Hunter S. Thompson
Gonzo journalismi on tapa kirjoittaa omista kokemuksistaan minä -muodossa ja vieden päähuomio pieniin yksityiskohtiin, sivuraiteelle. Hyvä Gonzo -journalisti, tai kirjoittaja ylipäätään, kykenee liittämään henkilökohtaisen kokemuksen yleiseen ja yhteisesti kokemaamme, siis yhteiskunnallisen ilmiöön laajemmin.
Gonzon toi tunnetuksi Hunter S. Thompson ja hänessä on hieman samaa kuin filosofi Nietschessä. Jokainen teini, joka on lukenut muutaman rivin Nietzscheä, alkaa pitää itseään nerona, suurena filosofina, yli-ihmisenä. Jokainen kesälomatoimittaja uskoo olevansa gonzo ja jokainen kalanruotoa kaluava Thompsonin “Suuri hainmetsästäjä” tai Hemingwayn tietä jatkava alkoholisti kirjailijana Thompsonin “Rommipäiväkirjasta“ unta nähden.
“Pelon valtakunnassa me rankaisemme jotakuta tästä hyökkäyksestä, mutta kuka tai mitä räjäytetään muuskaksi, sitä on vaikea sanoa. Ehkä Afganistan, ehkä Pakistan tai Irak, tai mahdollisesti kaikki kolme yhtä aikaa“. Lainaus on Helsingin Sanomien ja Vesa Virenin tutkielmasta “Gonzon paluu” (HS 13.6). Gonzo joka ei uskalla ylittää rajoja, on kuka tahansa pelkuri ja kaukana telecity -blogaajien innovatiivisimmasta ryhmästä.
Pöytä puhtaaksi
Kirjoitin blogeissani jo pari vuotta takaperin gonzon paluusta journalismiimme ja esimerkkinä toin pääministeri Matti Vanhasen ja hänen ympärillään velloneet ja miestä syöneet sosiaalisen median ilmiöt siirtyneinä perinteiseen printtimediaan. Media eli kriisissään murrosta, joka näkyi tänään viikonvaihteen puoluekokouksissa. Se mitä tapahtuu aiemmin reaaliaikaisessa sosiaalisessa mediassa, virtuaalisena ja fiktiivisenä koetussa, siirtyy taatusti myöhemmin bulevardin sisäkehille ja konkreettiseen toteutukseen, pelureiden, turistien ja flaneeraajien oluthuuruiseen elämään ja kulkureiden kuljettamana.
Keskustan johto vaihtui odotetusti täysin ja kertoen kuinka “kansa tietää” ja osaa haistaa mihin tämä uusi gonzo ja kulkuri on johtamassa. Paikallisen lehden vajaasta puolestasadasta artikkelista Forssassa yli 80 % oli viikonvaihteessa STT:n kirjoittamia, omat lehden toimittajat eivät olleet edes paikalla Päijät-Hämeessä ja Lahdessa puoluekokousta seuraamassa. Näin Gonzo valitaan Helsingistä kirjoittamaan paikallisetkin uutiset eikä maakuntalehteä enää ole. Se ei ole joko mahdollista tai edes tarpeen uudessa media-ajassa. Muutama naistoimittaja ei kaikkeen ehdi.
Se miten forssalainen oma ministeri vastaa uuden pääministerin kysymykseen tulevasta kaudestaan kansanedustajana jää näin kirjaamatta ja sekin on luettava Helsingin Sanomista, joka kirjoittaa tänään myös mahdollisista ministerivaihdoksista (HS 13.6). Mihin siis näitä seutulehtiä enää tarvitaan STT:n juttujen levitystyön ohella?
Maakuntien miehet haistoivat maailman muutoksen ja keskustaa johtaa nyt cityliberaalit, tietää maan päämedia. Pohjalaiset poistuivat ilman yhtään omaa edustajaa ja moni maaseudun takavuosien vahvan keskustalaisen alueen edustaja on häipynyt Lahdesta kunnianpuheenjohtaja Paavo Väyrysen tapaan. Uutta johtajaa ja tulevaa toista naispääministeriämme ei edes onniteltu. Sellainen paljastaa miehestä kaiken eikä siinä ole mitään kaunista tai myöhemmin seliteltävää.
Pelon renkaat bulevardilla
Uutta puoluetta ei voi perustaa takavuosien Veikko Vennamon tapaa. Se kun on jo olemassa ja odottaa Timo Soinin tulemista. Ihmisen epävarmuus ja pelko siirtyy aalloin tavoin veden pinnalla ja sen aiheuttaja voi olla melkein mikä tahansa psykologinen ilmiö kuten jalkapallopelissä ja etenee metropoleissa bulevardilta toiselle, keskimmäisestä uloimpaan ja päinvastoin.
Se voi olla globalisaation viemä työpaikka, julkisen hallinnon ylivelkaantumisen aiheuttama kierre Euroopassa ja säästötoimet, joiden nakertamana hyvinvointivaltion eväät on syöty, terroristien asettamat agendat, jossa pelon aallot leviävät flaneeraajien ja turistien ryhmiltä kohti pelureiden moraalitonta maailmaa ja lopulta kolmelta sisäkkäiseltä bulevardilta poikittaisia Avenue -katuja edeten Pariisista, Lontoosta, Helsingistä kohti Pohjanmaan lakeuksia, Savon ja Karjalan laulumaita, Lapin tuntureita kulkurien kuljettamana.
Ja kaiken tämän yllä ovat sosiaaliset mediat ja näitä johtavat telecity -ryhmät, paikattomassa ja ajattomassa maailmassa globaalisti maailmaa muuttaen. Ne jotka tämän diffuusion hallitsevat, voittavat vaalit, talouden innovaatiot ja teknologian kehityksen, sosiaalisen innovaation kärkiosaajien kautta operoiden. Nyt Suomessa kärjessä kulkee odotetusti yleisradion erotettu puheenjohtaja Jungner ammattiosaajana ja hänen kanssaan kilvan aloittaa nyt Suomenmaan entinen kokenut päätoimittaja Timo Laaninen. Mediapolitiikka ei ole sama asia kuin yhteiskuntapolitiikka, mutta molempia tarvitaan nyt rinnakkain ja työnjako on selvä.
Pulinat pois
Moni kokee ilmiön kuten gonzo 1970-luvun alun Suomessa, jolloin Yhdysvalloista levinnyt tapa käsitellä tekstiä, sanoja ja käsitteitä muutti kulttuuriamme ja suuret ikäluokat ottivat sen omakseen. Nyt he ovat palaamassa eläköityneinä ja raihnaisina takaisin juurilleen, seuraavat muuttunutta maaseutua, äänestävät cityvihreitä naisia johtamaan vanhojen miesten kansanliikettä, josta kunniapuheenjohtaja Väyrynen poistuu uutta johtoa onnittelematta. Pulinat pois, olisi vastannut fiksumpi Johannes Virolainen, jolle kansanliike oli pyhä asia, ei oma valta ja narsismi. Kokoomus ja demarit eivät ole keskustalaisia, suomalaiskansallisia kansanliikkeitä ja siellä puheenjohtaja, sihteeri, voidaan valita toisella tavalla. Tämä tapa on ollut iät ajat keskustan voima säilyä hengissä. Niin oli ja on nytkin ellei netti ja sosiaaliset mediat toisin päätä.
Vihreitä, akateemisia naisia
Kaikki ovat vihreitä ja akateemisia, tehokkaita ja osaavia, mutta samaan aikaan kulkurin, pelurin ja turistin maailmassa on jotain hyvin vierasta ja etäistä. Puolueet ikään kuin ovat siirtyneet sivummalle, valtio seuraa tapahtumia katsomosta huutaen ohjeitaan valmentajana Maradonan tapaan pienenä miehenä Jumalan kädellään heiluttaen. Pelin tiimellyksessä sellaisia ohjeita kukaan ei ehdi seurata. Maali syntyy hetkessä maalivahdin lipsahduksesta ja peli on ohi.
Globaalien kisojen seuraaminen Etelä-Afrikasta on jotenkin etäistä ilman omaa joukkuetta, pohtivat maakuntien miehet Lahdesta palattuaan. Omat arvot kun ovat ne samat, tutut ja turvalliset, yhteisölliset ja vain puolue on jotenkin kadonnut jalkojen alta, matto vedetty pois eikä uuttakaan ole luvassa. Mutta siihenkin sopeutuu paremmin kuin jatkuviin skandaaleihin. Cityvihreys maistuu jopa hyvältä kaiken gonzo -pyörityksen jälkeen Korhosen, Väyrysen ja Vanhasen poistuessa.
Lars Vilks alias Lauri Vilkas
Professori ja taidemaalari Lars Vilks istuu Esa Mäkisen (HS 12.6) kirjoittamassa jutussa iiläisen kaljabaarin oluthuuruisessa menossa työttömien miesten täyttäessä Iin Haminan minulle tutussa, takavuosina savuisessa ja käheän viskibassoisista naurunremakoista turvallisessa suomalaisessa pienen kirkonkylän juottolassa. Suomalaisen miehen ja naisen alkoholin polttama ääni ja kasvot ovat turvallinen näky toisen suomalaisen kokemana. Ulkosuomalainen niitä voi pelästyä.
Lars Vilks, peitenimeltään Lauri Vilkas, tuli tutuksi Muhammed-piirroksillaan ja äärimuslimit jahtaavat häntä nyt Iin Haminassa, jossa hän rakentaa jätelaudasta, liki tuppeen sahatusta, Iin tornia vanhan linja-autoaseman kylkeen. Miehet kehottavat häntä hävittämään lehden mukaan “saatanan perkeleen rötiskön”, mutta Vilks on uhmannut terroristeja ennenkin eikä pelästy juopuneiden miesten uhkauksista.
Piste Iin päälle
Gonzo -journalismin jälkiaallon tunnelmissa 1980-luvun alussa Iin kunta järjesti Pohjanmaalla näkyvän tempauksen ja ideakilpailun nimeltä “Piste Ii:n päälle”. Liikuin tuolloin pienen opiskelijaryhmän kanssa haastatellen Iijokilaakson ihmisiä aina Pudasjärveltä Taivalkoskelle ja Kuusamoon saakka mukaan lukien myös joen sivu-uomat Livolla ja Siurualla. Jokea, sen keski- ja yläjuoksua, suunniteltiin silloinkin rakennettavaksi ja samalla jängille ja metsiin, peltomaille, olisi tullut joukko altaita, tunnetuimpana Siuruan Kollaja. Olin tuolloin matkalla Suomen Akatemian pyynnöstä ja rahoittamana jatkona aiemmille Kemijoen tutkimuksilleni. Näin puoli Suomea oli tullut tutuksi talo talolta ja moneen kertaan ne kiertäen rinnan kylätutkimusten ja maakuntien kehittämishankkeiden kanssa Pohjois-Savossa ja Karjalassa, Lapissa. Suomalaiset ovat hyvin saman oloista kansaa käyden tapaamassa heitä kasvotusten ja talo talolta sukukroniikkaa kuunnellen. Poikkeustapaukset ja kylähullut ovat oma lukunsa. Gonzo kirjoittaisi romaaninsa, tutkimuksen, juuri heistä. Gonzon kertomus ei ole totta alkuunkaan mutta taatusti kiehtova.
Vastasin tuolloin iiläisten kilpailuhaasteeseen kehottamalla pohjalaisia rakentamaan Iijoen suistoon ympäristöinstituutin, jonne olisimme koonneet Oulun yliopiston kaikki tiedekunnat, niiden alan koulutuksen ja tutkimuksen poikkitieteisen tarpeen sekä tieteen siirtämisen sitä kautta myös uuteen alan yritystoimintaan aluetta näin ekologisella yrittäjyydellä sekä luontomatkailulla elvyttäen.
Hyvä idea, väärä paikka ja aika
Idea oli ylioston rehtorin ja tiedekuntien dekaanien kirjoittamissa lausunnoissa hyvä mutta kohdistui väärään aikaan ja paikkaan. Iin ilmapiiri ei ollut oikein tuolloin ympäristöhenkinen, eikä ole sitä vieläkään. Minulle myönnettiin kyllä kunniakirja ja sain tehdä heille aiheesta raportin hieman samaan tapaan kuin aiemmin lukusia kertoja vastaavissa kilpailuissa muualla suomalaisen maaseudun kehittämisohjelmissa, viimeisin Etelä-Hämeessä lounaishämäläisten kuntien rakentaessa itselleen “Tähtikuntaa” ja ideanani oli silloin Agropolis tiedepuistona, osaamiskeskuksena, tiedekeskuksena ja tietysti osana tulevaa verkottuvaa globaalia nettiyhteisöä vuonna 1990 se esitellen, kirjaksi muuttaen ja maailman tiedepuistoperheille se levittäen ja tunnetuksi näin tehden. Ilmiö levisikin odotetusti ja toteutui sadoissa valtiossa ja maakunnissa ympäri mantereita, viimeisenä luonnollisesti Hämeessä vanhaa navettaa saneeraten.
Iin torni
Iissä voiton vei idea tornista, jonka korkeus olisi ollut Stadionin tornia hulppeampi ja sen päässä tuli komeilla valtaisa pallo, piste iin päällä. Tällainen idea on konkreettinen, maanläheinen, pragmaattinen ja riittävän konvergoiva sellaisessa yhteisössä, jossa miehet istuvat kyläbaarissa ja juovat oluttaan alkaen aamusta ja jatkuen iltamyöhään. Kirjoitin konvergoivan ja divergoivan kulttuurin välisestä erosta neljä vuotta takaperin verraten sitä hämäläiseen ja karjalaiseen kulttuuriin sekä saksalaiseen ja brasilialaiseen jalkapallotaitoon. Gonzo-journalistimme ottivat sen tuolloin vastaan kesäkuisina juttuina maakuntalehdissämme ja sain siihen myös urheilutoimittajiemme kommentteja. Ne muistuttivat Lars Vilksin saamia uhkauksia.
Se mitä Suomessa syrjäkylillä visio tai ideoi ei ole aina viisasta, jos sen luonne poikkeaa oleellisesti kylän hengestä ja menosta, toimittajan työstä gonzona. Jos toisin toimii saat kuulla kuinka “mitä saatanan perkeleen rötisköä siihen rakennat” (HS 12.6) Lars Vilksin tapaan, joka kokee taiteen toisin kuin iiläiset tai fundamentalisti islamilaiset terroristit.
Jos idea toteutetaan, sen esittäjä siirretään mahdollisimman etäälle, jotta syntyvä rötiskö on varmasti mieluinen. Kokenut yhdyskuntasuunnittelija tietää miten tämä prosessi käynnistetään maakunnissamme. Korhonen puoluesihteerinä ja Vanhanen puoluejohtajina eivät tätä osanneet tässä ajassa, vaan taiteilivat eri suuntiin ja kumpikin tahollaan kömpelösti Lars Vilksin tapaan virheitä tehden.
Harrison Fordin oloinen pääministeri
Professori, taiteilija Lars Vilks muistuttaa ulkonäöltään ja elkeiltään 63-vuotiasta Harrison Fordia, ja se hän oikeasti onkin siirrettynä Hollywood -maailmaansa, jossa terroristit ovat lopulta amatöörejä ja yrittäessään polttaa hänen kotinsa ja polttivat vain itsensä, löytyivät sairaalasta, lehteä ja Lars Vilksin haastattelua lainaten. Tällainen ihminen ei pelkää terroristien liikkeelle lähettämiä pelon agendoja, aaltoja, joista yhtä paetessaan saa uuden vastaavan niskaansa. Niinpä hän käy myös Iissä jatkuvaa vuoropuhelua sosiaalisissa medioissa terroristien kanssa, kysyen olisiko meidän peräännyttävä joka kerta kun meitä pelotellaan. Syntyy ilmiö, jossa “peluri” ei hae valtaa tai kunniaa, vaan pelkästään peliä ja vehkeilyä, joka on lopulta tämän elämän sisältö, kuten kulkurin ja flaneeraajan, turistin elämä tästä poikkeava. Ne on tunnettava ja eroteltava toisistaan ohjelmaa toteutettaessa.
Kun ei peräänny ensimmäisessä pelon tilanteessa, myöhemmin ei ole mitään mahdollisuutta pysähtyä ja näin fundamentalisti terroristeista tulee osa hänen taidettaan, futuristinen happening kuten takavuosina fanaatikkojen typerät käsirysyt dadaistien ja futuristien välillä. Vilksin mukaan jokainen saa uskoa mihin tahansa, kunhan ei ala tyrkyttää sitä pelon välinein koko yhteisölle ja väittäen fiktioitaan totuudeksi. Sisäsyntyiset ja vahvasti individualistiset tuntemuksemme ovat leviämässä nyt netissä yleisiksi ja osa niistä on mahdottomia toteuttaa edes tornin rötisköinä.
Meni kolme vuosikymmentä ennen kuin Ii lopulta sai torninsa, pisteen Iin päälle, perkeleen rötiskönsä linja-autoaseman kylkeen tehtynä raakalaudasta, tuppeen sahatusta, ja siihen paikkaan liiankin komeasta. Facebook -taide jatkuu myöhemmin muualla ja tuorein on nimeltään “Viranomaiset taiteellisena materiaalina”. Tulevan pääministerin ei pidä pelätä kun pelotellaan, tehdään rötisköjä, tuleen ei saa jäädä makaamaan; sen saat mitä pakenet, muistuttaisin omana mottonani, tai sen mistä luovut liki samana asiana. Peloton ihminen saa sen mitä todella haluaa, ja nyt pelottomalla Mari Kiviniemellä on näytön paikka. Toivon hartaasti hänen onnistuvan siinä.
Jo aiemmin kuvasin metsästyksestä kiinnostuneen luontoihmisen persoonallisuutta vertaillen Maria ja Mauria toisiinsa otsikolla ”Vain yhden kirjaimen ero” ja päädyin omassa valinnassani Mariin. Vaatimattoman oloiseen menestyjään, pohjalaisen vakaaseen isän tyttöön, jossa korostuu vakavan eheä lapsuus, monilahjainen ahkeruus, riittävä kovuus pitää myös puolueen ongelmaihmiset ja särmikkäät pelurit kurissa ja herran nuhteessa.
Tutkiva asiantuntija ja tehokas suorittaja
Mari Kiviniemi on tyypillinen hiljainen asiantuntija, ei pidä itsestään ääntä, etsii uudenlaisia tapoja ratkaista asioita, on älyllinen ja nauttii opiskelusta, kohteeseensa syventymisestä. Henkilökohtainen turvallisuus syntyy omasta tiedosta ja osaamisesta, kyvystä puolustaa omaa näkökulmaansa ja rohkeudesta käyttää itsevarmana myös asiantuntijoita. Huumorintaju on kujeilevan eleetöntä, eikä hänellä ole syytä korostaa sellaisia ei-pohjalaisia piirteitä itsessään,joita hänellä ei ole teennäisesti heittäytyen savokarjalaiseksi lupsakaksi puhekoneeksi tai puppusanageneraattoriksi tuntematta itsekään käyttämiään käsitteitä.
Hän on innovatiivinen, huumorintajuinen, eleetön, terävä oivaltaja sekä tehokkaana suorittajana itseään jatkuvasti kehittävä, tavoitteena tulla ”parhaaksi omaksi itsekseen”. Tällaisen ihmisen kanssa on helppo tehdä melkein mitä vaan, sillä he saavat asiat sujumaan vaivattomasti, tehokkaasti ja miellyttävästi.
Harrison Ford näyttelee usein rooleja, joissa nämä piirteet tulisi tuoda esille juuri ongelmatilanteissa, joskus hyvinkin hurjissa rooleissa, omistautua asialleen tiedemiesmäisesti ja olla samalla yllättävän rohkea ja luovalla tavalla innovatiivinen, katsojaa miellyttävän huumorintajuinen ja saavuttaen tavoitteensa nauttien toki myös huomiosta ja onnistumisesta.