Sosiaaliset luokat, ihon väri, sukupuoli ja monet muut mukanamme kulkevat identiteettimme kulttuuriset tai sosioekonomiset taustat ovat muuttumattomia. Sen sijaan ikä on koko ajan meillä kaikilla muuttuva parametri, sen tutkiminen on kiintoisaa juuri sen jatkuvan kumuloitumisen, kasaantumisen seurauksena. Jokainen meistä kokee sen kohdallaan eikä pääse siltä karkuun, kohtaa ikääntymisen silmästä silmään.
Elastinen yhteiskunta
Ikä vie meidät historiaan tai tulevaan, aikaan ja sen vaikutukseen oman identiteettimme perustana. Se vaihtuu koko ajan, ei ole sama läpi elämän. Vielä hetki takaperin iän lisääminen oli myönteinen tavoite siinä missä teknologian kehittäminen ja ihmisen elämän helpottaminen. Kun sitten nämä tavoitteet savutettiin, iästä tulikin rasite, vanhuksia olikin liikaa ja vuosien varrella kumuloitunut tietovaranto ei ollutkaan enää arvossaan. Eläkeikää oli nostettava, vaikka moni oli aloittanut työelämänsä jo 15 -vuotiaana ja sen haluttiin nyt jatkuvan hamaan hautaan saakka. Ja lopulta tulee se juna, joka vie pahimmankin kyttyrän.
Päivittäin saa kuulla kuinka omalle ajallemme on annettu uusi nimi ja viimeisin kuulemani liittyi postmodernin ja sen jälkeisen ajan korvaamisella vaikkapa joustavalla tai muuten vain muovailtavalla ajalla. Ajasta ja sen etenemisestä, kronologisesta ikääntymisestä, on tullut haaste monelle tutkijalle. Vanheneva yhteiskunta onkin nyt ongelma, ei niinkään mahdollisuus ja päämäärä, johon olemme tietoisesti myös pyrkineet. Kun jotain saavutetaan yhteisesti, se ei enää tunnu miltään ja se mitätöidään. Siitä tulee ongelma, kuten teollistuneesta yhteiskunnasta ja sen monista jälkiteollisista haasteistamme. Elämme elastisen yhteiskunnan ongelmakeskeistä aikaa. Tässä nuoret kohtaavat uuden reaaliaikaisen maailman ja ratkaisevat ongelmia ikään kuin hetken mielijohteesta tässä ja nyt elämässä.
Nuorelle ”minulle tässä ja nyt” -käsite ei ole niinkään egoistinen ja itsekäs kuin reaaliaikaisen virtuaalimaailman tuote. Jos palaute on kielteinen, sitä ei voi siirtä aiemman elämänkokemuksen tuomaan positiiviseen elämänvirtaan ja sen palkitseviin kokemuksiin, neutraloida syntynyttä pahaa oloa, toisin kuin varttunut ja erilaisessa yhteiskunnassa nuoruutensa viettänyt aikuinen.
Näin poisitiivisia ”kiksejä” on saatava reaaliaikaisesti ja koko ajan tai työelämästä ja arjesta tulee raskasta pätkätöineen sekä ilman lomia. Syntyy syvän masennuksen kierre ja lopulta romahdus. Suuri osa alle 30 -vuotista nuorista naisista on kokenut jo tämän traumaattisen elämänvaiheen ja melkoinen osa myös nuorista miehistämme. Päihteet sen hoitajana ovat petollinen keino, mutta monelle ainut omassa sosiaalisessa ympäristössä. Elämä ja maailmankuva muotoutuu lähiyhteisön oloiseksi, on sitä miltä se näyttää ja tarjoaa nuorelle. Se on kokonan toinen 2000-luvulla kuin 1970- ja 1980-luvun korporatiivinen maailmamme oli, saati sodan jälkeinen kokemus kasvaa aikuiseksi suurten ikäluokkien edustajana.
Uudessa elastisessa virtuaalimaailman yhteiskunnassa, dynaamisessa ajassamme, molemmat – nuoret ja vanhuksemme – toimivat kuitenkin periaatteessa samalla tavalla yksin joudutuaan, elävät ikään kuin ”löysässä hirressä” rimpuillen, jossa lähimuisti ja sen palkitsevuus ei auta tulevan hahmottamisessa joutumatta uuden media-ajan esittelemään ”tässä ja nyt” -kaaokseen. Hetken ongelmia, reaaliaikaisen maailman tuotteita, ei voida suhteuttaa ilman katkosta elämänkokemuksen kasautuvaan suureen virtaan, ja säilyttää sen suhteellisuus, joutumatta paniikkiin.
Matka nuoruuteen
Kun on täyttänyt 60-vuotta saa vastattavakseen kysymyksiä, jotka eivät ole loppuun saakka pohdittuja. Kun tapaan yli 90 vuotiaan äitini, hän ei niitä minulle esitä. Kun iäkäs ihminen saa Alzheimerin syndrooman, hän lakkaa kyselemästä turhia. Elämä palaa ”tässä ja nyt” -elämään, lähimuisti katoaa, ja sitä viitoittaa vain varhaisemmat muistot ja elämänkokemukset. Nuorelta tällaiset muistot puuttuvat. Lasta ei voi palauttaa takaisin turvalliseen lapsuuteen ja sen muistoihin, kuten alzheimeria sairastavan vanhuksen.
Kuljemme äitini hoitokodista ajaen tuttua Iisalmesta Nurmekseen johtavaa ja monen sukupolven muokkaamaa, mutkittelevaa itäsuomalaista vaaramaisemaa. Vaarojen laet ovat nuoren taimikon tai järeän kuusikon peittämää, metsiä ei ole juurikaan hakattu sitten 1980-luvun. Muutama koivikko kertoo 1990-luvun lamasta. Hakattu metsäaukio on muuttunut koivikoksi ennen kuin kuusi alkaa sitä varjostaa ja metsä palaa ikivanhaan alkuperäiseen asuunsa, auringon energiaa säästävään. Luonto ei ole ahne ja tuhlari kuten ihminen sen poikkevana käyttäjänä ja loiseläjänä. Pellon tehtävänä on kuluttaa energiaa maksimaalinen määrä muuttaen se ravintona ihmisen käyttöön.
Savossa metsiin ei ole ollut tarvis turvautua ja metsäteollisuuden rakennemuutos näkyy luonnossa. Matka Nurmeksesta kohti itärajaa ja sen yli veisi Uralille tapaamatta matkalla välttämättä yhtään ihmistä, vain rajan takana villinä roihuavia metsäpaloja.
Iisalmen kaupunki ja sen maalaiskunta viestittää 2000-luvun suomalaisesta vauraudesta ja ”piällysmies” -taidosta, verkostojen rakentajista. Savosta on esitetty tulevaksi presidentiksi Mikkelistä Euroopan ongelmia ratkovaa Olli Rehniä, Kuopiosta Martti Ahtisaaren löytänyttä savolaisten eläkkeellä olevaa meppiä ja toimittajakirjailija Lasse Lehtistä, Iisalmesta entistä ministeriä ja koulukaveriani keskustan vanhaisäntää Kirmanrannan Seppo Kääriäistä.
Naapuripitäjästä Siilinjärveltä on puolestaan lähtöisin pääministerimme Jyrki Katainen ja siinä välissä on vielä Pielaveden pitäjä ja presidentti Urho Kekkosen koti.
Kun tänne rakensi aikanaan kaavoja, suunnittelukartastoja, kylätutkimuksia ja kehittämisohjelmia, Ylä-Savon Instituuttia, seutukunta oli paljon köyhempi ja ihmiset jurompia.
Ihminen ottaa uuden tiedon vastaan juron vastahakoisesti ja pelätän vanhan rakenteen murtumista, elämän muuttumista ja oman elämänhallinnan katoamista, vallan siirtymistä uudelle konventiolle. Vanheneva yhteiskunta on juron hidas muutoksille. Elastinen yhteiskunta ja sen reaaliaikainen talous, vanheneva ihminen ja hänen muistin menetykset, ovat kehno yhdistelmä maaseudullamme.
Toivasen maneerit
Luennoin matkalla äidilleni äänellä, joka toi mieleen hänelle juuri edesmennen ulkomaankirjeenvaihtaja Erkki Toivasen kulttuurikeskustelut ja yleisradion kirjeenvaihtajan unettavan aksentin vuosikymmenien ajalta Pariisista ja Lontoosta. Se on hänelle tuttu sadoista puheluistamme ja uskoin sen helpottavan alzheimeria sairastavan vanhuksen sopeutumista siirtyessämme kotitilallemme Hernejärvelle.
Alzheimeria sairastavan kohdalla aika käyttäytyy toisin kuin terveen tajunnassa. Sillä on tapana pysähtyä ja se muistuttaa paremmin omaa aikaamme, jossa kaikki on jo reaaliaikaista ja kumuloituva tieto, kronologisesti etenevä, ei vastaa sitä käytäntöä, jossa nuoremmat elävät. Nuorilla kumuloituva aika ja sen fysiologiset seuraukset tulevat esille vasta myöhemmin ja moni sairastuu huomaamattaan, ei ikinä saavuta 68 vuoden eläkeikää. Tutkijan mukaan omassa ajassamme työskentelevillä pätkätyöläisillä ei ole enää lainkaan vuosilomia.
En muista niitä olleen omassa nuoruudessanikaan. Jo tuolloin käynnistyi ihmisen välineellistäminen uuden postmodernin jälkeisen yhteiskunnan palveluun. Kun ihminen välineellistetään, syynä ei ole aika eikä internet, vaan toinen ihminen, patologisesti sairas ja sosiopaattina toista ihmistä ja tämän elämänkaarta ymmärtämätön psykopaatti.
Väärässä ympäristössä, oman pienen maailmansa sisällä, tällainen tekee julmia tekoja, joiden syitä ja seurauksia hän ei kykene hahmottamaan millään tasolla. Kun jossain päin maailmaa tällainen patologisesti sairas iskee, toinen samankaltainen käyttää tätä omassa ympäristössään poliittisena aseena. Näin syntyy ketjuuntuvia yhteiskunnallisia reaktioita, joista uusi mediayhteiskunta saa sytykkeensä ja ruokkii syntynyttä konfliktia.
Ahdistus alkaa kumuloitua herkimmissä ihmisissä ensin ja lopulta koko vanhenevan yhteiskunnan yhteisessä traumassa. Suomessa, ja etenkin sen rajoilla, näitä trauman aiheita on runsaasti. Täällä ymmärretään, kuinka vaarallisia eivät ole aseet, vaan niitä käyttävät ihmiset. Mediayhteiskunnassa aseet voivat olla arvaamattomien ihmisten käytössä ja motiivit voivat olla myös alhaisia.
Äitini on kiinnostunut yksittäisestä hetkestä, pienestä muutoksesta maisemassa sekä sellaisista tunnelmallisista mentaalin maailman jo menneistä kokemuksista, joilla on konkreettinen kosketus tähän aikaan ja sen muutokseen osana ihmisen omaa identiteettiä ihmisenä, äitinä. Yhteisö ilman paikkaidentiteetin muistoa, sosiaalista pääomaa, ei ole yhteisö ensinkään. Yhteisön purkaja, psykopaatti, hävittää ensimmäisenä juuri tämän muiston, tradition. Siihen ei toki kaivata norjalaisen psykopaatin kaltaisia veritöitä. Pelkkä vanhan ympäristön raiskaaminen riittää.
Republikaanien panttivangit
Kun sen ymmärrän, lopetan Erkki Toivasen roolini ja vaihdan kanavaa lapseksi minäkin enkä leiki ”eurosaurusta” esikuvana Otto von Habsburg. Vanheneva yhteiskunta on muuttamassa maatamme ja maaseutua, mutta myös sen palvelukeskuksia. Se on hyväksyttävä ja rakennettava yhteiskunta siihen sopeutuen tai ahdistuttava ja sairastuttava sellaiseen tautiin, joka on yhteiskunnan omaa oireilua, ihmisen itsensä aiheuttamaa, ei ulkopuolista ensinkään.
Yhdysvaltain presidentti kertoo maansa ongelmien olevan Washingtonista syntyneitä ja media myötäilee tuota arvotonta peliä. Kongressin ja senaatin tavassa käyttäytyä on jotain samaa kuin vanhenevan Euroopan oireilussa, jossa Kreikan jälkeen odotamme Italian ja Espanjan käynnistävän oman flamengonsa, ja ne tipit, joita nyt haetaan eivät ole vähäisiä. Näistä tipeistä euroalue ei selviä yhtenäisenä, tahdoimme tai emme.
Yhdysvalloissa presidentti Obama ja demokraatit ovat republikaanien vankeina ja velkakatto kuin hirressä roikkuvan aikamme nuoren tai alzheimertautisen tapa hakea lisäaikaa.
Eurooppa on roikkunut, suomalaisten kokemana, tässä löysässä hirressä jo kolmatta vuotta ja taustalla on jälleen kerran Yhdysvalloista alkava syvä lama tai sen pelko. Arctic Babylon ja joulu 2011 lähestyy. Elämme jo syksyn alkua ja puolueemme eivät kykene asettamaan vaaleihin uskottavia presidenttiehdokkaitaan. Jokainen ehdokas on huono vaihtoehto joko puolueelle tai ehdokkaalle itselleen. Vain Sauli Niinistö on vapaa tästä elastisen yhteiskunnan vaikeasta valinnasta.
Kaapelin paljastaja
Maailman suuret uutiset ovat vieneet media-aikamme kokonaan ulos pienistä omista asioistamme. Suvi on ollut suomalaisen urheilukansan surullisinta aikaa vuosikymmeniin. Uimarimme eivät saaneet arvokisoissaan yhtään edustajaansa 20 parhaan joukkoon kisoissa, joissa MM-tuloksia ei nyt tehtailtu. Kokovartalopuvun poistuminen vei kauhojilta ajoista yllättävän paljon, ja vaikka suomalaiset uivat ennätyksiään, niillä ei ollut asiaa alkukilpailuja pidemmälle. Valmennusjohto katsoi suunnan olevan kuitenkin oikean, altaan päästä päähän edeten. Sievisen ja Kasvion menestyksestä vastannut valmentaja piti tällaista ajattelua virheellisenä. Hän on vanhan maailman kasvatti, eikä tunne uuden mediayhteiskunnan asettamia elastisia vastuita ja paineita.
Elokuun viimeisellä viikolla alkavat arvokisat yleisurheilijoillemme. Meillä on jo vuosia ollut yksi vakavasti otettava ehdokas paraatilajissamme mitaleille, mutta ei enää. Tero Pitkämäki ei ole kunnossa, häntä vaivaa salaperäinen voimat vienyt taudin aiheuttaja tai sen jälkitila. Suunta on kuitenkin myös keihäänheittäjillämme oikea ja kaatumiset karjaisuineen uskottavia. Uuden mediayhteiskunnan vaatimukset ovat toiset kuin takavuosina ja menestykseen vaaditaan muutakin kuin vain pitkiä keihäskaaria. Nyt pääosassa ovat haavoittuneet enkelit ja heidän kantajansa, vanhenevan yhteiskunnan ehdoilla toimivat hoitajat ja huolenpito.
Keihästä joskus heittäneenä tiedän, kuinka kipeää se tekee olka- ja kyynärvarren luissa ja ytimissä, tukijalan nilkka tai polvi on aina turvoksissa lingottaessa 800 gramman väline taivaalle, ja aina vähän väärässä asennossa. Kun suoritus alkaa jumittua, oli laji mikä tahansa, se ei avaudu väkisten vääntämällä. Tero Pitkämäki ei heitä tällä suvella ennätyksiä ja paluu huipulle olisi ylipäätään ihmeiden ihme. Jokainen suoriteyhteiskunnan välineellistetty jäsen tietää sen eikä odota ihmeitä.
Meillä ei ole lähettää kisoihin edes B-rajan ylittäviä urheilijoita kuin kourallinen ja ensimmäisen kerran kisajoukkueemme taitaa jäädä alle 20 aktiivin urheilijan. Valinta ei ole meidän vaan kisajärjestäjien ja tiukkojen tulosrajojen, joita urheilijamme eivät nyt ylitä. Ei edes moottoriturpa Evilä pituushypyn ammattilaisena, ei lopulta lähimankaan.
Koko uransa aikana hän on hypäänyt yli tuon B-rajan, 810 cm, vain muutaman kerran ja A -rajan, 820 cm, yli kerran. Näiltä urheilijoiltamme yksi loppukilpailupaikka olisi ihan hyvä saavutus. Kävelijämme pääsevät toki loppukilpailuun, 50 kilometrin matkalle, ilman alkueriä.
Matkan varrella oksentava suomalainen kävelijä on tehnyt parhaansa ja suunta on ollut oikea. Elastisessa uudessa mediayhteiskunnassa välittyvä tuska on vanhenevan yhteiskunnan hyväksymä, ja paareilla kannettava urheilija viestittää meille hyväksytyn tuloksen, kun mukana on vielä joukko valkopukuisia hoitajia, happiteltta ja suonen sisäiseen tiputukseen vaadittava välineistö. Kerran se tulee juna, joka vie kyttyränkin.
Vanhenevan yhteiskunnan on sopeuduttava tuloksiin, joissa ihailemme muuta kuin omaa nationalismiamme ja olemme tyytyväisiä loistaviin suorituksiin ja kisojen luomaan tunnelmaan hyväksyen formulatähtiemme tapaan 19. sijan olevan ihan nappisuorituksen ja vanhenevalta isältä tulevan puhelun saapuvan lopulta oikealle Heikki Kovalaiselle, kaivamalla kaapeli maasta matkaten läpi puolen maailman aavikot ja arot, tuulet ja tuiskut, metropolit ja merien ulapat, poikaansa hakiessa.
Toki sosiaalisen median välineet olisivat ehkä auttaneet, mutta nyt eletäänkin vanhenevan yhteiskunnan kumuloituvan tiedon syvissä vesissä, jossa suunta on kuitenkin oikea, kaapelin osoittama, isän sekä pojan kohtaaminen. Sellainen tulos on vanhenevan yhteiskunnan kauneimmat laakerit ansaitseva.