Kun Suomessa on jouduttu ylivoimaisen uhan eteen, vihapuheet lisääntyneet, kirkko on kutsuttu apuun rakkauspuheineen. Kun kirkon auktoriteetti alkoi kadota, herätysliikkeet olivat apunamme ja kesytimme katolisen kuningasvallan ja vain herraviha jäi elämään junttikansan sieluun. Silloin apuun saatiin sosialismin opit ja kun reaalisosialismi kaatui, paljasti raadollisuutensa, liberalismi hoidettiin säätelyllä ja hyvinvointivaltion kolmikannalla, Esko Aho alkoi etsiä kolmatta tietä. Aho koki presidentinvaaleissa hurmion, mutta samalla kirvelevän tappion, ja vetäytyi Harvardiin nuolemaan haavojaan. Hän ei palaa keskustan kuihtuvan kannatuksen pelastajaksi.
Puolue palasi juurilleen, se haki urhoutta, kansa uutta suurta päämiestä, joka on muutakin kuin vain demareitten ja porvareitten välinen kädenvääntö toisen lautasen herruudesta. Ensimmäisen oli jo vienyt mediakratia, mediavalta ja sen rinnalle nouseva kansalaismedia ja internet, junttivalta nostamassa päätään sofistikoituneiden iltalehtien lööppien rinnalle.
Suomalainen herraonni
Paavo Lipponen sähköisti politiikan viikon. Suomen Sosiaalidemokraattisen puolueen takavuosien puheenjohtaja, tutkimussihteeri, kansainvälisten asian sihteeri, poliittisen osaston päällikkö, Helsingin piirin puheenjohtaja, puoluetoimikunnan jäsen, puolueneuvoston jäsen, pääministeri Mauno Koiviston sihteeri, työministeri Veikko Helteen poliittinen sihteeri, kansanedustaja, pääministeri ja Eduskunnan puhemies, muistelmakirjoittaja, konsulttiyhtiö Cosmopolisin omistaja ja kunniatohtori ei kaipaa aikalaisilleen esittelyä.
Vain Paavo Väyrynen voi kilpailla meriiteillään eikä Paavo Arhinmäki ole lähelläkään näitä suomalaisen nimiperimän suuria herooisia kantajia. Kun hyinen ja hallainen pelto on kynnettävä, kyinen vako aurattava ja tulinen kaski poltettava, Saarijärven Paavo oli Ilmarisen kaltainen kalevalainen Ukko ylijumalan kilpailija. Edes Kevät-Matti tai Talvi-Matti eivät tätä junttikansan juurevaa edustajaa ohittaneet.
Kun näen iltalehdissä lööpin Matista, tiedän sen tarkoittavan ikivanhaa kansan perinnettä, sosiaalista pääomaa, ei niinkään Matti Nykästä. Paavot tulevat ja menevät mutta Matit säilyvät mytologiassamme ja nimiperimässämme, poikalapsen identiteetissä.
Heprealainen nimi Mattitjahu tarkoitti aikanaan Jumalan lahjaa ja apostoleista juuri Mattias valittiin Juudaksen tilalle ja hänen mestauspäivänsä 24.2 oli ja on edelleen Matin nimipäivä ja samalla Talvi-Matti Suomessa. Evankelistoista Matteus aloittaa Uuden Testamentin. Keskustan ehdokkaaksi Matti ei kuitenkaan kelpaa vuoden takaisen mediamylläyksen jälkeen. Se on suuri virhe kansanperinteensä kadottaneelta talonpoikaispuolueelta ja Marista ei ole tuon myytin kantajaksi. Vanheneva kansakunta rakastaa traditiota, on konservatiivinen ja kavahtaa uusliberaaleja, hakee maaseutukulttuurin yhteisöllisyyttä, yhdessäolo-organisaation tarjoamaa turvaa. Lastu laineilla, virran tuomana peninkulmien takaa, kertoi uhasta, joka syntyi toisesta heimosta.
Vasemmistoradikaalista konservatiiviksi
Paavo Lipponen valmistui ylioppilaaksi Kuopion Lyseosta samana vuonna, kun itse olin aloittelemassa tuon ajan kansakouluani, sen toisella luokalla. Kuopiosta Lipponen teki opiskelumatkan Fulbright -stibentiaattina Yhdysvaltoihin, Dartmouth Collegeen, ennen valtiotieteen opintojen käynnistymistä Helsingin yliopistossa pääaineena kansainvälinen politiikka ja ylioppilaskunnan edustajisto yhdessä Ilkka Taipaleen ja Ulf Sundqvistin rinnalla. Ei ole varmaan sattuma, että juuri tätä kautta Lipposesta tuli uuden ulkopolitiikan suunnan kantavia voimia puolueessaan, ja myöhemmin hänet tulkittiin medioitten narratiivisessa kerronnassa oikeistodemareiden näkyvimmäksi hahmoksi jo varhain 1970-luvulla.
Hänen valintansa demareitten haastajaksi kokoomuksen Sauli Niinistölle on vasemmistodemareille kuin komennus kohti perussuomalaisten leiriä, jossa Timo Soini voi olla nyt muittenkin kuin uusmaalaisten ehdokkaana. Galluppien suurin puolue on se, joka tulee vähäisempien haastaa, eikä päinvastoin. Demareitten ja kokoomuksen kamppailu on sittenkin vasta toisesta sijasta, kun lähestytään kuntavaaleja. Vallaton presidentti kun ei ketään oikeasti kiinnosta, mediaa lukuunottamatta. Sen on elettävä yli talvikauden ja presidentistäkin on kiinnostuttava. Syntyy narratiivista kerrontaa, viihteellistä pohdintaa, vanhenevan kansakunnan eläkeläisten seurattavaksi.
Eilispäivän vaalit
Vaalit ovat vanhenevan kansakunnan vaalit, ehdokkaat eilispäivän ihmisiä, Paavot kahdeksatta vuosikymmentään eläviä. Vaaleissa palataan heidän nuoruuteen, 1970-luvun pönäkkään kerrontaan myös mediossamme. Presidentti-instituutio ei oikein istu 2000-luvun maailmaan, uuden mediayhteiskunnan internet -elämään, sosiaalisen median talouteen, muutettuna kuningashuoneeksi. Sellaiseksi se oli Suomessa alunperin aiottukin. Ylähuoneen lordit meiltä puuttuvat ellei Edukuntaa sellaiseksi muuteta samalla kun unioni liittovaltiona tiivistää otettaan eurotalouden kurimuksessa.
Käsite oikeistodemarista on hämärä, eikä tee oikeutta Lipposen urakehityksen eri vaiheille. Ne ovat vahvasti sidoksissa omaan aikaansa ja pitkän uran kohdalla myös poliittiselta sisällöltään ja painoarvoltaan vaihtuvia. Tämä tahtoo unohtua, kun kyseessä on puolueelle kasvonsa antanut merkittävä poliitikko ja mediapersoona. Oli kyse sitten Paavo Lipposesta tai Paavo Väyrysestä. Tietyn ajan tai tehtävän lyömä “leima” näkyy koko uran ajan ja yhden epiteetin (esim. Mooses Lipponen) nimensä eteen saanut saa kantaa sitä läpi elämänsä. Joskus toiminut nimen epiteetti ei kanna välttämättä reaaliaikaisen talouden joustavassa elämässä, elastisessa yhteiskunnassa, vuosikymmenten kulutusta.
Poliitikon uravalinta
Paavo Lipposen opiskelun yliopistossa alkaessa vasemmistoradikaalit olivat tuolloin yliopistolaitoksessa voimissaan, toisin kuin tänään. Myöhemmin he valtasivat keskeiset paikat suomalaisen yhteiskunnan julkishallinnon viroissa. Syntyi tuntemamme 1970-luvun korporatiivinen Suomi ja sen byrokratia, keskitetty hallinto ja yhdyskuntasuunnittelun myöhemmin vaikeasti purettavat rakenteet. Niiden ongelmat ja valtioiden velanotto ovat oman aikamme kriisin ja taantuman syyt, ei toki niinkään perinteinen yksityisen sektorin talous ja sen taantuma. Läntisen maailman kriisi on samalla valkoisen miehen ongelma.
Samalla obamania ilmiönä kuihtuu myös Yhdysvalloissa ja Kiina -ilmiö ohittaa myös eurooppalaisen politiikan. Suomalainen osakesijoittaja menetti jälleen hetkessä kymmenen vuoden säästöjensä tuotot. Tällaisia talouksia on meillä vajaa miljoona. Sellainen taakka on sijoittajalle liian raskas kannettava vuosikymmenestä toiseen, demaripresidentistä seuraavaan, nyt jo neljänteen yrittäjään juntti -Paavoa näytellen.
Se ei mene läpi miljoonan suomalaisen kotitalouden tajunnassa. Sofistikoitu, pohtiva euroalueen kritisoija, mutta sen sydämessään hyväksyvä ehdokas, on oikeistolle uskottavampi. Vai vuotaako kokoomuksen perinteiset varmat äänet oikealla nyt Paavo Lipposelle?
Ratkaisu ongelmalle vai itse ongelma
Jo aikoja menneen ajan kasvatit ja koulutetut, 1940-luvun lapset, hakevat ratkaisuja oman aikamme ongelmiin vahvasti ongelman itsensä sisältä, ei sitä niinkään ulkopuolelta tulkiten. Niinpä, jos et ole ratkaisu ongelmalle, olet usein osa ongelmaa, sopii hyvin tuon ajan lasten vanhenemiseen ja sen tuomiin vanhenevan yhteiskunnan ratkaisuihin. Ja näitä ratkaisuja mediamme nyt osoittavat ja sivuuttavat perussuomalaisen liikkeen ja puolueen synnyn populistisena puuhasteluna. Se on medialta jo toinen virhe lyhyellä ajalla ja valmistelee myös kuntavaalien jytkyä. Kunnissamme käytetään valtaa, ei toki edustukselliseksi kääntyneessä presidentinlinnassa.
Lipposen esiintulo presidentinvaalien yhteydessä oli odotettu. Kun kansakunta jakautui eduskuntavaaleissamme näkyvästi kahtia, ja teemana olivat Lipposelle tutut EU -politiikka, emu ja euron kohtalo sekä kansakunnan kahtiajako, Lipposen ulostulo oli ymmärrettävä. Vaalien ylivoimainen gallupsuosikki Sauli Niinistö talouspolitiikkamme kriitikkona kaipasi juuri tuon vasemmistoradikaalin siiven oikean laidan haastajaa, tulkiten median narratiivista analyysiä. Narratiivinen analyysi on subjektiivisena aina oikeassa. Se on ikään kuin mielipide, sitä ei pidä tuomita vääränä. Sen rinnalla voi esittää toki oman narratiivisen tulkintansa.
Median valitsema narratiivinen kertomus
Yhtä hyvin näkökulma Lipposen ulostuloon olisi voitu hake kokonaan muualta, vaikkapa vanhenevan kansakunnan nostalgiasta ja perussuomalaisten nostattamasta poliittisesta uhosta vasemmiston yhteisen kannatuksen laskiessa lähelle perussuomalaisten kannatusta.
Paavo Väyrynen koki mahdollisesti oman ulostulonsa ja ehdokkuutensa hyvin samankaltaisena ilmiönä. Molempia yhdistävät yhteiset kokemukset, ikä ja sen mukanaan tuoma tarve olla mukana uuden mediayhteiskunnan narratiivisessa tavassa hankkia yhteiskunnallisia jännitteitä politiikan toimittajan elämään sekä printtimedioittemme tapaan säilyä hengissä. Uudessa mediayhteiskunnassa agendan takana on tavalla tai toisella aina media.
Matti Nykänen tekee samaa omalla tahollaan ja on nyt Apu-lehden tärkein myyjä ja kansikuva, takavuosien kiistelty urheilijanuorukainen, uusiutuen narratiivisessa kerronnassa vuosikymmenestä toiseen. Kyse ei ole enää uutisesta sen perinteisessä merkityksessä, esim. urheilusuorituksesta, vaan pikemminkin kerrontateollisuuden tavasta hankkia poliittisia jännitteitä, joiden merkitys on lukijalle viihteellinen.
Tuttu kerronnallinen kuvio
Lipponen ilmoittautui ensin Helsingin Sanomien kautta kisaan mukaan kertoen ilmoittavansa mahdollisesta kiinnostuksestaan vaaleja kohtaan myöhemmin ilmoitettavana aikana, seuraavana päivänä.
Lipposen tapa kerätä mediahuomiota ei poikkea mitenkään narratiivisen kerrontateollisuuden viihteellisestä tavasta säilyttää jännitys ja sen viesti mahdollisimman kauan silloinkin, kun uutinen on itsestään selvä, eikä se ole uutinen ensinkään. Se on yhtä tärkeä kuin Matti Nykäsen tarina uudesta onnesta tai onnettomuudesta. Jumalan lahja, heprealainen Mattitjahu, on siinä saanut itselleen viidennen vaimon ennen poistumistaan Sonkajärven Sukevalle kärsimään edellisen vaimonsa pahoinpitelystä tulleen vankilatuomion eukon retuutuksen pitäjässä.
Median moraali juttujensa valinnassa on narratiivinen tapa kosiskella vuoroin vihan ja rakkauden tyylilajeja joutumatta siitä koskaan tilille. Norjalainen Behren Breivik soitti poliisille Utoyan saarelta kymmeneen kertaan ja kertoi haluavansa antautua, keskustella. Ehkä hän on joskus hyvinkin rakastettava ihminen, tuleva rakkauspuheen pitäjä, yhteisvastuun kantaja ja kansakunnan yhdistävä lumovoimainen narratiivisen kertomuksen ehtymätön lähde Matti Nykäsen tapaan mediayhteiskunnassamme. Mieleen tulee massamurhaajan ylivoimainen parfyymi ja sen antama valta, Patric Syskinden takavuosien bestseller kirjan Jean Babtiste.
Tuskin Lipponen heräsi unestaan ilmoittaakseen myöhemmin seuraavana päivinä, ettei osallistu koko kisaan, kun siitä jo kerran oli kieltäytynyt. Tässä politiikan toimittajan ja poliitikon yhteistyö toimi suomalaisen mediaviihteen ja narratiivisen kerronnan tavalla, tutun pönäkästi ja 1970-luvun tapaan. Paavo Lipponen oli uhrautumassa, hän oli nöyrä, kertoi olevansa juntti itsekin ja valmis edustamaan perussuomalasia Paavo Väyrysen tapaan. Oma puolueväki ei siihen vain enää usko, neljä vuosikymmentä Paavoa ministerinä kun riittää suomalaisellekin huomaamaan, ettei nöyryys ole aitoa ja rakkauspuhe Jumalan lahjana saatu. Sellaista parfymööriä ei löydy, joka peittäisi vuosikymmeten tuoksun ja 1970-luvun poliittisen löyhkän.
Sorsa unohtui turhamaisuuttaan
Takavuosina Kalevi Sorsa demareilta unohtui Sorsan turhamaisuutta ja Lasse Lehtinen riensi nopealiikkeisenä kuopiolaisena väliin Martti Ahtisaari -kortilla. Nyt Lehtinen ei uskaltautunut jatkaa kilpailua “unohdetun” Paavo Lipposen kohdalla, vaikka edellisenä päivänä muuta kertoikin. Poikkeuslakia ei voida nyt harkita presidentinvaaleissamme, eikä ehdokasta ole syytä viedä selviämään rajan taakse takavuosien tapaan toimien antabus -kuurin pettäessä.
Junttikansaa on kuunneltava ja kerrottava olevansa juntti itsekin, noin periaatteessa ja aikoja siitä vieraantuneena poliittisen eliitin edustajana jo liki 50 vuoden aikana. Politiikan ja median eliitti olivat tuolloin samaa marinadia ja lehdetkin puolueiden omistamia, omia propagandavälineitä.
Paavo Väyrysen ja Lasse Lehtisen itsensä löytämien ei ole enää erityinen ansio edes Kuopion torilla ja kilpailtaessa suurimman kuopiolaisen paikasta Lipposen kanssa kisaillen. Savolaisten ehdokkaista putosi samalla pohja kalakukosta myös Mikkelin suurelta pojalta Olli Rehniltä. Euromaiden yhtenäisyyttä ei voi puolustaa monelta suunnalta ja eurouskovaisilla on nyt oma ehdokkaansa kilpailemassa Sauli Niinistön suuresta gallupsuosiosta. Virkavapaa Euroopan kriisien keskellä keskustan presidenttikisaan, tupailloissa piipahtaen, ei ole Olli Rehnille nyt mahdollista ja 13 %:n kannatuksella perusteltua.
Alpo Rusin pelastamisen jälkeen keskustan pelastaminen saa jäädä nyt muille. Joku uhrautukoon puolueensa alttarilla ja yhteiseksi hyväksi, narratiivisen kerrontateollisuuden viimeisimpänä viihteenä. Presidentiksi ryhtyminen on tänään nimekkäältä poliitikolta uhri, messiaaninen teko. Siinä ihmisen turhamaisuus on viety äärirajoilleen ja jo ohi perinteisen käsitteen narsismista.
Messiaaninen uhrilahja
Sauli Niinistön kuningastie presidentiksi muuttui nyt mutkikkaammaksi. Kun tähän saakka EU -kritiikistä ja eurouskovaisten pyhien teemojen arvostelusta on vastannut vain Timo Soini – Niinistön ohella – perinteisen oikeiston kohdalla kokoomus on saanut olla kohtuullisen varma äänistä ja luottaen Soinin pysyvän tiukasti omassa teemassaan, jossa Niinistön haastaminen on tuolta suunnalta odotettua ja omat kannattajat oikealla varmoja äänestäjiä.
Nyt ongelmana onkin viran luonne ja sen hakemiseen liitetty uhrautumisen messiaaninen teko. Kun virkaa ei voi saada kuin yksi ja ehdolla on ylivertainen Niinistö, siitä tehdään turhuuksien turhuus ja lopulta jopa legitiimistikin omituinen ja edellyttäen viran hakijalta poikkeuksellista uhrimieltä. Siinä pihlajanmarjat ovat muuttuneet medioitten narratiivisessa kerronnassa happamiksi. Tappio tuollaisessa kisassa ei vie kenenkään kasvoja, päinvastoin. Uhriksi itsensä laittanut ehdokas on kisan jälkeen kuin uuden kasvonkohotuksen hankkinut ja valaistu.
Perussuomalaisten ongelma
Samalla perussuomalaisten huoli omasta puheenjohtajasta presidenttinä on vielä suurempi kuin koko vasemman laidan pelko omasta kohtalostaan suomalaisessa politiikan teon tulevaisuudessa. Perussuomalaisten leirissä Timo Soini nähtäisiin mieluummin vaikutusvaltaisena ministerinä kuin valtansa kadottaneena presidenttinä. Ja tämän jokainen ymmärtää ilman narratiivista kerrontateollisuuttakin. Suurin puolue tahtoo käyttää myös suurinta valtaa, ei ajautua sivuraiteille.
Gallupeissa Soini esitellään yhtäällä Niinistön jälkeen toiseksi suosituimpana ehdokkaana, mutta toisaalla hän näyttäisi häviävän kaikille muille ehdokkaille tätä erikseen kysyttäessä.
Ilmiön selittäminen on narratiivisessa kerronnassa mahdollista, mutta ei enää vaaleissa, jossa Soini kerää toki omat perussuomalaiset äänestäjänsä ja se riittänee jo yksistään toiselle kierrokselle. Toisella kierroksella perussuomalaisia presidenttiys tuskin kiinnostaa. Se selittää galluppien omituiset tulokset. Ihmiset toimivat rationaalisesti ja sosiaaliset mediat auttavat sen parempaa ymmärtämistä toisin kuin narratiivinen tarinankerronta perinteisissä medioissa.
Perinteinen media ei voi joutua hankauksiin kansalaismedioitten kanssa menettämättä taloudellista perustaansa, median ilmoitusten lukijaa, kuluttajaa kaupallisten tiedotteiden kohteena. Tässä vaalit ovat vain välinellinen, narratiivisen kerronnan tuote, siinä missä vaikkapa urheilukilpailut. Puolueilta odotetaan tuotteita, joita narratiivinen kerronta voi hyödyntää. Vastakkainasettelun on oltava mahdollisimman suuria otsikkoja mahdollistava ja henkilöiden omaa lukijakuntaa kiinnostavia.
Kisa haastajasta kovenee
Lipposen tulo mukaan presidenttipeliin sähköisti vaalit uudella tavalla. Kun aiemmin Niinistön oikean laidan äänestäjien suosio oli taattu, ilman sen suurempia ponnisteluja, nyt se Lipposen myötä vaarantui ja eurouskovien äänestäjien kohdalla Lipposesta tuli varteenotettava vaihtoehto.
Onkin mahdollista että ensimmäisellä kierroksella vastakkainasettelu käydään Lipposen ja Soinin välisenä vuoropuheluna ja kilpailuna toisen kierroksen paikasta. Tässä kansakunnan kahtiajaossa Lipposen on saatava enemmän ääniä kuin SDP:n nykyinen kannatus, noin 18-19 %, kun taas Soinille riittää nykyinen perussuomalaisten gallupkannatus, noin 22-24 %.
Soini kerää varmemmin perussuomalaisten äänet kuin oikeistodemari Lipponen omiensa äänet. Lipponen ei ole kansanhurmaaja ensinkään ja yksikin ylimääräinen ääni on yllätys. Lipposen kansansuosio oli pääministerinä alhainen ja moni katsoo juuri hänen syösseen vasemmiston alamäkeen. Lipponen meni oikealta ohi ja kansakunta jakautui kahtia, syntyi junttikansa ja unohdetun kansan puolue narratiivisena kerrontana.
Oikeammin tulkiten Kurikan ryhti vaihtoi hiihtäjälegenda Juha Iisakki Miedon pitäjänsä parhaiten menetyneeseen akateemiseen nuoreen, lahjakaaseen maisteriin. Näin kävi toki monin paikoin muuallakin. Hiihtäjälegenda ja valtakunnanoikeudessa käyneet ministerit eivät enää keskustaäänestäjiä kiinnostaneet. Etelän media halusi poliittisen kentän puhdistusta pitkän myllytyksen jälkeen.
Narratiivisen kerronnan ja analyysin suorittaminen tutkimuksena tehdään aina paikalliesti, jolloin ilmiön subjektiinen luonne saa todellisen tulkinnan. On seurattava, mitä kussakin vaalipiirissä ja äänestysalueilla on oikeasti tapahtunut, ketä on äänestetty ja miksi, eikä luotettava kansalliseen mediaan saati globaalin maailman tarjoamaan selitykseen.
Voiton tuoma hurmio
Kisan kiivaus ensimmäisellä kierroksella ja sen voitto vie liitoon päässeen ehdokkaan toisella kierroksella Niinistön varteenotettavaksi kilpailijaksi. Sosiaalinen media pitää tästä huolen siinä missä Niinistön jääminen tuon kisan varjoon perinteisessäkin mediassa.
Ensimmäinen kierros on kilpailua haastajan paikasta, ja se ei ole Niinistön kisa lainkaan. Tässä kisassa lentokiitoon päässyt haastaja on toisella kierroksella itsevarma ja kannattajat kentällä kuumina. Voittaja näkyy kyllä netissä ja sosiaalisen median sivuilla, gallupit lyödään toistamiseen.
Gallupit kulkevat reaaliaikaisen prosessin jälkijunassa ja perussuomalaiset eivät ole nyt mukana vaaleissa muutaman prosentin puolueena ja varattomana vailla tukijoita, kykyä hakea apua myös mainostoimistoilta. Presidentin vaaleihin ei kannata kauheasti panostaa muistamatta niiden palvelevan kuitenkin vain tulevia kuntavaaleja.
Perussuomalaisten pelko onkin Soinin presidenttiys, ongelma joka syntyy tämän voiton jälkeen. Entäpä jos keskustalaiset ja demarit äityvät äänestämään Soinin sivuraiteelle presidentiksi? Se olisi keskustan ja kuntapuolueen pelastus, lasketaan siellä. Liki ainut näkyvillä oleva vaihtoehto syöksykierteeseen joutuneessa puolueessa. Jos et voi voittaa ylivoimaista vihollista, liity siihen.
Keskustan ehdokasongelma
Keskustan todennäköinen ehdokas, puolueen puheenjohtajana kisoihin uhrautuva Mari Kiviniemi, ei ole mukana tuossa kilpailussa toisen kierroksen paikasta. Keskustan on mahdotonta saada kannatustaan sellaiseen nousuun nykyisistä noin 13 %:n lukemista silloin, kun väittely käydään hyvin samankaltaisissa oloissa kuin juuri käydyt kevään eduskuntavaalit ja kahtiajako kansakunnan kohdalla on vain entisestään kärjistynyt. Kiviniemelle kisaan lähtö olisi poliittinen itsemurha.
Keskustan kannettavana on nyt kahden Paavon synnit. Väyrysen synnit ovat vanhempia, Lipposen tuoreempia ja kantajana olivat Matti Vanhanen ja Mari Kiviniemi. Messiaaninen uhrautuminen ei ole politiikassa viisasta ja unohtaen puolueen ydinkannattajien maailmankuva sekä arvot.
Mistä löytyy politiikan ulkopuolinen, oman aikamme Martti Ahtisaari? Takavuoisen kahden tohtorin kisaa ja mediahumiota ei nyt synny. Nainen ehdokkaana ei ole uutta sekään presidentti Tarja Halosen pitkän kauden jälkeen. Yhteiskunnallinen ilmasto ei sellaista suosi, kuten takavuosina.
Sosiaalisen median vaalit
Vaaleista tulee odotettua paljon tiukemmat ja toisen kierroksen “haastajan“ paikka vie asetelman mediahuomion jo nyt. Vaalien aikaan tammi-helmikuussa 2012 huomio kiinnittyy edustajien persoonaan ja taustaan toisin kuin takavuosina. Vaalit ovat puhtaasti henkilövaalit ja sosiaaliset mediat tekevät sellaisista eduskuntavaalejakin likaisemmat.
Paavo Lipposen taustaa valotetaan uudelleen ja kokonaan toisin kuin mihin hän on ehkä varautunut. Sosiaaliset mediat käyvät päivittäin läpi teemoja, joiden taustana ovat Irak -skandaali ja Anneli Jäätteenmäen ero, Alpo Rusin tapaus ja Stasin toiminta, Jörg Heiderin valtaannousun vastustaminen, Wikileaks paljastukset ja “so what” -lausahdukset jne jne. Kokonaan uusia teemoja nostetaan esille, eikä kukaan ehdokkaista jää niistä osattomaksi.
Keskustan äänestäjät eivät unohda Lipposen toimintaa pääministerinä ja Mauri Pekkarisen kohtelu on “nahkurin orsilla” kamppailevan puolueen tuoreessa muistissa. Vihreät muistavat Lipposen lausunnot siinä missä perussuomalaiset solvauksen “junttivaaleista”.
Kaunamedian pitkä muisti
Presidentillinen vahvuus ei ole vain kyky ärsyttää ja solvata kaikki osapuolet kaunamediasta alkaen. Media ei tahdo uutta Kekkosta, eikä kansa kaipaa kahtiajakoa. Vaalien asetelma kuitenkin tukee juuri tuota jo koettujen eduskuntavaalien tapaa kärjistää, ja se tulee näkymään myös hallituksen kyvyssä toimia yli suurten linjarajojen presidentinvaalien mediamylläkässä. Jyrki Katainen ei saa innostua liikaa eikä vasemmisto tukea omia ehdokkaitaan, vihreiden on pysyttävä ruodussa heidänkin.
Hallitukselle ongelmalliset presidentinvaalit on pyritty “koteloimaan” mahdollisimman kauan pois päivänpolitiikan arjesta. Lipponen käynnisti vaalit median näkökulmasta ja syksyn mittaan politiikan narratiivinen analyysi tapahtuu puhtaasti peilaten se vaaliasetelmaan, tahtoi hallitus mitä tahansa.
Oppositiolle tämä antaa aseet iskeä hallituksen sisäiseen hajaannukseen ja tässä Timo Soini ja Mauri Pekkarinen ovat kuin kotonaan. Palataan nahkurin orsille ja Lipponen provosoituu kertomaan kannattajineen millainen on junttien presidenttiehdokas sosiaalisen median kaikilla areenoilla. Siinä Timo Soini vaikuttaa sofistikoidulta rippikoulupojalta, jota odottaa Harvardin matka ennen seuraavia vaaleja. Soinin ja Lipposen välinen sanailu jää poliittiseen historiaan.
Suoran kansanvaalin mahti
Kun vaalit muuttuivat suorakasi kansanvaaliksi, presidentin asema vahvistui kansakunnan yhdistäjänä ja yhteisenä keulakuvana. Nyt mukana olevat pääehdokkaat edustavat suomalaisen politiikan menneiden vuosien voimahahmoja, jossa toisella kierroksella vastakkain ovat pääsääntöisesti oikeiston ja vasemmiston ehdokas.
Näiden yhteistyö hallituksessa on varmasti vaikeaa. Kekkosen pitkän kauden jälkeen Suomessa ei ole ollut muita kuin vasemmistoa edustaneita presidenttejä maassa, jossa nykyisin noin 70 % äänestäjistä edustaa porvarillista maailmankuvaa ja arvomaailmaa. Tällainen epäsuhta on jatkunut jo yli 30 vuotta ja se kertoo muustakin kuin vain porvaririntaman hajanaisuudesta.
Oletus, että kiistelty Paavo Lipponen persoonallaan jatkaisi tätä asetelmaa vuoden 2012 vaaleissa, ei ole uskottava. Sitä vastaan puhuu perussuomalaisten saama valtaisa kannatus ja jatkuvasti kasvava gallupsuosio, vasemmiston alamäki, kokoomuksen menestys eduskuntavaaleissa ja viime kädessä Sauli Niinistön henkilökohtainen suosio jo vuosien ajan.
Paavo Lipponen kansakuntaa kokoavana ehdokkaana on yhtä uskottava kuin Paavo Väyrynen edes oman puolueensa kokoavana yhteisenä ehdokkaana. Näin siitä huolimatta, että epäilemättä hänen meriitit eivät jää yhtään Paavo Lipposen meriiteistä suomalaisena poliitikkona ja presidentin tehtävät taitavana ministerinä neljän vuosikymmenen ajalta. Etelän medioita vihaava puolue odottaa ihmettä tunnelissa, jossa ei näy valoa.
Ongelmana onkin meriitti
Ongelmana ovatkin juuri molempien Paavojen meriitit, ei niiden puuttuminen. Meriitit on hankittu erilaisessa ajassa ja tavalla, joka on tehnyt molemmista samalla kiisteltyjä persoonallisuuksia uuden media-ajan narratiivisina päämiehinä.
Kertaalleen jo omat muistelmansa kirjoittaneet, historiassa myöhemmin teoistaan tulkittavat henkilöt, ovat vääriä ihmisiä kirjoittamaan kokonaan uutta historiaa, astumaan uuteen media-aikaan ikään kuin uudesti syntyneinä ja visioiden maalle myös 2020-luvun tulevaisuutta. Ei sellainen ole uskottavaa jo oman kipiskuvansa kansakunnan kaapin päälle saaneilta ehdokkailta. Joustava ja elastinen yhteiskunta kaipaa lamavuosinaan visioivia ja uuden media-ajan johtajia, sosiaalisen median talouden ja strategian taitavia ihmisiä.
Niin toivottamassa tilassa Suomi ei ole kuin sotiemme aikana, jolloin Mannerheim henkilönä oli tarpeellinen, mutta ei toki hänkään välttämätön henkilö presidenttinä vuosina 1944-46. Tällaisia “uhrauksia”, “sankaritekoja” ja “suurmiehiä” 1970-luvulla ja sen jälkeen syntyneet äänestäjät eivät varmasti kaipaa riippumatta siitä, ovatko heidän arvomaailmansa oikealla tai vasemmalla, radikaaleja tai konservatiiveja. Vuonna 1941 syntyneet ahdokkaat ovat väärän ajan vankeja jo lapsuutensa traumojen seurauksena.
Tällaisia, molempia Paavoja 30-52 vuotta nuorempia äänestäjiä, meillä on yli 1,5 miljoonaa. Heille Paavojen poliittinen viesti ei välity sellaisena narratiivisena kertomuksena kuin mihin takavuosien presidenttipeleissä on opittu. Paavoille tuosta “kokemuksesta” on nyt vain painolastia ja näin suomalainen “herraonni” vaaliemme jälkeen saa jatkoa.