Ruokkiiko yhteiskunta valehtelua?
Suomalainen urheilija ja hänen valmentajansa, koko lajiliitto tai keskeinen osa sen vaikuttajia on jäänyt kiinni dopingista. Ei toki aineiden käytöstä niinkään kuin valehtelemisesta oikeudessa. He peräänkuuluttivat kunniaansa STT:n moittiessa heitä dopingin käytöstä Lahden kisoissa. Se on hyvin suomalainen tapa silloin, kun patologinen tyhjänpuhuja ja vilpillinen ihminen jää kiinni rötöksistään ja media siitä moittii. Urheilijoiden ohella tällaisia ovat etenkin poliitikot ja heitä seuraava urheiluhullu nationalistinen kansa, vedonlyöjät ja äänestäjät, Suomen Kuvalehteä (SK13) lainaten ihmiset, jotka eivät tiedä johtaako heitä Maalaisliitto vai Lipyan liike.
Tällaisia tapauksia varten Suomen laki on erikseen kirjannut ihmiset, joilla on lupa valehdella ja kenen tulisi pysyä totuudessa. Kari Pekka Kyrö saa valehdella, koska hän on jo kerran tuomittu tuosta rötöksestä. Syytetty saa valehdella niin ikään mielin määrin ja sanomisiaan saa varoa myös jos on vaarassa joutua osaksi syytettyjä tai ainakin sellaiseen uhkaa joutua joku sukulainen.
Kun jutussa myös toimittajat ovat saaneet jo rangaistuksia, käräjillä istuu nyt periaatteessa hiljaista porukkaa hyvin suomalaiseen tapaan tai lautamiehet joutuvat tulkitsemaan kuulemaansa luottaen vain jutun ulkopuolisiin asiantuntijoihin. Käydään hämäläisten käräjiä tai puhutaan kuin savolaiset, väärän puun takaa. Näin Suomen laki on syntynyt kuten kielemmekin. Joko siinä on jotain idästä tullutta tai se on saanut alkunsa lännestä. Valehteluun on varauduttu ja vaikeneminen on sallittu, Raamattua on käytetty muistaen, kuinka kansa ei ole sitä aina loppuun saakka lukenut.
Pääosa ihmisistä pelaa tunteella myös vaaleissa ja vain pieni osa käyttää järkeään. Raamatun, normien tai moraalin käyttö oikeudessa ei vaikuta mytomaanikkoon, vain moraalisesti käyttäytyvään ihmiseen. Älykäs mytomaanikko on oikeudessa kuin kala vedessä oli hänen roolinsa siellä mikä tahansa.
Nyt sitten poliisi on tutkinut asian ja syyttäjä vaatii rikoksesta epäillyille vankeusrangaistuksia. Mukana ovat omissa rooleissaan niin asianomistajat, todistajat kuin kuultavatkin. Todistajat ja asianomistajat eivät saa kuulusteluissa valehdella. Perätön lausuma viranomaismenettelyssä voi johtaa sakkoihin tai enintään kahdeksi vuodeksi vankeuteen. Patologista valehtelijaa tällainen ei mitenkään häiritse. Kyseessä kun on sairaus. Sairautta tulisi hoitaa, ei niinkään yrittää saada osaksi hallinnollista koneistoa ja sen vallanjakoa, viedä värisokealta oikeus maalata tummia taulujaan. Jos enemmistö on värisokeita, tummien taulujen määrä alkaa kasvaa.
Kasainvälinen taloudellinen rikollisuus tekee tuloaan urheiluumme jalkapallon kautta ja se tarkoittaa paljon dramaattisempaa kuin ”mitätöntä” dopingia Lahdessa hiihtourheilumme tuomisina, riitaa siitä, oliko media oikeassa ja lajiliiton edustajat valehtelivat peittäessään rötöksiään. Käsitteet ”saunasopimus”, ”karpaasit”, ”dopingretket” ja aiemmin talonmies Nyrösen piikit ovat jo osa kansallista tarinankerronnan sosiaalista pääomaamme ja se rikastuu koko ajan uusilla ”saastuneen” 1970-luvun, 1980-luvun, 1990-luvun urheilumme paljastuksilla. Seuraava vuosikymmen odottaa jo tuloaan ja 1990-luvun voisi jo unohtaa. Jos vuosikymmen oli vailla suurta menetystä, tuskin siellä on ollut merkityksellistä vilppiäkään. Ketä kiinnostaa vilppi, johon ovat osallistuneet kansallisen tason urheilijat tai pelkät harrastelijat?
Entäpä kun tulee mahdottomaksi uskoa koko kilpaurheilun olemassaoloon silloin, kun kyseessä on valtaisat rahasummat ja niiden siirtely osana huippu-urheilua, sen vedonlyöntiä? Hyväksymmekö huijauksen osana yhteiskuntaa ja kilpaurheilun sen osana? Miten sellaisen voisi kitkeä pois, jossa rajaheiton suorittava urheilija voi olla osa kansainvälistä rikollisuutta, siihen mukaan jopa painostettuna. Takavuosina pesäpalloilijamme osasivat sen toki kotimaassaankin ja taustalla olivat suuret joukot ihan rehellisiä suomalasia vedinlyöjiä sukulaisineen. Ei toki värillisiä Rovaniemelle hankittuja alipalkattuja palloilijoita.
Poliitikko salaa saaneensa taloudellista tukea vaalityössään. Lainsäätäjälle perusteluksi kelpaa vaikkapa se, ettei rikoksesta ole määrätty mitään seuraamusta. Se on kohtuullisen pieni rike verrattuna sellaiseen rakenteelliseen “maan tapaan”, jossa puolueitten on erotuttava toisistaan antaessaan katteettomia lupauksia, joista tuleva hallitus ei edes päätä saati kykene yksin mutkikkaasti verkottuvassa maailmassa, tekemättä kompromisseja ja konsensus politiikkaa. Pitäisikö silloin koko poliittinen järjestelmä muuttaa, vai antaa sen edelleen ruokkia järjestelmää, jossa muunnellun totuuden esittäminen on politiikassa hyväksytty ja ymmärretty osa joko kansallista maan tapaa tai jopa kansainvälistä käsitettä “politics”?
Miten yksi henkilö puoluejohdossa voi mennä lupaaman tai sitoutumaan tuhansien tai miljoonien tekemisistä? Huijaako hän meitä käyttäen käsitettä “me” tai “puolue” ja hyväksymmekö sen osana kuvitteellista käsitettä “demokratia”? Pitäisikö sellaisia järjestemiä yhteiskunnassa vältellä, jotka houkuttelevat kansalaisia toimimaan epärehellisesti tai pohtimaan sepitteellisiä tarinoita ja niiden käyttöä osana menestymistä joko työssä tai harrastuksissaan? Vai olisiko sepitteellistä tarinan kerrontaa ja valehtelua ruokittava ja uskottava sen kuuluvan kansalliseen menestystarinaamme osana opportunismia ja kyynisen ihmisen elämää, mytomaniaa?
Itsepetos ja suggestio
Jatkuva epäluulossa eläminen on raskasta ja itsepetos kuuluu psyyken puolustusmekanismeihimme. Joskus on järkevämpää ja helpompaa luottaa kuin olla koko ajan epäluuloinen. Huijari käyttää hyväkseen suggestioalttiuttamme, joka sekin on evoluutiomme tuote. Siihen ei toki tarvita tivolin silmänkääntäjää. Joukossamme on manipuloivia ja suggestiivisen johtamisen hallitsevia karismaattisia ihmisiä koko ajan. Me jopa arvostamme heitä ja heidän kykyjään.
Lajin sisäiseen laumahenkeen on kuulunut totella epäröimättä johtajaa, ja tätä ominaisuutta hierarkiset rakenteet käyttävät hallinnossa siinä missä alamaisiaan nöyryyttävä despootti tai pelkkä poliittinen huijari. Urheilija on osa nationalismia ja oman joukkueen pelaaja voi vähän murjoakin ”vihollisen” pelaajaa kiekkokaukalossa. Se kuuluu lajin luonteeseen ja kamppailu-urheilussa se näkyy tyrmäysvoittoina.
Mediassa gonzo -journalismi tarkoittaa siirtymistä pääasiasta sivupoluille. Kun yhteiskuntamme alkoi siirtyä mediayhteiskunnaksi, jossa uusi media ja sen mukana kaikki elämämme osa-alueet alkoivat olla reaaliaikaista ja vuorovaikutteista psykologiaa ja sen sosiaalisia ja taloudellisia vaikuttajia, meitä alettiin siirtää pois yhä näkyvämmin pääasioista sivupoluille. Tähän pyrittiin runsaalla tiedon välityksellä, kilpailevalla puhetulvalla, runsaalla toistolla ja tunteenomaisella suggestiolla, viihteellisellä liioittelulla. Suoraa sanomaa välteltiin ja annettiin vastaanottajan täydentää vihjailuin esitettyä puolitotuutta. Kiusaamisen ja ahdistuksen lisääntyminen oli juuri tätä vihjailun ja juorujen maailmaa, jossa parhaiten viihtyi ja eli mytomaanikko psykopaatti, sepitteellisiä tarinoita lasketteleva patologinen valehtelija. Yhteiskunta alkoi ihailla sellaisia ominaisuuksia joita aiemmin vieroksuttiin tai paheksuttiin.
Ihminen on valehteleva eläin
Ihminen on valehteleva eläin. Puhumme jatkuvasti muunneltua totuutta ja manipuloimme ympäristöämme. Joukossamme liikkuu vippaskonsteilla uransa rakentaneita ja varallisuutensa hankkineita ihmisiä, sosiaalisia selviytyjiä käyttäen hämärää ilmaisua tai kapulakieltä tarkoituksena selvitä poliitikkona tai virkamiehenä väistellen näin totuutta viran puolesta tai sitä edes kunnolla tuntematta. Globalisaatio ja uusi vaikeaselkoinen maailma lisäsi tätä turhan puheen ja byrokratian tulvaa, jossa kuka tahansa saattoi esiintyä asiantuntijana. Joukkoomme alkoi tulla yhä enemmän ihmisiä, joiden sanoihin ei enää voinutkaan luottaa.
Uudessa globalisaatiossa oma kulttuurimme ja sen vaikutelmiin perustuva mutkikas hallintojärjestelmä suorastaan ruokkivat valehtelua. Jopa tutkijat ja tieteen tekijät alkoivat puhua “vaikutelmistaan” ja plagioida juttunsa muilta kilpaa muun median ja tiedon tuottamisen kanssa. Globaali kilpailu oli liki sama asia kuin lupa valehdella, käyttää vilppiä ja esiintyä narsistisesti siitä jopa ylpeillen. Joku esitteli tuon ylpeytensä ylimielisyytenä. Syntyi uusi eliittii, jolla ei ollut vanhan eliitin pitkää monisukupolvista taustaa takanaan. Rehellisyys ei ollut enää eliitiin liitetty hyve. Aiemmin tiede ja urheilu olivat olleet juuri eliitin harrastamia asioita.
Yhteiskunta alkoi palkita vilppiä, kuten urheilijan kohdalla, joka otti riskin puolestamme tukien kansallista itsetuntomme heikkoa kohtaa, omaa heikkoa itsetuntoamme. Media teki lööppinsä näistä sankaritarinoista. Urheilija tuli siten palkituksi osana yhteistä tapaamme ummistaa silmämme rötöksiltä, joita sankaritarina edellytti. Näin parhaiten alkoivat menestyä moraaliltaan arveluttavimmat narsistit tai mytomaanikot valehtelijat. Globalisaatio ja monikulttuurisuus ruokkivat tätä ilmiötä oman kulttuurimme heikkojen kohtien kautta ja juuri niitä hyödyntäen. Juuri näin syntyy slummi.
Vielä hetki takaperin urheilija oli ylimystön edustaja ja lajin harrastus perustui juuri rehellisyyteen, ylimystön ja eliitin joutavaan ajanviettoon. Nyt me hyväksymme siinä vilpin, mutta emme oikein siitä kiinni jäämistä. Ymmärrämme toki miksi näin on päässyt käymään, olemme kaksinaismoralisteja. Sama koskee politiikkaa, jossa oma puolue ja etu edellyttävät vilppiä ja tapaamme ylläpitää yhden kuppikunnan mukanaan tuomia etuuksia ja privilegioita, vedoten jopa ”maan tapaan”. Siinä demokratia on rapautunut ja vanhat puolueinstituutiot aatteineen muuttuneet markettoriksi. Emme enää tiedä onko kyseessä Maalaisliitto vaiko Lipyanliitto.
Kateus ja yhteisöllisyys
Suomi on maa, jossa korostetaan rehellisyyttä, valehtelemme itsellemme. Joukossamme on jopa patologisia valehtelijoita, jotka ovat valmiina kertomaan mitä tahansa keksittyjä tarinoita ja sepitteellisiä valheita päästäkseen päämääräänsä. He eivät myöskään välitä, mitä muut ihmiset ja yhteisö heistä ajattelee silloin, kun lopulta jäävät kiinni ja alkavat hakea sopivaa syntipukkia. Kun yhteisöä ei enää ole, ei ole myöskään paheksujaa. Lipyanliitossa kaikki on lopulta sallittua, jos oma etu niin vaatii, ja sen kykenee myös kaksinaismoraalisesti perustelemaan ja asein oikeaksi osoittamaan. Oikeammin mytomaanikko on jopa hyvillään vilppinsä tuomasta pienestä maineen lisästä osana vilpilliseksi muuttuneen yhteiskunnan tapaa palkita oman oletetun yhteisönsä edustajaa. Mytomaanikko pettää lupauksensa yhteisölleen vain silloin, kun hän epäonnistuu tehtävässään hankkia valtaa tai voittoja kuvitteelliselle yhteisölleen.
Oleellista on, että vilppi palvelee omaa yhteisöä, omaa päämäärää, kateutta, jonka kohde on joku muu koettu kilpaileva yhteisö ja sen päämäärät. Näin kateus näyttäytyy yhteiskunnallisissa päämäärissä ja vilppi sekä valhe muuttuu osaksi hyväksyttyä toimintaa, sitä jopa palkiten. Vasemmisto vetoaa ihmisten kateuteen, oikeisto maalailee niiden mahdollisuuksiin ja vilpillinen kateus ruokkii patologista valehtelijaa ja vallan tavoittelijaa, mytomaanikkoa ihmistä.
Häiriintyneen valehtelijan yhteiskunta
Hiihtäjä voi tehdä jopa eräänlaisen “veljesvalan” ja allekirjoittaa sen ottaen vilpistä tulevan “häpeän” itselleen ja samalla miljoonan lunnaat. Sama koskee poliitikkoa, jonka syrjähypyt ja huijaus ovat osa hänen hyväksyttyä uraansa auervaaralaisena seikkailijana. Tähteys Suomessa syntyy usein juuri vilpillisen “renttuilun” kautta ja johtaa näkyvimpään menestykseen osana “maan tapaa”. Sen näyttely on kansakunnan suurinta huvia ja “turhapuromaista” elämän oivaltamista “mattinykäysmäisessä” kulttuurissamme. Miksi muuten juuri Matti Nykänen olisi säilynyt julkisuudessa ja lööppien kuninkaana? Miksi muuten seuraisimme juuri Vesa-Matti Loiria parodioiden elämäämme Uuno Turhapurona?
Patologinen valehtelija ei osaa asettua toisen asemaan ja on tunne-elämältään häiriintynyt psykopaatti. Joskus lain koura kouraisee ja koko järjestelmä vaikuttaa epäilyttävältä, kuten hiihtäjäsuuruuksiemme kohdalla takavuosilta. Sama koski menneen vaalikauden poliitikkojamme, jossa koko järjestelmä sai kolhuja tavan takaa.
Valmistaudumme tuon pyykin jälkipesuun pohtien samalla uutta myös institutionaalisesti toimivampaa sekä fossiilisten puolueittemme ”päivitystä” että hallituskoalitioittemme järkevyyttä demokratiamme näkökulmasta, jossa sama puolue ei voi olla sekä koservatiivinen Maalaisliitto että EU:n sisällä liberaali Lipyanliitto. Tämä sama koskee koko puolueinstituutiotamme.
Ikivanhat ja aatteetomat puolueemme menevät vaaleihin, joko sammutetuin lyhdyin, tai kertomatta äänestäjille, mikä on se hallituspohja ja sen ohjelma, jota nämä edustaisivat?
Tutkimusten mukaan me pidämme omaa poliittista järjestelmäämme äänestäjinä mutkikkaana, ja se muistuttaa pikemminkin Itä- kuin Länsi-Euroopan käytäntöjä. Se suorastaan ruokkii sellaista peliä, jossa yhteikunnallinen päätöksenteko hämärtyy muutenkin mutkikkaammaksi käyvässä globaalissa maailmassamme. Sellainen vieraannutta nuoria ja tekee politiikasta ”hämärää” ja vain siihen erityisesti vihkiytyneen ”eliitin” puuhastelua osana omaa mediaansa, tutkijoita ja politiikan asiantuntijoita, maan tapaa ja marinadia.
Suomi monipuoluejärjestelmänä poikkeaa muusta maailmasta ja puolueemme ovat puoluejohtajansa oloisia ja tuovat nyt esille negatiivisia “kynnyskysymyksiä”, jotka sulkisivat ne pois hallituksesta. Tällainen ruokkii jälleen vilpillistä tapaa jättää kertomatta, kuinka vaalien jälkeen on rakennettava joka tapauksessa uusi monipuoluehallitus, jossa kompromissit ja konsensus johtavat omista vaatimuksista tinkimiseen, ja lopulta kaikki haluavat olla mukana hallituksessa. Oppositio ei mahdollista suurten enemmistöhallitusten aikana vaikuttamista sieltä käsin, ja pyhistä omista lupauksista, kynnyskysymyksistä, on tingittävä. Monet niistä ovat lisäksi muualla kuin yksin hallituksessa tehtäviä ratkaisuja ja poliitikkomme liioittelevat huijarin tapaan valtaansa.
Me emme kerro rehellisesti millaisia hallitusvaihtoehtoja ohjelmineen meillä olisi käytettävissä. Käytännössä niitä ei voi olla kuin kaksi. Toinen niistä jää oppositioon. Tämä ruokkiin pelin politiikkaa, patolgista valehtelua ja tarinan kerrontaa, äänestäjän huijaamista välillisessä demokratiassa.
Elämme huijareiden aikaa
Kun jokin ihminen tai asia vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei käytännössä yleensä olekaan totta. Jos joku ryhmä tai ihminen jää tästä valheesta kiinni, hän on ollut huono valehtelija. Usein kyseessä on silloin sanomatta jättäminen, jolloin valhe on vain peiteltyä ja usein “maan tavan” hyväksikäyttöä. Edellisen vaalikauden aikana tästä tuli hankala tapa vältellä vastauksia. Kun se on toistunut vuosikymmeniä, syntyy vaikutelma patologisesta toimintakulttuurista ja jossain vaiheessa siihen haetaan korjausta. Tästä myös Suomessa on alettu puhua kyseenalaistaen vaikka kansalliset “maan tapamme” ja rehellisyytemme sekä korruptiosta vapaa maamme.
Tietämättömyys ja tiedon tai tietämättömyyden puute, ei toki ole valehtelemista. Sen sijaan ajan henkeen kuuluu korostaa tietoa ja taitoja, joista ei ole dokumentteja ja joita ei ole oikeasti olemassakaan. Yksilöllisyyden ja idolis-ihmisten maailmassa on entistä hyväksyttävämpää korostaa taitoja, vaikkei näille olisikaan mitään katetta. Lauermaa ja Walamies korostavat tällaista yhteiskunnallista ja sosiaalista valehtelemisen taipumusta, jossa huijaamisen taiteesta on tehty salonkikelpoista. Totuuden peittelystä on tehty hyväsyttävää ja siinä mestyy parhaiten mytomaanikko. Edes kehon kieli ei paljasta kuinka hän peittelee valheitaan. Hän ei tiedä tekevänsä väärin tai olevansa normien ja moraalin rajojen väärällä puolella. Näin kultuuri alkaa slummiutua.
Naurettava eliitti
Pertti “Spede” Pasanen teki siitä taas huumoria, nauraen eliitin tavalle nostaa näkyville kykyjä, jotka eivät ole erityisen merkittäviä tai ”turhapurot” käyttivät vilppiä. Keskiluokkaistuva yhteiskunta on käyttänyt tätä huumoria runsaasti ja hyväksynyt sitä kautta naurun itselleen ja osana yhteiskuntaluokkien välistä kateutta.
Sodan jälkeisessä Ranskassa ja Britanniassa, myöhemmin Hollywood -maailmassa, tämä komiikka oli suurta muotia ja se on rantautunut nyt myös uudelleen naurettavaksi. Samoilla ilmiöillä on taipumusta toistua sukupolvesta toiseen ja juuri osana plagioida vanhemman kulttuurin “valheita“. Aina sille ei osata uudessa kulttuurissa nauraa ja ne muuttuvat todeksi. Nettimaailma ja sosiaalinen media on väline, jossa tällaista tapahtuu koko ajan huomaamattamme. Koomiseksi tarkoitettu ilmiö yhtäällä muuttuu toisessa kulttuurissa draamaksi, jopa tragediaksi.
”Peltipoliisin” huijaaminen on luvallista siinä missä liioittelu vakuutusyhtiölle vahingoista, todistavat tutkimukset. Suomalainen vilpillisyys on yhtä yleistä kuin missä tahansa kulttuurissa olkoonkin, että pidämme muita kansakuntia meitä vilpillisempinä. Näin tekevät toki muutkin kohdallaan. Tuoreen uutisen mukaan joka viides rikos Helsingissä on ulkomaisten tekemiä. Pidämme sitä uutisena ja se vahvistaa ennakkoluulojamme, rasismia. Lauerman mukaan kuitenkin myös suomalaiset ääriliikkeet, testamentinteettäjät ja kirousten poistajat pyrkivät lietsomaan pelkoa, epävarmuutta, uhan aavistusta ja perusteetonta syyllisyydentuntoa.
Ruokkimalla salaisia pelkoja ja toiveita, kiitollisuudentuntoa, suomalainen patologinen valehtelija on parhaimmillaan niin kotona, työpaikalla kuin urheilukentällä valmentajana, opettajana koulussa, esimiehenä linjajohdossa. Kateuden kavaluus on asiansa osaavan poliitikon ja huijarin, työpaikkakiusaajien ja kenen tahansa tuon taudin tuntevan parhaita työkalupakin välineitä, oli kansakunta ja sen ahneus mistä tahansa maailmankolkasta. Omat instituutiot ja hyvä hallinto, politiikka, ei vain saa sitä ruokkia.