Ridentem dicere verum – Rubrica
Sanoen nauraen totuus – Punamulta
Innovaatiot ja niiden leviämistavat määritellään kulttuurisidonnaiseen tapaan. Euroopan unionin vuosiksi 1994–1998 asettama 13 silloisen jäsenvaltion konsortiumi (Tella &Tirri) määritteli aikanaan innovaatiot sellaisten uutuusvoimaisten ratkaisujen kollektiiviseksi luomiseksi, jotka vastaavat uusiin tarpeisiin. Epäilen vahvasti, ettei tämä määritelmä menisi tänään vuonna 2024 läpi. Vielä tuolloin tutkimus paljasti syvällisiä eroja innovaatiokäsitteen käytössä ja ymmärtämisessä eri maissa. Eivät nämä erot ole mihinkään kadonneet, mutta niiden tiedostaminen ja hyväksyntä on tänään paremmalla tasolla. Tästä vallitsee äänetön yksimielisyys. – ”Tacitus consensus.”
Niinpä tiedämme nyt, kuinka innovaation korvaa usein sen lähisynonyymi ja se aiheuttaa vaikkapa tekoälylle ja algoritmeille hetkellisiä, ohimeneviä ongelmia. Samoin kuvittaessamme robotiikalla mielestämme samaa asiaa, mutta eri kielistä ne tuottaen, kone päätyy kovin erilaisiin taideteoksiin. Symbolit ovat muuttuneet silloinkin, kun taustalla käytettäisiin samaa kuvataiteilijaa ja hänen nerouttaan. Olen tästä kirjoittanut paljon, mutta osoittanut sen myös kuvien ja taiteen kautta ilmiötä havainnollistaen. Laskuttamasta tästä lukijaa. ”Talis qualis” – Mä oon mikä oon.
Robotti ja tekoäly ei voi sille mitään, että käytämme vaikkapa käsitteelle ”innovaatio” kovin erisisältöisiä kulttuurisia ilmenemismuotoja. Erityisen selväksi tämä käy ilmiön käyttäjälle lainailemalla ikivanhoja latinankielisiä viisauksia. Niihin ei pidä asennoitua haudanvakavasti. Oma tarkoitukseni on keventää kirjoittamaani, ei tehdä siitä kuolemanvakavaa käyttäessäni näitä ikivanhoja nerojen viisauksia. Pääosin ne ovat viihdyttäviä omaan aikaamme tuotuina ja auttavat samalla kielen opiskelussakin. Siis siinä seurakunnassa, jossa naisen tuli joskus vaieta. – ”Taceat mulier in ecclesia.”
Innovaatio korvataan (kuvataan käsitteenä) eri kulttuureissa ja kielialueilla lähinnä lähisymbolillaan. Tällaisia ovat vaikkapa muutos, kehitys tai reformi. Joskus pelkkä raha. Ratkaisevaa on vallalla oleva historiallinen, sosiologinen tai poliittinen ilmapiiri tai jopa maailmankuvakin. Suomessa korostuvat aiheesta kirjoittaen lähinnä kyseisen hetken vaikkapa kasvatusinnovaatioksi tarkoitetut rakenteemme, oman aikamme pragmaatikkojen tapa vaikuttaa juuri tuon hetken esim. poliittiseen ilmapiiriin. Se erosi aluksi hyvinkin paljon yleiseurooppalaisesta kontekstista, siinä missä vaikkapa euroviisummekin. Ei vallinnut äänetöntä yksimielisyyttä. ”Tacitus consensus.”
Eroja löytyi etenkin innovaation ja muutoksen ehdoista, innovaatioiden keskeisten leviämistapojen tunnistamisesta, eurooppalaisella tasolla toteutuvan innovaattorien verkottamisesta ja innovaatioiden levittämisen toteuttamisesta sekä helpottamisesta. Tämän ilmiön tulkinta, koskien etenkin innovaatioiden luonnetta, syntytapaa ja leviämistä vertaillen sitä vielä eri tieteisiin sekä kulttuurisidonnaisiin ilmiöihin, tutkivat tuolloin vuosituhannen vaihtuessa mm. Hakala ja Heikkilä & Heikkilä. Oma tutkimukseni suuntautui tuolloin etenkin maaseudun innovaatioprosesseihin sekä regionaaliseen kulttuuriimme sidottuna. Muistelen sitä haikein mielin. Niin pitkän ajan kuluttua. – ”Tanto intervallo.”
Kansallisessa innovaatiopoliitikkojen vertailussa pelkkä kasvatusinnovaatioiden käsitteellinen informaatio sekä tiedon jakaminen ja välittäminen, ei ole yksiselitteinen tehtävä. Sama koskee sellaisia käsitteitä, jotka ovat kaukana perinteisestä teknisestä innovaatiopolusta. Tällaisia ovat mm. sosiaalinen innovaatio tai symboli-innovaatio (Katajamäki 1998). Katajamäki määritteli mm. etätyön ja sen mahdollistavan tekniikan sosiaaliseksi innovaatioksi. Sellainen se varmaan joskus olikin. Ei nyt enää. Ajat muuttuvat ja me muutumme niiden mukana. – ”Tempora mutantur, nos et mutamur in illis.”
Näkökulma teknisten tieteiden kohdalla on huomattavasti rajatumpi ja on syytä huomata myös robotiikan ja algoritmien nykyinen käyttökin tekoälyineen. Sama koskee aluetieteitämme ja innovaatioiden spatiaalista käyttäytymistä (diffuusio) tai sen organisatorisia ja hyvään hallintoon liittyviä tarkastelutapoja (Vartola 2000). Erityisen merkittävää on kuitenkin robotiikan kautta levinnyt reaaliaikainen kykymme toimia tavalla, jossa digiaikainen käytäntö ei pohdi lainkaan, miten perinteinen leviäminen on korvautunut reaaliaikaisilla prosesseillamme. Aika ikään kuin pakenee. – ”Tempus fugit.” (Vergilius).
Suomessa innovaatiot liittyvät läheisesti tekniseen osaamisen, jolloin robotiikan ja algoritmien aika sopii meille minkä tahansa ajan hengen kuvajaiseksi. Kansallinen pragmatismimme tukee tätä aikaa ja sen menestymistä juuri Suomessa. Joudun yhtenään vastaamaan, mitä tämä suomalainen pragmatismi on, ja miten se on maahanne ajautunut? Maailmalla kriitikot ovat perinteisesti pitäneet pragmatismia amerikkalaisen utilitarismin ja samalla liikemiesmentaliteetin ilmauksena. Oikeammin kyseessä on filosofinen ja maailmankatsomuksellinen oppi. Hiottu ja sileä. – ”Teres atgue rotundus.” (Horatius).
Merkittäviä ja myös suomalaisille tärkeitä 1800- ja 1900-luvun vaihteen pragmaatikkoja olivat mm. Charles Sanders Peirce, William James ja John Dewey. Näistä yhdysvaltalaisista filosofeista pragmatismin perustajana pidetään mm. Harvardin yliopistossa toiminutta Charles Peircetä ja hänen ympärilleen syntynyttä metafyysistä koulukuntaa (Buchler 1940, Goudge 1950). Taustalla ovat vahvat saksalaiset ajattelijat alkaen Kantin jälkeisestä saksalaisesta idealismista ja Duncs Scotuksen realistisesta metafysiikasta (Luostarinen 2005). Maailma oli heille ikään kuin teatteri. – ”Theatrum mundi.”
Suomalaista pragmatismia osana innovaatiopolitiikkaamme on mahdotonta kuvata sivuuttamalla Harvardin kasvatti Charles Sanders Peirce. Hän opiskeli, kuinkas muuten, harrastamansa filosofian ohella matematiikkaa ja luonnontieteitä. Hänen tuotantonsa käsitteli lähinnä matemaattista logiikkaa, sen päättelyn yleistä teoriaa, tieteellisen keksimisen luonnetta (Abduktio). Ilmiö on äärimmäisen tärkeä pyrkiessämme ymmärtämään viimeisimmässä kirjassani kuvaamaani ”Luovan teknologian renessanssia” (Luostarinen 2024) sekä kulttuurien kehitystä teknologian valossa. Tämä yksi kirja ei valaise vielä koko totuutta. Pelkään yhden kirjan ihmisiä. – ”Timeo hominem unius libri.”
Ilmiötä kun on tulkittava Peircen ohella Frengen, Russelin ja Sausuren tulosten valossa (Luostarinen 2005). Kyse ei ole vain abdunktiosta vaan myös semiotiikasta, evoluution ja jatkuvuuden periaatteesta sekä pragmatismin merkityksen teoriasta ja sovelluksista (esim. Murphey 1961). Lainaan tässä suoraan väitöskirjani tekstiä. Ilmiö kun oli nähtävissä jo 1990-luvun puolella ja sen suuntauksen synnyn taustalla on ollut yhtäällä pragmaatikkojen koulukunnan vääristelyä sekä mm. kielitutkimuksen merkityksen väheksyntää. Suomessa mm. Hintikka todisti kuinka ”semantiikka rakentuu pragmatismin varaan.” Tällä havainnolla on erityisen suuri merkitys nyt robotiikan ja tekoälyn aikakaudella. Aristoteles taas väitti kuinka kolmatta vaihtoehtoa ei ole. – ”Tertium non datur.”
Samaan aikaan kehittyi vahva evoluutiopsykologian koulukunta ja tämän monitieteinen näkemys alkoi levitä myös Suomeen. Biologian merkitys psyykelle ”Principles of Psychology” William Jamesin teoksena (1890) oli askel kohti evoluutiopsykologiaa, mutta samalla myös omaa aikaamme. Tietoisuus pyrittiin ymmärtämään sekä prosessiksi että biologiseksi adaptaatioksi. Ilmiön tulkinta ja kehittyminen rinnan algoritmien kanssa tuo mukanaan poikkitieteisen tulkinnan, joka ei aseta vastakkain biologiaa sekä kognitiivisia tieteitämme. Tuomas Akvinolaisen tapaan pelkään yhden kirjan lukijaa. – ”Timeo lectorem unius libri.”
Luonnonvalinta ei luo käyttäytymistä itseään, vaan adaptiivisia mielen moduuleja, jotka motivoivat käyttäytymistämme. Geneettistä determinismiä ei siten ole olemassakaan. Lisäksi James epäili mm. kausaliteettien olemassaoloa ihmismielen ulkopuolisessa maailmassa. Tuohon aikaan pelko antoi siivet. – ”Timor addidit alas.” (Vergilus).
Juuri James keksi termin ”tajunnanvirta”, josta tuli myöhemmin keskeinen nimi modernille kirjalliselle tekniikalle, mutta myös muulle luovalle ja innovatiiviseksi tulkitulle työnteolle. Ilmiön jäljittäminen osana algoritmien työskentelyä näyttäisi tuottavan tekstiä ja sen muuttumista kuvataiteeksi tekniikalla, jossa mukana on pragmatismin ja Jamesin tekemiä havaintoja siirrettyinä sekä kielellisesti että kuvataiteena algoritmeille sekä ohittaen sellaiset pakkomielteet, joiden yhteydessä pyhiä ovat myös dogmit ja doktriinit sekä puhdas taikausko tieteenä, rituaalit ja niiden toisto esteenä uuden hyväksymiselle (vrt. Barker 1992, Couger 1995). Tiede poikkitieteisenä on eräänlainen kypsyyskoe. – ”Testimonium maturitatis.”
Jamesin jälkeen hänen merkittävin yhdysvaltalainen työn jatkaja oli etenkin John Dewey, jota luonnehdittiin omana aikanaan Yhdysvaltain mahdollisesti jopa merkittävimmäksi filosofiksi ja joka korosti teoriassaan käytännön välitöntä ja erottamatonta yhteyttä kantilaiseen ja hegeliläiseen filosofiaan. Deweyn opeilla oli merkitystä myös Suomessa käytännön filosofiana kouluissamme. Tämä koski etenkin moraalisesti aktiivista elämää, sen sosiaalista luonnetta osana kasvatusta, oppimisen ja toiminnan välistä yhteyttä. Tällä ei ollut merkitystä vain Yhdysvalloissa vaan myös Suomessa. Monet alan oppikirjamme olivat tuolloin juuri tämän filosofisen suuntauksen liki suoria lainauksia. Tällä on ollut välitön seuraus myös omaan innovaatiojärjestelmäämme, sen poikki- ja monitieteiseen ajatteluun, sekä tänään kykyymme hahmottaa algoritmien toiminnan logiikkaa osana kasvavaa uuden teknologian renessanssia. Ciceroa lainaten filosofien koko elämä on kuoleman tarkastelua. – ”Tota philosophorum vita commentatio mortis est.”
Itse pragmatismi saattoi aikanaan levitä Suomeen hyvin monen eri koulukunnan kautta verkostoituen ja klusterirakenteet tulivat osaksi koko Euroopan yhteisiä ohjelmiammekin. Erityisen tärkeitä ovat olleet yhteydet Englantiin, Yhdysvaltoihin mutta myös Saksaan. Protestanttinen tausta ja metafysiikan yhdistäminen darwinistiseen kehitysoppiin sopi suomalaiseen maailmankuvaan ja sosiaaliseen pääomaan, muistiimme. Hyvinkin monesta liikkeellä olevasta innovaatioaallosta valittiin siten juuri odotetut. Peirce ennakoi ”vahingossa” huomattavan osan 1900-luvun tieteen ja sen sovellusten megatrendeistä. Olen kirjoittanut väitöskirjassani vuonna 2005 kuinka Peicetä voidaan pitää jopa symboli-innovaattorina tavalla, jossa sopiva sana haettiin keksimällä, ellei oikeaa muuten löytynyt. Taustalla oli kuitenkin savun haju. Ei savua ilman tulta – ”Ubi fumus, ibi ignis.”
Oman empiirisen työni kohdalla tietokone suoritti toki suurten aineistojen analyysit ja niiden löydösten nimeäminen jäi toki tutkijan tehtäväksi. Toki tässä auttoi aiemmin tehdyt vastaavantyyppiset suuret tutkimusohjelmat ja niiden tuottamat tulokset. Väitöskirjakaan ei ollut ensimmäinen. Sama pätee tänään algoritmien kohdalla ja haettaessa ratkaisuja, jotka voivat toteutua vain tavalla, jossa poikkitieteinen on toki alisteinen luonnolle ja sen lakien kautta edeten. Tämä koskee myös ihmistä ja hänen käyttäytymistään. Eikä ketään voi velvoittaa enempään kuin hän pystyy. – ”Ultra posse nemo obligatur.”
Peirce kiinnostaa edelleen lähinnä luovana ja innovatiivisena, vaikean ja vivahteikkaan kielen käyttäjänä, poikkitieteisenä filosofina. Hän oli uskomattoman ahkera, tuotti määrättömän määrän tekstiä. Englanti on vaikeaselkoista ja vivahteikkain sanakääntein kirjoitettua. Se on täynnä hänen keksimiään uudissanojakin. Oleellista oli tieteenteon toiminnallinen ulottuvuus, juuri omalle ajallemme tyypillinen tässä ja nyt henki, teorioiden koeaikaisuus, likimalkaisuus, erehtyväisyys ja kaaosmainen luonne. Näin suomalainen kiinnostus yhdysvaltalaiseen pragmatismiin sai siten mahdollisesti vahingossa perustaksi henkilön, jonka vaikutus modernin teknologian ja innovaatioprosessien nykyiselle tulkinnalle on tärkeää vielä omassa robotiikan ja algoritmien ajassammekin. Mediayhteiskunnassa, josta matka illuusioyhteiskuntaan tuo mieleen äärimmäisen kurjuuden. – ”Ultima misera.” (Luostarinen 2024: Hybridiyhteiskunnasta illuusioyhteiskuntaan). Näinhän ei välttämättä tulisi käymään matkalla kohti luovan teknologian renessanssia (Luostarinen 2024: Luovan teknologian renessanssi – Kulttuurinen kehitys teknologian valossa). Me muistamme toki Nokian vuotemme, mutta samalla menetetyn vuosikymmenenkin (Luostarinen 2019: Menetetty vuosikymmen).
On toinenkin syy, miksi meidän on syytä muistaa pragmatismi ja sen parhaat oivaltajat. Pragmatismiin liittyy sellaista poikkeavaa avarakatseisuutta, jota filosofit ja etenkin luonnontutkijat edustivat vielä ennen sotiamme. Etenkin juuri angloeurooppalaiseen ja siten yhdysvaltalaiseen maailmankäsitykseen vahvasti vaikuttaneet ja myös Suomeen siirtyneet ajatukset näyttävät sisältävän tämän poikkitieteisen näkökulman pragmatismin rinnalla. Se on korvamaton ilmiö juuri nyt algoritmien ja robotiikan aikakaudella sekä teknologian renessanssin vyöryessä ylitsemme. Suomi ei elänyt vain yhden filosofisen koulukunnan innovaatioaallon tai klusterin varassa. Tämä on syytä pitää hengissä myös nyt, keväällä 2024, osana omaa selviytymistarinaamme. Kyse ei ole vain selviytymisestä vaan samalla onnistumisesta. Uhkapeli ei kuulu suomalaiseen kulttuurimme. Toki tähän liittyy äärimmäinen vaara – ”Ultimum priculi” mutta sitä kutsutaan myös kuninkaiden viimeiseksi keinoksi. – ”Ultima ratio regum.”
Niinpä meillä oli aikanaan käytössä vaikkapa ns. Wienin piiri ja sen 1920- ja 1930-luvuilla vaikuttaneet luonnontutkijat, yhteiskuntatieteilijät ja matemaatikot. Niinpä Wienin kahviloissa tapasivat epävirallisesti mm. Moriz Schlick, Rudolf Carnap, Karl Popper ja Ludwig Wittgenstein. Pohjoismaisista tukijoista tämän verkoston työskentelyyn osallisuivat Suomesta etenkin Eino Kaila ja Georg Henrik von Wright. Vaikka prosessin itävalalainen merkitys oli marginaalinen, verkosto muodosti myöhemmin Yhdysvalloissa toisen maailmansodan jälkeen englanninkielisen filosofisen tutkimuksen valtavirran loogisanalyyttisenä filosofiana (Kuhn 1994). Voitettujen ainoa pelastus on olla toivomatta pelastusta. – ”Una salus victis nullam sperare salutem. (Vergilius). Tämän me opimme viimeistään sotiemme seurauksena.
Oikeammin juuri tämän piirin sisällä käytyä myös poleemista keskustelua, mielipide-eroja ja syntynyttä poliittiskulttuurista kontekstia voidaan pitää vielä tänäänkin avoimen tutkimuksen ja innovaatiokentän poikkitieteisenä avaajana ainutlaatuisena. Etenkin juuri Suomen tulevalle korkean teknologian innovaatiopolitiikalle ja sen informaatiotekniikan tietointensiiviselle ajalle tämä antoi tärkeän selkänojan pohdittaessa samaan aikaan Yhdysvaltain pragmaatikkojen aivoituksia. Tänään toki hakien lähteitä myös globaalisti. Ketään ei voi velvoittaa enempään kuin hän pystyy. – ”Ultra posse nemo obligatur.”
Ilman näitä verkostojamme uuden, nyt parhaillaan käsillä olevan innovaatioaallon vastaanottaminen tuskin olisi mahdollista siihen myös itse kaiken aikaa osallistuenkin. Se jos mikä edellyttää kirjani ”Sosiaalisen median sekä tekoälyn yhteiskunnallinen dilemma” lukemista kannesta kanteen. (Luostarinen 2024). Suosittelen myös kirjaani ”Sosiaalisen median talous ja strategia – Algoritmit ja robotiikka) siinä missä epäilemättä luetuinta ja levinneintä kirjaan (Social media econmy and strategy) (Luostarinen 2011, 2023). Moni on ne myös tenttinyt yliopistossaan. Tuskin kuitenkaan Suomessa. Vai vaikuttavatko nämä viimeisimmän vuosikymmenen poliitikkomme lukeneilta?
Sen sijaan 1900-luvun alun maailmassa eurooppalainen ryhmä hajosi ja emigroitui pikemminkin natsien valtaannousun aikoihin ja seurauksena, pikemminkin kuin sisäisiin erimielisyyksiin. Pragmatismi sen sijaan sain Suomessa vahvan otteen ja samanlaisia tuon ajan vaikutuksia suomalaisiin valintoihin voidaan hakea myös vaikkapa kuvaamataiteissa ja sen uudessa modernissa aallossa (Valkonen 1981, Karjalainen 1990, Luostarinen 2004). Se että nämä aallot lyövät nyt toisiinsa ja juuri algoritmien kautta yhdistyen, on ilmiönämme onnekas, olettaen että oivallamme hyödyntää molemmat, sekä vielä samaan aikaan samoilla sivuillakin robotin tulkitessa tätä tekstiäni muuttaen sen kuvataiteeksi, sekä yhdistäen siihen kuvataiteilijoita niin idästä kuin lännestäkin vuosisadoista piittaamatta. Ainut mitä meiltä odotetaan, on poikkitieteisyys sekä oikea-aikaisuus. Klusteritaide ja taiteen klusterit oikein ne ymmärtäenkin (Luostarinen 2023: Botrus art – Arte clusters.) Poikkitieteisesti. Muistaen kuinka luonto on antanut jokaiselle luodulle jonkin vian. – ”Uni cuique dedit vitium Natura creato.” (Propertius).