Menneen ajan jouluja muistellen – tuomiosunnuntaina 2024
Paluu jouluun vuonna 2008
Rahvaanlatinaa ja kielen ruoskaniskut. – ”Lingua Romana rustica” – ”Linguae verbera” (Horatius).
Palaan kirjoituksissani lähihistoriaan ja käynnistän sen joulusta 2008. Kuka muistaa tuon vuoden vain vajaan parin vuosikymmenen takaa? Miten tuo joulunaika silloin mahtoi poiketa elämästä ja ajastamme tänään vuonna 2024? Onko lisänä muuta kuin sota Euroopassa, tuhat päivää tuonelassa Venäjän rajalla, Ukrainassa? Onko jotain valoisampaa muisteltavaa lapsillemme joulunajasta tänään ja miten sitä voisi vertailla algoritmeinemme joulunaikaan vuonna 2008? Kuka muistaa tuon ajan presidenttimme ja hallituksen, pääministerin ja puolueet oppositiossa? Entä miten mahdoimme hoitaa omaa talouttamme tuolloin vuonna 2008? Kirjoitin tuolloin kirjani ”Arctic Babylon 2011. Apogryfiset ennusteet.” Tuossa kirjassa ennustettiin vuoden 2011 tapahtumat. Hyvissä ajoin, sillä kirja oli kirjoitettu jo 1970-luvulla mutta jäi julkaisematta kustantajan konkurssin seurauksena. Ne ovat minulla vielä tänään toki tallella. Kyse ei ole noituudesta.
Edellisenä vuonna olin kirjoittanut ekologisesta klusterista ja innovaatiopolitiikasta sekä klusteritaiteen ja taiteen klusterin manifestin vuonna 2005. Olin juuri jäänyt eläkkeelle MTT:n ja nykyisen Luken palvelusta, mutta jatkoin kirjailijana hakien uutta kustantajaa ja tapaa kirjoittaa muillekin kuin suomalaisille. Hämeessä edelleen aikaani viettäen. Sukuni omistama kirjapaino Itä-Savossa oli myyty Toppisten suvulle mutta muutettu ensin digiaikaan jo 1980-luvun alussa. Ensimmäisenä Suomessa. Helsingin Sanomat seurasi mutta vasta pari vuosikymmentä myöhemmin. Se jopa pilkkasi Savonlinnassa julkaistun lehden digiajan ilmiötä. Toki se pilkkasi myös MTT:n agronettia ja omaa agropolis strategiaani. Se levisi maailmalle. Mutta ei Hesarin toimesta ensinkään, päinvastoin. Sen museaalisessa maisemassa ja piilossa kaikesta muusta maailman menosta lehmät soittelivat pilapiirroksissa kännykällä toisilleen. Nokian tarinasta oli tulossa siitäkin loppu. Kaikkea tätä olin seurannut aiemmin globaalia maailmaa tutkijana ja opettajana kiertäen, ”Europen rivers network” ja ”Sustainable China” olivat globaaleja ohjelmia, joita johdin. Näille tutkimusohjelmille rahoitusta hakien ja globaalisti sitä yhteisiin hankkeisiin käyttäen. Ekologisista yrittäjistä kirjoittaen ja kestävästä kehityksestä saarnaten.
Näin siis jouluna 2008 sanaakaan tuolloin kirjoituksestani vaihtaen:
maanantai 15. joulukuuta 2008
Joulun kulutusjuhlaan
Kollektiiviseen itsekritiikkiin
Kustantaja Pekka Mäkelä valmistelee väitöskirjaansa uudesta kulutusteoriasta. Siinä hän paneutuu vaihtoehtoiseen kasvupolitiikkaan. Nykyinen meno kun tahtoo tulla aivan liian korkeaksi luonnon kestävyydelle, ihmiselle itselleen ja hänen ihmissuhteilleen, yhteisöille ja työnteon motiiville.
Mitä sitten on tapahtumassa?
Luokittelisin ongelmat kolmeen koriin.
Ensimmäiseen näyttävät kasautuvan ekologiset ongelmat, joista otamme esille aina yhden kerrallaan ja nykyisin ilmastomuutoksen. Samalla jätämme muut ongelmat käsittelemättä ja ekologinen ajattelumme harhautuu pienten asiain politiikaksi. Puhumme muutamasta harvasta tapauksesta ja alamme “säästää” ajattelematta onko sillä merkitystä varsinaisessa ekologisessa kierrossa. Siellä kun kiertää materian ja energian lisäksi myös ihminen ja hänen tarpeensa. Ihminen ei ole irrallinen olento luonnosta ja sen kierrosta.
Teemme rasittavia päätöksiä olemattomista säästöistämme ulkopuolella sellaisen luonnon kiertoon liittyvän kokonaisuuden, josta meitä tulisi nyt valistaa. Olemme siirtymässä takaisin luonnonvarojen politiikkaan ja sen hallintaan, ei vain kierrätyksessä, vaan koko ihmis- ja yhteiskuntanäkemyksessämme. Tämä edellyttää koko perinteisen talousteorian ja yhteiskuntamme mallin uudelleenpohdintaa. Jotta tämä onnistuisi, joudumme kiirehtimään ihmiskäsityksemme uudelleenarviointia. Tästä on toki jo orastavia merkkejä.
Yhden ideologian politiikkaa
Olemme eläneet yli varojemme muuttamalla ihminen pelkästään kuluttajaksi. Jatkuva kasvu ja kulutus pyörittävät talouden rattaita, väitämme tai meille kerrotaan. Tästä dogmista syntyy hyväksytty egoistinen hyödyn tavoittelu kuluttajana, mutta myös itsekin moittimamme aikamme narsistinen ideologia. Taloutta kasvattamalla yritys sidosryhmineen tuottaa yleistä hyvinvointia, koska juuri tämän kasvun seurauksena jaettavaa jää entistä enemmän. Osansa tästä saa valtio verotulojen kasvuna. Ja tähän tämä yrityksen yhteiskuntavastuu on yleensä päättynytkin. Valtiovallan tehtävä on ollut hoitaa yhteisen hyvän jakoperusta ja tukea kulutuskysynnän jatkuvuutta, jotta tämä jakoperusta olisi mahdollista taloudellisesti hoitaa. Mitään muuta hyvältä politiikalta ei ole edes odotettu.
Syntyi käsite vapaasta ihmisestä, jossa ihminen vapautui luonnon, mutta myös yhteiskunnan asettamista rajoituksista. Valinnanvapautta oli oltava etenkin vapaasti
kasvavilla tavaramarkkinoilla ja muu vapaus kasvoi tämän rinnalla.
Vapauden hintana vieraantuminen
Kehityksen negatiivisena tuloksena ihminen alkoi vieraantua omista kättensä töistä, luonnosta, kanssaihmisistä ja lopulta myös itsestään. Näistäkin kun tuli vapaata kauppatavaraa ihmissuhdemarkkinoilla, rakkausmarkkinoilla, tavassa käyttää aikaamme ja aivojamme niitä tolkuttomasti rasittaen. Ensimmäiset merkit näistä hätähuudoista syntyivät juuri ihmissuhteitten suunnalla, mielenterveyshäiriöinä, mutta nyt myös aivojen kyvyssä toimia ylirasitettuina.
Ne eivät toimikaan kuten tietokoneen muisti, vaan ovat oikeasti koko ajan rasitettuina ja lopulta omituisten harhojen ja mielialasairauksien uuvuttamia. Niitä ei voi hoitaa vain lääkkeillä tai päihteillä. Vapaudesta kuluttaa ja olla “itsenäinen” alettiin maksaa liian kovaa hintaa, eikä meillä ole terveydenhuollon suunnalla mahdollisuutta lunastaa jatkossa tällaisia laskuja. Vapauden hintana ei voi olla tolkuttoman pitkät työpäivät, rasitetut aivot ja menetetyt ihmissuhteet sekä oma terveys. Motiivi jatkuvaan kulutukseen ja kasvuun alkoi horjua.
Luonnosta irtautunut ihmiskäsitys
Toiseen koriin näyttävät kasautuvan yhteiskuntajärjestelmän kasautuvat kriisit. Se millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää perustuu alun perin ihmiskäsitykseemme, mutta myös käsitykseemme luonnosta ja osuudestamme kaikessa tässä yhteisessä kierrossa. Jostakin syystä olemme viime vuosikymmenet keskittyneet sellaiseen ihmiskäsitykseen, jota ohjaa yksilön vapautumisen menestystarina. Siihen rakentuu myös yhteiskuntamallimme ja suhde luontoon, joka ei jaksa kantaa tätä ihmiskäsitystä. Ihmis- ja luontokäsityksemme ovat irtautuneet toisistaan.
On syntynyt epävakaa tila, jossa ajatus jatkuvasta kulutuksesta ja sen tuomasta kasvusta hyvinvoinnin lisääjänä olisi ikiliikkujana toteutettava Sampomme. Mäkelä kuvaa tämän epävakaana “prekaari” tilana, jossa mukana ovat kaikki tasot alkaen yrityksistä työntekijöineen, kotitalouksista, mutta myös yhteiskunnan eri tasojen toimintakentät (HS 13.12). Itse kuvasin tämän vielä dramaattisemmin ja tavalla, jossa valta on jo siirtynyt epävakaan tilan aiheuttaneilta instituutioilta ja yrityksiltä webympäristön vapaalle “kellunnalle” ja käytännössä sen edustamalle innovaatioympäristölle ja uusille “instituutioille”, uusyhteisöllisyydelle ja uudelle organisaatiotasolle. Kansalaisyhteiskunta on siitä toistaiseksi ainut käytettävissä oleva termi yhdessä kansalaismedian (blogit ym.) kanssa. Se ei tarkoita toki samaa kuin webympäristö tai internet. Muutos näytti tapahtuneen jo vuoden 2007 alussa, jolloin esim. blogistien määrä ylitti reilusti 30 miljoonan rajan (Matti Luostarinen 2007, ss. 415–481 www.mtt.fi/met/pdf/met102.pdf)
Vain yksi malli elvytykseen – sama parantaa saman
Kolmantena korina mukaan tulee ideologinen painolasti, jossa oletetaan valtiovallan puuttuvan laman elvytyskeinona juuri kulutukseen turvaamalla jatkuva kasvava ostovoima. On siis houkuteltava kansalaiset kuluttamaan, jotta työllisyys ja sitä ruokkiva talouskasvu jatkuisivat. Mitään muuta lääkettä ei ole edes esitetty.
Kuluttaja kuitenkin maksaa niin ilmastopaketin kuin muutkin ympäristörasitteet omasta kukkarostaan. Me näemme ne vaikkapa kasvavana sähkölaskuna. Samalla työn epävarmuus on kasvamassa sekin, eikä kaikilla mene kovin hyvin myöskään henkilökohtaisella tasolla tai ihmissuhteissaan. Jatkuva ikiliikkuja ei näytäkään toteuttavan yksilön vapauden sitä illuusiota, jossa kulutus oli kaiken käynnissä pitävä viisaus.
Niinpä vaikka valtioiden elvytystoimet jatkossa onnistuvatkin, se on todennäköisesti vain tilapäinen onnistuminen, eikä paluutta globaalista kriisistä vanhalle kasvu-uralle enää ole. Suomessa nämä vakavat varoitukset antoi ensimmäisten joukossa Rkp:n entinen puheenjohtaja Taxell. Kriisi on syvempi kuin 1990-luvun alussa, ja lamasta paluu ei tapahdukaan kuten olemme olettaneet. Paluuta vanhaan ei edes ole globaalissa, aiemmin kokemattomassamme taantumassa.
Tähän uuteen tilanteeseen tullaan kahden eri prosessin kautta. Ensimmäinen liittyy reaalitalouteen, jossa odotukset ja todellisuus etääntyvät toisistaan liian kauas. Tähän on puututtu myös tutkimuksessani webyhteisöjen toiminnasta blogosfäärissä. Kiina ja Aasia eivät voi sitä pelastaa. Toinen lähtee kuluttajista eli meistä ihmistä itsestämme. Myös tämä muutos näkyy webyhteisöjen käyttäytymisessä. Pidämme nykyistä kapeaa ihmiskäsitystämme ja kulutukseen perustuvaa taloutta liian stressaavana. Se on maksanut meille luonnon, ihmissuhteet ja lopulta oman terveytemme. Sellainen ei enää palauta elvytystoimien luottamusta kuluttajaan tai työntekijään, joka on työtön ja sairas samaan aikaan, eikä hänellä ole tervettä hoitajaakaan.
Mikä sitten avuksi?
Koko talousjärjestelmämme ja sitä palvelevat puolueet tai ideologiat on rakennettu jatkuvan kasvun politiikan varaan. Kukaan ei uskalla asettua ostovoiman käyttötapojen kriittiseksi tarkkailijaksi. Vuoden 2008 tieteentekijäksi nostettu Pertti Rannikko on puhumassa uudesta luonnonvarapolitiikan noususta (HS 13.12). Samalla hän kuitenkin hylkää ajatuksen kriittisestä tutkimuksesta yliopistoissa, eikä usko yliopistojen ottavan johtavaa roolia, vaan ne jäävät kokonaan ulos yhteiskunnallisesta keskustelusta ja keskittyvät vain uuden rahan hankintaan ja tieteellisten julkaisujensa laskentaan. “Kokeneimpienkin tutkijoiden aika kuluu laitosten uudistamisessa ja arviointi- ja laatuaskareissa” kritisoi Rannikko.
Joensuussa korpisosiologina asustava Rannikko on oikeassa. Yliopiston uskottavuus on romahtanut ja kriittinen tutkimus ja yhteiskunnallinen keskustelu on siirtynyt kansalaisyhteiskunnan piiriin ja uusmediaan jo pari vuotta takaperin myös meillä Suomessa. Sitä käydään netissä, blogeissamme ja ulkopuolella perinteisten instituutioittemme, jotka ovat kiinni vanhassa ideologisessa kasvu-ura ihmiskäsityksessään ja uraputkessaan myös tieteen tekijöinä. Me menetämme näin kokonaisen vuosikymmenen (Luostarinen 2019: Menetetty vuosikymmen. Vuosituhannen toisen vuosikymmenen essee- ja blogikokoelma 2010-2019).
Suomessa kriisiytyminen näyttäisikin käynnistyvän juuri opetusministeriöstämme. Sen taakkana on nuorten ja lasten kasvatus sekä oireet, joista koulumurhat ovat vain jäävuoren huippua. Pirstaleisen ihmisnäkemyksen kokoaminen ei onnistu vain yhden sektorihallinnon avulla saturoituneessa keskushallinnossamme. Meiltä puuttuu sellainen kokonaisnäkemys, jonka tutkimus webyhteisössä paljasti blogosfäärin yhteisöjen tai ryhmien globaalina tilana ja sen dynamiikkana (Luostarinen 2007. Webympäristö tutkimuksen ja tiedottamisen haasteena. Blogs and innovation processeses in the Web environment. Agrifood Research Finland. 558p verkkojulkaisuna (kuvitettu=). Jatkona syntyi vuonna 2008 kirjani ”Arctic Babylon 2011. Apogryfiset ennusteet.” Julkaisijana luostarilaitoksen juurille syntynyt tuhatvuotinen kaupunki Saksassa (BoD).
Sen syntympäivää vietetään 10.07. Oma syntympäiväni on 10.07. 1951. Nykyisin ko. kustantaja on Saksan suurin ja löytyy myös Hampurista. Teknologia on uusinta robotiikkaa ja algoritmejamme. Voit tilata sieltä kirjani tai vaikkapa Amazonin kautta ja kirja kannetaan heti kotiisi. Turhaa metsiä haaskaavaa bulkkituotantoa ei enää synny. Ei ole syntynyt vuosikymmeniin. BoD:n kustantamon tapaat nyt myös Helsingistä. Tämäkin teksti siirtyy sähköisen muotoon, mutta myös vuoden 2025 ensimmäisen kirjani artikkeleiden joukkoon. On hyvä tuntea se polku, jota kautta modernit ilmiöt ovat syntyneet ja myös Suomesta algoritmeineen seuraten. Olemme hyvässä seurassa. Reaaliaikaisessa mutta samalla perinteistä kirjallisuutta tukien.
Mistä sitten keskustelemme?
Oleellisin kysymys liittyy luonnon kiertoon, ei tapaamme säästää yhdessä kulutuksemme osassa. Yhteiskunta, jossa ihminen on osa kiertoa, kultusta ei voi ottaa irti luonnon omasta tavasta toimia. Tämä koskee sekä luonnonvaroja, materiaa että energiaa. Muu tapa toimia on egoistista, ihmiskäsitys liian ihmiskeskeinen ja naurettavan turhamainen.
Toinen kori liittyy tapaamme mieltää työ ja organisaatiot yleensä. Ne eivät voi jakautua sellaisiin erillisiin sektoreihin, jotka eivät palvele luonnonvarojen tapaa kiertää ja toimia siinä ekologisessa kokonaisuudessa, jossa kulutus tapahtuu. Tähän kytkeytyy samalla keskustelijoiden omat verkostot ja niiden webympäristöluonne. Se ei ole alkuunkaan sama kuin perinteinen innovaatioprosessi ja sen diffuusiot (leviäminen). Tämän oivaltaminen on vienyt kohtuuttoman kauan reaalitaloudessa. Se oli tärkein finanssikriisin syy ja sen todellinen tausta globaalina prosessina.
Kolmas kori kohdistuu ihmiseen itseensä ja hänen sosiaaliseen toimintaympäristöönsä. Enää ei riitä pelkkä käyttötapojemme kriittinen tarkastelu. Valtiokoneiston ja tuottajapuolen on otettava johtava asema tämän oivaltamisessa tai sekin siirtyy kokonaan kuluttajien itsensä hoidettavaksi ja riskinä on irtautuminen vanhasta rakenteesta ja sen kapeasta ideologiasta hyvin pirstaleiseksi politiikaksi. Juuri tuolla suunnalla, kansalaisyhteiskunnan yksilöiden kollektiivisissa verkostoissa, on edessä itsekritiikin paikka ja uusien innovaatioiden haku kohdistuu juuri tähän osaan yhteiskuntakokonaisuuttamme. Palaamme tähän viimeistään vuoden 2025 alussa. Kirjassa, jonka otsikko liittyy vuonna 2024 julkaistuihin seitsemään kirjaani. Ne löytyvät myös kotisivultani sähköisinä ja aina ensimmäisenä lukijoilleni ilmaiseksi. Ovat löytyneet jo vuosikymmenet. www.clusterart.org