pragmatismin kahleissa. Se ei välttämättä koske toki kaikkia ja silloin on syytä seurata taidetta ja sen siirtymistä osaksi kirjallisuuttamme. Tässä järjestyksessä. Muistaen kuinka suuren nimen, Mikael Agricolan, varjo pysyy. – ”Stat magni nominis umbra.”
Herra clusterart
Tervetuloa Forssa kaupunginkirjastoon, sen toiseen kerrokseen, Vinkkeliin. Vinkkeli oli kohdallani esittelemässä runsas vuosikymmen takaperin kuvataiteitani. Silloin Cluster Art mainittiin jopa Hämeen radion uutisissa. Vielä hetki takaperin Google avasi vain oman kotisivustoni www.clusterart.org tällä nimellä, käsitteellä. Nyt sen avaa 100–300 miljoonaa löydöstä, joista valtaosa käsittelee kulttuuria, taiteita, yrittäjyyttä, kouluttajia, tutkijoita, kongresseja, messuja, näyttelyjä ja ennen kaikkea lapsia ja heidän luovuuttaan. Näin oli ajateltukin alkuperäiskansojen kieltä pohdittaessa. Työtä oli tehty kauan kunniallisilla pyrinnöillä ja toimilla. – ”Studiis et rebus honestis.”
Olen luonnollisesti ylpeä, että työni mainitaan siellä kuvineen ensimmäisenä. En ole nyt modernisti, en realisti, enkä missään tapauksessa jonkun renessanssiajan jälkeinen tuote ismeihin jakautuneena. Sen sijaan olen herra clusterart, siinä missä Salvador Dali ei ollut surrealismin edustaja vaan itse surrealismi, sille elämänsä pyhittänyt taiteilija. Se että sukunimi on ollut jo pari vuosituhatta joko kloster, tai sitä lähellä oleva luostarilaitokselle veronsa maksava jatke talouden, maatalouden, puutarhan tai koulutuksen, sosiaalitoimen ja köyhäinhoidon, hiljaisuutta hakevan ihmisen osana, ei pahastu, jos nimen epiteetiksi lisätään käsite art ja cluster. Hyvä niin. Oleellista on, että taiteet ja taiteen kuluttajat, kirjailijat ja lukijat, ovat yhtä ja samaa sosiaalisen median perhettä ja kirjat löytävät paikkansa sieltä, mistä se alkoi munkkien jäljentäessä pyhiä tekstejämme. Nyt sen hoitavat algoritmit ja tekoäly, robotiikka. Se ei vaadi enää suostuttelutaitoa. – ”Suada”.
Olemme palaamassa juurillemme, mutta samalla maailmassa, jossa pian 10 000 miljoonaa ihmistä on hakemassa myös meidän osaamistamme ja neuvoja, tukea sellaiselle osaamiselle, joka ei ole aina heidän vahvuuttaan, mutta jossa oma osaamisemme on poikkeuksellista. Cluster Art on vuoropuhelua, mutta meillä myös tekemistä, pragmaattista kirjojen painotyötä ja siihen vaadittavaa metsää, paperin valmistajan taitoa, arktista osaamista. Se on vain muuttunut uudeksi osaamiseksi, uudeksi taidoksi ja se kehittäminen on joskus symboleiden kanssa pelaavien kulttuurien osaamista. Sen yhteisöllinen anti on toinen kuin omamme. Olen oppinut sen kirjojen kautta ensin. Vasta se jälkeen todeten kuinka kirjoittajat ovat oikeassa. Fiktio ja fakta vastaavat toisiaan. Aivan riippumatta siitä, tapahtuiko se kuninkaan vallan alla, kuolemanrangaistuksen uhalla, rippisalaisuuden alaisena tai ikuisuuden katsannossa. – ”Sub regno” – ”Sub poena mortis” – Sub sigillo confessioinis – ”Sub specie aeternitatis.” (Baruch Spionza).