Kun härillä kyntää.
Härillä kyntävällä on taipumusta puhua myös häristään. Näin tekee Jakke Holvas Hesarissa (9.7) verratessaan tietokoneajan ja sähköisen median kehittyvintä tiedotusta 1970-luvun lasten ja nuorten harrastamiin provokatiivisiin ja narsistisiin pienlehtiin. Niissä toimittaja pieraisi omaan käteensä.
Pienlehdillä tarkoitetaan lähinnä aikansa monistekulttuuria ja tuon ajan teknologian ihmeen (monistuskone) mahdollistaman kirkonkylien ja kaupunginosien hengentuotteita. Kirjoittaja Holvas toimitti itse Vantaalla tuolloista ”pienlehteä” nimellä Seppo.
Kun Holvas vertaa Seppoaan globaaliin verkostoon ja sen ilmentymiin, hän tulee vertailleeksi samalla pieniä paikalliskulttuureja globalisaatioon tahtomattaan. Härällä kyntäneen on vaikea erotta globaalia juuri omasta kokemuskentästään. Se näkyy vertailussa.
Tähän ilmiöön törmää kaiken aikaa kun seuraa sodan aikoihin syntyneen suuren ikäluokan pyrkimystä seurata sähköisiä viestimiä, internettiä ja verkostoja. Jopa suuren lehden toimittajalla saattaa olla vaikea hahmottaa mediaansa myös sähköisenä viestimenä. Viestimestä ja tiedottamisesta tulee pääasia ja muu hämärtyy. Tutkijakin saattaa ihastua välineisiin ja metodiikkaan.
Siinä taustalla on hieman samaa kuin Juhani Ahon mainiossa romaanissa, jossa lapinlahtelainen keski-ikäinen mies kertoo vaimolleen visiotaan rautatiestä näkemättä sitä ensin. On surullista että moniulotteinen maailma ja sen tapa muuttaa ajan ja paikan suhteellisuus on mahdotonta kuvata kaksiulotteisena.
Jakko Holvalle esim. blogit ovat vain julkistettuja päiväkirjoja ja muistuttavat kyläsanomia tai hänen Seppo -monistettaan. Seppo -moniste vain ei levinnyt globaalisti, ei ollut monikulttuurinen eikä sitä voinut reaaliaikaisesti lukea missä tahansa ja vastata siihen lisäten samalla omat kommenttinsa, kuvansa tai ostaa tuote jne. Sepon mukana ei levinnyt viruksia, ei liikkuvia kuvia eikä se tallentunut globaaliin sähköiseen muistiin. Jos virus levisi, se oli toimittajan omasta flunssasta. Lehti vaati siis kosketuksen ja virus levisi aivan samalla tavalla kuin tieto tuhat vuotta aiemmin. Ei mitään uutta paitsi kirjapainotekniikka kömpelösti käytettynä.
Blogi on kehittyvä ja kaiken aikaa elävä ja muuttuva prosessi. Sillä on kehno suomenkielinen vastine, kuten tietokoneella (Computer). Se hämää Sepon toimittajaa ja monia hänen lisäkseen. Bloggeri on heille pelottava kilpailija ja haaste. Toimittaja haluaisi olla samaan aikaa vapaa ja vallankumauksellinen, kuten Sepon toimittaja aikanaan riikinkukkovuosinaan. Ja samalla hän on toteuttamassa tylsää työtään pelkistäen ja ilman sellaista vapautta, jossa mukana ei olisi lukijan ja kustantajan, ilmoittajien intressit.
Toimittajan työ on kaiken aikaa pelkistävää ja luovuutta kaventavaa, puoliluovaa puuhastelua. Kamelin vuosia elävälle sellainen sopii hyvin. Toimittaja tietää kaiken aikaa yhä vähemmän yhä enemmästä kun tutkijat tietävät syventäen tietoaan yhä enemmän yhä vähemmästä. Hyvä tiedemies on pakkoneuroottinen toistaja. Monet neroiksi nimeämämme ovat juuri tällaisia mielenterveydeltään horjuvia tapauksia. Bloggeri auttaa ulos tästä ongelmasta. Sekä toimittajan että tutkijan.
Seppo –lehtinen katosi siinä missä Jakko Holvan juttu Hesarissa, päivälehdessä. Paperinen päivälehti on sen päivän ilmiö ja katoavaa kansanviisautta. Blogi on muuttuva, uutta luova ja innovatiivinen. Sen oikeutusta ei tarvitse puolustaa Blogin käyttäjät kommunikoivat keskenään ja prosessoivat muutenkin kuin menneessä ajassa. Blogi poikkea mitenkään pankin tai autoliikkeen tavasta tiedottaa, ostaa ja myydä, siirtää rahaa pörssissä. Lapsikin kykenee siihen. Tosin enemmän ehkä luetaan ministerin tai pääjohtajan bolgeja. Ministeriä tai presidenttiä ei voi siellä tulkita väärin. Mauno Koivisto olisi oiva blogin käyttäjä, jos olisi nuorempi. Urho Kekkonen vielä innokkaampi luovana kirjoittajana. Tosin hän ei voisi estää toimittajia kirjoittamasta omilla myllykirjeillään. Tutkijalle sekä opettajalle blogi on valtava helpotus sekä itse tutkimustyössä että sen tiedottamisessa ja opetuksessa. Blogi on paljon muuta kuin perinteinen päiväkirja tai lehden vastine. Blogi on uusmedian vallankumouksellisin ilmiö.
Päivälehti voisi aivan yhtä hyvin tuottaa tietoa, joka on 50 vuotta vanhaa kuin vuorokauden ikäistä, kun sitä verrataan reaaliaikaiseen. Molemmat voivat olla yhtä kiinnostavia. Kuitenkin vain reaaliaikainen on kokemus, jossa itse elämme mukana sitä samalla aktiivisesti muokaten. Lehti vain toteaa jo tapahtuneen. On historiaa. Se kertoo ja analysoi jo tapahtunutta ja siirtää (diffuusio). Nauhoituksessa on tietty ero suoraan lähetykseen verrattuna myös sähköisessä viestinnässä. Tämän ymmärtäminen on härällä kyntävälle pragmaatikolle mahdotonta. Hän haluaisi elää kokemuksensa uudelleen mutta hidastettuna.
Verkosto ja sen tapa viestiä, ottaa vastaan ja lähettää, ei ole vain ”kapina”, kuten Holva oman 1980-luvun lehtensä kuvaa. Olen tavannut professoreja, talousneroiksi mainittuja, visionäärejä, jotka vielä niinkin myöhään kuin 1970 -luvulla ennustivat tietokoneajan aivan väärin. Olettivat sen olevan ohimenevän hullutuksen ja kauden. Härällä kyntävä toivoo jälkiomaksujana niin. Kun visionääri tapaa härällä kyntävän, häntä on jälkiomaksujana syytä kuunnella ja toimittava tämän jälkeen toisin. Jos innovaattori tapaa kuulijoittensa joukossa ihmisiä, jotka tuntevat hänen ajatuksensa ja ideansa, hän ei ole innovaattori vaan joko varhainen tai myöhäinen omaksuja ja enintään innovaation siirtäjä (opettaja), diffuusion edistäjä tai hidastaja. Siinä on valtava ero innovaattoriin verrattuna.
Otan esimerkin. Maaseutua tutkivana maaseudusta. Härillä kyntäen.
Samassa Hesarissa, johon Jaakko Holvas kirjoittaa, on kertomus maaseudusta. Jutussa kerrotaan paperilehdelle tyypilliseen tapaan lainaten asiaintuntijaa. Tässä tapauksessa prof. Hannu Katajamäkeä. Lehden mukaan maaseudun tulisi tuotteistaa positiivisesti kylähulluttaan. Se on maaseudun pelastus. Siinä koko juttu!
Tunnen prof. Katajamäen ja hänen tuotantoaan. Tuossa ei ole koko juttu. Vain paperilehden pelkistys ja näkemys, jossa sanojana on mukamas Katajamäki.
Maaseutu on käsitteenä ongelmallinen. Sen voi kertoa vain sähköisesti ja verkostoitumalla sen eri yrittäjiin, kouluttajiin, neuvojiin, tutkijoihin, kehittäjiin jne.. Siinä hulluus, siunattu tai ei, ei auta yhtään. Vielä vähemmän paperilehden tapa pelkistää tuo hulluus yhteen esimerkkiin professorin vahvistamana.
Pelkistys tekee vaikeasta ja mutkikkaasta aiheesta virheellisen ja väärän. Se on pragmaatikon suurin heikkous. Maaseudulla on pelkästään maataloudessa sama määrä ja hieman enemmän peltoa kuin vielä 1990-luvun alussa. Viljelijäperheitä on 70 000 ja monialaisista yrittäjyyttä liki sama määrä. Nykyisin joka vuosi nettomuuttaa maalle noin 3000 aktiiviin kylämme liki 25 perhettä jakaen ne kullekin tasan. Se on valtava määrä pienessä maassa. Pelkästään maatalouden ulkopuolisia pienyrittäjiä maaseudulla on liki sama määrä kuin maanviljelijöitä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana maaseudulle on syntynyt noin 10 000 uutta yritystä. Pelkästään maatalous työllistää 150 000 ihmistä suorina työpaikkoina primaarielinkeinona. Sen jälkeen tulevat kerrannaisvaikutukset jalostuksessa ja palveluissa. Kuntia uudistavat ja paperilehtiä lukevat ovat jäljessä tästä totuudesta. Blogi ja verkosto elävät tässä ajassa ja muuttavat sitä siinä missä nettinuoret muuttavat. Eivät politikoi ja hae valtaa jälkiomaksujilta. Blogi on luovan ja innovatiivisen yhteiskunnan ykkösmedia. Se on nettinuorten media.
Innovaatioiden kautta syntyviä yrittäjiä Suomessa on erittäin vähän. Alle 2 % oli kyseessä kaupunki tai maaseutu. Näistä hulluja ei ole yhtään. Positiivinen kylähulluus liitetään narrastiseen kertomukseen, jossa mukana on matkailun palvelussa olevia muutamia tapauksia. Tämän ”kylähulluuden” tuotteistaminen on tapa ali-arvioida ja pilkata maaseutua ja tuotteistaa sitä reservaattina. Tällaisia löytyy vaikkapa eskimoiden ylläpitämistä intiaanikylistä Kanadasta ja myös Yhdysvaltain kansallispuistoalueilta. Sellaisia Suomeen ei kaivata Sonkajärven eukonkannon lisäksi. Sen sijaan liki 1.5 miljoonaa suomalaista kaipaa maaseudulla sellaista työrauhaa, johon tarvitaan myös järkevää innovaatiopolitiikkaa ja oikea- aikaista tiedotusta. Agronet syntyi vuonna 1990, jolloin Suomessa, sen taajamissa ei ollut omaa nettiä. Maaseutu ei ole millään tavalla myöhäinen omaksuja saati hidas liikkeissään. Uutta innovaatiopolitiikkaa se kuitenkin kaipaa ja sen oikeaa ymmärtämistä. Se ei voi saada sitä jälkiomaksujilta Helsingistä!
Hidas liikkeissään voi olla paperilehti, joka menettää asiakkaistaan kymmenen vuoden akan 100 000 tilaajaa, tai siirtyy digiaikaan yli 10 vuotta sen jälkeen kun pieni maakuntalehti Savonlinnassa. Sen ongelmana on narrastinen tapa suhtautua sellaiseen, jonka historia on kertojan omassa elämänkokemuksessa ja tarinankerronnan fiktiivisessä maailmassa. Ei blogien maailmassa, jossa tämäkin kertomus elää omaa elämäänsä.
Innovaatio ja sen eteneminen ei kaipaa puolestapuhujia Suomesta. Siinä joko eletään mukana tai jättäydytään kelkasta.
!970-luvun pienlehtien heiveröisin perustein syntynyt ehdottomuus, epäkunnioitus ja irtiotot olivat tuon ajan nuorten elämää ja sen uudelleenkokemista vanhuuden kynnyksellä nyt suuren ikäluokan myös maaseutua koskevassa tiedottamisessa. Blogien kehitystä ja verkostoja se ei informaatioyhteiskunnassa paljon heilauta. Härällä kyntämistä ei voi verrata tietoliikenteeseen, ei edes sen alkeellisempaan viestintään.
11.07.2006Matti Luostarinen