Kirjailijaelämää numero yksi
Nudis verbis – Alastomin sanoin
03.08. 2024
Millainen henkilö on kirjailija ja koska hänen tulisi ilmoittautua suurelle yleisölle tai pienemmälle joukolle tullen kaapista ulos juuri syntyneenä suomalaisena kirjailijana? Olen kirjoittanut tuhansia artikkeleja, pelkästään kotisivulleni noin 3000 ja vaikkapa perussuomalaisten sivustolle yli 2000 artikkelia muutaman vuoden aikana. Tieteellisiä tai puolitieteellisiä artikkeleja olen kirjoittanut monin verroin enemmän samoin kuin suomalaisille medioille vuosikymmenten saatossa. Varovaisestikin arvioiden 10 000 artikkelin raja on mennyt rikki aikapäiviä. Se on alaston totuus – Nurda veritas (Horatius).
Tässä mukana eivät ole vielä lainkaan tieteelliset artikkelit ja julkaisut. Useampi professuuri (pätevyys) sekä useampi väitöskirja sekä luonnontieteiseen (filosofiseen) sekä ihmistieteiseen (valtiotieteet, yhteiskuntatieteet) poikkitieteisesti tulkiten edellyttävät melkoisen määrän julkaisutoimintaa tutkijoiltaan. Se ei ole mielestäni kirjailijaelämää ensikään. Suomalainen yliopisto on osa globaalia tiedeyhteisöä ja kilpailee tiedemiehineen yhteistyössä kansainvälisen kärjen kanssa. Siihen ei liity mitään pohjoisen sijainnin eritysetuja. – ”Nulla bona”. Eikä yksikään päivä ole vailla murheita. – ”Nulla dies maerore caret” (Seneca).
Tutkijan työn rinnalla kulkevat opetustehtävät, hallinto ja jatkuva rahoituksen haku. Laboratoriotieteet ovat vallan muuta kuin humanistien työpaikat tai valtiotieteet. Poikkitieteisyys puolestaan kokonaan muuta kuin tieteiden välisyys ja monitieteisyys. Monitieteisyys on politikointia vaikkapa yliopiston hallinnon sisällä ymmärtämättä kollegojen murheista paljoakaan. Jokaisella on omat murheensa. Istuen hallinnon huipulla Suomessa korkeakouluneuvostossa hallituksemme määräämänä. Et voi siitä edes kieltäytyä. Laitoshallinto ja yliopiston hallinto ovat sitten erikseen. Se on harvinaisen kaukana umpioitumisesta kirjailijaelämään. Eläkepäivinä siitä voi toki uneksia. Ajasta keskittyä pelkkään kirjoittamiseen. Jos nyt terveys ja valvotut yöt, lentokentillä tehdyt tunnit ovat jättäneet vielä voimia ja elonpäiviäkin. Elämässä, jossa ei ole päivää ilman piirtoa. – ”Nulla dies sine linea.”
Kirjoja olen kirjoittanut monografisina julkaisuina 131 nidettä ja vuosittain eläkkeelle jäätyäni noin viisi kirjaa, joka ikinen ”joutilaan” eläkeläisen elämää viettäen. Mentoroiden siinä sivussa ja seuraten myös paikallista, alueellista ja kansallista hallintoammekin. Jokaisen tehtävä on hoitaa oma tehtävänsä myös demokratiassa, oltava käytettävissä. Toki samaan aikaan kirjoittaen myös näitä artikkeleja ja blogejani tuhansittain, joka päivä ainakin yhden lukijoitteni kiusaksi. Käsite kirjailijasta on jäänyt minulle kuitenkin vieraaksi. En ole pitänyt itseäni kirjailijana. Minulla on ollut myös rehellinen koulutus ja ammattikin yliopistoissa, tutkimuslaitoksissa ja toki olen tehnyt ihan rehellistä työtä myös maamme rajojen ulkopuolella yli sadassa valtiossa vieraillenkin. Pidin niistä joskus jopa lukuakin. En nyt enää vuosiin. Niihin ei liity mitään etuja. – ”Nulla bona.” Työhön lentokentillä sitä hoitaen. Kännykkään koko ajan vastaten. Kasvoilla huolestunut ja onneton ilme. – ”Nulla fides umquam miseros elegit amicos.” (Lucanus). Kukaan ei vilpittömästi valitse onnetonta miestä ystäväkseen.”
Luonnontieteilijänä, biologina ja maantieteilijänä, tunnen suomalaisen luonnon ja karttamme jopa kyseisistä aiheista aikanaan pro gradut ja lisensiaattityöt, väitöskirjat kirjoittaenkin. Opettaen samaan aikaan noin puoltasataa tulevaa maisteria ja tohtoriamme vuosittain. Myöhemmin suorittaen samat tutkinnot myös ihmistieteissämme, yhteiskunta- ja valtiotieteissämme. Väitellen toistamiseen tohtoriksikin, hankkien dosentin pätevyydet ja professuuritkin. Oikeammin noita pätevyyksiä kertyi aikanaan puolenkymmentä. Se on rakkautta työlleen, tieteelle. Rakkautta ei voi parantaa millään yrteillä. – ”Nullis amor est sanabilis herbis.” (Ovidus).
Mutta kirjailijana en ole itseäni koskaan kehdannut esitellä. Enkä kuvataiteilijana, olkoonkin että olen maalannut ja veistänyt taidetta enemmän kuin mitä perinteinen alan ammattilainen ikinä. Poikki- ja monitieteisyys kun opetti sellaisia taitoja, joita kemiaa ja fysiikkaa, tietokoneita tuntematon ei oikein koskaan voinut luotettavasti oppia. Siihen kun vaadittiin välineellisiä taitoja ja kunnon laboratorioitakin. Kuvataiteet ja veistäminen on nykyisin taitolaji, siinä missä algoritmit ja tekoäly, robotiikka välineenä laatia vaikkapa sellaisia kirjoja, joiden sisältö on muualla kuin kansien välissä. Toki itse suorastaan rakastan kirjoja. Tätä rakkautta ei voi parantaa millään yrteillä. – ”Nullis amor est sanabilis herbis.” (Ovidus).
Olen kirjoittanut yli 3000 artikkelia, tiedettä ja tieteen popularisointia, mutta monin verroin enemmän myös esseitä ja blogeja, lehtiartikkeleita. Kotisivuani luki vuosituhannen vaihtuessa yli kolme miljoonaa ja määrä oli kasvanut noin puolella miljoonalla vuosittain, kirjoitin esitellen itseäni syksyllä 2000-luvun alussa. Välillä lisäys tapahtui sähköisen median tapaan suurempina loikkina. Alkujaan kotisivuani saivat lukea vain omat oppilaani. Enkä min nuku koskaan. – ”Numquam dormio.”
Nyt näitä oppilaita on enemmän kuin yliopistoissamme opettajia. Sadas monografinen kirjani valmistui Suomen täyttäessä sata vuotta. Tein lukijoistani tutkimusta myös sosiaalisen median sisällä ja tunnen heidät siinä missä robottinikin. Käytämme samoja menetelmiä mutta emme sinuttele toisiamme. Hän kun tuntee biljoonia sanoja ja minä vain enintään miljoonia. Rakastuin työhöni. Nyt tiedän mitä rakkaus on. – Nunc scio quid sit Amor. Mitä se on minulta vaatinut.
Eilen lukijani olivat ihastuneita tammikuun pakkasissa vuonna 2008 kirjoittamastani esseestä. Moni palasi samalla lomiltaan ja oli muualta kuin Suomesta. Robotit kääntävät tekstiä, joka on niille kirjoitettua. Algoritmit on hyvä tuntea siinä missä automaattisen tietojenkäsittelyn matematiikka. Suomalainen kirjailija tai toimittaja ei menesty enää pelkästään lahjoillaan ja narratiivisilla kertomuksilla. Näin kirjoitin syksyllä 2000-luvun alkuvuosina ja ikään kuin pyytäen anteeksi olemassaoloani. Oli esteltävä itsensä jäätyään kohta eläkkeelle. Oikeammin tuohon aikaan ei jääty eläkkeelle, vaan heitettiin ulos laitokselta ja vielä vihaisella tavalla sekä liki rikolliseksi leimatenkin. Tuosta tavastamme toipuminen vei ensimmäiset vuodet Hämeessä lymyten ja olemassaoloaan häveten jo 60 vuotta täyttäneenä. Se oli rankka kokemus näin jälkikäteen sitä muistellen. Tiedän mitä pedon luku tarkoittaa. – ”Numerus bestiae.” En nuku koskaan. – ”Numquam dormio.”
Paras kertomus ei voita vaan kykymme ymmärtää oman aikamme tieteet ja niiden soveltajat. Näin myös nekrologiemme lukijat valikoituvat. Kuka tahansa meistä ei niitä lue ja pohdi lukemaansa, opi siitä samalla. Tämä kirjoitus, tammikuussa 2008 tehtynä, valmistui aamuyöstä kello 4.41 ja tavoitti ensimmäisenä aasialaiset ystäväni. Aurinko nousee idästä ja laskee länteen. Innovaation reaaliaikainen avaaja tulee idästä Suomesta tätä seuraten. Se on hyvä muistaa, ellei sitten kirjoita suoraan roboteille. He valvovat ympäri vuorokauden ja myös Tyynen valtameren saarilla ja rannoilla. Jutun pituus ei ole heille ongelma ensinkään. Vielä vähemmän raha. Raha on vain saitureiden jumala ja ahneiden toivo. – ”Nummus avarorum deus est et spes cupidorum.”
Emeritus professori ja monen tiedekunnan tohtori on heille tervetullut tapaus muuhunkin kuin halkoja hakkaamaan ja saunaa Suomessa lämmittäen. Hämäläinen elämä karjalaisine evakkoineen on ollut sykähdyttävä kokemus kalastellen syksyisin ja varoen loukkaamasta paikallisten talonpoikien venepaikkoja vältellen. Omituisella tavalla ne lojuvat kesät talvet koskemattomina, mutta ovat kuin pyhäinjäännökset, joiden kohdalla on muistettava hiljentyäkin. Järvellä niitä ei näe eikä siitä pidä mieltään pahoittaa, saati jäädä ihmettelemään forssalaisen elämäntavan pimeimpiä puoliamme liki kaikki vesistömme tutkijana aikanaan kiertäen ja venepaikan haltijat haastatellen. Ihan vain inhimillisestä hyväntahtoisuudesta. – ”Pro benignitate humana.”
Nekrologi – elämää pienempi tarina
07.01. 2008, 03.08. 2024
Luen tänään kahden rinnakkaisen nekrologin vertailua poimittuna Helsingin Sanomista alkutalvesta vuonna 2008. Arctic Babylon kirjanani oli juuri julkaistu ja se oli järjestyksessä tuolloin 86. monografinen kirjani. Tänään elokuun alussa saan Saksasta viimeisimmän kirjani ja sen järjestysnumero on 131. Noin 15 vuoden aikana 45 monografista, noin 500–700 sivuista kirjaa, on kohtuullinen saavutus suomalaisen eläkeukon työnä. Kun hän ei ole ikinä itseään kehdannut edes kirjailijaksi mainita, saati kirjojaan Suomessa julkaista. Sähköisiä kirjoja ja artikkeleja tosin lukee miljoonat alan harrastajat. Hävettää koko ajatuskin, kirjailijaksi mainittu, vilkkaan mielikuvituksen hankkineiden viihdekirjailijoiden hengentöitä lukien. Hyödyllisen taiteen puolesta” aikansa ja elämänsä vuodet viettäen. – ”Pro arte utili” (Taideteollisen korkeakoulun tunnuslause).
Helsingin Sanomat tietää kertoa toinen tammikuuta kuinka ranskalainen kirjailija Julien Gracq on kuollut ennen aikojaan 97-vuoden ikäisenä Angersissa, Maine-et-Loiren departementissa. Teimme jokunen vuosi takaperin yhteistyötä tuon departementin kanssa eurooppalaisen jokiverkoston yhteistyönä ja sen kokoajina. Mukana oli ranskalaisten ja suomalaisten lisäksi brittejä, ruotsalaisia, espanjalaisia ja joukko Brysselin byrokraatteja. Teimme niistä myös kirjoja. Lukijan ymmärryksestä riippuu kirjojen kohtalo. – ”Pro caput lectoris habent sua fata libelli.” (Terentianus Maurus).
Nantesin sisäoppilaitoksen yhteydessä mainittiin laitoksen suuria poikia. Mukana toki Julien Gracq. Skoteilla ja irlantilaisilla olivat toki omat jokilaaksojensa suuret nimet ja suomalaisille paremmin tunnetut. Jalkapalloilijoita ei esitelty. Eikä jääkiekkoilijoita. Sukunimeni Googlaten sieltä ei löydykään muita kuin jääkiekkoilija parikymppisenä neronamme. Savossa syntyneenä. Sukumme on sieltä lähtöisin, Kallaveden rannoilta. Olen siitä kirjoittanutkin kirjassa ”Muistelmakirja – NYT” – The way of my life ” tai paremmin tunnettuna ”Cluster art and Art of clusters 70 years”. Täytin tuolloin 70 vuotta. Vuosi oli 2021. Muistamme sen pandemista ja kuinka 70-vuotta täyttäneet eristetiin koteihinsa. Minua onnitelleet vierailivat kukkineen yksitellen ja vartin välein. Näin olivat naiset hallituksessamme päättäneet. SE oli hyvä päätös. Sairastuin koronaan vasta pari vuotta myöhemmin. Jälkitaudit olivat itse koronaa pahempia.
Kirja muistelmistani käynnistyy sukumme purjekunnan veneitten rakennustyömaalta ja päättyy vanhimman veneen hukkumiseen myrskyssä sen palatessa juhannuspäivän kirkolta Kuopiosta. Nuoremmat miehet ja veneet olivat kruunulla ”lainassa” Krimin sodassa. Vanhuksia, ikämiehiä ja naisia kuljettanut venevanhus hukkui tuolloin myrskyssä juhannuspäivänä vuonna 1850 ja vei hautaansa Kallaveden aaltoihin 32 uhria muistutuksena luostarilaitokselle aikanaan veronsa maksaneista lampuodeistamme. Siihen tämä tarina päättyikin ja muistelmani samalla. Kirjailijaa minusta ei toki tullut. Sen sijaan isovanhempani joutuivat tekemisiin suomalaisten jokien ja tekoaltaiden kanssa sähköä firmoilleen ja sellutehtaille tuottaen. Ihan vain inhimillisestä hyväntahtoisuudesta. – ”Pro benignitate humana.” Sellun keitossa ja paperin tuotossa tarvittiin energiaa, koskiemme jauhamaa sähköä. Toki sähköä käyttivät muutkin ja valaisihan se monen torpan tuvankin.
Oma paikkani oli vain panna piste Iin päälle ja lopettaa tämä vaihe suomalaisessa taloudenpidossa ja kulttuurissamme. Se tapahtui Iin kunnassa ja Iijoen suojelusta. Nyt lohet tulisi vielä saada palautettua noihin jokiin Kemi- ja Iijoelle. Ounasjoki ehdittiin kuitenkin suojella ja Iijoen keskijuoksu ja latvavedet. Globaali ”European rivers network” oli samalla ensimmäinen suurempi ympäristöohjelma, jonka vetäjänä toimin Suomen liityttyä EU:n jäseneksi. Myöhemmin mukaan tuli myös Kiina (Susdev China). Agropoliittana liikkuminen jatkui sekin aina liki eläkevuosiini saakka. Komeimmat posterini lahjoitin Brasiliaan silloiselle ministeriönsä johdolle muistona yhteistyöstämme (Agropolis strategy). Maailmalta löytyvät agro- ja bioparkit ovat nykyisin IASP:n ja AURP:n jäseniä kaikki tyynni. Suomalaiset tunaroivat oman agropoliksensa hämäläiseen tapaan elämöiden. On mahdotonta olla samaan aikaan sekä puolesta että vastaan. – ”Pro et Contra.” Hämäläiset poliitikot valitsivat väärän puolen, johon poliksensa rakentaa kehitysyhtiönä. Pahoittelen väärää valintaa. Kaatuneen maidon perään on turha itkeä. Agropolis strategiana kukoistaa globaalina.
Suomalaiset luonnontutkijat vaikenivat omasta kulttuuristaan. Kokemäenjoen varressa esiteltiin luontoa ja jääkauden kulkua, geomorfologiaa, ehkä arasti kivikautista asutusta ja lohikalojen katoamista. Suomalainen biologi pelkää olla muuta kuin luonnontutkija. Kulttuurista vaietaan tai sitä ei ehkä tunneta. Julkisuutta on syytä vältellä muutenkin. Yli kahdestatuhannesta professoriliiton jäsenestä suomalaiset pystyvät mainitsemaan tieteen tekijöinä vain muutaman. Hekin ovat usein menneiltä vuosisadoilta. Usein heidät muistetaankin muusta kuin tieteestään. Tiede ei ole Suomessa kansalliseen maineeseen nostava ilmiö. Vaikka meillä on ollut Ranskan ensimmäisen yliopiston rehtoreitakin esitellä jo keskiajalta. Jari Litmanen ohittaa tällaiset hengen jätit nerona mennen tullen. Jalkapallohan on tunnetusti suomalainen laji ja nerojen peli. Juuri pelit ovat monelle ensimmäinen liikuttaja. – ”Primus motor.” Jalkapallo ei ole meidän suomalaisten laji. Pesäpallo on vienyt lahjakkaimmat nuoret Tahko Pihkalan sotaharjoituksiin. Hyvä niin näin levottomassa ajassa eläenkin.
Ranskassa tällainen kulttuuri on omituinen. Omituinen se tietysti onkin. Monitieteisyys tai poikkitieteinen osaaminen on Suomessa enintään innovaation yhteistä etsintää hallinnon sellaista vaatiessa innovaatioyliopistoa perustaen Sailaksen oivalluksena. Ei itsestäänselvyys ja sydämen sivistystä. Suomalainen ei saisi hajottaa itseään yhden asian ulkopuolelle. Eli sitten vaikka satavuotiaaksi. Se näkyy nekrologeistamme. Suomalainen kirjailija ja tasapäisyyden kriitikko Outi Nyytäjä ei suotta asu Ranskassa ja vaadi korjausta kurjaan kansalliseen tilanteeseemme. Lounais-Hämeessä kuntamme tyytyvät olemaan 200 jälkiomaksujan joukossa, jotka Sisäministeriö tuntee jo entuudestaan. Ne ovat aina ne samat 36 % kunnistamme. Se tympii veronmaksajana. Kaikki ei toimi yhteiseksi hyväksi. – ”Pro bono publico.” Se on heimosidottu ilmiö.
Onneksi kirkkoherra sentään rohkenee puhua Lounais-Hämeen seurakunnasta. Kirkon polttaminen on eri asia kuin polttaa kunnantalo. Kunnantalon poltosta ei saa kansallista mediauutista. Seurakunta on mentaalinen alue. Ei kunta. Kunnantalon katon paanuista markkinat osaava taiteilija Palmu ei tee taulunsa kehyksiä. Kirkon paanuista ne voi jo tehdäkin. Siitä se ero syntyy regionaaliselle ja mentaaliselle, spatiaaliselle alueelle. Taiteelle osana ihmisen mentaalista ja emotionaalista luonnetta tehdä tyhmyyksiä ja toisen käyttää sitä hyväksi taiteilijana tai byrokraattina, poliitikkona. Aina kuitenkin ensimmäisenä vertaistensa joukossa. – ”Primus inter pares.” Se on noloa mutta näillä mennään.
Järkevä ihminen ei näitä tyhmyyksiä hyväksy. Vanheneva ihminen haluaa jarrutta ja estää innovaatioaallon etenemistä. Se ei johdu tyhmyydestä tai tunteista vaan pelkästä mukavuuden halusta ja laiskuudesta. Uudelleen ei viitsisi mennä koulun penkille lastensa koulutettavaksi yhden elämänkaaren aikana. Suomalaiselle nekrologin kirjoittajalle 80-vuotiaan aktiivisuus koulun penkillä on kummallista. Koulu on meillä työikää varten ja työikä pakkopulla kohti eläkevuosien vapautta. On se tyhmä maailmankuva! Kirjoitin vuonna 2008. Ei ole tarvis katua kirjoituksiaan nyt vuonna 2024. Surkeammin ei voisi mennä. ”Alttarin ja kotilieden puolesta” – ”Pro aris et focis.” (Cicero, Horatius, Sallustius). Lainaan tätä viisautta yhtenään.
Nekrologissa ranskalainen kirjailija kuvataan syrjään vetäytyneeksi älyköksi. Alun perin surrealistina tuotantonsa aloittanut Julien Cracq, oikealta nimeltään Louis Poirier, oli tinkimätön prosaisti ja pienten piirien arvostama elitisti. Hänelle myönnettiin arvostettu Goncourt -palkinto pääteokselle ”Le rivage de Syrtes”, joka ilmestyi jo vuonna 1951. Se oli sama vuosi, jolloin synnyin. Isänmaan vapauden puolesta. – ”Pro libertate patriae.” Toinen viisaus, jota en säästele.
Cracq kieltäytyi kunniasta. Hän vihasi jo tuolloin kirjailijoiden yleistä tapaa nousta mediapersooniksi. Kirjaa joko luettiin tai sitten ei. Ei Albert Einsteinkaan rakennellut teoriaansa joka miehen oppaaksi. Mutta miksi yksi nimekkäimmistä ranskalaisista kulttuuripersoonista puuttuu myös Otavan Ensyklopediasta vuodelta 1983? Se on paha moka kirjallisuuden asiantuntijoilta. Kirjataan kyllä nobelistit ja jääkiekkoilijat, mutta ei siitä kieltäytyneitä. Millaisessa kulttuurissa suomalaiset ovat eläneet 1980-luvulla? Entä tänään? Jätetäänkö merkittävimmät nimet mainitsematta edelleenkin? Jotkut väittävät näin tapahtuvan. Nämä tulevaisuutta aavistavat. – ”Prudens futuri.”
Synnyin siis itse tuona samaisena vuonna, jolloin Cracq julkaisi pääteoksensa. Jota Suomessa ei saanut edes kääntää. Mihin kirjailija katosi suomalaisilta yli puoleksi vuosisadaksi tämän jälkeen? Miksi Suomi alkoi valikoida ja sensuroida ja kuinka se toimii verkostoyhteiskunnassa uusmedian aikoina? Suomen Kuvalehden verkostosivua luettiin vuonna 2008 viikossa 10 000 toimesta ja iltapäivälehtien yli miljoonan kumpaakin. Oululaisen Kalevan, Oulun yliopiston maantieteen laitoksen kotipesän, liki sama määrä kuin Hesarin. Nukkuuko Suomen Kuvalehti ja valvovatko vain iltalehdet? Onko innovaation suunta muuttunut ja ensiomaksujat sekä jarruttajat kokonaan toisaalla kuin aiemmin? Koska maakuntalehdet heräävät unestaan? Hesaria ei nyt auta seurata. Saati Suomen Kuvalehteä. Ne yrittävät pysäyttää maailman innovaatioprosessin kulun. Näin kirjoitin vuonna 2008. Onko tapahtunut muutosta parempaan? Kirjoitukseni oli tulevaisuutta aavistava. – ”Prudens futuri.” Lehden ulkoasu on muuttunut. Se ei ole sama lehti kuin aikanaan koulukaverini Pekka Hyvärisen toimittamana. Kilpailimme kumpi kirjoittaa parhaat aineemme äidinkielellämme. Pekkaa tuki esikoisteos ”Minä ja Lootin vaimo”. Minua ei kukaan.
Se mikä aikanaan onnistui kansallisena projektina, ei onnistu globaalissa mediassa, saati vuorovaikutteisessa mediassa. Innovaatio ei ole sen diffuusio. Koska Hesari suostuu tämän huomaamaan? Lehdellähän on myös loistavia kulttuuritoimittajia, jotka hoitavat käytännössä myös koko yhteiskunnallisen toimituksen visioinnin tarpeet. Miksi WSOY on päästetty aivan kuralle, jos toimittajat osaavat kirjoittamisen ja lukevatkin monikielistä tekstiä? Onko kyseessä kiirastuli (puhdistamo) vaiko kasvun paikka? – ”Purgatorium” – ”Punctum vegetationis”. Kun näin kirjoitin, pääsin hyvin lähelle totuutta vuonna 2024. ”Proxime accessit.” En minä tästä ilakoi.
Luetun ymmärtäminen ei ole sama asia kuin jatkuva kirjoittaminen. Hyvä bloggaaja ymmärtää lukemansa ja vuorovaikutteisen prosessin. Kolumnisti on jälkiviisas eikä ohjaa uusmediaa mihinkään suuntaan. Lehti ei saa olla nekrologi. Ei elämää pienempi kertomus. Elämää suuremmat kertomukset syntyvät ihmisten itsensä tekemänä. Ne on vain havaittava ja löydettävä uutisvirrasta. Toimittajan on oltava ”Prudens futuri” – Tulevaisuutta aavistava. Algoritmit ja tekoäly omaa älyä auttava.
Vaikka Julien Cracq kelpuutettiin jo eläessään suuria klassikkoja julkaisevan Le Pleiade -julkaisusarjaan ainoana elävänä ranskalaisena, yhtään hänen 19 kirjastaan ei ole käännetty suomeksi. Meillä tuskin olisi lukijoita kirjoille, jotka käsittelevät historiallisia ja mytologisia aiheita sekä kelttiläisiä legendoja. Väitettiin aikanaan suurimman kustantajamme toimesta. Kansa lukee sitä mitä sillä luetetaan ja suomen kielellä painetaan. Näin oli aikaisemmin. Ei enää. Lapset lukevat mytologioita, jotka ovat samoilta kielialueilta syntyneitä. Da Vinci koodi kiinnostaa siinä missä taru sormusten herrasta. Monelle se on ollut sielu ruokaa. – ”Pabulum animi.”
Gracqin viimeinen esseekokoelma julkaistiin vuonna 1992, jolloin hän itse luonnehti itseään jo ”kuolleeksi kirjailijaksi”. Muistivaikeudet ja nivelrikko vaivasivat neroa. WSOY julkaisee Hymy lehden pakinoita Veikko Ennalan hengen tuotteina ja Haanpään valittuja teoksia, Juhani Ahon lastuja. Eikö löydy tämän ajan lastujen vuolijaa? Eikö maailman parhaat äidinkielen osaajat löydykään Suomen koulujen kasvateista? Mihin suomalaiset kustantajat kadottavat vuosikymmenestä toiseen parhaat akateemiset kirjoittajamme? Onko joku salainen, äänetön sopimus? – ”Pactum tacitum.” Ei kai sentään? Eikö pragmaattinen kulttuuri ja vainoharhaisuus riitä? Miksi tuoda kateus mukaan vielä vuonna 2024 sillä ratsastaen sosiaalisen median ritarina.
Eikö heitä, kirjallisia neroja, tulisi syntyä vähintäänkin sama määrä kuin väittelijöitä; 1500–2000 joka vuosi. WSOY:n kustannustoimittaja väittää, ettei synny kuin 1–2 ja hekin peruskoulupohjalta. Kokenut kustannustoimittaja, korpikommunistin lapsi Piippolan Haanpäänkylästä, kertoo tuntevansa hyvän kirjoittajan jo kirjan avauslauseesta. Saatesanoja ei tarvitse enää lukea. Loppulause on toinen sekä kiitossanat. Ole tarkkana ketä kiität. Onko taas taustalla äänetön sopimus? Vihasta kalpea? – ”Pallidus ira.” Miksi suomalaiset rakastavat näitä ”sopimuksiamme”. Geneettistä peittyä virhettä.
Suomalainen kulttuuri ja kirjallisuus on ollut äärimmäisen kapea ja valikoiva. Gracqin kaltainen kirjailija ei siihen toki kuulunut sotien aikana ja niiden jälkeen. Hän ei edustanut populaaria suurten massojen kulttuuria, väitettiin. Urheilussa tasapäistävä kulttuuri johtaisi huippujen katoamiseen ja johtajien, valmentajien vaihtoon. WSOY jatkaa vanhoin vetäjin, eikä edes vilkaise niihin yli tuhanteen uuteen käsikirjoitukseen, joita se tänäkin vuonna jättää julkaisematta. Sieltä ei löydy uutta Veikko Ennalaa tai Haanpäätä jatkamaan korpi- tai teollisuuskommunistista kulttuurin genreä. Sitä jota lapsena sai hävetä ja Piippolassa hävettiin. Juoppojen tekemiä juttuja ja tempauksia kyläratilla. Kuka muistaa millaista aikaa tänään oikein eletään? Sosiaalisen median ja tekoälyn yhteiskunnallista dilemmaa. Se on muutakin kuin leipää ja sirkushuveja. – ”Panem et circenses.” Matkalla Iisalmesta Ouluun tankkasimme automme aina Piippolassa. Joimme kahvimme ”Julman Juhan”, Juha Väätäisen naapurissa. Se oli omalaatuista aikaa.
WSOY saa yksin vuosittain noin1200 käsikirjoitusta kustannustoimittajan pöydälle. Niistä uutuuksina julkaistaan 1–2 kappaletta. Kustannustoiminnassa suuret massat ratkaisevat. Suomessa ne ovat oppikirjoja ja ani harvoin Julien Cracqin kaltaisia kirjoittajia. Me syömme, tai oikeammin meille syötetään, roskaruokaa ja luemme roskakirjallisuutta. Kirjallisuuden professoreilta tai tutkijoilta sellaisen tuottaminen olisi humanisteina sopimatonta, itsemurha. Syntyy elitistinen joukko, joka ei Suomessa julkaise. Poliitikkomme ovat jo oppineet kuinka samanlaisella askeleella saa samat määrät ääniä. – ”Pari passu” – ”Paria vota.” Kauanko tätä traditiota vielä jatketaan?
Heitä, todellisia kirjialioitamme, ei siis ole olemassa perinteisen median tai kulttuurigenren näkökulmasta. Uutuuskirjoja tekevät poliitikot, pääministerin morsiamet ja urheilijat, missit, julkisuutta kaipaavat ja median koukussa olevat yrittäjät. Tänäkin vuonna luetuimmat kirjat ovat sarjakuvia ja satuja. Samaan aikaan koululaitos tuottaa maailman huippuja lukemaan ja kirjoittamaan, luonnontieteen ja matematiikan osaajia. Jossain on katkos. Pitäisikö se katkos korjata verkottamalla kirjan tekijät ja sadat painotalomme digitekniikalla? Sen ei pitäisi olla enää ongelma ennen kuin kirja katoaa kokonaan kulttuuristamme sähköiseksi mediaksi sekin. Pitäisin kirjan pelastamista tämä vuosisadan kulttuuritekona. Kuka tuntee sosiaalisen median talouden ja strategian? Entä algoritmit ja robotiikan? Syntyikö siitä vastapuoli – ”Pars adversa”, toinen puoli – ”Pars altera”, vai näemmekö nyt jalon veljesparin – ”Par nobile fratrum.” (Horatius).
Gracqin kuolinilmoituksen vieressä on toinenkin nekrologi näyttelijä Markku Peltolasta. Näyttelijä Peltola oli syntynyt vuonna 1956 Helsingissä samassa kuussa (heinäkuu) kuin Gracq aikanaan lähellä Nantesia. Peltolan nekrologiin Hesarin toimittajalla on riittänyt enemmän tarinaa kuin liki kaksi kertaa kauemmin eläneelle ranskalaiselle nerolle. Peltola liitetään nekrologissaan Kaurismäen elokuviin (”Mies vailla menneisyyttä”). Hän oli oppinut ammattinsa monen kollegansa tapaan ilman koulutusta työnsä kautta ja harrasti myös monen muun tapaan groteskiksi luonnehdittua marginaalimusiikkia. Mitä meni pieleen ja mistä syntyi menetetty vuosikymmen? Pienet sopivat pienelle – ”Parvum parva decent” (Horatius).
Siinä villit miehet paukuttivat metallitynnyreitä kiertäen esittämässä instrumentaali performanssejaan mm. Saksassa. Peltola lauloi ja soitti kitaraa. Tästä syntyi Peltolan tarina, joka oli lopulta yhden elokuvan mittainen ja sekin Aki Kaurismäen ohjaamana. Sen vuoksi ei olisi kannattanut syntyä. Onko tämä suomalaista kulttuuriosaamista ja sen genre? Juopunut Aki Kaurismäki hakemassa omaa palkintoaan ja juopuneet tynnyreitä hakkaavat miehet Saksassa? Onhan se ainakin rehellistä. Köyhyys ei ole pahe – ”Paupertas non est vitium.” Pertti Pasanen Iisalmesta ja Kajaanista ponnistaen opiskeli kansansa syvän kulttuurisen notkahduksen ja käytti sitä hyväkseen. Uuno Turhapuro oli valmis markkinoille.
Toki myös Julien Gracqin pitkään elämään mahtui muutakin kuin vain nuo mainitut 19 romaania. Niiden kirjoittaminen vei aikaa ehkä vajaan vuosikymmenen. Hän sai koulutuksensa ranskalaisen eliitin perinteisestä kehdosta (Ecole normale superieur) ansaiten perheensä elannon historian ja maantieteen opettajana ja tutkijana. Itse tunnistin hänet paremmin juuri maantieteen tutkijana ja sen ranskalaisen koulukunnan edustajana 1900-luvun puolivälistä. Omassa työssään hän ei toki kollegojaan kartellut. Viisas ihminen varoo kuitenkin joutumasta populaariksi pelleksi muuten kuin siitä leipänsä ansaiten. Palkintojen jakajan rooli on järkevämpi kuin niiden vastaanottajan. Uusmediassa nämä roolit ovat menneet päällekkäin tai vaihtuneet. Palkinnon jakaja ja tiedon antaja on samalla portin vartija ja pitää yllä haluamaansa genreä tai konventiota, käyttää valtaa. Sellaista valtaa luova innovaatio kavahtaa. Kysytään, onko kyse perisynnistä vai ehkä kuolemansynneistämme? – ”Peccatum originale” – ”Peccata mortalia.”
Nuorena miehenä Gracq edusti hyvin vahvaa kriittistä maantieteen possibilistista koulukuntaa ja oli idealisti. Se edusti eräänlaista kääntöpuolta saksalaiselle ajattelulle tai sodan aikaiselle tutkimukselle. Gracqilla oli vielä 1930-luvulla kiinteitä yhteyksiä kommunisteihin, mutta hän pettyi aatteeseen hieman samoin kuin surrealismiin sellaisenaan. Älykkönä sitoutumisen välttely oli viisaan miehen varovaisuutta. Sodan läheisyys oli toki aistittavissa ammattimaantieteilijän ja historioitsijan kokemuksella. Pelko siivitti hänen jalkansa. – ”Pedibus timor addidit alas.” (Vergilius).
Myöhemmin hän vieroksui tai suorastaan vihasi älyllisten aatteiden ja arvojen kaupallistamista. Siinä syy miksi hän eli vastavirtaan oman aikansa medioita varoen. Elitismi ja viisas ihminen varoo medioita, eikä häntä silloin median kokemana ole olemassa. Louis Poirierin ”oikea” elämä ja kulttuuri oli ulkopuolella perinteisten medioittemme kuvaamasta elämästä. Uusmedia ja webyhteisö ovat korvaamassa tasapäistävän kulttuurin ja luo Gracqin kaltaisille persoonallisuuksille myös Suomessa elintilaa yli rajojen. Uusmediaa Gracq ei voi paeta lopettamatta kokonaan kirjallista uraansa tai erakoitumalla ulkopuolelle elämän. Sama koskee tiedettä ja taidetta, mitä tahansa kulttuuriksi kutsuttua maataloudesta metsätalouteen. Alamme lähestyä omaa aikaamme ja sen tauteja. Siinä sotaa pahempi on sodan pelko. – ”Peior est bello timor ipse belli. (Seneca). Tämä on kansallinen rasite, josta olisi päästävä irti ja vapaaksi.
Aikanaan 1970- ja 1980-luvuilla työskennellessäni Oulun yliopiston maantieteen laitoksen professorina käsiini osui laitoksen kirjastossa julkaisuja, jotka olivat Sakari Topeliuksen, Iivari Leiviskän, Aarro Hellaakosken sekä Leo Aarion tuotantoa. Eniten viitteitä käytti valtavasti matkustellut Aario. Olen säilyttänyt joitakin hänen töitään, joissa on runsaasti käsin kirjoitettuja huomautuksia kellastuneilla lehdillä. Aario kuului vanhan sukupolven maailmaa kartoittaneisiin maantieteilijöihin ja löytöretkeilijöihin. Joko sattumalta tai iän vuoksi. – ”Per accidens” – ”Per aetatem.”
Hän aavisti nykyisen globaalin tulevaisuuden yli yhden sukupolven ja pelkäsi ympäristömme sietokyvyn puolesta. Samalla hän havaitsi, kuinka valheellinen maailma oli kulttuuriensa kuvauksessa ja kuinka petollista oli piirrellä rajoja tai kuvata stereotyyppisiä alueita. Ilmari Hustich ja Olavi Granö jatkoivat tätä samaa linjaa maantieteen akateemikkoina. Perusta kriittiselle maantieteelle oli luotu kuitenkin jo aiemmin. Kiertotien kautta ja samalla pääluvun mukaan. – ”Per ambages” – Per capita.” Tämän havaitseminen oli uuden ajan alkuna. Oulussa sitä kavahdettiin.
Hellaakoski oli enemmän runoilija kuin tiedemies ja Topelius myös valtiomies maantieteen professorin virkansa ohella. Satusetä hänestä tuli vähän vahingossa ja ruotsalainen Carl von Linnee oli kaukaa viisas antaessaan Hellaakosken erikoistua runouteen. Heissä kaikissa oli kuitenkin mukana Cracq’in aikaisen koulukunnan aatteellista paloa ja hengenheimolaisuutta. Myöhemmin se katosi ja korvautui puhtaasti saksalaisella ja lopulta amerikkalaisella pragmatismilla. Tämä on havaittavissa sekä historiatieteissä, maantieteessä että paljon näitä nuoremmissa yhteiskuntatieteissämme. Poikkitieteisyys pelästytti suomalaiset. Tieteiden välisyys oli pakoilua. Tekoäly tänään on monitieteinen ilmiö. Se paljastaa nyt mielen salat, häikäilemättömästi. – ”Pentralia mentis” – ”Per abrubta.” Algoritmille emme voi mitään. Tekoälyn renessanssi on suomalaisille kokonaan uusi ilmiö vielä vuonna 2024.
Tieteen tekijät pohtivina kirjailijoina tai runoilijoina eivät elä enää keskuudessamme. Värikkäät persoonat ja monialaiset kulttuurien syvätuntijat visionääreinä ovat kadonneet ja korvautuneet teknokraateilla. Yksi teatteriesitys kansallisteatterissa ei kesää tee. Se on vain poikkeus säännöstä. Meillä suurin historioitsija ja sosiologi on vielä Suomen täyttäessä 100 vuotta Väinö Linna. Kuka tahansa tiedemies olisi nyt nimekäs, jos hän olisi 1950-luvulta saakka muistanut mainita jokaisen julkaisemansa työn otsikossa Väinö Linnan nimen. Historian tutkielmasta keittokirjaan tyyliin ”Kylmien tilojen synty ja torpparilaitos Väinö Linnan tulkitsemana” tai ” Suomalaiset perinneruuat tuntemattoman sotilaan ruokavaliossa” tai ”Natokeskustelu ja internet Pentinkulman sielunmaisemassa”. Toimien häikäilemättömästi – ”Per aburbta” ja samalla paljastaen mielen salat – ”Penetralia mentis.”
Älylliset arvot on myyty kaupallisille arvoille ja kirja elää kustantamojen kohdalla marginaalissa sekin. On vain pinnallista viihdekirjallisuutta suurten massojen käyttöön ja jälkiomaksujille. Teksti on suurta, lauseet lyhyitä, kustantamot suuria monikansallisia kirjapainoja. Kirjan otsikko ratkaisee mihin kategoriaan nettikirjakauppa sen myynnissään luokittelee. Viihde- ja seikkailukirjallisuutta on syytä otsikossa suosia. Taide ja filosofia eivät oikein myy. Miten sitä luet kännykkä kädessä ja autossa istuen. Aiemmin apostolikyydillä – ”Per pedes apostolorum” ja peräsuolen kautta. – ”Per rectum.”
Helsingin Sanomat on alkanut rakennella nekrologeja vielä elävistä lähinnä viihteen ammattilaisista. Kuvitteellisista kuolinilmoituksista on siten tehty osa mustaa ja mautonta mediaviihdettä siitäkin. Voiko mennä vielä alemmas? Siinä, mitä Julien Gracq vierasti, ja jota hän ei voinut enää kuoltuaan välttää tai siltä puolustautua. Venäläisen matemaatikko Grigori Perelmanin tapaan hän kieltäytyi ottamasta vastaan mitään tunnustuksia tai aikalaistensa palkintoja. Siinä ei ole mitään kummallista. Löydökset ovat kaikkien yhteisiä ja yhteisestä pääomasta ne on myös aikanaan tehty. Muu tulkinta olisi moukkamaista typeryyttä. Ikään kuin matematiikan kieli tai oma kielemme olisi muuta kuin muilta opittua ja myöhemmin eteenpäin siirrettyä. Maailmassa, jossa sosiaalityöntekijä tai juristi kilpailevat jopa riidoistamme ryöstääkseen ne itselleen ja tehden niistä elantonsa lähteen. Eletään ikään kuin oikeiden teiden kautta – ”Per vias rectas”, mutta samalla tuskallista tietä pitkin. – ”Per viam dolorosam.”
Nekrologi kuvaa elämän luettelomaisesti ja korostaa yhtä olematonta osaa joskus pitkäkin elämän koko kaaresta. Elämästä tehdään elämää pienempi kertomus. Suomalaiset ovat siinä muita kansakuntia parempia. Pystymme tiivistämään ja pelkistämään satavuotisen elämänkaaren yhteen lauseeseen mitätöiden näin ihminen ja hänen elämänsä. Ihmisen mittainen elämänkaari ja sen lukuisat kirjot ovat meille yhden asian tulkintoja. Brändi, jossa Kimi Räikkönen on kuljettaja punaisessa autossaan edustaen rahoittajiaan, ja tieteen tulisi edustaa sitä samaa maailmaa siihen lopulta myös alistuenkin. Tuhoutukoon – ”Pereat”, en halua haaskata ruokahaluani – ”Perdere nolo famen.” (Martialis).
Moniulotteisen ja -arvoisen satavuotisen elämän elänyt historioitsija, isä ja monikertainen isoisä, maantieteilijä ja maailmaa nähnyt sekä muuttanut historian tutkija, muutaman kirjan tehnyt etäinen ranskalainen ”elitisti” ei kantanut sponsoreiden tunnuksia ja piiloutui kirjailijanimensä taakse jo liki kuuden vuosikymmenen takaa. Se oli aikanaan sotien Euroopassa viisas valinta. Peltola oli puolestaan rumpuja hakkaava mies vailla menneisyyttä, elettyä elämää. Se oli hänen valintansa. Valinnat ohjaavat elämäämme ja sen onnea, ovat pitkän ja rikkaan elämän salaisuus. Tuskallista tietä pitkin – ”Per viam dolorosam.” Mutta oikeiden teiden kautta – ”Per vias rectas.”
Nekrologeissa suomalaisen elämän tyhjyys on tiivistetty eikä ihmisen elämä näyttäydy enää muuna kuin karikatyyrinä tai aforismina, luettelona saavutuksia, jotka ovat nekin vääriä, väärän ihmisen havainnoimia pelkistyksiä. Sellaisen karikatyyrin piirtäminen on mautonta ja syö elämää ja sen arvoja, on aikansa tulkki. Se on oman aikansa näköinen ja siltä on osattava piiloutua tai esitettävä sellaista roolia, jossa Julien Gracque alias Louis Poirier oli mestari. Mies, jolla oli menneisyys ja jonka suomalaiset kadottivat. Se on suomalaisuuden suurin ongelma. Sellaista kansaa totuus ja innovaatio välttele ja se löytää vain manipuloidun diffuusion. Sisukkaasti – ”Perseverando” ja esittäen kuviteltua henkilöä. – ”Persona ficta.”
Vuoden vaihteen nekrologeihin rinnakkain Helsingin Sanomiin joutuivat myös varatuomari Mikko Jokelan ja toimitusjohtaja Martta Ritvasen kuolinilmoitukset. Mikko Jokela tunnettiin Rovaniemen maalaiskunnan kunnanjohtajana ja kansanedustajana (kesk.) sekä lyhyen aikaa myös toisena sisäministerinä vuonna 1982. Toinen ministeri oli Iijoella syntynyt Matti Ahde (sd). Tunsin hyvin kaikki kolme jokivarsia kiertäen ja paikallisten ihmisten asioista neuvotellen. Ahde oli myös ensimmäinen ympäristöministerimme ja hänen aikanaan sain koskisodat omalta osaltanikin loppumaan. Martta Ritvasen taas vuodesta 1951 alkaen Kalevana Koru Oy:n toimitusjohtajana. Korukiviä Ritvanen opiskeli parin vuoden ajan professori, arkeologi Ella Kivikosken opastuksella. Kalojen täytyy uida – ”Pices natare oportet” (Petronius) – ”Taputtakaa!” – Plaudite!”
Teollisuuskouluun hän ei valitettavasti päässyt ja niinpä unelmaksi jäi myös ylioppilastutkinto. Naisjohtajan elämää vaikeutettiin aikanaan kaikin tavoin. Suomi on kiusaajien kansakuntaa ja kateus ruokkii sitä kaikkialla. Agraareissa yhteisöissä jopa enemmän kuin teollisissa. Viimeisen unelmansa suomalaisten korukivien suunnittelija ja markkinoija toteutti vuonna 1995 tuolloin 84-vuotiaana. Ikä ei ole este opiskelulle. Martta Ritvanen kuoli 97-vuotiaana ja nekrologia komisti hänen ylioppilaskuvansa. Suomen vanhin lakitettu! Laakerilehvillä seppelöity runoilija. – ”Poeta laureatus.”
Tunsin molemmat peräänantamattomat upeat henkilöt myös heikkouksineen. Mikko Jokelaan tutustuin Rovaniemellä 1970-luvulla. Hän hoiti Kemijoen rakentamisen yhteydessä 1960-luvulla maanomistajien asioita juristina. Itse jouduin selvittämään Kemijoen rakentamisen vahinkoja vuosikymmen myöhemmin. Syntyi ensin pitkät korvausriidat päättänyt Kemijoki laki ja myöhemmin Ounasjoen suojeluun johtanut Ounasjoki laki. Iijoki tutkimusten jälkeen koskiensuojelulaki Matti Ahteen aikana. Enemmän suolaa kuin kuluja – ”Plus salis quam sumptus” (Cornelius Nepos). Kalojen täytyy uida – ”Pisces natare oportet.” (Petronius).
Niiden sotien jälkeen tunsin olevani täysin palvellut sotaveteraani ja patologi altaiden tutkimusten ruhjomana vanhuksena. Kaikki inhimillinen pahuus ja vääryys oli koettu korruptiosta jatkuvaan uhkailuun ja sen hedelmät Pohjoisen jokilaaksoissa. Ei kateus ja viha ole ihmisen synkintä pahuutta, vaan sen lisäksi on kuusi muuta kuolemansyntiä ja ahneus niistä viimeinen. Niitä vuorotellen ruokkien syntyivät lait ja Ounasjoen Sirkan allaskylään Levin matkailukohde. Saareksi suunnitellusta tulikin maailman johtavia laskettelurinteitämme. Taputtakaa! – ”Plaudite!”
Nekrologi kertoo Mikon olleen puheissaan liiankin suora, sosiaalinen ja sutki K-linjalainen. Mikolta jäi muistoksi kaksikin työtodistustani. Jälkimmäinen oli Rovaniemen maalaiskunnan alueelle tehdyistä maankäytön suunnitelmista, kylätutkimuksista, tutkimusohjelmista, joissa mukana oli jo GIS ja tietokoneet sekä hyvin yksityiskohtaiset suunnittelukartastot Sveitsin malliin ja niitä parantaen. Mikko suosi innovaatioita ja luovuutta, oli utelias siinä missä Martta Ritvanenkin. Uusi viehätti ja se otettiin käyttöön eikä jahkailtu. Kiire oli oikeaa eikä tekoreippautta. Byrokratia puistatti. Paljon lakeja, huono valtio – ”Plurimae leges, pessima respublica.”
Mikko Jokela ja Martta Ritvanen elivät väärään aikaan ja väärässä paikassa. Älykkään ihmisen nokkeluus loukkasi joitakin Jokelan lähipiirissä ja ministeriys tuli kovin myöhään. Martta Ritvanen joutui tehtäväänsä miehensä kuoleman jälkeen ilman innovaatioyliopiston oppeja. Naisyrittäjällä oli monenlaista estettä ja kiusaajaa matkalla. Tuotteista 70 % meni vientiin ja omia liikkeitä löytyi niin Münchenistä kuin San Franciscostakin. Niitä kasvuyrityksiä yhteiskunta ei tukenut. Kun on menetetty rahaa, itketään aitoja kyyneleitä. – ”Ploratur lacrimis omissa pecunia veris.” (Juvenalis).
Mikko Jokela muuten totesi lehtikirjoituksen ja nekrologin mukaan, kuinka kunnat voisivat vähentää 25 000 työntekijäänsä ilman että kukaan huomaisi mitään. Sellaista ei pitäisi sanoa ääneen keskustalaisena kansanedustajana. Ei silloin eikä nyt. Mikon heikkous olivat ajattelemattomat lausahdukset leikinlaskun varjolla. Se mikä menee läpi Lapissa ja Savossa ei mene läpi Hämeessä tai Satakunnassa. Kieli on välineenä vaarallinen ilman savolaista koulutusta. On puhuttava kuulijan ehdoilla. Kuulija ei ole typerys, mutta tulkitsee aina kaiken oman kielensä ja kulttuurinsa kautta. Se ei ole typeryyttä. Sen oivaltamatta jättäminen on viisauden puutetta tai ylimielisyyttä. Nekrologin toimittaja ei saa olla ylimielinen. Se vaikuttaa lehden tilaajalukuihin heti. Vuorovaikutteisessa mediassa vainajasta ei voi kirjoittaa perättömiä ilkeyksiä tai latteuksia. Jos jotain on sanottava, sanottakoon sitten latinankielisin vertauksin. Jokainen ymmärtäköön omalla tavallaan ja varmasti silloin oikein. Aina kirjoittaja ei ole laakerilehdillä seppelöity runoilija. – ”Poeta laureatus.”
Mikko puolusti Ounasjoen suojelua. Oli paljon niitäkin poliitikkoja, jotka olivat puolustamassa suojelua julkisesti, mutta kannattivat rakentamista työryhmässämme, joka valvoi tutkimuksia. Sellaisissa tapauksissa nekrologien kirjoittaminen on vaikeampaa. Nekrologin otsikoksi ei oikein käy maininta kirjoittajaa umpikierosta mätämunasta vihjaten. Siitä mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava. Kalojen kuitenkin täytyy uida – ”Pisces natare oportet” (Petronius).
Olisiko se yksi syy nekrologien pelkistettyyn sisältöön etenkin, kun kyseessä ovat poliitikot tai läpikierot byrokraatit, politiikan palkitsemat luovat lahjakkuudet niiltä vuosilta, jolloin kulttuuri ja tiede olivat nekin politiikan läpitunkemia? Jokela ja Ritvanen olivat oman aikansa suorapuheisia ja älykkäitä tekijöitä. Sellaisen ihmisen karisman aistii kohdatessaan. Nekrologeissa se ei näy oikein edes rivien välistä. Miksei se ollut otsikossa? Ilmiö kun on niin harvinaista Suomessa. Koska tekoäly ottaa ja hoitaa nämä vaikeimmat ilmiöt ja käyttää apunaan viisauksia, jotka on latinaksi taltioitu? Jälkeen Kristuksen syntymän. – ”Post Cristum natum.”