Euroopan ongelmat ja maailman velanotto tuo Eurooppaan europondit. Moni epäilee niiden rankaisevan sellaisia maita ja kansoja, joilla velanotto on kurissa ja holtiton elämä hoidossa, luokituslaitokset näyttävät kolmea A -kirjainta. Tällaisia luokkansa priimuksia ovat vaikkapa Saksa ja Suomi. Näiden saama korkohyöty ajan oloon katoaisi ja tasoittuisi hulttiomaiden velanottoon. Kärkimaat jatkaisivat taloutensa kunnostusta ja kurinpitoa, hulttiot ja hunsvotit eläisivät näiden siivellä, kuten aina on ollut ja tulee olemaan. Oli malli sitten mikä tahansa ja mukana enemmän kuin yksi tai enintään kaksi taloutensa hoitavaa ihmistä. Kolmas tahtoo olla jo siipeilijä ja kansakuntana kelvoton, kansansatuja ja -tarinoita tulkiten. Toki kansakunnista saa lukea omituisia steretypioita myös vaikkapa vanhoja maantiedon oppikirjojamme selaten. Veltto, inhottava neekerin haju, petollinen, sitkeä, epäluotetteva, likainen, ahkera jne. ovat poimintoja maantiedon oppikirjoista kuvaten kansakuntia ja niiden ominaisuuksia. Kun ne vahvistetaan vielä kuvilla, suomalainen ikääntyvän kansakunnan rasistinen kuva vieraista kansakunnista saa akateemisen selityksensä.
Sisäkkäin rakennettu mysteeri, kompa ja arvoitus
Helsingin Sanomat (22.8) lainaa pääkirjoituksessaan Sir Winston Churchillin käsitystä Neuvostoliitosta kuvatessaan yhteislainan eurooppalaista ideaa ja siitä esitettyjä kymmeniä malleja ja niiden maailmoja syleileviä vaikutuksia: “Mysteeriin kääritty kompa arvoituksen sisällä”. Mukana ei ole vain epäuskottavaa talouslaskelmaa, vaan yhä enemmän EU:n sisällä käytävää politikointia, sisäpolitiikkaa, syvenevää tulonsiirtounionia ja yhteisvastuun kasvua. Kun Saksan johto on kypsytetty, europondit tulevat, arvelee lehti. Tätä sopii epäillä, ellei Ukraina auta Ranskaa ohi saksalaisen epäluulon.
Ranska odottaa europondejaan, se on erilainen yhdyskuntarakenteeltaan kuin Saksa ja rakastaa bulevardejaan, mysteerin sisään rakennettua kompaa. Streotyyppi tämäkin ja kertoen, kuinka vaikeaa kansakuntia on kuvata muuten, kuin käyttäen narratiivista kerrontaa apuna. Tällainen kertomus ei ole koskaan totta silloin, kun kyseessä on 50 miljoonan ihmisen kansakunta. Sama koskee toki myös mielikuvaamme Ukrainasta. Se on varmasti stereotyyppinä väärä.
Yksilön kohdalla ahneutta ja rahailluusiota sen sijaan voidaan kuvata neurologisena tai psykologisena ilmiönä ja vaikkapa osana etuaivojen nucleus acumbensiin toimintaa (HS 23.8). Talousteoreetikot ovat käyneet iät ajat pohdintaa järjen ja tunteen osuudesta talouspäätöksiä tehtäessä ja nykyisin neurologit kykenevät jo kertomaan paljon rahailluusiostamme ja lukuisista muista psykologisista taipumuksistamme ja heikkouksistamme. Menemme massan mukana, kestämme tappiota heikosti ja voitot eivät tuo samaa tunnepurkausta kuin saman summan menettäminen. Ylihinnoittelu ja ylikuumeneminen syntyvät markkinoilla hieman samaan tapaan kuin romahdus hinnoissa eivätkä selity rationaalisilla pohdinnoilla niinkään, kuin aivojen etuotsalohkon toiminnoilla ja ärsytystiloilla. Kun kyse on geopolitiikasta ja sen mentaalikartoistamme, virheet ovat valtavia, mutta usein yksilötasolla samoilla seuduilla yhdensuuntaisia.
Olemme hamstereita, jotka keräävät ruokavarastojaan ja pelko menetyksestä on vaikeampi pala selviytymiselle kuin positiivinen kokemus kasan karttumisesta. Ahneus, pelko ja seksuaaliset toiminnat ovat lähellä toisiaan, ja niitä seuraten rytmittyvät myös taloudellinen kukoistus ja romahdus. Se mikä vanhetessa jää jäljelle, on ahneus kuolemansynneistämme.
Ukraina on köyhän miehen Ranska
Ukraina on tottunut oranssin vallankumouksensa jäljiltä vapaaseen tahtoon, eikä tahdo taipua autoritaariseen johtoon, kirjoittaa tutkija Kristi Ralk Ulkopoliittisesta Instituutista (HS 22.8). Neuvostoliitosta erkaantuneet valtiot ovat Ukrainan tapaan vaikeasti taivuteltavissa ja Ukraina on sentään näistä uudistusmielisin valtiona.
Luonnonoloiltaan Ukraina muistuttaa eniten Ranskaa, bulevardien maata. Sieltä saa hyvää viiniä ja tulevaisuudessa myös ranskalaisella mielikuvituksella rakennettuja autoja. Samalla leveyspiirillä syntyneet ihmiset, valtiot, ymmärtävät toisiaan, jos uskomme environmentalismiin ja ympäristön vaikutukseen elämässämme myös yhteiskuntana. Pragmaattiseen mielenlaatuun kuuluu usein environmentalistinen tausta ja ymmärrys.
Monien ongelmien kautta on päädytty Ukrainan kanssa assosiaatiosopimukseen ja sen allekirjoittaminen tapahtunee lähiaikoina. Tällainen sopimus on ensimmäinen laatuaan EU:n naapuruussuhteissa. Se muistuttaa suomalaisten tapaa assosioitua takavuosina EEC:n jäsenyyteen ärsyttämättä Neuvostoliittoa. Suomalaiseen ja slaavilaiseen mielenlaatuun kuuluu melankolian ohella hitunen opportunismia. Mekin ymmärrämme toisiamme omassa ympäristössämme, olemme Venäjän tuntijoita, mielestämme. Tässä uskomuksessa on perää olkoonkin, että lukuisat sodat eivät sitä oikein vahvista. Toisaalta sisarkateus on tunnetusti verisempää. Tapamme löytää viholliset läheltä ja ystävät kaukaa on tyypillistä ihmiselle lajina.
Käsite demokraattisesta oikeusvaltiosta on Ukrainassa vielä ongelmallinen, mutta korjautuu sekin aikanaan. Siitä tulee hyvin ranskalainen, “Liberte, Egalite, Fraternite“, vapaus, veljeys, tasa-arvo. Se kelpaa myös meille, kunhan joku kertoo, mitä niillä käytännössä tarkoitetaan ja kuinka ne sopivat pragmaattiseen todellisuuteen tai utilitaristiseen liikemiesmentaliteettiin. Voiko sen muuttaa rahaksi, takuita vastaan?
Narratiivinen viihde
Suomalaisessa kerronnassa, narratiivisessa sadussa, on usein samaa kuin Lauri Maijalan riettaaksi kuvatussa kauhukabareessa oopperassa “Mahogonny”, jonka kuvausta rahan turmelevasta vaikutuksesta on lehdessä (HS 21.8) liioiteltu. Maijalan kuvaama “mukavuus-säätöyhteiskunta”, jossa taustalla on mukamas perussuomalaiset haaveet juntti-suomesta, joka kieltää EU:n ja haluaa takaisin metsiin.
Taigan kutsullakin on rajansa ja Siperia opettaa, junttipuheet voisi jo lopettaa vihapuheina medioissamme. Sen sijaan yleinen bulevardien sisäkehän, slummiutuvan metropolin, “mutu-ajattelu”, mä saan tehdä mitä mä haluun ja elää bulevardielämää, on tuttu jo Bertol Brechtin tuotannosta, tai oikeammin paljon sitä varhaisemmista näytelmistä ja myöhemmin bulevardi -lehdistöstä ja kirjallisuudesta, mediasta. Siinä rahalla saa ja hevosella pääsee, alkukantaiselle rahailluusiolle annetaan aivojen mantelitumakkeeseen vauhtia kerronnallisesti ja aktivoiden samalla etuotsalohkon seksuaalisia ja ahneuteen viittaavia keskuksia, usein myös pelkoja. Syntyy patoumia, turhaumia, mellakoita.
Se ei oikein sovi siihen maailmaan, josta lehti (HS 21.8) kirjoittaa Tornionjokilaaksosta ja sen vaurastuneitten suomalaisten tavasta elää vapaan joen varressa ostaen tonttejaan nyt myös köyhtyvän Pohjois-Ruotsin puoleisilta rannoilta. On hyvä, että meillä on vapaita, rakentamattomia koskia ja jokia tähän tarkoitukseen pohjoisten valtateitten, avenuen varressa. Harvassa eurooppalaisessa valtiossa on näitä tarjolla, edullisesti.
Oikeammin Suomi on ainut luonnonvaroistaan näin vauras valtio. Niistä on pidettävä kiinni. Ne ovat kansallista varallisuuttamme suomalaiseen käyttöön silloin, kun elämä bulevardilla alkaa ahdistaa. Ja nyt se varmaan ahdistaa, veronkorotukset kun kohdistuvat etenkin median bulevardia rokottavaan printtimediaan. Viina ja tupakka ovat sentään aina hintansa väärttejä ja autolla on kuljettava pitenevät työmatkansa vanhenevan kansakunnan maksoi mitä maksoi. Se mistä voidaan tinkiä, on bulevardin printtimediat, eikä omaan jalkaan saisi toimittajana ampua.
Vaihtoehtoiset mallit käyttöön
Ukrainan vaihtoehtoinen naapurisuhteiden malli täysjäsenyyden sijasta muistuttaa euroalueen ympärillä käytyä keskustelua. Olisiko ollut syytä olla varovaisempia ja pyrkiä erikseen kahden euron malliin ja alueisiin, joiden talouden vakaus ja kyky noudattaa yhteistä finanssipolitiikkaa ja talouspoliittista kuria olisi ollut uskottava? Puola uutena puheenjohtajamaana pyrkinee kuitenkin edelleen laajentamaan EU:n kohti Ukrainaa. Ukrainan vaikutus on merkittävä sen naapurustossa ja seuraavana Moldovassa. Ranska saa tukea europondeilleen.
Ukrainalaisten turhautuminen EU:n vastahakoisiin vastauksiin sen kosiskelulle on jäänyt muun Euroopan ydinalueen ongelmien varjoon, euroalueen kriisin tuomien pelastusoperaatioiden hätäkeinojen toimivuuden seurannan harmaaksi taustaksi. Sama koskee luonnollisesti Turkkia, jossa Olli Rehn vieraili laajentumiskomissaarina tiuhaan. Euroopassa on painettu jarruja, laajenemisvimma on hiljentynyt. Suomalaisten oma kortti Kreikalle on nyt kuin Musta Pekka luottoluokittajien näpeissä. Sellainen hallitus on kohta kansan hampaissa omituisine lainoineen Kreikalta. Joskus kansallinen häpeä on myötähäpeänäkin aikalaisilleen kohtuuton kannettava. Kuka tästä ottikaan kunnian? Koska Suomi on mokannut maailmalla näin näkyvästi aiemmin, kansakuntana? Esitystä olisi pääministerin kertomana ehkä vielä vähän viilattava. Entäpä jos sen vetäisi vähin äänin pois, toivoisi ettei kukaan muista.
Kesäterässä oleva media
Tai ehkä me suomalaiset emme tiedä, mitä ympärillämmme oikeasti tapahtuu. Ehkä seuraamme liiankin suurella murheella Norjan tapahtumia, kuningas Haraldin puhetta, särkyvää ääntä ja kyyneliä, prinsessa Victorian raskautta, ruotsalaisten onnea. Apu-lehden kannessa on Matti Nykäsen ja hänen nuorikkonsa jälkeen Topi Sorsakosken kasvot. Suomen Kuvalehti kertoo velassa kelluvista valtioista, toimittajat arvioivat toistensa töitä. Dalai-lama, Guggenheim-museo ja Helsigin juhlaviikkojen Mahoganny-ooppera ovat kuin vuoden tai kaksi takaperin luettuja printtimedioitamme, joissa vihaiset miehet etsivät jotain uutta ja repäisevää. Miksei museolle löytynyt ahtaampaa paikkaa bulevardilta?
Syksy ei oikein ota käynnistyäkseen, MM-joukkueemme yleisurheilun areenoille on supistunut 12 osanottajaan. Takavuosina heitä oli kymmenittäin ja jännitettävää riitti muussakin kuin keihäsvalinnan käräjöinnissä. Kun HJK voitti kotonaan saksalaisen seurajoukkueen, siitä tuli vuosikymmenen sensaatio. Kun koripallojoukkuemme pääsi runsaan kahdenkymmenen muun valtion mukana eurooppalaiseen turnaukseen, se on meille jo melkoinen voitto. Kaksi naista melomassa Lontoon olympialaisissa maistuu jo kuin olisimme saaneet uusia olympiavoittajia. Oikeammin olemme vasta saaneet luvan osallistua kisoihin. Takavuosien tapaan naiset eivät kuitenkaan kilpaile ja käräjöi kotimaassaan enää purjehtijoittemme tapaan, vaan voivat ilman paineita valmentautua itse hankkimiinsa maapaikkojen täyttöön. Se vaikuttaa hyvin reilulta, sanoisivat Sari Multala ja Antti Ruuskanen.
Rukkaset ja uhrimieli keskustan vaaliaseina
Olli Rehn antoi odotetusti rukkaset keskustan presidentinvaalien kosijoilleen. Omituista oli, että hän oli ylipäätään asiaa vakavissaan ehtinyt oikeilta kiireiltään pohtia. Tämä on jo toinen kerta kun keskusta saa Rehniltä rukkaset. Edellisen kerran näin kävi Rehnin keskittyessä ystävänsä Alpo Rusin pelastamiseen. Sen seurauksena pääministeriksi nousi Matti Vanhanen. Nyt Olli Rehnin pelastettavana on paljon enemmän ja keskustan ehdokkaana oleminen voisi olla loppu näyttävälle poliittiselle uralle myös EU:n komissaarina. Euroopan suurista liigaseuroista jalkapalloilijat eivät palaa suomalaisiin maakuntasarjan seuroihin ja Mikkelin Palloilijoihin. Sellainen olisi ollut Rehniltä omituista, oli kiireitä tai ei. Mahdollisuus presidentiksi oli nyt olematon. Keskustan tappio ja hänen työnsä kun leikkasivat nyt toisiaan kohtalokkaalla tavalla. Ja Suomen vaateet Kreikalle ovat nekin Olli Rehnin kohdalla harmillinen takaisku. Jos Alpo Rusin tapauksen voi ymmärtääkin, antaa kansalleen anteeksi, miten selittää itselleen tämä sotku? Vihollisistani minä kyllä selviän, mutta Herra varjele minua ystäviltäni, rukoilee Rehn tänään. Paavo Väyrynen yhtyy keskustalaiseen rukoukseen.
Keskustan ehdokkuudesta ovat kieltäytyneet myös puolueen puheenjohtaja ja edellinen pääministeri Mari Kiviniemi. Samoin Seppo Kääriäinen kertoi kuinka ei ole oikein pyrkyä eikä nostettakaan. Näin puolue turvautuu seuraavana Lipposen aikanaan nahkurin orsille nostaneeseen Anneli Jäätteenmäen halukkuuteen uhrautua jälleen kerran puolueensa uskottavuuden pelastajaksi. Se vaatii jo poikkeuksellista huumorintajua.
Jatkuva uhrautuminen ei ole politiikassa viisasta, ja messiaaninen meno kuvaa jo liioiteltua kansanliikkeen protestanttista elämää täytettäessä valtaoikeuksiltaan vaatimatonta virkaa. Pelkkä Lipposen kanssa haettava revanssi olisi motiivina omituinen sekin. Jäätteenmäki jättänee tehtävän muiden hoidettavaksi, juristin järjellä asiaa puntaroituaan.
Paavo, kovan onnen lapsi
Paavo Väyrynen on oikeutetusti loukkaantunut puolueen sisältä saamaansa palautteeseen. Häntä ei hyväksytä missään, puoluejohto ei tue lainkaan ja häntä nimitellään populistiksi ja jälkiviisaaksi. Vielä takavuosina hän oli puolueensa menestyksestä vastannut puheenjohtaja ja kannatusluvut olivat korkealla, kokemusta ulkoministerin tehtävistä on neljältä vuosikymmeneltä. Mihin nämä taidot ovat nyt kadonneet, kyselee Paavo Väyrynen? Hän käytti niitä vaikeina vuosina ja epäilemättä oli kantona kaskessa monelle sisäpoliittiselle pelillemme. Jos joku puolue edusti silloin umpimielistä johtajanpalvontaa, kuten Väyrystä on nyt moitittu, se oli kyllä keskusta Urho Kekkosen ajoilta. Tästä palvonnasta Väyrysen syyttäminen yksin olisi omituista oman puolueen sisältä. Mikä keskustaväkeä ja sen solidaarista me-henkeä vaivaa?
Kirjoitin aiemmin, kuinka Paavo Väyrynen ja Paavo Lipponen ovat meriittinsä vankeja. Matti Vanhanen voisi olla seuraava, jota kosiskellaan ehdokkuuteen, mutta hän kärsi edellisissä presidentinvaaleissa traumaattisen tappion jääden kolmanneksi noin 18 %:n ääniosuudella. Nyt tuo luku olisi keskustalle rökälevoitto. Vanhanen ei toki tuohon tehtävään asetu. Edellisen vaalin jälkeen on syntynyt perussuomalaisten puolue (Finns), joka syö kaikkien kannatuksesta noin neljänneksen, poislukien vihreät ja Rkp. Vihreille hallituksen budjetissa ei jäänyt edes luuta kaluttavaksi.
Kuntapuolueena tunnetulle keskustalle tällainen kehitys on pelottava odoteltaessa vuoden kuluttua pidettäviä kunnallisvaalejamme. Kakkosketjun ehdokkaat presidentinvaaleissa kertovat ehkä jo ykkösketjun puuttumisesta? Kukaan ei uskalla sellaiseen edes ilmottautua Paavo Väyrystä lukuunottamatta. Jos tämä ei ole poliittisen puoluelaitoksen kriisi, ja samalla demokratian kriisi, mikä sitten voisi olla?
Keskustan alamäki näkyy myös hallituksemme luonnonvarapolitiikan katoamisesta hallitusohjelmasta. Ministerit ja näiden sihteerit ovat SAK:n kautta leipänsä ansainneita ja politiikan paionopisteen suunta on nyt kokonaan muussa kuin kansallisissa luonnonvaroissamme, kestävässä kehityksessä. Leivästä ja luonnonvaroista käydään veristä taistelua maailmalla. Mihin tämä globaali tosiasia on kadonnut budjetistamme?
Kuihtuvan puolueen hajaannus
Uskottavien ehdokkaiden löytäminen kunnallisvaaleihimme on entistä vaikeampaa, jos menestys myös presidentinvaaleissa osoittaa edelleen jyrkkää alamäkeä. Pahinta olisi kuihtuvan puolueen jakautuminen kahtia, perussuomalaisia myötäilevään perinteiseen maalaisliittoon ja Helsingistä johdettuun liberaaliryhmään, vihervasemmistoon ja feministiliikkeeseen. Tätä menoa äijäporukka ja huomattava osa naisista ei siedä.
Sen oireet toki näkyivät jo Matti Vanhasen aikana puoluesihteeri Korhosen ajaessa kokonaan omaa politiikkaansa. Molempien taustaryhmät, bulevardi ja avenue, ovat edelleen olemassa ja taistelevat kuihtuvan puolueen sisällä vallasta. Toinen edustaa bulevardipolitiikkaa ja toinen on avenuepuolueen maineessa. Niiden yhdistäminen yhteen puolueeseen ei onnistu. Globalisaatiota ja lokalisaatiota on mahdoton yhdistää muuten kuin virtuaalisesti. Se onkin hyvä näkökulma pohdittaessa bulevardin ja avenuen yhteistyötä ja uutta keskustaa, kolmatta tietä. Kansallisesti on yhdentekevää kuka sen oivaltaa. Nyt perussuomalaiset (Finns) ovat parhaissa asemissa ja nousukiidossa. Sitä äijäporukka ei pysäytä mikään, juntti- ja vihapuheet on kuin heittäisi bensaa liekkeihin.
Parilliset ja parittomat faktorit
Juuri nuo faktorit; urbaani/ruraali, globaali/lokaali, bulevardi/avenue, parittomat faktorit/ parilliset faktori, ovat jakaneet kansat kahtia ja on syy miksi käymme vaaleissa. Ne vuorottelevat hallituksessa ja oppositiossa keskenään. Se ei ole toki sama asia kuin suomalainen tapa puhua maaseudusta ja kaupungista. Sellainen on jo 1970-luvun “junttipuhetta” ja tuo mukanaan demonisoivat vihapuheemme. Niitä on nyt syytä välttää ylitettäessä näitä vaikeita uusia faktoreja myös virtuaalitodellisuudessa, internetin sosiaalisen median taloudessa ja strategiassa. Moni valtio on vasta ensimmäisen faktorin kohdalla, pääosa toisen ja vain harva on ohittanut kolmannen faktorinsa.
Suomen Sotien jälkeen, 1800-luvun alusta alkaen, me kykenimme ylittämään esimmäisen faktorin yhtenäisenä kansakuntana, suoriutumaan siitä fyysisesti ja henkisesti, sekä uudelleen sisällisotamme jälkeen 1900-luvun taitteessa ja kolmannen kerran maailmasotien päätyttyä 1900-luvun puolivälin jälkeen. Nyt, neljännen faktorin avautuessa 2010-luvun alussa, olemme uuden murroskulttuurin veturi myös Euroopassa ja meitä seurataan tuhansien analyytikkojen ja tutkijoiden toimesta. Meillä ei olisi ollut varaa Kreikan takuiden kaltaiseen sekoiluumme edes pahimmissa painajaisissamme.
Luonnonvaratalous unohtui
Kreikka ja sitä seuraavat eurobondit ovat kehityksessä vain välietappi, eivät koko totuus. Luonnonvarataloutemme on näkökulmista sittenkin tärkein faktori. Kaikki neljä faktoria selittävät yhdessä faktorirakenteen synnyn, ei vain yhden tulkinta erikseen. Neljäs ei avaudu ilman toista eikä kolmas ilman ensimmäistä, luonnonvaratalouttamme.
Mysteeri ja sen sisään rakennettu kompa on sen avaamisessa arvoitus, jossa yhteiskunnallinen ”lokaali” kompa ja sen välttäminen vie ohi sen onnettomuuden, johon Neuvostoliitto kaatui. Tässä sir Winston Churchill oli oikeassa jo ennen sen tapahtumaa.
Kun ratkaisua haetaan, sen tekevät yksilöt verkottuneena sosiaalisissa medioissa toisiinsa, ei enää kollektiivi tai perinteinen yhteisö, ei lokaali ”musta tuntuu maailma” tai ”miltä maailma näyttää” lähiyhteisön kokemuksena. Tässä perinteisellä mediayhteiskunnalla on erityisen suuri merkitys yhteisen kommunikaatioyhteisön ymmärryksen lisääjänä. Tämä näkyy erityisen hyvin Arabimaiden kohdalla, ja nyt viimeksi juuri Libyassa, jossa yli 40 vuoden pimeys katoaa, mutta se ei ole vielä ratkaisu maata odottaviin valtaisiin haasteisiin.
Koditon ensimmäinen faktori
Suomessa luonnonvara -faktorista huolta kantanut keskusta on ollut jo kauan neljännen faktorin hakijana ongelmissa. Vaikeudet alkoiva jo kolmannen faktorin kohdalla. Toimittaja Elina Grundström kirjoittaa (HS 23.8) kuinka Suomen tulisi nyt huomata, miten jatkossa globaali ruoka ja sen hinta, luonnonvarat, ovat teemana ensimmäisiä. Tästä huolimatta uusi hallitus lakkautti luononvaraneuvoston jo sen ikävän nimen ja omituisten viherpiipertäjien piirtämien lausuntojen seurauksena. Vihreät kolmannen faktorin mukamas kehittyneinä osaajina pilasivat suomalaisten luonnonvarafaktorin ikimuistoisen sosiaalisen pääoman ja osaamisen. Sen, jota bulevadipoliitikot arvostavat oman sisäisen pääomansa Graalin maljana ja usein liki tuhatvuotisena lahjana siellä ikänsä asuneina. Toinen kehä, toinen bulevardi, on paljon nuorempi, mutta samaa sukua edelliselle. Luonnonvarapolitiikka edustaa faktoriratkaisuissa aina bulevardit läpäisevää ja kohti maaseutua johtavaa avenuta, ei bulevardia, kulutusta.
Näin myöskään laajemmalla luonnonvarapolitiikalla ei ole nyt Suomessa lainkaan kotia ja tausta on juuri vihreiden seikkailussa kaukana vakavasti otettavasta luonnovarapolitiikasta. Kun luonnonvaroista käydään pian globaalia kilpailua, hallituksen ohjelmassa ei ole enää mitään konkreettista, jossa mukana olisi myös uskottava koordinaatioelin. Hallitus on tupo -hallitus ja se keskittyy yhteen faktoriin, lyhyen aikavälin työmarkkinavääntöihin, kirjoittaa Grundström ja on oikeassa.
Toki sama piirre näkyy myös demareitten leirissä, jossa Lipposen nimeen vannovien oikeistodemareitten ja tuomiojalaisten vasemmistosiipi eivät ole yhtään sen helpompia ohjailtavia kuihtuvassa työväenliikkeessä. Eniten liikettä perussuomalaisiin on ollut äärivasemmalla, mutta nyt sitä voi odottaa tapahtuvan myös presidentinvaalien yhteydessä oikealta olettaen, että toisella kierroksella vastakkain ovat Timo Soini ja kokoomuksen Sauli Niinistö.
Niinistö keskustelee jalkapallosta (HS 23.8) espanjalaisen oopperalaulaja Placido Domingon kanssa. Se on turvallinen aihe jalkapallon ystäville europondien sijasta ja Espanjan työttömistä nuorista puhumattakaan. Brittien ja espanjalaisten huligaanit ja jalkapallomellakat, lakkoilevat sopupelin mestarit ja rahanpesijät eivät tähän keskusteluun tule mukaan nekään muuten kuin ohimennen. Domingo kun on Fifan nimeämässä kolmen viisaan korruptionvastaisessa neuvojaryhmässä yhdessä yhdysvaltalaisen konkaripoliitikon Henry Kissingerin ja hollantilaisen jalkapallolegendan Johan Cruyffin kanssa. HJK:n peliä Eurooppa -liigan karissannassa Schalkea vastaan Sauli Niinistö aikoi mennä seuraamaan paikan päälle Gelsenkircheniin. Domingon oma joukkue on Real Madrid, Niinistön suosikki taas lokaalinen seura Salosta.
Perussuomalaisten (Finns) positiivinen ongelma
Vasemmiston oikea siipi joutuu pohtimaan mahdollisesti toisella kierroksella äänestääkö perusporvaria vaiko Soinia. Moni äänestää niin keskustassa kuin vasemmalla Soinia vain viedäkseen tämän presidentin virassa sivuraiteille. Tämä on perussuomalaisten positiivinen ongelma. Perussuomalaiset eivät haluaisi puheenjohtajastaan vallatonta presidenttiä juuri tässä vaiheessa, jolloin puolueen edessä on uusia vaaleja ja aseman vakiinnuttaminen. Jonkun on avattava kansakunnalle neljäs faktori unohtamatta kolmatta edellistä sekä kansakunnan avenue -luonnetta.
Sauli Niinistön suosikkijoukkue on Salon Palloilijat ja Timo Soinin lontoolainen Millwall FC. Miten nämä istuvat Alexander Stubbin käsityksiin sofistikoiduista globalisteista ja lokalismiin juuttuneista junteista, jää pohdittavaksi (HS 23.8). Ehkä lokaalisuus ja globaalisuus ei kuljekaan pääfaktorina, eikä näihin käsitteisiin liity lopulta mitään yhteiskunnallisesti tai asenteellisesti, arvomaailmaan tai mihinkään muuhunkaan yhdistettävää, kun tarkemmin niitä analysoimme sosiaalisen median miljoonien käyttäjien maailmassa.
Ehkä Stubb oli vain huolimaton ja antoi hätäisen ja populistisen lausunnon. Samassa yhteydessä Erkki Tuomioja erehtyy niin ikään sellaiseen kerrontaan, jonka tausta ei ole loppuun saakka korrektia. Juuri Tuomioja otti esille ennen kevään eduskuntavaaleja Kreikan takuut ja oletti, takuista sopimisen jälkeen, niiden menevän EU:ssa sivujuonteena ja läpihuutojuttuna. Tuomioja oli harvinaisen väärässä. Ovatko Tuomiojan analyysit yleensäkin loppuun saakka pohdittuja ja yhtä harkitsemattomia nykyisin ja neljättä faktoria haettaessa? Tämäkö on se sofistikoitu hallitus jonka maa ansaitsee?
Taantuma vie historian haminoille
Kun muut puhuvat eurosta, Paavo Väyrynen kirjoittaa blogiinsa kruunusta ja klaavasta. Kruunun tuominen esille tuo mukanaan Haminan rauhan ja Suomen sodan aikaiset asetelmat. Horisontaalitasolla yhteistyön rakentelu on aina ollut suomalaisten ase keskustassa silloin, kun vastassa on vaikeampi yhteistyöasetelma vaikkapa välimereiseen Eurooppaan. Ihmiset tuntevat läheisemmäksi epävarmojen aikojen edessä horisontaalisuuntaiset leveyspiirit ja kansat, jotka ovat tuttuja ja elävät yhteisessä havumetsävyöhykkeen taloudessaan ja pitkän talven routaisilla mailla. Tällaisia ovat Venäjä ja Ruotsi, Pohjoismaat, pikkuveli Viro ja pienellä varauksella Saksa. Viron historia on ollut esillä ja monelle 20 vuotta on jo pimeää historiaa. Sitä ei haluta enää muistella. Viro tunnustettiin jo 1920-luvulla. Miksi sama maa olisi tunnustettava yhtenään? Sarkasmi ei ole ainakaan opportunismia.
Pituuspiirien mukaan kulkevissa talouksissa ja kulttuureissa on enemmän eroja, yhteistyö välimereisen ilmaston tai tropiikin suuntaan tuntuu pohjoisen akselin ihmisistä vieraalta. Maantieteen oppikirjamme esittelivät heidät aikanaan stereotyyppeinä, laiskoina ja saamattomina vetelyksinä, ja nyt sellaiseksi ovat osoittautuneet juuri Kreikka, Portugali, Italia ja Espanja. Sitkeitä ja aikaansaavia, luotettavia ja lahjakkaita, ovat pohjoisen kansat, kuten jälleen maantieteen oppikirjat kertoivat. On taannuttu vanhoille juurille ja nyt jo Haminan rauhan aikoihin, Suomen Sodan päiviin. Mieleen tulevat Vänrikki Stoolin tarinat, Sven Dufva ja Koljonvirta. Se luoti tiesi paikkansa, ei välittänyt huonosta päästä vaan osui hyvään sydämeen.
Bulevardi vai avenue?
Metropolipolitiikassa bulevardit kulkevat sisäkkäisinä kehinä ja muistuttavat yhteiskuntateorioitten parittomia faktoreita yhdyskuntarakenteiden muuttuessa vuosisatojen saatossa. Siellä mysteeri on käärinyt kompansa arvoituksen sisälle ja muistuttaa belgialaista Agatha Christien etsivää Hercule Poirotia. Vastaavasti parillisia faktoreita kuvaavat metropolien läpi ja kohti maaseutua puhkovat avenuet ja niiden säteittäiset rakenteet, elämää ilman kätkettyä mysteeriä ja arvoitusta, pragmaattista suomalaista maailmaa Yhdysvaltain tapaan toimien, talouden utilitarismin ehdoin ja hakien takauksia Kreikalta. Siitä puuttuu mielikuvitus, Hercule Poirotin tapa ratkaista mysteeri.
Mitä mysteeriä on hakea takauksiksi Kreikan saamaa lainarahaa? Ei tällainen mene luottoluokittajilla läpi ja Suomi osoittautuu liian kylmäksi laskelmoijaksi, mielikuvituksettomaksi porukan pettäjäksi, maalaisjuntiksi. Olisiko Soini toiminut hallituksessa näin ajattelemattomasti? Ei varmasti. Perussuomalaiset (Finns) saavat nyt EU:n ja Saksan tuen. Rehellisyys maan perii.
Metropolien bulevardeille asettuneet ihmiset eivät ole lainkaan samaa kansaa kuin avenuen varteen asettuvat ja sinne elinympäristönsä rakentaneet heimot, kansat, aluetalouden yksiköt ja hallinnolliset rakenteet. Jopa innovaatioaste ja uuden hyväksyminen, konservatiivi tai radikaali elämä, tapahtuu kokonaan eri tavalla ja painotuksilla joko parittomia tai parillisia yhteiskunnan faktoreita ja niiden kehittymistä seuraten. Yhteiskunnan perusfaktoreissa ykkönen ja kakkonen ovat liki peilikuvia toisilleen, ykkönen ja kolmonen selittävät samaa asiaa, kolmonen sitä syventäen, nelonen tekee saman kakkoselle jne. Näin myös uuden sosiaalisen median kohdalla ja sen tulkinnoissa globaalisti miljoonien havaintojen maailmassa.
Kehitys ei suinkaan tapahdu uudessa sosiaalisten medioitten ja internetin maailmassa joko metropolialueen sisällä tai ulkona eri tavalla, vaan alueellinen vaihtelu muuttuu seuraten juuri joko ikivanhoja bulevardeja ja niiden sisäkkäistä järjestäytymistä seuraten, tai vastaavasti avenuen varrelle asettuen ja yhdyskuntansa sinne rakentaen. Suomessa nämä rakenteet ovat syntyneet pääosin vesistöjen varsille, ei niinkään alun peri teiden ja linnanmuurien, paalujen varaan, kuten vaikkapa Pariisissa tai Lontoossa, Berliinin ympäristössä tai Madridissa ja Roomassa. Sellaista ei pidä kopioida, mikä ei ole kopioitavissa.
Avenue -politiikan paluu
Suomalainen avenue -politiikka oli vallitsevaa vielä Urho Kekkosen aikana, jolloin aluepolitiikka oli maata ohjaava ja vaurastuminen tapahtui 1800-luvun tapaan oman kansakunnan aktiviteetin toimesta maaseudulla ja sen luonnonvaroilla rikastuen. Jopa tuon ajan armeija ja sotamme olivat talonpoikien ylläpitämiä ja menestyksemme mukaili kulloinkin vallinnutta talonpoikaisen säädyn hyväksymää legitiimiä avenuemallia. Metropolit ja bulevardit puuttuivat ja Napoleonin sodat, brittien liittyminen näihin, mannermaasulkemus (Bocus continental) ja Venäjän reaktiot (Tilsitin sopimus kesällä 1807) olivat meille tuiki tuntemattomia. Salaa meiltä nämä sopimukset tehtiin myös toisen maailmansodan aattona Hitlerin ja Stalin jakaessa Eurooppaa.
Ruotsi piti itäisen maakuntansa eristyksissä tuolloisen Euroopan ja globaalin maailman murheista muuten, kuin hakemalla hakkapeliittoja ja kantaen veronsa, tuoden oman uskontonsa ja hallinnon, rahan. Suomen punainen lanka oli silloin kateissa, mutta löytyi heti suurvaltapolitiikan johtaessa Suomen Sotiin ja Ruotsin tappioon.
Haminan rauhan jälkeen raja muuttui Tornionjokeen ja itäinen maakunta ylitti, itsenäistyen samalla, tärkeimpien avenuealueittensa kielletyt rajat, Pähkinäsaaren rajan railot ja samalla geneettisen ja kulttuurisen, luonnonmaantieteellisen suuren rajamme puhkaisten.
Oikeammin jo Suomen Sodan kestäessä suomalaiset olivat sen jo ylittäneet ja bulevardeja rakentaneiden eurooppalaisten maailmankuva ei asettunut taloksi suomalaiseen talonpoikaiseen maailmankuvaan. Meillä ei ollut tuhatvuotista urbaania kulttuuria. Olimme kuin Yhdysvallat ilman ikivanhoja metropoleja ja kaupunkirakenteita, niiden kehien sosiaalista pääomaa ja muistia johon syntyä ja jossa kuolla. Suomessa bulevardi oli pysähtyneisyyden ja konservatiivisen elämän merkki, se vei vapauden, eikä sopinut liikkuvaan elämään vesiteitä käyttäen. Tuo vapaus haettiin lopulta vuosisata myöhemmin talonpoikien itsenäistyessä ja maattoman väestön kapinoidessa. Jopa sarkajakoa ja sen vainiopakkoa oli muutettava ja annettava talonpojalle vapautta myös kevään merkkien lukemisessa.
Avenue -kulttuurin syveneminen
Suomen Sodan jälkeen alkoi syntyä suomalaisia avenue -rakenteita ja yhdyskuntia ja ne ulottuivat parhaimmillaan aina Jäämeren rannalle Petsamoon. Syntyivät vanhojen turuntien ja satakunnantien ohella Tampereelle johtava väylä, rautatie Hämeenlinnaan, nelostie ja viitostie kohti pohjoista ohittaen vanhat Järvi-Suomen sulkeneet suomaat tai karut selänteet, ylitettiin poikittaissuuntaiset Salpausselät ja vesistöt reitteinä virraten joko kohti Pohjanlahtea tai Saimaalta kohti Suomenlahtea ja Pietaria. Pietari muuttui sekin suomalaisten kokemana uudeksi ”avenueksi”, kauppapaikaksi sen päätepisteessä bulevardeineen, nykyisin pendolinona Pietarista Helsinkiin.
Suomen tulkinta rajoista ja sodista perustui juuri tälle avenue -ajattelulle ja -strategialle, ei toki bulevardien maailmaan, kuten Pietarissa kuviteltiin ja Kreml strategiansa rakensi. Samalla katosi vanha Hämeen Härkätie ja korvautui kymppitiellä olkoonkin, että poikittaisteitä varottiin peläten Venäjää ja idästä tulevia panssareita. Tätäkään venäläiset eivät ymmärtäneet ja strategia oli toinen kuin suomalaisilla jo Suomen Sodassa. Talonpoikaisarmeija Kakkois-Suomessa tunsi tämän parhaiten ja menestyikin yli odotusten.
Yhteiskunnan kahtiajako
Suomalaista bulevardia ei voi mitenkään verrata keskieurooppalaiseen asutukseen, sen syntyyn ja historiaan. Bulevardien varrella asuvia vierastetaan. Sen sijaan avenuemme ovat tyypillisempi tapa tunnistaa suomalaisen yhteiskunnan sosiaaliset ja kulttuuriset rakenteet, historiallinen taustamme ja tänään pohdintamme siitä, kehitetäänkö maata näiden osoittamaan suuntaan, vaiko yrittäen lainata jotain meille vieraampaa sieltä, missä bulevardien, sisäkkäisten kehien ja faktoreiden synty on ollut leimallista ja tuhansien vuosien kehityksen tulosta taajaan asutussa yhdyskunnassa ja siellä vuosisatoja eläen.
Tämä on jakanut suomalaisen politiikan jo vuosikymmeniä. Se leimasi etenkin vasemmiston yhteiskuntapolitiikan yhden suunnan liikkeeksi ja oli suurin syy sen taantumaan. Kyse ei ole pakenemisesta metsiin, juntti-suomesta, saati sulkeutumisesta globaalin maailman ulkopuolelle, päinvastoin. Geopolitiikkaa tunteva Paavo Lipponen ymmärtää tämän liki ainoana puolueessaan. Tässä merkityksessä hänen lähestymisensä perussuomalaisia (Finns) on ollut vilpitön ja muistuttaa Paavo Väyrystä. Tämä taas loukkasi puolueen perusväkeä, niitä jotka eivät ole vielä perussuomalaisia (Finns).
Kilpailu neljännestä faktorista
Bulevardilta tehdyt havainnot ovat virheellisiä tai provosoivat tahattomasti tai tahallisesti suomalaista yhteiskuntarakennetta ja sen kulttuuria, nykyisin sosiaalisen median taloutta ja strategiaa, aiemmin verkostotalouden agropolis-strategiaa.
Agropolis-strategiaa toteutetaan myös metropolisstrategiana ja bulevardin näkökulmasta, ranskalaisena mallina. Näissä malleissa, kirjoittamassani suomalaisessa mallissa ja Montpellierin agropoliksen ranskalaisessa mallissa, ovat selvät erot, eikä kehitysmaihin sovi ranskalainen bulevardimalli ja metropolistrategia uuden sosiaalisen median taloudessa. Se ei ole kestävä malli ja sillä on turmeltu lukuisia trooppisia maatalousalueita. Malli on elitistinen, perustuu kulutukseen ja unohtaa kokonaan tuotannon verkostot ja klusterirakenteiden kierron.
Se, minne europondit sopivat, on mahdollista pohtia myös yhdyskuntarakenteellisena prosessina, kulttuurien syntynä joko bulevardin tai avenuen ympärille, ja silloin suomalainen näkökulma Euroopan yhdentymisestä ja unionin kehittymisestä kohti liittovaltiota poikkeaa radikaalisti suurten eurooppalaisten ydinvaltioitten intresseistä. Tässä suomalaiset sijoittavat varansa kokonaan toisin kuin mihin Kreikassa tai Italiassa, Britanniassa, on vaurautta käytetty, ja jossa kyse on ns. valkoisen miehen kriisistä.