Eriytettyyn hallintoon
Professori Hannu Katajamäki kirjoittaa Helsingin Sanomissa (HS 21.7) kuinka Suomi tarvitsee eriytetyn aluehallinnon. Katajamäki on pitkän linjan aluetieteilijä ja tuntee asiansa joskus liiankin hyvin, menee ikään kuin asioitten edelle. Hänen tavoitteensa on osoittaa, kuinka maan eri osat vaativat erilaisen hallinnon ja kansalaisten on saatava varallisuudesta ja asuinpaikasta riippumatta oikeudenmukainen kohtelu, ei yhdenmukaista byrokratiaa ja sekavia, tyhjäkäyntiä ruokkivia organisaatioita.
Maaseutusuunnittelu ei ole kaupunkisuunnittelua
Maaseutututkijana Katajamäki kertoo, kuinka maaseutualueiden kutsuminen kaupunginosiksi herättää lähinnä hilpeyttä. Tällä hän tarkoittaa niitä kuntaliitoksia, joissa maaseutualueiden pienkaupunkeihin on liitetty pienen maakunnan kokoinen viheralue osaksi kaupunkirakennetta. Tällaiset kaupunkirakenteet tekevät vääryyttä kaupungeille ja niiden suunnittelulle, ovat pilkan kohde.
Oikeammin kyseessä on kahden käsitteen yhdistäminen ja tekeminen sitä kautta suunnittelu- ja kehitystyö mahdottomaksi. Perinteinen kaupunki- ja maaseutututkimus, niiden pitkä historia, on liitetty yhteen tavoitteena saavuttaa kansallisesti aluehallintoon tarkoitettuja sekavia hallinnollisia ratkaisuja. Näin meillä ei oikeasti edes ole enää “urbaaniin” tai “ruraaliin” alueeseen tarkoitettavaa tutkimus-, suunnittelu- ja kehitysvälineistöä siinä merkityksessä kuin sitä kansainvälisesti on käytetty ja käytetään myös tulevaisuudessa.
Itsetunto-ongelmasta oikeaan ongelmaan
Suomalainen maatalous- ja maaseututukija olivat oman alueensa kanssa kauan sellaisessa välitilassa, jossa itsetunto-ongelmaa pyrittiin poistamaan hävittämällä kokonaan käsite maaseudusta ja kaupungista. Samasta ongelmasta kärsi myös meropolialueiden tutkija ja kehittäjä. Euroopan maaseutumaisimmassa maassa kun ei ollut yhtään kunnon metropolia jota tutkia ja suunnitella, kehittää yhdenmukaisesti muun maailman kanssa kongresseissa vieraillen tai posterinsa esittäen.
Tässä puuttuvan tutkimuskohteen välitilassa suunnittelijat ja politiikan tekijät, hallinnon edustajat, poistivat maaseudun ja liittivät sen puuttuvaan kaupunkiin, jolloin syntyi pinta-alaltaan maailman suurimpia metropoleja alkaen Rengon pitäjän suomailta Tammelan rajalla ja jatkuen lähelle Aunuksen rajaa jossain kaukana idässä.
Näin poistui kaupungin ja maaseudun välinen vastakkainasettelu ja sen mukana myös traumaattinen itärajaan yhdistetty pelko. Pietari ainoana metropolinamme oli otettu vastaan Helsingin korkeudelta ja ymmärtäen sen vaikutusalueen laajuus uudella tavalla maata halliten myös Turussa. Rajat kun olivat syntyneet jo sata vuotta ennen maan liittymistä osaksi neuvostovenäjää, sen autonomisena osana, mutta vanhan Ruotsista haetun hallinnollisen mallin mukaisena jäljitelmänä. Sitä ei oltu päivitetty liki kahteen vuosisataan, ja sen rajoihin liittyi runsaasti historiallista painolastia ja mytologiaa, tarunhohtoisia herooisia saagoja.
Uusien käsitteiden aika
Suuret kuntaliitokset ovat järkeviä suurten keskusten liepeillä ja vaikkapa suur-Helsingin alueella, Turun ja Tampereen ympäristössä, miksei myös Oulun kaltaisessa Pohjois-Suomen pääkaupungissa ja Vaasassa tai Lahdessa. Näiden suurten keskuskaupunkien välille ei saisi jäädä tilkkeiksi maaseutualueita, ja ne voivat operoida suoraan keskushallinnon, siis ministeriöiden kanssa. Käytännössähän ne tekevät niin jo nyt, rajat ovat keinotekoisia ja ihmisen tapaa liikkua ne eivät rajoita.
Näiden yhtenäiskuntien tai kaupunkien rinnalla olisi yhtenäismaakuntia hieman Kainuun mallin tapaan. Näissä väliportaan hallinnon (ely = elinkeino- liikenne- ja ympäristökeskukset sekä avi = aluehallintovirastot) sekavat yhteistyöasetelmat olisi poistettava ja samalla lopetettava tyngiksi jäävien maakunnallisten littojen pyristely tyhjäkäyntiä ruokkivina mukamas aluekehittäjinä.
Nämä rajat ja mallit ovat väärältä vuosisadalta eikä niitä tule suojella vain osana kansallisia suojatyöpaikkojamme. Poliittinen ja hallinnollinen eliitti ei niihin puutu, ellei yrittäjä ja veronmaksaja puutu, sekä lopulta palveluja käyttävät vanhukset osana oikeudenmukaisuutta asua kotiseudullaan, johon ovat veronsa maksaneetkin.
Susirajan ongelma ei ole metropolipolitiikkaa
Näitä yhtenäismaakuntia, jotka hoitavat siis keskushallinnon palvelujen organisoinnin ja aluekehittämisen tehtävät suurten kaupunkien ja niiden yhtenäiskuntien ulkopuolella, ei voida kuitenkaan soveltaa pääosassa Pohjois- ja Itä-Suomea, jossa ongelmat ovat väestön vähenemisen ja ikärakenteen seurauksena mahdottomia hoitaa ilman, että valtio ottaa suoremman vastuun kansalaisten peruspalveluista, erityisesti sosiaali-, terveys- ja sivistyspalveluista. Tätäkään ratkaisua ei siis sovelleta koko maahan ja metropolialueille. Se ei ole metropolipolitiikkaa ensinkään.
Kunnat sen sijaan tulee säilyttää kansalaisten lähiyhteistyön takaajina, mutta samalla niiden tehtäviä on vähennettävä. Sodankylän ja Inarin liittäminen Kittilään ei muuta asiaa miksikään. Syntyy vain puolen Suomen kokoinen korpialue kuntana ja tolkuttomia matkoja jo nyt liian suurten etäisyyksien hoitamiseen. Kansallinen yhtenäisajattelu ei sovi oikeudenmukaisuuden periaatteeseen Lapin kairoilla ja itärajallamme.
Me asutimme ne ihan toisessa tarkoituksessa aikanaan kuin missä ne nyt toimivat kuntina ja lähiyhteisöinä, eikä tätä palvelua kansakunnalle sovi unohtaa.
Maan vauraus ja rikkaus on näiltä korpimailta, metsistä ja kaivoksista, koskien voimasta aikanaan revitty, itäraja suojattu, lapset koulutettu. Ei omaa lähihistoriaa sovi unohtaa uuden rajan vetäjänkään metropolipolitiikan lumoissa.
Verkostokaupungit käyttöön ydinmaaseudulla
Sen sijaan etenkin perinteisellä ydinmaaseudulla on kaupunkeja, jotka voivat rakentaa tulevaisuutensa paikallishallintoalueiden kautta ja verkostokaupunkeja hyödyntäen. Lounais-Häme on tyypillinen verkostokaupungin paikka siinä missä vaikkapa Ylä-Savo Iisalmen ympäristössä tai Kajaani Kainuussa. Nämä verkostokaupungit eivät nekään tarvitse erikseen aluehallintoa, vaan voivat operoida suoraan keskushallinnon ministeriöiden suuntaan. Toki valtaosa tekee niin jo nyt, se on vain virallistettava.
Yhtenäismalli romukoppaan
Muutosten rajuus Suomessa tarkoittaa, ettei meille sovin enää laajaan maahan kaikkialle sama yhtenäishallinnon malli. Erityisesti maaseudulle, Lounais-Hämeen kaltaisille alueille, tarvitsemme lisäksi vahvoja paikallisia yhteisöjä, joista Tammelan kylätapahtumat ovat oiva esimerkki Lounais-Hämeessä. Tätä 1970-luvulla käynnistettyä toimintaa ei saa nyt jättää siellä rempalleen, jossa se alun perin yliopistojemme toimesta käynnistettiin Lapissa ja Itä-Suomessa. Siellä on syytä hakea mallia vaihteeksi Etelä-Hämeestä.
Näissä tapauksissa aluekehittämistä on siirrettävä yhä radikaalimmin kansalaisjärjestöille sekä hallinnon ja yritysten muodostamille paikallisen kumppanuuden yhteisöille. Lounais-Hämeessä tällainen toiminta ei ole vierasta ja sen toiminta on virallistettava sekin. Törmäys vanhaan kuntahallintoon on taakse jäänyttä elämää takavuosilta.
Kumppanuuden yhteisöt
Näissä kumppanuuden yhteisöissä raskaista EU-tason ohjelmista olisi siirryttävä kevyempiin hankkeisiin, joissa keskityttäisiin yksilöihin ja tuettaisiin yrityksiä, joilla on myös potentiaalia. Kokemuksesta tiedän, että usein nämä ovat hyvin pieniä ja vaativat yhtistyön verkostoja, klustereita tuekseen. Aiheesta on ollut Forssan Lehdessä ansiokkaita kirjoituksia, radikaali henki elää alueella. Samoin loistava ajan kuvaus matkakuvauksena alueelta Härkätietä kulkien Ilppo Aaltosen kynästä (FL 22.7) alkaen Fiskarsin ruukkimiljöön luomavasta yritys- ja yhteisötyön mestarinäytteestä. Ruotsalainen yhteisö tuottaa uskomatonta, liki sadunhohtoista kulttuuria. Jos ette ole käyneet, nyt on aika tutustua ja ajaa läpi koko Hämeen härkätie samalla.
Muuttamalla aluehallintoa saisimme pienemmällä rahalla moninkertaisen tuloksen uskomalla paikallisuuteen liittyvään ihmisiä kannustavaan vaikuttamiseen ja päätöksentekoon. Taustalla olisi ihmisten kyky hoitaa omia palveluitaan, paikallista maankäytön suunnittelua ja myös suuremmissa moniaineksisissa suurkunnissamme hyödyntäen aluelautakuntia, kansalaisten kylä- ja kaupunginosatoimintaa.