Bene est temptare – Yrittänyttä ei laiteta
Benigno numine – Suopealla sallimuksella
Vuonna 1994 käynnistynyt osaamiskeskusohjelma mobilisoi liikkeelle alueelliset toimijat, tiedepuistot, teknologiakeskukset, yliopistot, tutkimuslaitokset ja ammattikorkeakoulut maakunnallisen elinkeinoelämän tueksi. Näin julkishallinnosta tuli aluelähtöisen tiedon ja osaamisen kehittäjä Suomessa. Porterin (1985, 1990) ajatteluun rakentuvat klusteriohjelmat olivat oikeastaan ainoa kansallinen lisämme EU-kaudella innovaatiojärjestelmämme käsitteistössä, mutta ei suinkaan suomalainen ”oivallus” (Hernesniemi ym. 1995). Näin jälkeenpäin noita aikoja muistellen ne tuovat mieleen runsaan määrän kirjoja – ”Bona copia librorum.” Imeliä sanoja – ”Blanda verba” mutta samalla myös kaikkien sodan kaikkia vastaan. – ”Bellum omnium contra omnes.” (Platon).
Näin porterilaisuudesta tuli odotetusti kansallisen innovaatiopolitiikan ohjailija samalla logiikalla, jolla agropolis-strategia levisi Brasiliassa ”suomalaisena” mallina, mutta vanhan ”agropole” -käsitteistön sisällä ja siitä tukensa saaden (Luostarinen 1998). Ilmiö on oikeastaan ikivanha ja pitää sisällään innovaatiorakenteiden synnyn hakien tukea perinteisestä sosiaalisesta pääomasta ja sitä myös vahvistaenkin. Näin myös Suomessa ja maamme monipuoluejärjestelmässä kompromisseineen. Suuretkin siirtymät vaativat tuekseen lopulta yhteiskunnallisen dilemman (Luostarinen 2024: Sosiaalisen median sekä tekoälyn yhteiskunnallinen dilemma). Liikkeelle lähdettiin hyvällä aikomuksella – ”Bona consilio” ja nuhteettomalla mielellä. – ”Bona animo.”
Innovaatiokapasiteetista ja -alueista oli tullut yllättäen tärkeä osa kansantalouden käsitejärjestelmässä ja se liitettiin organisaatioyhteistyön synergisiin voimiin, mutta ei vielä sellaiseen diffuusioon, joka olisi edellyttänyt suhdannepoliittista ajattelua ja finanssipolitiikan keinoja. Innovaatioprosessit ja -aallot oletettiin osaksi tieteen ja tutkimuksen luonnollista avainosaamistamme sekä tämän sovelluksia kapean insinööritaidon rinnalle ja siirtäen tämä prosessi jopa ympäristöön (ympäristöklusteri) sekä sosiaali- ja terveysalan palveluihin. Palveluihin, joihin törmättiin uudelleen aluehallintoa uudistettaessa ja sotealueita koottaessa keskellä pandemian aiheuttamaa syvää terveydenhuollon kriisiä. Oikeammin kriisi oli syntynyt jo paljon aikaisemmin. Aika on tunnetusti suhteellinen käsite sekä lyhyt ja peruuttamaton on elämän aika kaikille. – ”Breve et irreparabile tempus omnibus est vitae.” (Vergilius).
Kulttuurista puhuttiin osana innovointia oikeastaan vasta Pekka Himasen (2004) eduskunnalle kirjoittamassa raportissa. Berglundin (2004) julkinen keskustelu oli vieraantunut arkitodellisuudesta, jossa aikaan ja paikkaan sidottu talous- ja yhteiskuntatiede olivat mukana. Mutta ei vielä geotieteet ja GIS kartat sekä maantieteen ammattilaiset tai biologit. Berglundin mukaan poliittiset ohjelmat oli laadittu arjesta vieraassa teknologiahurmassa, jossa ei ole enää paikkaa luonnolle, metsille ja ihmistä kunnioittavalle kulttuuriperinnöllemme. Näin kaikki käynnistyi hyvin ennusmerkein. – ”Bonis auspiciis.”Omalla kohdallani ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka. – ”Ecological cluster and innovation policy 2005”
Syntyneen maaseudun ja luonnonvarojen käytön dualismissa ja sen tukena koettiin olevan nyt myös taloudellisen tehokkuusajattelun ja halun säästää sosiaali- ja terveyspalveluissa (Hernesniemi ym. 1995, Sarmela 2004). Schienstockia (2004) mukaillen suomalainen innovaatiosysteemi ja sen rakenteet olivat kuitenkin jo syntyneet ja oli osa historiallista prosessia oppivassa innovaatiokentässä sekä verkostomaisissa rakenteissamme (ks. myös Schienstock & Hämäläinen 2001). Käsite ”knowledgebased economy” tuli myös osaksi yliopistojen tutkimusta ja pienyrittäjyyden innovaatiopolitiikkaa (Nieminan & Kaukonen 2001). Samoin käsite ”learning economy” (Nieminen & Kaukonen 1999). Kun aluepolitiikkaan hoidetaan kilpailuttamalla niitä, taustalla vaanii vihollinen, johon on vaikea luottaa. – ”Cale creditur hosti.” (Ovidus).
Oppiva alue oli seuraava askel kohti tietointensiivisen yhteiskunnan tapaa hakea selitystä innovaatioaaltojen kululle osana niiden spatiaalista käyttäytymistä ja sen ennustamista. Niiden yhteydessä puhuttiin tietointensiivisistä yrityksistä ja tietokapitalisteista, mutta ei vielä algoritmeista ja tekoälystä. Sen sijaan tutkijat havaitsivat uuden ihmiskäsitteen hakemassa tietonsa joko sähköisesti tai syrjäytyen uuden kommunikaatiojärjestelmän ulkopuolelle. Osa meistä sai puhumisvimman – ”Cacoethes loquendi”, jotkut taas kirjoittamisen syyhyn – ”Cacoethes scribendi.” (Juvenalis).
Näin siis vaiheessa, jossa toinen väitöskirjani oli aineistoineen jo algoritmien kautta syntymässä ja Beck kirjoitti ”tieteen kadotetusta totuudesta” ja politiikasta määrittelemässä tieteen totuuksia jo vuonna 1988. Niinpä spatiaalista ilmiötä lähestyttiin jo sekä taloudellisena ja sosiaalisena, mutta myös kulttuurisena ja antropologisena tutkimuskohteenamme. Tekoäly käsitteenä ja koko kansan huvina tuli käyttöön rinnan globaalin pandemian, jolloin myös nuoremmille ja ikäihmisille jäi aikaa syventyä tietokoneensa saloihinkin. Sekä tekoälyn että koneen käyttäjinä, mutta myös tutkimusvälineinä ja -kohteina samaan aikaan. Nokkela yhdistäminen – ”Callida iunctura.” Tampereen yliopistolla Risto Sänkiaho oli jo aiemmin kirjoittanut otsikolla: ”Temput ja kuinka ne tehdään.” Vaaleissa vain SMP:n pienviljelijä Eino Poutiainen löi nämä tuon ajan tekoälyn tuotteet. Elettiin maaseudun suuren ajan lopun alkua.
Jopa täysin eristetyt sosiaaliset työt ja työyhteisöt saattoivat kokea tietointensiivisen työn sosiaalisesti palkitsevana. Tätä samaa oli pohdittu aiemmin teollisen ja jälkiteollisen yhteiskunnallisen synnyn taitteessa ja kaupungistumisen muuttuessa sosiaaliseksi ilmiöksi kaupunkilaistumisena. Tosin vielä tuolloin ilman robotiikkaa ja algoritmien apua sitä tutkijana seuraten. Näin vielä 2000-luvun alussa monet alueellisesti käyttäytyvät, usein tekniset innovaatiot, saivat sosiaalisen ja kulttuurisen sisällön kommunikaatioyhteisöstä osana uutta informaatiotulvaa, mutta itse ilmiö jäi sekä kulttuurisesti että etenkin spatiaalisesti selittämättä. Vasta toisen väitöskirjani kohdalla tämä ilmiö tuli ajankohtaiseksi, ja samalla tutkimustyön ehkä tärkeimmäksi avattavaksi tekoälyn levittäytyessä algoritmeineen tutkijan arkeen. Jopa sitä kaiken aikaa häiriten ja etenkin osana kasvavaa sosiaalisen median tulvaa (vrt. Luostarinen 2023: Dum spiro spero ja 2024: Sosiaalisen median sekä tekoälyn yhteiskunnallinen dilemma). Viholliseen on vaikea luottaa. – ”Cale creditur hosti.” (Ovidus).
Beck (1988) kuvasi tieteen ”ylijäämänä” tai ylitarjontana, josta valittiin vain sopivin. Vasta robotiikan kehittymisen myötä käyttöön voitiin ottaa koko aineisto, ja valikoimatta sitä, tehden samalla virhetulkintojakin. Vielä 1980-luvulla tekniset innovaatiot olivat vaatimattomia ja rajautuivat tietokoneen muistiin ja langattomaan puhelimeen. Niinpä sen sepitteellinen kuvaus teknisenä ja kulttuurisena, sosiaalisena ilmiönä, oli kuluttajaa kosiskelevaa, mutta samalla pinnallista. ”Korkeapaineesta” oli saatava pelkin markkinoinnin keinoin pysyvä ilmiö (Luostarinen 2002, 2004). Parhaiten menestyi, jos taisi nokkelan yhdistämisen – ”Callida iunctura.” (Horatius).
Käytännössä tämä tapahtui ikään kuin Hollywood-ilmiönä. Innovaatioaallon kuvauksesta tehtiin ikään kuin meteorologian kuvaama sykloni. Se oli kuin korkeapaineen ja matalan rintama, joka kulki ohjaillen myös hyönteisten ja lintujen liikkeitäkin. Se oli satelliittiaikaista meteorologiaa, jossa reaaliaikaisia prosesseja pyrittiin esittelemään vertailemalla niitä ilmanpaine-eroihin tai staattisena pysyvään saman ilmiön toistuvaan uutisointiin matalan rintamana. Liikkeestä ja sen kuvaamisesta tuli päämäärä sinänsä ja sitä kuvattiin juuri niillä elementeillä, jotka kuvaavat syklonirintaman dynamiikasta. Kun rinnakkain kulki useita sykloneja, ne saavuttivat samaan aikaan hyvin eri vaiheessa olevia kuluttajaryhmiä. Niinpä jopa täysin staattinen prosessi vaikutti dynaamiselta. Näin syntyi vaikkapa suomalaisen metsäklusterin retoriikka ja sen perustelu (Jääskeläinen 2001). Tieteen popularisointi ja samaan aikaan sen tulosten markkinointi ei ole sama asia, kuin arjessa koettavat mediayhteiskunnan tuotteet. Valtion yliopistossa moni koki kuljettavansa Caesaria ja hänen onneaan. – ”Caesarem vehis Caesarisque fortunam.” (Plutarkhos).
Toisin kuin väitettiin, yhteiskunta ei niinkään segmentoitunut, vaan muuttui yhä homogeenisemmaksi asuinpaikasta riippumatta. Ilmiö on kuvattu nykysosiologian näkökulmasta yhteiskunnasta, jossa elämyksellisen latistuminen johtaa Stuart Hallin (1996,1997) kuvaamaan ilmiöön yhteisistä hankkeista tulemassa ja menemässä, mutta niistä ei synny enää kokonaisuutta, eikä osien summa ole enää suurempi kuin osat erikseen (ks. myös Chan & Morley 1992). Tutkijan kammio oli muuttunut sekin ja muistutti ”hämärää huonetta” – ”Camera obscura” tai sitten jostain kuuluvaa ”koiran puhetaitoa” – ”Canina eloquentia.” (Claudius).
Yhden asian ilmiöt eivät nivoudu yhteen kasvaen ja laajentuen, toinen toisiaan tukien ja vahvistaen, kuten vaiheessa, jolloin innovaatioaallot seurasivat toisiaan odotetulla tavalla, vuodenaikojen tapaan, muodostaen yhteiskuntaa ja sen muutosta hitaasti tukevia ajallisia trendejä (Asheim 2001). Niinpä samalla alueella asuvat, mutta täysin eri innovaatiovaiheessa olevat ihmiset oli mahdollista tunnistaa toisistaan. Uudessa syklonin rintamassa jopa saman elämänvaiheen ja iän saavutettuaan ihmiset joutuivat pirstaleiseen ja uudella tavalla katkelmalliseen kokemusmaailmaan keskenään samojen elämänkokemusten jälkeenkin. Moni tunsi olevansa päästänsä sekaisin, hyödytön jäte. – ”Captus mente” – ”Caput mortem.”
Laschin mukaan toistuvat ja rinnakkaiset syklonit johtivat tarkastelukulmien ja tavoitteiden kapea-alaisuuteen (Lasch 1991, 1997). Niinpä kaikki tulkinnat olivat loputa oikeita. Ihmisten välillä tämä johti suhteiden pintapuoliseen kokemiseen riippumatta ihmisten omasta tahdosta tai eettisestä, moraalisesta normistosta. Lascia tulkiten päällekkäin kulkevat innovaatiot ja niiden ristiriitainen kokeminen johtivat sosiaalisena ongelmaan, jossa ihmiset ikään kuin tunsivat toisensa, mutta olivat samaan aikaan vieraita, ja jossa ihmiset ikään kuin tunsivat kykenemättömyyttä samaan aikaan vapautua perinteisistä elin- ja ajattelutavoistaan, sekä palata samaan aikaan traditioon, jossa otettiin vastuu vapaasti ja avoimesti yhteisöllisyydestä, toisista ihmisistä (Lasch 1985, 1997). Yhteisöstä, joka oli kadonnut jonnekin uuden ajan saapuessa. Aristoteles olisi puhunut alkuun panevasta syystä – ”Causa efficiens”- mutta tarkoittanut kuitenkin jotain muuta, kuten ”Causa formalis” tai ”Causa materialis”.
Jatkuvien innovaatioaaltojen samanaikainen kulku johti yksilön näkökulmasta suureen supermarkettiin, jonka erinomaisuutta ei ollut syytä eikä oikeutusta kritisoida. Ihmisestä innovaatioiden kohteena tuli Francois Lyotardin (1996, 1998) tutkimuksia mukaillen, irrallisten elämysten objekti, jolloin mielenkiinnon kohde sinänsä ei voi tehdä mitään, ja kaikki riippuu lopulta vain etsijän omasta sinnikkyydestä ja kekseliäisyydestä. Näin silloinkin, kun asiat innovaatioaaltojen sisällä ovat toisistaan riippumattomia, pinnallisia ja pohtimattomia, jolloin päätavoite on vaikkapa vain nauttia elämästä, kohteista, tuotteista jne. Näin todellinen syy ”Causa vera” olisikin itsensä syy – ”Causa sui.”
Esille eivät nouseet enää ”normaalit” innovaatioaaltojen mukanaan tuomat trendit, vahvuus ja loogisuus, eikä syntynyt vaikutelmaa kokonaisuudesta, jota tulisi ehkä kehittää, muuttaa tai vahvistaa. Ilmiö muistutti kevään ensimmäistä pääskystä käynnistämässä useita pesiä ja niiden rakennuspuuhia, mutta jääden samaan aikaan vaille puolisoa ja muninta epäonnistui, elämä ei jatkunutkaan kuten vuosimiljoonainen evoluutio olisi edellyttänyt. Päällekkäin toisiaan seuraavat tai limittyvät aallot johtivat supermarkettiin ja sen runsaisiin tuotteisiin, joita ei tarvitse tutkia, ne ohitetaan ja siirrytään seuraavalle hyllylle. Lyotardt tulkitsi tätä miltei surrealistisen maailman ymmärryksenä, visuaalisena kokemuksena sekä uuden postmodernin moraalin kautta. Voit kirjoittaa pelkäämättä, ujostelematta – paperi ei punastu – ”Charta non erubescit.”
Sosiaalisten ilmiöiden analyysille on ollut ominaista ajatteluketjun syy-seurausmalli, historiallisuus ja kasautuvuus, tutkimuksen perinteiset survey-menetelmät sekä poikkileikkausajattelut. Niinpä kun globaaleista innovaatioista ja niiden seurannasta tuli paikallinen ilmiö sekä sosiaalisena että kulttuurisena uuden teknologian tuotteena, tämä loi mielikuvan katkelmallisuudesta, jossa päällekkäiset innovaatioaallot koettiin hyvin merkittävinä ja dramaattisesti elämää muuttavina. Tutkija ymmärsi, kuinka kyseessä oli kehä todistelussa. – ”Circulus in demondstrando.”
Muodikkaasti ”dynaaminen” maailma ei sitä välttämättä kuitenkaan aina ollut edes globaalisti. Näin myös klusteritutkimuksen kohdalla on todettu sen kulkevan ulkopuolella historiallisen jatkumonsa (Jääskeläinen 2001). Klusteri on ikään kuin tieteen ja politiikan välissä, kuten Jääskeläinen esittää sen jo väitöskirjansa nimessä. Sen sijaan klusteri ei ole niinkään näiden käsitteiden ”sisällä”. Se on kuin ”salainen puhe” – ”Clandestina vox.”
Kirjassani, jossa käsittelen juuri näitä ihania klustereita, ekologista klusteria ja innovaatiopolitiikkaa, päädytään vuonna 2023 pohdintaan, jossa ”Botrus art – Arte clusters” on robotiikan ja tekoälyn kokemana kokonaan jotain muuta, kuin ”Cluster art and art of clusters”. Näin silloinkin, kun taustalla ovat samat kuvataiteilijat ja heidän tulkintansa algoritmien kokemana. Kieli ratkaisee miten algoritmit robotteina sinua ymmärtävät ja vaikkapa kielesi taiteeksi muuttavat. Eikä paperi siitä punastu – ”Charta non erubescit.” Kerrankin voit olla rohkea mieleltäsikin.
Sama pätee pohdittaessa käsitteitä hybridiyhteiskunnasta tai illuusioyhteiskunnan synnystä sekä aiemmin hybridiyhteiskunnan kouristelusta (Luostarinen 2011, 2024). Menetetyksi kutsutun vuosikymmenen aikana on tapahtunut jotain sellaista, jonka taustalla on Stuart Hallin (1996,1997) kuvaamia ilmiöitä yhteisistä hankkeista tulemassa ja menemässä, mutta niistä ei synny enää kokonaisuutta, eikä osien summa ole enää sama kuin osat erikseen (ks. myös Chan & Morley 1992). Eikä ajatuksista ketään rangaista. – ”Cogitationis poenam nemo patitur. (Ulpianus).
Yhden asian ilmiöt eivät nivoudu yhteen kasvaen ja laajentuen toinen toistaan tukien ja vahvistaen kuten vaiheessa, jolloin innovaatioaallot seurasivat toisiaan odotetulla tavalla muodostaen yhteiskuntaa ja sen muutosta hitaasti tukevia ajallisia trendejä (Asheim 2001). Samalla alueella asuvat, mutta eri innovaatiovaiheessa olevat ihmiset oli mahdollista tunnistaa toisistaan. Uudessa syklonin rintamassa jopa saman elämänvaiheen ja iän saavutettuaan ihmiset joutuivat pirstaleiseen sekä katkelmalliseen kokemusmaailmaan keskenään samojenkin, tuttujen ja turvallisten elämänkokemusten jälkeenkin. Ystävien kesken kaiken piti olla yhteistä. – ”Communia inter amicos omnia.” (Terentius).
Laschin mukaan toistuvat ja rinnakkaiset syklonit johtivat tavoitteiden kapea-alaisuuteen (Lasch 1991, 1997). Kaikki tulkinnat olivat lopulta oikeita. Ihmisten välillä tämä johti suhteiden pintapuoliseen kokemukseen riippumatta ihmisten omasta tahdosta tai eettisestä, moraalisesta normistosta. Illuusioyhteiskunnan synty ja sen kuvaaminen oli seurausta juuri näistä oudoista havainnoistamme myös omien tutkimusaineistojeni tulkinnassa, käyttäen apuna tietokoneen tapaa luokitella meitä käyttäen vaikkapa faktoripisteistä syntyviä klustereita. Tärkeintä on, ettei sentään ajatuksista ketään rangaista. – Ajattelen, siis olen. – ”Cogito, ergo sum.”
Laschin tulkinta vastaa omaani, olkoonkin että tutkimusaineistoni taustalla on ihmisten kokemia suuria ja traumaattisia muutoksia mm. tekoaltaiden yhteydessä tai sotien seurauksena. Lasch tulkitsee taustalla kummittelevan ristiriitaiset kokemukset ja sosiaaliset ongelmat, jossa ihmiset ikään kuin kokivat kykenemättömyyttä samaan aikaan vapautua perinteisistä elin- ja ajattelutavoista, ja samaan aikaan palata traditioon, jossa otettiin vastuu vapaasti ja avoimesti yhteisöllisyydestä, toisista ihmisistä. Omien tutkimusaineistojeni yhteisöt katosivat kokonaan joko sodan seurauksena tai hukutettuna veden alle. Heidän kohdallaan tapahtui toki paljon muutakin kuin päällekkäisten toisiaan seuraavien innovaatioaaltojen ketjut. Ne ohitettiin ja siirryttiin seuraavalle hyllylle. Nyt haussa on ihmissuvun yksimielisyys. – ”Consensus generis humani.”
Lyotard tulkitsee tätä miltei surrealistisen maailman ymmärryksenä, visuaalisen kokemuksen sekä uuden postmodernin moraalin kautta. Oma tapani tulkita pakkomuuttajien kokemuksia ja kohtelua, sekä samalla maaseudun autioitumista, yhdistivät sosiologien ja koneiden tuomat tulokset, joiden tulkinnassa mukana oli myös ajatteluketjujen seurausmallit, historiallisuus, toistuvuus ja kasautuminen, tutkimuksen survey-menetelmät sekä poikkileikkausasetelmat, mutta myös oman aikamme teknologia ja sen käyttö algoritmeineen. Sydän sentään puhuu sydämelle. – ”Cor ad cor loquitur.”
Innovaatioaaltojen päällekkäisyys ja niiden samanaikainen kokeminen tekee maailmasta dynaamisen tai pikemminkin pysyvän ja staattisen, pirstaleisen kokemuksen. Maantieteen kautta asiaa lähestyen alue ei tässä prosessissa enää ”opi” vaan on pikemminkin menettämässä kykynsä oppia sosiaalisena ilmiönä, kulttuuriin sidottuna tapahtumana. Toistuvat ja ”liikkuvat syklonit” joiden varaan perinteinen sosiaalinen ja kulttuurinen muisti on rakennettu, niiden kyky auttaa ennustamaan, ennakoimaan ja valikoimaan, laatia arvio kokonaisuudesta osiensa summana, on vaihtunut sosiaalisen median tarjoamaan virtaan ja kuviin, joita emme ehdi edes avaamaan uuden kuvan jo avautuessa. Monella ruumis on sentään terve mutta kukkaro kipeä. – ”Corpus valet sed aegrotat crumena.” (Erasmus Rotterdamilainen).
Oppivan alueen kollektiivinen oppiminen ja yhteisöllisyys ovat nekin kadonneet samaan virtaan ja juurettomuuteen. Etenkin homogeenisen kulttuurin kohdalla pääosa virrasta menee ohi ja ilman Powellin kuvaamien isolaatiomekanismien heräämistä innovaattoreista jälkiomaksujiin. Luovat prosessit ja innovaatiokykymme on sekin häiriintynyt älyllisenä ja luovana toimintanamme. Romahdusta edeltää ylimielisyys ja ennen perikatoa mieli ylpistyy. – ”Contritionem praecedit superbia et ante ruinam axaltatur spiritus.” (Raamattu. Sananl. 16:18).