Se että ruotsalainen Tomas Tranströmer on kirjallisuuden nobelisti vuonna 2011 ei ole yllätys. Hän oli ehdokkaiden joukossa jo vuosia ja voittanut aiemmin mm. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon 1990 (kokoelmasta: Eläville ja kuolleille), Neustadt -palkinnon samana vuonna sekä Ruotsin akatemian pohjoismaisen palkinnon seuraavana vuonna sekä kaunokirjallisuuden August -palkinnon vuonna 1996 teoksestaan Sorgegondolen (suom. Surugondoli 1997).
Tiiviisti pakattua ja läpikuultavaa
Tranströmer kärsi aivoverenkiertohäiriöstä vuodesta 1990 ja se vaikeutti hänen puhumistaan, mutta kirjoittaminen on jatkunut aina viime päiviin saakka tällä vuonna 1931 syntyneellä ja nyt 80 -vuotta huhtikuussa täyttäneellä kirjailijalla, runoilijalla ja psykologilla. Jo keväällä arveltiin tämän vuoden olevan juuri runouden ja Tomas Tranströmerin suuren vuoden kruunaten samalla hänen juhlavuotensa ja ruotsalaisille muutenkin niin menestyksekkään ja komeilla juhlilla siunatun vuoden 2011. Kun siihen voi itse myös vaikuttaa, miksei sitä myös tekisi ja etenkin silloin, kun kyseessä on Euroopan käännetyin nykyrunoilija.
Tomas Tranströmerin runous on ehkä tutuinta lukijoille aikamme modernistina ja ekspressionistina mutta myös surrealistisesta kielestään. Häntä tunnetaan ehkä vähemmän varhaisemmasta poliittisesta kirjallisuudesta ja romaaneista, kerronnan barokkilyriikasta sekä antiikin mystiikasta. Nyt tätäkin puolta on jo korostettu heti palkitsemisen jälkeen. Pitkään uraan mahtuu paljon ja ystävyys Robert Blyn kanssa saattoi vaikuttaa myös psykologisoivaan terapiatekstiin ja niiden myös myyttiseen taustaan. Molemmat “Rautahannut” ovat kirjoittajina tiiviin läpikuultavia kuvauksia heitteleviä ja luovat sellaisen illuusion todellisuudesta, jota ei voi olla rakastamatta. Rober Blyn on siinä Tranströmeriä rohkeampi ja helpommin tulkittava myös väärin.
Kolmen kauden kokoelmat
Tranströmerin runokokoelmista 17 Dikter (17 runoa) (1954), Hemligheter på vägen (1958) (Salaisuuksia matkan varrella), Den halvfärdiga himlen (1962) (Keskeneräinen taivas), Klanger och spår (1966) (Soinnut ja jäljet), sekä näistä tehty kooste Kvartett (1967) muodostaa oman varhaiskauden kokonaisuutensa. Tranströmer valmistui Tukholman ylipistosta vuonna 1956 psykologiksi, ja on luonnollista, että tämän kauden töissä näkyy vahvasti tuon ajan vaikutus. Suomeen se rantautui paljon myöhemmin, eikä runoja tuolloin juurikaan käännetty, vaikka Tranströmer nousi nopeasti ruotsalaisen runouden kärkinimiksi.
Mörkerseende (1970) (Hämäränäkeminen), Stigar (1973) (Polkuja), Östersjöar (1974) Itämeret ja Sanningsbarriären (1978) (suom. Totuudenkynnys 1997) ovat jo 1970-luvun poliittisen ajattelun tunkemia ja Dikter 1954-78 (1979) onkin kokoelma tuolloin jo keski-ikään ehtineen kirjailijan runoista (Runoja vuosilta 1954-78). Myös Suomessa 1970-luku oli vahvasti politiikan läpitunkema ja siteet Ruotsiin eivät toki ohittaneet Tranströmeriä. Kääntäjinä toimivat mm. Eeva-Liisa Manner, Brita Polttila ja Caj Westerberg.
Det vilda torget (1983) (Villi tori), För levande och döda (1989) (Eläville ja kuolleille) sekä Sorgegondolen (1996) (2001) ( Surugondoli) ovat jo matkaa kohti tulevan nobelistin runoutta ja niistä on mahdollista saada suomenkielinen kooste Caj Westenbergin käännöksenä (Kootut runot 1954-2000).
Kaksi viimeisintä kokoelmaa Den stura gåtan (2004) (Suuri arvoitus) sekä Fängelse (2004) (Vankila, yhdeksän haikurunoa) ovat jo uuden vuosituhannen tuotteita, joissa on luettavissa hieman jo samaa kuin Daniel Shechtmanin löytämissä kvasikiteissä vuonna 1982.
Niiden todellisuuteen ei aluksi edes uskottu ja mies naurettiin ulos tiedeyhteisöstään, kollegat pitivät hänen löydöksiään pilkattavina. Hän joutui eroamaan tutkimusryhmästään ja kemian Nobelin -palkinnon hän sai nyt samana vuonna kuin Tomas Tranströmer omansa. Se edellytti kuitenkin kiteiden siirtymistä ensin uusina löydöksinä käytäntöön.
Kvasikiteen neulaset löytyvät partakoneen teristä ja neuloista, joita käytetään silmäkirurgiassa. Hieman samaa voisi sanoa Tomas Tranströmerin runoudesta ja niiden osuvuudesta. Kun raivokkaat aplodit tulevat suurelta yleisöltä, ne ovat aina vähän myöhässä, lääketieteen nobelistin kohdalla postuumina tulleita terveisiä Ruotsin Akatemialta. Ehkä ne kuuluvatkin tulla näin ja kohdistaa tiedeyhteisölle ja sen pitkälle polulle ulottuen aina antiikin Kreikkaan ja helleeniseen runouteen.
Nerokas, ailahteleva, intohimoinen visionääri
Jos henkilöstä kerrotaan kuinka hän on nerokas, ailahteleva ja intohimoinen, karismaattinen, tinkimätön ja työnarkomaani, silloin kuvataan juuri kuolleen Applen perustajan ja toimitusjohtajan Steve Jobsin poismenoa. Tiedotteet kuolemasta levisivät Twitterissä aiheuttaen salamointia, jonka taajuus oli yli 10 000 twiittiä sekunnissa, minkä johdosta kuolemaa kutsuttiin kaikkien aikojen verkkouutiseksi. Jobsin kuolemaa ja sen merkitystä verrattiin rock-tähti John Lennonin ja John F. Kennedyn kuolemantapauksiin.
Jos ihminen voi vaikuttaa nekrologinsa leviämiseen ja sen merkityksen ymmärtämiseen parin lyhyen vuosikymmenen aikana, luovalla ja todella innovatiiviselle tavalla, Steven Jobs kykeni siihen todella kouriintuntuvan konkreettisesti ja saaden siitä myös monen valtion päämiehen kiitokset uuden ajan airueena.
Kun ylisanoja käytetään, niissä ei pidä pihdata vaikka runoilija olisikin ollut jo vaiti liki kolme vuosikymmentä, kvasikiteet löytyivät nekin jo 1980-luvun alussa. Median narratiivinen kerronta ja analyysi osuu nyt tuotantoon, joka nousee vasta tätä kautta suuren yleisön luettavaksi olkoonkin, että kirjailijaa on käännetty jo yli 60 kielelle. Jos joku olisi nobelinsa ansainnut, nostanut Nobelin -palkinnon arvoa, sellainen henkilö olisi ollut nyt Steven Jobs, edes postuumina Skandinaviassa tämä ymmärtäen, etenkin Norjassa, surevassa vuonojen maassa.
Narratiivinen kerronta ja sankaruus
Narratiivisessa kerronnassa nyt mainitut nobelistit, ja jo aiemmin kuolleet suuret persoonallisuudet, muistuttavat toisiaan. Toimittajan työn taustalla on juuri tuo runoilijan kyky heijastaa näkemänsä ja kokemansa tiiviisti pakatuksi, läpikuultavaksi kuvaksi nyt kokemastamme todellisuudesta.
Jos se menee ohi tämän todellisuuden, kuten Daniel Stechtman laboratoriossaan havaintonsa kanssa vuonna 1982, se ei johda vielä näkyvään todellisuuteen. Näkyvä todellisuus edellyttää Tranströmerin tapaan kykyä käynnistää polkunsa antiikista ja jatkaen barokkilyriikan kautta vaadittaessa surrealismiin. Se mikä tänään näkyy, kuvataan vasta vuosikymmenten kuluttua. Ja jos se on jo tänään kuvattu, se havaitaan ja luetaan vasta silloin, kun kyseessä on Nobel -palkinto tai sen kaltaiset suurta mediayleisöä koskettavat tapahtumat, populaarit ilmiöt ja innovaation hyväksymisen viimeiset vaiheet, liki postuumina annettava tunnustus.
Aiemmin kirjallisuuden Nobel-palkinto on jaettu ruotsalaiselle seitsemän kertaa. Parhaiten muistamme Selma Lagerlöfin ehkä myös Pär Lagerkvistin ja Harry Martinsonin. Suomalaiset saivat kirjallisuuden palkinnon talvisodan vuonna 1939, jolloin Frans Emil Sillanpää voitti palkinnon. Oliko palkinto silloin poliittinen, jää pohdittavaksi.