Päänuppeja laskevat kamreerit
Helsingin Sanomien päätoimittaja on vihainen. Hän kertoo kuinka Suomi on pudonnut palveluyhteiskuntana Mongolian tasolle (HS 26.11). Kuinka Mongoliassa tästä loukkaannutaan, jää varmaan lukematta. Syy otsikkoon on digitaalisessa palveluyhteiskunnan tietotekniikan käytössä, jossa olimme maailman huippua sen insinöörityönä. Sen sijaan tämän innovatiivisen osaamisen käyttö palvelualoilla ja julkisessa hallinnossa, niin valtion kuin kuntien toimesta, on romahtanut sijaluvulle 20, kun muut Pohjoismaat ja Viro ovat aivan kärjen tuntumassa.
Miksi näin on käynyt, lehti kirjaa syyksi valtion hallinnon kamreerimaisen päänuppien laskun, jossa energia on mennyt säästötoimien tolkuttomaan hakemiseen, sen sijaan että olisi paneuduttu kehitystyöhön, oli laitos mikä tahansa. Nyt ei enää riitä uuden kehitystä ohjaavan konsernijohdon nimeäminen, vaan koko hallinnon ajattelutapa ja asenteet on saatava muuttumaan, kirjoittaa lehti ja toistaen sen vielä useampaan kertaan.
Tehtaan savun sumentamat silmät
Suomalaisen yhteiskunnan patoutuvista ongelmista kertoo Teija Sutisen (HS 26.11) havainto, jossa johdon, poliittisen eliitin, tapa hahmottaa työ on kuin sarjakuvista hankittua. Olli Orava ei tee enää sellaista työtä kuin takavuosina ja uuteen työhön on jätetty kokonaan panostamatta, jossa vallitsevaa on pätkätyö, korkea koulutus, pitkät työpäivät “key account manager” tehtävissä. Suomen yliopistomaailma on kerta kaikkiaan innovaatiojärjestelmineen vanhahtava ja sisäänpäin lämpiävä. Vanha tietoyhteiskunta on enää vain myytti, pääomat pakenevat maasta, työ on muutoksessa ja vain puheet ovat vanhoja, eilisiä.
Vanha virsi
Kuopion ja Itä-Suomen yliopistot puolustautuvat kertoen, kuinka Turussa on laskettu väärin heidän sijoituksensa ja osaaminen, joka kansainvälisissä mittauksissa on sentään 300-500 välimailla yliopistojen joukossa, ylhäältä alaspäin laskien. Tieteenteon ongelma ei olekaan määrässä vaan laadussa, jossa voidaan menestyä muuttamalla mittaustapoja, kertovat rehtorit (HS 26.11). Samoin vastasi vuosi sitten Oulun yliopiston rehtori vastaavaan tutkimukseen pitäen Turun yliopiston kansallista tutkimusta turhana ja virheellisenä. Kansainvälinen mittaus toi sentään yliopistolle sijaluvun 300 ja vähän yli. Siihen voi olla hyvinkin tyytyväinen nyt, kun Turusta saatiin sentään kelvollinen sijoitus humanisteille, joita yliopistossa ei ennen tiedetty olevan palkkalistoilla lainkaan.
Hetkessä rapautuva prosessi
Takavuosien yliopiston läpikäyneistä alle prosentti teki väitöskirjan ja jonkinmoisen tieteellisen artikkelin. Nykyisin niitä tulee toki kymmenkertainen määrä. Yli 90 % ei kuitenkaan julkaise yliopistossa koskaan eikä mitään, vaan siirtyy akateemisiin tehtäviin lääkäreinä, tuomareina, yrittäjinä, opettajina, hallinnollisiin töihin jne. Tieteen teon näkökulmasta koko prosessi tutkimuksessa jää heille toki vieraaksi. Tutkimuslaitos, joka tekee ammatikseen tiedettä ja sen sovelluksia, joutuu kouluttamaan väitelleet pääsääntöisesti uudelleen jo yksinomaan uusien välineiden käytössä. Jos niiden uusimisessa ja käyttäjissä aletaan tinkiä, koko prosessi rapautuu hetkessä kansainvälisen kilpailun läähättävässä juoksussa. Kehitystyö unohtuu kamreerimaiseen puuhasteluun, kuten Helsingin Sanomat kirjoittaa vihaisesti Suomen romahdusta vajaan vuosikymmenen aikana.
Professori on opettaja
Professorin (=opettajan) tehtävä on ensisijaisesti opiskelijamassojen ohjaamista ja samalla oman ammattitaidon ylläpitämistä. Se tahtoo joskus kamreereilta unohtua hallinnollisten tehtävien ohella ja rahan hankkijana tieteelleen ja laitoksen fasiliteetin ylläpidoksi. Suomalaisen yliopiston mittaaminen tieteen tekijänä on melkoisen marginaalinen osa yliopiston arkea, ja sitä korostettaessa parhaat opettajat siirretään tekemään sellaista työtä, jossa virkamiesten mittatikut laskevat suoritteitaan ymmärtämättä, ettei yli 90 % julkaise koskaan yhtään mitään ja samat henkilöt työskentelevät useissa tiedekunnissa, yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa samaan aikaan.
Kun säätötoimia tulee, punniten julkaisujen määrää, ei laatua, rapautuu niin tiede kuin perustehtävä opetuksessa. Laatu on mahdollista mitata vasta vuosikymmenten kuluttua, jolloin perustieteen paikka on löytänyt itsensä myös soveltavissa kehittämistehtävissä. Nobelit jaetaan tieteessä pääsääntöisesti vuosikymmenten kuluttua löydöksistä. Mittatikkutiedettä ei ole olemassakaan ja sellaiset kuvitelmat ovat hirvittävä väärinkäsitys byrokraateilta, tiedettä tuntemattomilta kamreereilta.
Pahat ja ilkeät toimittajat
Kirsi Seppänen kirjoittaa (HS 26.11) kuinka lehdet sahaavat valinnoillaan omaa oksaansa ja tarkoittaa negatiivisuutta ja mässäilyä ikävillä jutuilla, väkivaltauutisilla. Taustoitus puuttuu ja laadusta tingitään, internetiä syytetään, kirjoittaa toimittaja Seppälä.
Sofi Oksanen kertoo kuinka toimittajat parveilivat Tanskassa hänen ympärillään ja kamerat kuvasivat kolme päivää. Hänen sanomakseen leikattiin sellaista, jota hän ei olisi toki halunnut. Suomalaiset miehet eivät olekaan aggressiivisia naisten hakkaajia ja juoppouteen taipuvaisia. Mainintakin audi-mieheltä suomalaisessa mediassa naista humoristisesti autoon verraten johti Suomessa uran loppumiseen myyntimiehenä. Senkö Sofi Oksanen halusi välittää Tanskassa? Vai olisiko kuulunut kertoa innovaatiorakenteiden rapautumisesta? Entäpä jos olisi pysynyt omassa kirjallisessa tuotannossaan, suutarina lestissään?
Uusi “literary thriller” genre
Miten kävisi jos audi-mies puhuisi Tanskassa naisesta juoppouteen taipuvaisena ja lapsia väkivalloin kohtelevana, jossa vierasta kotia hakee noin yksi ikäluokka lapsistamme parhaillaankin. Suomen Kuvalehdessä päätoimittaja voi nuo luvut vielä kirjata lasten oikeuksien päivinä, mutta ei sentään Tankassa.
Media tekee ilkeitä ja epämiellyttäviä juttuja, yllättää myös fiktiivisen kirjailijan, jonka “literary thriller” saa uuden genren myötäillen käsitteitä “commercial fiction” ja “literary fiction” (ks. Sofi Oksanen HS 25.11). Finlandiapalkitun on osattava myydä vaikka maansa saadakseen kirjansa kaupaksi Ambos Atos kustantajansa kautta Hollannissa. Erno Paasilinnan kertoi juovuksissa takavuosina kuinka Suomessa on maailman tyhmin kansa Virossa vieraillessaan. Se sopinee samaan “literary thriller” genreen.
Se genre löysi paikkansa Suomessa nopeammmin kuin Sofi Oksanen itse aavistikaan artikkelia kirjoittaessaan. Suomi on diffuusinen maa ja omaksuu hetkessä uudet symboli-innovaatiot. ”Literary thriller” on sama kuin toimittajan väärin ymmärtämä kirjailija. ”Political fiction” taas Maunio Koiviston aikanaan pohtima toimittajan väärin ymmärtämä poliitikko, mutta ei enää sama kuin Lipposen lanseeraama ”kaunamedia”. Se on jo lähellä käsitettä ”commercial fiction”, mutta josta jalostettuna voi hyvinkin tulla myös ”political thriller”.
Viinan tuoksuisia juttuja
Sama lehti kertoo suomalaisten alkoholin kulutuksen nousseen Euroopan kärkeen ja vain irlantilaiset ovat suomalaisten rinnalla humalhakuisessa juomisessa (26 %). Välimeren alueella vastaava luku on vain parin prosentin luokkaa, ja sielläkin kulutetaan kohtuullisen runsaasti etanolia rypälemehuna tai sen tisleenä. Koko Eurooppa näyttäisi olevan nyt varpaillaan alkoholin kulutuksensa kanssa siinä missä Yhdysvallat ja Kiina hiilidioksidi päästöineen kohta Kööpenhaminassa. Tämän kilpajuoksun Yhdysvallat voittaa ja Obama voi hakea hyvillä mielin Nobelin viipymättä Kööpenhamissa yhtä päivää kauemmin matkalla Oslon juhlallisuuksiin. Ne ohittavat mennen tullen Kööpenhaminan kokoustamiset ja Obama vie mediapisteet. Kun palkintoja jaettiin, Oslossa tämä osattiin toki laskea.
Suomalainen mäkihyppääjä Harri Olli selittelee Matti Nykäsen tapaan kihlattunsa kanssa käymäänsä äänekästä riitaa ja alkoholiongelmaansa siipi maassa ja masentuneena. Onneksi meillä on Janne Ahosen tasoinen mäkimies ja ihminen. Tulevan talven mäkikisoja seuratessa mieleen tulee takavuosien TV-sarja ”Veijareita ja pyhimyksiä”. Nimeä käytettiin takavuosina myös vennamolaisten ja kristillisten vaaliliitosta. Nyt ei saisi enää selvää kumpi tarkoittaa kumpaa. Katolinen Timo Soini kun on jotenkin uskottavampi kuin kiväärin kanssa kulkeva kristillisten puheenjohtaja konservatiivi vihreänä.
Suomalainen kertomus
Jokeripomo Harkimo sanoo irti ehkä kansainvälisesti arvostetuimman ja eniten meille mitaleja hankkineen valmentajansa Arajärven. Samaan aikaan Ilppo Aaltonen kertoo lehdessän (FL 26.11) millainen on oikeasti narsistinen johtaja ja ihminen lainaamalla Herlinistä kertovaa kohuelämänkertaa. Kyseessä oli sensitiivinen ihmisten hurmaaja, vahva ja voimakas, nokkela ja syvällinen, itsetietoinen ja suulas, mutta samaan aikaan ujo ja arka, itseensä tyytymätön, heikolla itsetunnolla varustettu, loputtomaan pätemiseen pyrkivä reppana, jonka ongelmana Suomessa on lopulta kaiken kaatava ja alleen huuhtova juopottelu. Sopii miltei keneen tahansa tuntemaani suomalaiseen mieheen.
Kun tällaiset herlinit ja jokeripomot kohtaavat vaikeuksia, syntyy ristiriitoja, joita normaali ihminen pakenee, mutta joita kohden nämä onnettomat narsistit kulkevat ja saavat aikaan ihmeitä, jossa voittaminen on ruhtinaan elämän peruspääomaa Machiavellia lainaten. On opittava tekemään vääryyttä ja käyttämään moraalitonta sieluaan aina tarpeen mukaan, kuvaa Aaltonen juoppoa suomalaista työssään maailmaa ympärillään samalla muuttaen. Itsetuhoisat vietit ja sensitiivinen hurmaajan sielu kulkevat usein käsi kädessä, mutta ei toki välttämättä juopotellen ja aivonsa siten pilaten. Machiavellin ruhtinas ei ole aivan oikea rinnastus luovaan innovaatioon ja sen kokemiseen rinnan sadistisen julmurin ja persoonallisuushäiriöiden kanssa. Häiriintyneeseen narsismiin ei luovuutta tulisi liittää lainkaan, kaikkein vähiten myyvään henkilöhistoriaan ja fiktiiviseen kirjaan. Se kuuluu kirjallisuudessa luokkaan ”commercial fiction”.
Uutinen ei voi olla arjen kuvausta
Median tapa kuvata huippuja, poikkeavia ilmiöitä, maan tapaa muuttavia, tehdä uutinen arkipäivästä, jopa pelottavasta sikalasta nyt ruotsalaisten tapaan järkyttäen, on ainut tapa tehdä uutinen. Jos uutinen olisi arkielämän kuvaus, normaalin ihmisen työpäivä arkista sarkaansa kyntäen, sen uutisarvo olisi olematon ja sellaisesta kertominen lopettaisi median, minkä tahansa hengen tuotteen, virkamiesmäisenä ja tiedotteena, joka palvelee kulloinkin vallalla olevaa ja paikallaan pysyvää korporatiivista rakennetta ja sen loistoa, konventionaalista maailmaamme, yliopistoa ja sen ihanteita dogmein ja teorioin viitoitettuna. Uutinen ja sen otsikko kärjistää, ei latista.
Poikkeavia persoonallisuuksia
Tässä Herlinien suku toimi poikkeavasti antaessaan julkaista henkilökuvan, joka ei ole pelkästään valheellinen ja sankarmyyttiä herooisesti palvova ja rakentava koruteos. Se pyrkii jäljittämään sellaista totuutta, jossa tiede parhaimmillaan tuottaa löydöksensä, ja jota kukaan ei halua aluksi hyväksyä. Psykoanalyytikko Tor Björn Hägglund kertoo narsismistaan kuvaavassa kirjassa, kuinka yliopisto tuskin voisi edes sietää sellaista persoonallisuutta, joka tuottaa oikeasti luovaa, innovatiivista tiedettä jäykän konventionaalisessa, hierarkisessa ja usein narsistisen johtajan hoitamassa ympäristössä, omaa Machiavellin maailmaansa pönkittäen. Tämä sama koskee mäkihyppääjiä ja jääkiekkojoukkueita, niiden johtajia ja omistajia, valtion hallinnon laitoksia ja kuntiamme, joissa on mukana myös suuria persoonallisuuksia, ei vain tasapäisiä oman sarkansa kyntäjiä. Juuri tähän epäkohtaan Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan puuttui ja pyrki ravistelemaan maata hereille toistaen sen useampaan kertaan.
Tasapäistävä ja torkkuva maa, byrokraattinen tapa toimia kuten takavuosien kamreeri, ei tuota mitään edes uutiseksi kelvollista tekemättä sitä keinotekoisesti. Tämä on suomalaisen median ongelma marraskuun sateissa, kun mitään ei tapahdu ja uutinen on tehtävä Sofi Oksasen sanomasta itsestäänselvyydestä, jonka hän sitten myöhemmin vielä mitätöi, tehden siitä tätä kautta uutisen.