Virkkusen nekrologi
Janne Virkkunen kirjoittaa viimeiseksi jääneessä päätoimittajan kolumnissaan 31.3 Helsingin Sanomissa kuinka vastaisuudessa hyvältä journalismilta vaaditaan taitoa oivaltaa, yhdistellä asioita, analysoida ja esittää hyvin perusteltuja mielipiteitä, syventää ja kyseenalaistaa. Hyvä lehti vastaa myös kysymyksiin, joita lukija ei osaa edes kysyä. Lisäksi tärkeämpää on usein kysymys, ei niinkään vastaus. Oikea kysymys pitää tiellä, ei niinkään vastaus, joka annetaan kysymykseen, jota ei koskaan edes esitetty.
Vain visioiva, innovointiin kyvykäs media, kykenee esittämään kysymyksiä ja siirtämään valon sellaiseen hiljaiseen kohteeseen, jossa liikkuu valta, tuleva arkielämän yhteinen kokemuksemme.
Tuon voisi kertoa olevan myös hyvän blogin ja sosiaalisen median tavoite, jossa kansalaismedia ei vain tarjoa mahdollisuutta olla ajan tasalla, vaan samalla hyväksyä kriittisyys ja myös sietää kritiikin tuoma palaute, nopea tapa reagoida reaaliaikaiseen maailmaan.
Ristillä hankittu vapaus
Anders Cydenius Kokkolasta ja sananvapauden pyhä aate ovat myös suomalaisen sosiaalisen median kasvupohjaa. Siitä ei saa tinkiä tuumaakaan. Se juuri takaa sivistyskansan kasvun ja innovaatiopohjan perustan, sosiaalisten innovaatioiden ja tänään innovaatiojournalismin yhteydet perinteiseen tekniseen ja luonnontieteiseen luovuuteen ja osaamiseemme siellä.
Innovaatiopolitiikastamme ja sen uudistamisesta on Hesarissa hyvä, useamman alan taitajan mielipide aprillipäivänä 1.4. Allekirjoitan sen mieluusti itsekin ja lisäten mukaan pari kohtaa, ikivanhasta tieteen teon deduktiosta syntyviä ilmiöitä nyt myös kirjallisuudessa ja musiikissa, kuvataiteissamme ilmenevinä orastavina alkuina.
Niitä eivät saa induktiivisesta ja empiirisestä tieteestä ihastuneet tuhota omalla ylimielisyydellään, portinvartijoina toimien ja kilpaillen kvartaalitalouden perustieteen elintilaa kaventavasta rahoituksesta. Sellainen lyhytnäköisyys vie meiltä lähteen paikan ja kaivo kuivuu kannetusta vedestä, diffuusisesta ja imitoidusta opistamme. Tämä deduktion perusta on hyvin kristillinen ja myös protestanttinen oppi, ristillä meille hankittu vapaus olla kriittinen ja innovatiivinen, luova ja epäilevä.
Descartes ja Einstein
Einstein toimi aikanaan deduktion oppimestarina, perustieteen fyysikkona. Syy oli Saksan valtion ja hänen juutalaisen syntyperänsä. Soveltava fysiikka oli silloin muodissa ja se oli kunnon arjalaisten insinöörien hoitamaa. Juutalaisille jäi näin vain perustutkimus, jota ei arvostettu. Nyt on nähtävissä samaa logiikkaa, olkoonkin ettei taustalla ole niinkään etniset esteet kuin kilpailu tieteen sovelluksista ja kiivastahtisen yhteiskunnan tulosvastuu, innovaatiot, jotka eivät ole sidoksissa enää yhteiskunnan kokonaisuuteen, sosiaalisiin ja kulttuurisiin kehikkoihin ja innovaation alkuperäiseen sosiaaliseen viitekehikkoon, symbolikieleemme. Se on pahoinvointimme taustalla piilevä ensimmäinen virhe, josta myös Einstein meitä varoitti. Empiirinen johtaa vain likimääräiseen ja samalla täysin harhaan.
Omahyväinen oppi on kuolemansynti
Virkkunen lopettaa Descartesin, 1600-luvun tiedemiehen, deduktiivisen tieteen ihanteen ja Arctic Babylonin päähenkilön sanoihin: “Vaikka onkin laita niin, että vain tylsät ja typerät eivät taivu ihmettelyyn, on toisaalta totta, etteivät kaikkein henkevimmätkään ole siihen taipuvaisimpia. Taipumusta ihmettelyyn on parhaasta päästä niissä, joissa on varsi terve järki, mutta jotka eivät ole kovin omahyväisiä”.
Sofi Oksanen ei ole omahyväinen ihminen. Omahyväinen ihminen ei taivu sellaiseen tekstiin, johon hänen palkittu romaaninsa lukijaa kuljettaa. Trillerin ja eeppisen teoksen ainekset, rakenteellinen oivallus, ihmisenä olemisen valheellisuus, Neuvosto-Eestin ymmärrys kuvaten pienet asiat tarkasti, ei syyllistäen tai tuomiten, korostaa vain niiden upeita tasoja.
Nykyhetki näkyy historiassa paremmin kuin kohdatessamme sen nyt ja tässä. Koulun, kodin, työpaikan sadismi, nyrkiniskut, ilkeämielisyys, ihmiskauppa, kansainvälinen rikollisuus tai kommunismin pakkovalta ovat niitä suuria teemoja, joiden ympärille Sofi Oksasen kirja ja Janne Virkkusen aika osuivat, ja jotka oli kyettävä kertomaan tekemättä lehdestä ulkokohtaista, journalismista ihmisestä vierottavaa markkinahälinää, moneen suuntaan kyykistynyttä kyyristelyä takavuosiemme tapaan. Se että kirja tai media, journalisti, palkitaan on seurausta oikea-aikaisesta toiminnasta siinä viitekehyksessä, jossa hän asiansa esittää.
Mustat Pohjois-Kaukasian lesket
Vuonna 2002 naisterroristi vahti vankejaan Dubrovska-teatterissa Moskovassa. Tunnen Pohjois-Kaukasiaa, olen kirjoittanut sieltä matkaraportteja 1970-luvulta. Ne ovat epäileviä, pelosta puhuvia ja samalla valoisia, aivan kuin turistin kirjaamaa kronikkaa, mutta peläten kaiken aikaa koko tuon näytelmän puolesta, kulissien kaatumista turistien niskaan.
Visio Neuvostovallan kaatumisesta oli mahdollista nähdä jo varhain ja sen vaikutukset ovat globaali ilmiö vielä kauan meidän jälkeemme. Historia ei ole vain kerrostuma vaan osa geenejämme, holistinen ilmiö, jossa kaikki liittyy kaikkeen ja medioitten on annettava meille valmiuksia ottaa tämä kollektiivinen viesti, ihmismielen sinfonia, vastaan. Asettaa valo ihollemme ja jättää se tauluna seinällemme. Sen kertomus avautuu kyllä myöhemmin ilman portinvartijaakin ja Garavaggion tapaa maalata siitä meille taulu 1600-luvun ja Barokin aikaa eläen.
Koston kierre
Mustiksi leskiksi kutsutut naisterroristit ovat tšetšeenimiesten leskiä, poikien äitejä, sisaria. Naisen viha Ingusiassa, Dagsetanissa, Georgian pohjoisrajoilla on luettavissa Sofi Okasen kirjan niissä luvuissa, jossa metron ovet sulkeutuvat Moskovassa, irronneet tummuneet kaakelit on korvattu vaaleammilla, marmorissa näkyy mustien leskien pommien naulat, ikään kuin pojan kantamassa pommiaan, itse valmistamaansa, suomalaisen marketin aamuruuhkassa, reppuselässä.
Kun Yhdysvaltain presidentti Bush lupasi kostoa terroristeille, ampua heidät ulos Afganistanin luolista, pääministeri Putin lupaa savustaa heidät ulos viemäreistä. Se on uhoa, joka kohdistuu ammuttuna omaan jalkaan, reppuselkäiseen poikaan. Se mikä toimi hierkisessa, ei toiminut siinä sivilisaatiossa, joka oli heterarkinen, verkottunut ja jossa näkökulma on haettava tulkiten inkojen ja mayakansan viestejä Brasiliassa kauempaa kuin itse tuntemiemme talousmuotojen, agraarin tai linnoittautuneen Hansankaupan ja sen yhdyskuntien sisältä. Peltoja ei rakenneta ympyrään ja heksagonialisiin rakenteisiin, eikä niitä nosteta kymmenien metrien korkeuteen. Oma näkökulma on muutettava, ei inkojen ja Maykansan historiaa, jonka hävitimme.
Vallihauta linnan muurien sisäpuolella on aivan väärässä paikassa näissä Brasiliasta löytyneissä maamuodoissa, joiden ikä on yli 4000 vuotta ja jotka oma kulttuurimme tuhosi Espanjasta ja Portugalista sinne väkivalloin ja verisesti ryöstötarkoituksessa tunkeutuen.
Hidas eurooppalainen deduktio
Deduktio oli tuolloin jo tunnettu Etelä-Amerikassa, Kiinassa ja Descartes löysi sen tieteen ihanteen Hollannissa 1600-luvulla juuri kauppiaitten tuomana 30-vuotisen sodan rivisotilaana ja omin sanoin kuvaten enkelten tuomana viestinä ja unessa.
Tuon ajan eurooppalaisella tieteellä ja kulttuurilla ei ollut deduktiolle tilausta, ei edes empirismille muuten kuin taikauskoisena osana ajan levottomissa oloissa ja osana katolisen kirkon oppeja, Ignatius Loyolan jesuiittaveljestön toimintaa ja barokin taidetta tuota katolista kirkkoa tukien protestanttista liikettä vastaan.
Eurooppalaiset tiedeinstituutiot, Espanjan, Hollannin, Ranskan ja brittien akatemiat alkoivat syntyä juuri tarkoituksena koota noiden etäisten siirtomaiden henkisiä rikkauksia ja tulkita niiden sisältöä, jossa Descartes oli myös Ruotsin kuninkaan ja hovin käyttämä väline. On kokonaan toinen asia jakaa Nobeleja kuin ottaa palkintoja vastaan, koki myös Ruotsin kruununperillinen saadessaan lukihäiriöstään ensimmäisen palkintonsa ja siitä silmin nähden liikuttuen.
Lääketieteellistä jätettä
Itä-Kiinassa, Shandongin maakunnassa, joesta löytyi 21 vauvan ruumiit. Seitsemään ruumiiseen oli kiinnitetty paikallisen sairaalan tunnistuskortit. Uutinen on vähäinen, AP:n välittämä ja sen havaitsee Moskovan iskujen uhrien muistokukkien vierestä, yhdeltä palstalta (HS 31.3). Viranomaisten mukaan ruumiit löytyivät sillan alta Guangfujoesta Jiningin kaupungissa viikonloppuna. Samaan aikaan kun palmusunnuntain pienet noidat, kolme tyttöä, virpoivat ja varpoivat kotiovellani tuoreeksi terveeksi, tulevaksi vuodeksi. Nuo kiinalaiset maakunnat ovat tuttuja ja teimme siellä kiinalaisten yliopistojen kanssa yhteistä ympäristöohjelmaa EU:n rahoittamana ja brittien aloitteesta, heidän nimekkäimmän yliopistonsa toimiessa aluksi veturina.
Kiinaa on mahdotonta hallita sellaisen mediayhteiskunnan säännöin, joihin olemme oppineet eurooppalaisessa ja syrjäisen maan sisällä. 1200 miljoonaa ihmistä ja kaiken aikaa muuttuva ympäristö, kasvava talous, maaseudun ja metropolien välinen suhde, ovat mahdottomia jäsentää tai tehdä uutista, joka olisi muiden yläpuolella. Kukaan ei näytä hallitsevan mitä maassa tapahtuu ja miksi. Kiina ei ole Suomen tapaan maailman viimeinen sivu, Euroopan syrjäisin ja tuntemattomin yhden ilmiön kansakunta, pragmaattinen kone umpimielisyydessään, jota yksi media hallitsee portinvartijana.
Ruumiit oli sullottu jätesäkkeihin, keltaisiin pusseihin, joissa oli teksti “lääketieteellistä jätettä”. Kansa Päivälehden mukaan kaksi sairaalan työntekijää on pidätetty, yksi löydetystä vauvoista oli syntynyt viime vuoden huhtikuussa. Löydettyjen vauvojen sukupuoli ei ollut AP:n tiedossa. Se mitä tiedetään ovat juuri nämä yksittäisen ilmiöt, merestä näyttäytyvät jäävuoren huiput, joista teemme uutisemme, emmekä niitä pohdi sen kauemmin.
Yksi opettaja ja opetuslapset
Kun Henri Charriere kirjoitti omakohtaisen teoksensa pakkotyöleiriltä Ranskan Guayanassa Papillonin tarinanana, hänen kanssaan laivattiin samaan aikaan jo toistamiseen saarelle muuan Rene Belbenoit. Myös hän kirjoitti kokemuksistaan romaanin, joskin ei niin tunnettua kuin “Vanki nimeltä Papillon” eurooppalaisten tai suomalaisten lukemana ja elokuvana sitä seuraten. Berbenoitin romaani oli teoksena aiemmin syntynyt ja hyvin tunnettu toki sekin, ikään kuin originaali, johon Papillonia ja Henri Charrierin työtä voi tänään verrata.
Alkuperäinen on innovaatio ja sen myöhempi kaupallinen kopio, demon paranneltu diffuusio, imitoitu jäljitelmä, tapa elää toisen elämää. Kun suuret massat ottavat sen vastaan, diffuusinen tuote palkitaan, aika on otollinen ja kännykkä käy kaupaksi, kirjallinen tuote saa Nobelinsa siinä missä tieteen teoria sovelluksena rahansa.
Suurin riski on silloin teorian katoaminen, mayakansan ja inkojen kulttuurin hävitys, sosiaalisen ja kulttuurisen eksyminen tielle, jota seuraa kaaos ja kyvyttömyys hallita niitä välineitä, jotka ovat alun perin varastettuja, alkueräinen osaaja on kadonnut ja hautautunut Brasilian tropiikin metsiin mukanaan päivyri, jossa oli myös liki 500 vuotta pitkiä ajanjaksoja kuin vuosiksi merkittyinä. Niitä oma kulttuurimme, sen maatalous, teollisuus ja palveluelinkeinot eivät käytä tai ymmärrä. Sellainen kulttuuri on ollut epäilemättä omastamme poikkeava, eikä sitä pidä tulkita oman kokemuksemme ja sen antaman viitekehyksen, historian avulla.
Kaikki ihmiset ja kulttuurit eivät kulje samaa latua, saman valon ohjaamina kerjäläisestä ja keräilijästä, talonpojasta kohti teollista ja jälkiteollista palveluyhteiskuntaa hierarkisine organisaatioineen ja panos-tuotos kertoimineen kehityksen kehittyessä kulutuksen ja uuden keksimisen myötä.
Kaksi tarinaa mutta vain yksi pirunsaari
Henri Charrieren kirja muistutti aiemmin ilmestynyttä ja häntä moitittiin muiden vankien kokemusten kirjaamisesta ominaan ja Belbenoitin kertomuksen paloittelusta osaksi omia pirunsaaren kokemuksiaan. Ehkä näin kävikin. Se on hyvin yleinen piirre kirjallisuudessa ja tunnetaan myös tieteessä, etenkin netistä imuroiden. Toinen mahdollisuus on, että he elivät samalla saarella ja kuvasivat saman kokemansa helvetin. Sen, jonka olemme jo tarinana väsymiseen saakka omakohtaisesti seuranneet, nähneet kuvaruudusta mielen puuduttavana ja väkivallan viihteenä, pirunsaaren monin verroin raaempana internetin virtuaalielämänä.
Ajatus ettei se vaikuttaisi meihin, lapsiimme, on naiivi. Arvi Lind oli meidän perheemme uskottavimman tiedon tuonut henkilö, siinä missä Janne Virkkunen kirjoituksineen ja molemmat vaikuttivat vallankäyttäjinä myös piilotajuisesti. Molemmat tunsivat varmaan vastuunsa, mutta eivät välinettään, niiden vaikutusta niihin lapsiin ja kasvattajiin, jotka heitä seurasivat vuosikymmenet, ja joiden tuloksia seurasivat myöhemmin kauhistellen uutistensa muuttunutta raakuutta, väkivaltaa, maan ajautumista muutaman taajaman metropoliksi, yhden Helsingin Suomeksi.
Tänään lapsemme haluavat jotain vielä julmempaa, Mel Gibsonin tapaa esittää Kristuksen kärsimysnäytelmä. Mustat lesket terroristeina on kevyttä viihdettä, pienet tyttövauvat jätesäkeissä liian tuttua toistuessaan, globaali kauhu paikallisen rinnalla samaistumisen kohteena osa sellaista oivallusta, johon tuhatvuotinen geenistömme ja tunnemaailmamme eivät kykene, eikä niitä tulisi sellaiseen käyttää tai koulia.
Me yritämme analysoida ja järkeillä, muuttaa sanoiksi sellaista, joka ei ole mahdollista. Kuva Sofi Oksasesta Helsingin Sanomien sivuilla kertoo enemmän meille kuin hänen tuhannet sanansa. Se mitä hän puhuu kuvaruudussa olohuoneemme nurkassa, ei ole deduktiivisen ihmisen puhetta. Siihen hän on vielä liian nuori. Se on hänen onnensa, häntä lukevien onni. Einsteinkin oppi tämän filosofisen rakennelman tieteensä perustana vasta paljon suhteellisuuteoriansa julkaisemisen jälkeen. Hänen vaimonsa kelpuutettiin opettajaksi, mutta ei häntä itseään, ja sitä hän suri vanhana miehenä.
Michelangelo Merisi da Caravaggio
Pitkän perjantain Helsingin Sanomat (2.4) esittelee Caravaggion (1571-1610) taidetta. Toimittaja Pirjo Immosen tapa kuvata Caravaggio oman aikamme tulkkina ei ole kaukaa haettu. Hän kulki omaa tietään ja muistutti elokuvaohjaaja Pier Paolo Pasolinia. Molemmat elivät omia teitään ja täysillä, ulkona oman aikansa odotuksista ja kuolivat nuorina. Pasolinin opettajana toimi Caravaggio-tutkija Roberto Longhin. Hänen tulkintanaan maailma oli sairas ja kaipasi parantajaa.
Caravaggion levoton luonne vei veritekoihin ja katutappeluihin, karkotuksiin ja maanpakoon. Hän tunsi elämän laitapuolen ja maalauksissa korostuu oman aikamme monet vastenmieliset, Caravaggion raadollisesti kuvaamat ja aikanaan pyhää aihetta loukkaavat rahvaanomaiset ja arkiset näyt. Kun barokin taiteen olisi tullut ylistää Paavin kirkkoa, ymmärtää Ignatius Loyolan opit, aistin kohottamisen ohi oman älymme, Caravaggio maalasi aikansa todellisuuden sellaisena kuin sen näki ja jollainen se oikeasti myös oli.
Kun kylmä valo kohdistetaan iholle, se paljastaa internetin sosiaalisten medioitten tapaan, pikaisten vuodatusten kautta, kuvaruudun välittämänä, kipupisteemme ja ennakkoluulomme, kertoo ikävän totuuden omina kipupisteinämme, emmekä siedä pyhyyden kokemuksessamme tätä raadollista ulottuvuutta. Me joudumme jopa kieltämään lapsiltamme Jeesuksen viimeisten kärsimysten kuvausten seuraamisen tänään televisioelokuvana, ja samalla tunnustamme sen oman pyhimmän uskomme ja tuntojemme sakramenttina, tuijotamme tuota tuttua kuvaa tuhansissa kirkoissamme alttaritauluna, Caravaggion maalaamina töinä. Ja vain harvoin pohdimme sitä, miksi ristiinnaulitun Kristuksen pää kallistuu noissa alttaritauluissa oikealle retkahtaneena, ei siis suoraan alas tai vasemmalle, kuten oikeakätisen kohdalla saattaisi olettaa.
Jokainen Michelangelo Merisin kaunistelematon ja rehellinen kirkon hylkäämä maalaus ostettiin aikanaan keräilijöiden toimesta, ja niiden intiimit ja eroottiset, kidutusta, kuolemaa ja julmaa teloitusta kuvaavat, Ilja Repinin tapaan valolla vangitut yksityiskohdat, muuttuivat ajan myötä pyhiksi ja muistuttavat Venäjän terrori-iskuista, omasta liikkumisestamme elämän ja kuoleman välimaastossa metrossa matkustaen yhdessä reppuaan kantavan pojan kanssa. Useimmissa maalauksissa valo on taittunut kohtaan, jossa oleellinen hetki on juuri sekuntien murto-osissa, uuden mediamaailmamme lyhyessä hetkessä, jonka taitekohdan jälkeen mikään ei ole enää elämässämme entisensä.