Tiedelehdessä pohdittiin tieteilijöitten toimesta kuinka koulukirjamme ovat kaukana fyysikkojen viimeisistä löydöksistä ja biotieteilijät sitä, kuinka niissä viimeisin tieto ja sen punainen lanka hämärtyy. Samaa teemaa jatkoi käytännön filosofian professori Airaksinen Helsingin Sanomissa (16.8).
Selkeästi sanottu on selkeästi ajateltu
Pidän Airaksisen tyylistä ja lähestymistavasta, arkiajattelun tuomisesta filosofiaan ikään kuin Timo Soini puhuisi politiikkaa. Sellaisen matkiminen ei tahdo onnistua ja niinpä kaikki perussuomalaisten teemoja lähestyvät presidenttiehdokkaittemme yritykset kosiskella “junttikansaa” ovat tuomittu epäonnistumaan.
Kun kansaa pidetään junttina ja tyhmänä ja Soinin oppeja medioissamme populismina, kykenemättä määrittelemään, mitä populismi lopulta on, muuta kuin selkeäsanaista puhetta, silloin kaikki se, mitä Soini sanoo ja perussuomalaiset puhuvat, määrittää Suomessa populismin sisällön. Sen matkiminen muiden poliitikkojen toimesta on suurin mahdollinen virhe kumartamalla suuntaan, jonne aiemmin on pyllistänyt.
Kun valittavana on aito ja sen kopiot, kansa valitsee varmasti aidon. Jos sitä kutsutaan populismiksi Suomessa, hyvä niin. Yksittäisen tutkijan mukaan populismia näyttäisi olevan myös sosiaalinen media, kansalaismedia ja tätä kautta internet, kakki se mikä kilpailuttaa vanhaa konventiota ja mediaa samalla niitä jalostaen. Populismin tutkijaksi ilmottautuu nyt liki jokainen työtön yhteiskuntatieteitten pätkätutkija hakien näin apurahoja ja nimeä haukkumalla perussuomalaisia, populismia. Ilmiö on tuttu takavuosien tavasta saalistaa apurahoja poliittista mandaattia käyttäen umpipolitisoituneilla 1970- ja 1980-luvuilla. Luonnontieteissä ilmastomuutos on tyypillinen tutkijoita kasaava magneetti jne. Uutta tietoa syntyy pajon ilman kriittistä tarkastelua.
Tekstiä tärkeämpää on medialukutaito
Tieto on aina subjektiivista ja sen tulkita edellyttää niin ihmis- kuin luonnontieteissä sellaisia pelisääntöjä, joista myös myöhempi tiede ja sitä käyttävät koulujen oppikirjat voisivat olla yksimielisiä. Niin kaun kun kirjoja vielä kouluissa käytetään. Tieto ei voi esim. vanheta hallituksen ja opposition vaihtaessa Suomessa paikkaa keskenään.
Yhteiskunnalliset murrokset tuottavat enemmän ristiriitaista tietoa, mutta tiedon keruu ja käsittely, analysointi ja ymmärtäminen ei saisi muuttua, eikä koulukirjoja ole syytä vaihdella yliopistotutkijoiden tai murroskulttuurin vaihtuvia tutkimuspainotuksia koko ajan seuraten.
Opettajat tekevät itse koko ajan ansiokasta työtä tuoden opetukseen oman tietonsa ja taitonsa kirjojen ulkopuolelta. Kirjan merkitys oppitunnilla on usein melkoisen vähäinen ja vähenee kaiken aikaa. Oleellista on kyky oppia kasvavaa medialukutaitoa ja pysyä sovituissa pelisäännöissä uudessa mediayhteiskunnassamme.
Pärstäkerroin pois mediayhteiskunnassa
Ei urheilussakaan yksi keihäskaari saisi muuttaa sovittuja, koko kauden mittaisia pelisääntöjä ja sotkea kisavalintoja taas kerran ja hakien apua oikeusteitse tiedon vaihtuessa joka kisan mukana ja pärstäkerrointa samalla seuraten. Sellaiset kertoimet ovat takavuosilta ja tympeintä kouluvuosiemme kokemuksena. Kun kisoihin pääsee yhä pienempi joukkue Suomesta, se voisi tapahtua korrektisti ja hakematta mediakohua pilaten samalla lajin mainetta.
Kun pärstäkertoimia aletaan käyttää takavuosien puoluetunnusten rinnalla, kouluopetuksen pohja katoaa ja ammattimainen osaaminen unohtuu kokonaan. Siinä kirjojen sisällöllä, suoritusten määrällä ja laadulla, ei ole enää mitään merkitystä ja suoritteet kääntyvät suorittajaansa vastaan, kuten keihäsmiesten kisalippujen jaossa, presidenttipelin sekoilussa ja väärien vuosikymmenten menetelmien kopionnissa uuden mediasukupolven käyttöön.
Väyrysen oivallus
Lapin velho Paavo Väyrynen tunnisti oikein kansansa tuntoja ja esitti kruunua ja kunigashuonetta käyttöön, Viroa mukaan helpottamaan pikkuveljenämme. Oma alemmuuskomleksimme Ruotsin suuntaan helpottuisi ja presidenttiys vaihtuisi turhana kunigashuoneen edustukselliseen viihteseen, Victorian lapsen syntymän odotteluun.
Victoria sai nimensä kuvaten samalla Suomen sodan Lapuan voittoa hänen syntymäpäivänään 14. heinäkuuta. Ei sivistyskansa edustuksellisia presidenttejä kaipaa vaan kuningashuoneen, oman vanhan kulttuurinsa tukijan, ei välimereistä hullutusta vaan pohjoisen tuulahduksen ja vahvan kruunun kunikaan kuvalla varustaen.
Kreikan, Italian ja Espanjan, Portugalin kanssa sekoilu ja Saksan sekä Ranskan valtapeliä sivusta seuraten ei ole suomalaista ja pohjoista ulottuvuutta nähnytkään eikä sitä tule koskaan liittovaltiona tunnistamaan. Paavoista Väyrynen on kokeneempana kettuna nyt oikeilla jäljillä ja kepun tappaja, nahkurinorsien pyöveli Lipponen taas kerran harhapoluilla.
Narratiivinen kerronta
Oleellista on, että kyseessä on jälleen kerran medioittemme tuottama narratiivinen tieto, ja sen tulkinta on vaalien yhteydessä aina viihteellistä. Se, mitä hallitus tekee tai ikämiehet ehdokkaina kertovat, on yhteydessä medioitten omaan peliin ja sen viihteellistymiseen.
Kreikan tukipaketin käsittely Suomessa on osa suomalaista sisäpolitiikkaa ja sivujuonne joka, Erkki Tuomiojaa lainaten, ei vaikuta pääjuoneen mitenkään. Tuomioja on luonnollisesti oikeassa ja ymmärsi tämän jo käynnistäessään ennen vaaleja suomalaisen politiikan muutoksen europolitiikassamme. Toki taustalla oli perussuomalaisten pelko.
Niinpä Helsingin Sanomat huomattaakin pääkirjoituksessaan (18.8) kuinka suomalaisilta poliitikoilta on nyt katoamassa punainen lanka oman sisäpoliitisen pelin ja presidenttipelin seurauksena. Alkavan syksyn ja talven aikana näin käy kaiken aikaa ja kouluopetuksen tehtävänä onkin juuri kasvattaa sellaisia aikuisia, joilta punainen lanka ei koulussa katoa. Medialukutaidon ohella tämä edellyttää madiatalouden, sosiaalisen median talouden, ymmärrystä.
Mediayhteiskunnan murroskulttuuri
Vai olisiko mahdollista, että media olisi ainut talouden muoto, sosiaalinen media ja sen talous vanhan median rinnalla satoine miljoonine harrastajineen jotain sellaista, jota kilpailu ei kehittäisi vaan veisi kehnompaan suuntan, kuten Ole Norrback (Rkp) runsas vuosi takaperin epäili. Varmaan näin ei ole globaalisti eikä myöskään Suomessa.
Tutkija Emilia Palosen (FL 15.8) mukaan populistit kritisoivat medioita, jotka ovat samalla osa eliittiä STT:n välittämänä uutena tietona populismista ja vastauksena siihen, etteivät perussuomalaisten kansanedustajat suostuneet vastaamaan STT:n vastenmielisinä pitämiinsä kysymyksiin. STT:n harkinta petti ankarassa uutiskilpailussa ja STT käytti ”asiantuntijanaan” tuntematonta yliopistolehtoria. Tästä saatiin kuuden palstan (FL 15.8) uutinen, jossa tieto on muuta kuin perinteistä, koulumaailman tai yliopistotutkijoiden hyväksymää tai käyttämää objektiivista tiedon hankintaa tässä tapauksessa esimerkkinä populismin tutkimuksessa. Näin kevyttä ja viihteellistä tiede ja sen tutkimus ei toki ole.
Mediakriittisyys tuomittuna populismiksi on pelottava ilmiö tulkintana medioitten itsensä taholta. Se vie mediayhteiskuntaa kohti totalitarismia, erehtymätöntä, suurinta ja kauneinta neljättä valtiomahtia. Poliitikko, valtiomies ja despootti, yksittäinen ihminen tai valtakoneisto voi tällaiseen toki erehtyäkin. Medioissa se on vamasti yksittäinen ilmiö ja ylilyönti, muistuttaa brittien ongelmia ja mediamoguli Rupert Murdochin vallankäyttöä.
Brittipääministerin mukaan heidän yhteiskuntansa on nyt rikki, taloudellisten ja sosiaalisten ongelmien halvaannuttama. Koska Lontoon mellakat leviävät muualle Eurooppaan ja millaisia ne voisivat olla Italiassa tai Espanjassa pahimmillaan? Voisivatko ne poiketa juurikaan Afrikan puoleisen välimereisen maailman kokemista mellakoista?
Keisarin vaatteet
Kun ihminen on tyhmä tai tietämätön, tämä alkaa hävetä sitä ja peitellä keskenkasvuisuuttaan, usein vielä aggressiivisesti. Näin tapahtuu etenkin kouluissa, mutta toki myös yliopistoissa, kaikkien instituutioittemme sisällä.
Johtava instituutio ja sen eliitti pelkää tätä eniten, tyhmyys tiivistyy siellä. Keisari on aina ilman vaatteita ja sitä huiputetaan narsismin ja turhamaisuuden hetteisellä suolla. Tutkija tai tiede ei ole mitenkään irrallinen yhteiskunnasta ja vailla narsimin loukkoja. Usein tutkimus ja uusi tieto on vain oman itsetunnon pönkittämistä tai vanhan konvention ylläpitoa, luiden siirtoa haudasta toiseen. Uuden tiedon ilmaantuessa kritiikki on ankarinta ja muutos näkyy poikkeuksellisena ahdistuksena. Sen näkyminen koulun oppikirjoissa ei ole tuon ajan ilmiö vaan paljon myöhäisempi vaihe, diffuusinen prosessi.
Kun talibantieksi kutsumani Iisalmen ja Forssan yhdistävän tien varrella ovat liki kaikki medioissa esitellyt presidenttiehdokkaat, ja tunnen heidät samalla, kuka tahansa valituksi tuleva on mielestäni ehdottoman kyvykäs tuon tehtävän hoitajaksi.
Rajattuna niillä oikeuksilla, joita presidentillä tänään on ja maassa, jossa liki miljoona taloutta menetti muutaman viikon aikana vuosikymmenen säästönsä, jälleen kerran, pörssiromahduksemme seurauksena. Sen selittely muulla, kuin omilla valinnoillamme, on turhaa. Syyt kun ovat eurossa ja euroalueessa, sen epäonnistumisessa, ahneudessa, valkoisen miehen taudissa, julkisen hallinnon velanotossa ja maamme syrjäisessä sijainnissa.
Koulu ei ole yliopisto
Se mitä edellä kirjoitin, on totuutena subjektiivinen, ja jokaisella on oma tulkintansa, jota kutsutaan joko totuus- tai tuttuustiedoksi, väitetiedoksi tai pelkäksi uskomukseksi. Tässä perinteisen tiedon määrittely ja lähestymistapamme tietoon on koulussa pääsääntöisesti opittua, joskus lähiympäristön maailmankuvan muokkaamaa, eikä siihen liity juurikaan pohdintaa tuon tiedon alkuperästä, luonteesta, totuuden mahdollisuudesta. Se tieto hankitaan vasta yliopistoissamme.
Näin kuka tahansa peruskoulun käynyt olisi sen voinut kirjoittaa, mutta myös lukea ja ymmärtää lukemansa. Oleellista on, että tieto saadaan ensin kouluista ja sitten omista medioista, Forssan Lehden kaltaisesta STT:n tiedon välittäjästä. Siinä STT toimii auktoriteettina, ei toki esim. yliopisto. Samalla maailmankuva ja tiedon käsittely syntyy lähiyhteisössä. Se taas kerto ”miltä maailma näyttää” ja johon saatu tieto suodattuu.
Koukukirja on tieteen pitkälle vietyä popularisointia ja koskaan se ei ole helppoa eikä tyydytä kaikkia tieteen koulukuntien edustajia. Painotuksia pidetään väärinä, kokonaisuus on vailla punaista lankaa, joku tieto on vanhentunut jne. Koulun tehtävä ja yliopistomaailman hektisyys eivät ole toteuttamassa samaa yhteiskunnallista prosessia eikä niiltä tule rinnastaa tiedon tuottajina ja jakajina toisiinsa.
Koulussa tämä toki myönnetään ja opettajat opettavat sen minkä osaavat pyrkien joskus mahdottomassa tilanteessa motivoimaan lapset oppimisprosessiin, jossa oppikirjat ovat vain väline ihmisen kasvulle. Matematiikan tunnilla tavoite ei voi olla syventyä sen filosofiaan ja tämän merkitykseen vaikkapa muun luonnontieteen käsittelyyn tai ymmärtämiselle tieteen keinoin sekä osana koko luonnontieteistä epistemologiaa, tietoteoriaa. Sellainen veisi koko kouluopetuksemme harhaan.
Peruskoulu ja lukio ei ole toki yliopisto ja sen antamaa opetusta. Sen merkitys on edelleen perinteisen tiedon tuottamisessa ja jaossa, eikä siihen voi liittää sellaista, joka ei sovi koulumme alkuperäiseen tehtävään.
Tällaisia perinteisiä tehtäviä ovat tuottaa eräänlaista totuustietoa tai tuttuustietoa, taitotietoa ja propositionaalista väitetietoa.
Tuttuustiedossa me kerromme tuntevamme presidenttiehdokkaan, taitotiedossa kuvittelemme olevamme jopa sopivia täyttämään presidentiltä vaadittavat tehtävät ja väitetietona kerromme Iisalmen olevan Savossa ja Forssan Hämeessä sekä talibantien vanhana silkkitienä, Kabulista Pakistanin rajalle, yhtä pitkän kuin tämän Etelä- Hämeestä Pohjois-Savoon johtavan ja yli kulttuurirajojemme, Pähkinäsaaren rauhan rajan, kulkevan ikivanhan routivan maan reitin. Se että tuolle ”vyöhykkeelle” sattuu runsasti entisiä keihäänheittäjiä, kestävyysjuoksijoita, ralliautolijoita tai presidenttiehdokkaita, on joko sattuma tai selittyy joillakin alueen sosiokulttuurisilla, biologisilla yms. erikoisuuksilla.
Valintojen teko koulun vastuulla
Koulun opetusohjelmiin ei voi kuulua yhdistää ja integroida talibantien monikulttuurisia ja vuosituhantisia rakenteita suomalaiseen vastaavaan luonnontieteiseen tai kulttuuriseen, taloudelliseen ja sosiaaliseen, historialliseen ympäristöönsä. Se on yliopistojen tehtävä ja tapahtuu kokonaan toisenlaisessa viitekehyksessä kuin koulujen mahdollistama opetusohjelma kirjoineen myös uudessa mediayhteiskunnassamme ja sen tietotulvassa. Se, millaiseen oppimisympäristöön ja esim. ammattiin ihminen myöhemmin asettuu, on kuitenkin pääosin koulun vastuulla.
Se, että tieto on jo sinänsä ristiriitainen käsite, ei oikein sovi koulun opetusohjelmiimme. Koulu voi toki opettaa vaikkapa filosofisia koulukuntia ja käsitteitä, jotka liittyvät rationalismiin, empirismiin, pragmatismiin, kantilaisuuteen, agnostisiin tiedon lähestymistapoihin tai kertoa näkyvimpien filosofien työstä ja ajattelusta, mutta niiden liittäminen yhteiskuntakokonaisuuteen, historian kulkuun ja sen oppitunneille, biotieteisen ajattelun muuttumiseen ja sen “punaiseen lankaan” jne. ei oikein onnistu ulkopuolella ensin hankitun perustiedon ja sen käsitteistön. Sen subjektiivisuus ja muuttuvuus on sinänsä itsestäänselvyys, eikä siihen tule kiinnittää kouluissa kohtuutonta huomiota.
Kirja on pantava toimimaan
Nämä tiedot, kyky integroida myöhemmin hankittavaa lisätietoa, ottaa se haltuun ja käyttöön, panna se toimeksi, ei vain omistaa kirja ja lukea se, muistaa lukemansa, on hankittava kokonaisuudesta irrallisena eri aineiden oppitunneilla ja käyttäen niitä välineitä, joita perinteinen kouluopetus kykenee muutaman tuntiviitekehyksensä puitteissa välittämään. Oleellista on, että syntyy motiivi ja halu oppia, eikä synny häpeää tiedosta, jossa ihminen on “tyhmä” ja “keskenkasvuinen” koko lyhyen elämänkaarensa ajan.
Se että kouluopetukseen liitettäisiin mukaan runsaasti pohdintaa tiedon mahdollisuudesta, luonteesta ja alkuperästä, jo tieteessä hankitun tiedon oikeutuksesta teoriana, totuus- tai tuttuustietona, taitotietona tai väitetietona, on yliopiston sisällä käytävää pohdintaa, ja kuuluu akateemiseen skeptismiin. Monessa tiedekunnassa se toki sivuutetaan kokonaan turhana.
Tärkeintä ovat valinnat
Skeptismi, kritiikki ja vanhan tiedon epäily, tuottaa kaiken aikaa uutta tietoa, ja tämä muuttuva tieto ei voi toki välittyä reaaliaikaisesti koulujen opetusohjelmaan ja siellä käytettäviin kirjoihin. Kirjat kun eivät elämäämme ratkaise vaan valintamme.
Jos alamme epäillä, kuinka aistimme pettävät ja kaikki tieto on arveluttavaa, koulumme jättävät kohta väliin jopa tuttuus- ja taitotiedot, eikä rutiinit elämässä onnistu laskettaessa markettien alehintojen prosentteja tai hyväksyttäessä väitetiedot sellaisenaan totuutena. Valintojen teko käy tällöin mahdottomaksi ja teemme niitä noin 60 000 joka ikinen päivä. Niiden perustana ovat juuri vaikkapa väitetiedot. Ne auttavat meitä viemään valintamme edes jossain määrin samaan päämäärään eikä kaoottisena niitä käsitellen ja väsyen taakkamme alla.
Siis sellaiset väitetiedot, kuten maalla on yksi kuu ja Saturnuksella renkaansa tai että painovoima on olemassa, vaikka Einstein ei aivan kaikkea newtonilaisesta maailmankuvasta hyväksynytkään. Viimeistään ensimmäisessä liikenneonnettomuudessa fysiikan peruslait alkavat näyttää ankaria voimiaan nuoren skeptikon elämässä. Viimeisin tieto ja totuus vaikeasti esitettynä ei ole välttämättä käytännöllisin arjen elämässä ja siinä selviytymisessä. Monimutkaisen maailman kuvaaminen pragmaattisella tavalla ei ole välttämättä populismia vaan käytännön filosofiaa. Jotkut tutkijat, opettajat, karismaattiset johtajat ja poliitikot osaavat sen muita paremmin. Heitä yhdistää pääsääntöisesti selkeä ajattelu, terävä äly.
Lisääntyvä egoismi ja muodikas skeptismi
Jos laajennamme edelleen akateemisen skeptismin koskemaan myös uskomuksia, meille ei jää jäljelle mitään konkreettista kouluopetukseen, minkä varaan maailmankuvamme rakentaisimme. Tämä on jo nyt koko ajan kasvava ongelma internetin sisällä ja sosiaalisissa medioissamme, kaikissa medioissamme. Mediat käyttävät kieltämme vain hämätäkseen totuutta, pragmaattista selviämistä arjessa. Aiemmin näin menettelivät pääsääntöisesti vain asiastaan epävarmat poliitikot.
Syntyy kaiken aikaa vain vastakkaisia mielipiteitä ja väitteitä, joiden totuus on katsojan tai lukijan mielikuvissa, siinä missä uskomme kauneuden olevan katsojan silmässä. Jos kaikki on subjektiivista, kauneus ja tieto jokaisen omassa tulkinnassa, subjektiivisessa kokemuksessa, normit ja lait jäisivät niin ikään omaksumatta ja asetukset lain tulkitsijan toimesta tekemättä, missikisat kisailematta, muotinäytökset pitämättä, korut ja parfyymit hankkimatta, autot muotoilematta, talot maalaamatta, puutarhat vaille kukkaistutuksiamme. Aforismeja voi heitellä aikansa kuluksi, mutta ei niiden varaan pidä elämäänsä rakentaa.
Tässä oppimisessa Iisalmi talibantien pohjoisessa päässä on valovuoden Forssaa edellä. Kukkaistutukset eivät ole vain puistojen pakollista kasvustoa vaan myös siltojen kaiteitten floristista osaamista. Pienellä rahalla ja vaivannäöllä saa aikaan ihmeitä.
Veistotaiteella suomalaisia ei sen sijaan hemmotella missään kaupungeistamme. Muutama pönäkkä teos, jonkun tapahtuman tai henkilön muistoksi pystytetty kivipaasi, kirveellä veistetty tai kalliosta räjäytetty rosoinen pinta ei ole antamassa talviselle maisemalle keveyttä ja katoaa onneksi kesällä kasvuston sisälle.
Shakespeare sanoi jo kaiken
Kauneus ei ole subjektiivinen käsite vaan hyvinkin määriteltävissä siinä missä parfyymit, musiikki ja lopulta myös tieto ja sen objektiivinen tulkinta. Näin siis käytännön filosofiassa ja tiedon käytössä kouluopetuksessamme, jossa on annettava arvosanat myös aineissa, joiden tulkinta ja tutkimus yliopistossa on jo kokonaan toinen asia. Niitä ei tulisi sotkea toisiinsa liian varhain. Mediat tekevät sen kyllä opettajien puolesta liiankin näkyvästi ja pilaten opettajien työtä sen kaikilla tasoilla, ei vähiten äidinkielessämme. Ja siihen perustuu lopulta kaikki heuristinen viisautemme ja hermeneutiikka, kykymme hahmottaa ympäröivän maailman rikkaus.
Yliopisto-opetusta ja -tutkimusta ei pidä sotkea kouluopetukseen eikä yliopistotutkijoiden arvioita koulukirjoistamme sovi ottaa kuolemanvakavasti. Pikemminkin oletan koulukirjojemme olevan pedagogisesti tehtävänsä hyvin täyttäviä ja paljon parempia kuin ne kokeilut, joissa siirsimme takavuosina Neuvostoliitosta joukko-opin muotoja myös omaan kouluopetukseemme ja saimme siitä näpeillemme, laskutaidon kadottaneita kasvavia aikuisia. Ne opit karsiutuivat kouluistamme vähin äänin ja hyvä niin.