Sergio Leone on italialainen elokuvaohjaaja. Maailmanmaineeseen hänet nostivat spagettiwestern -elokuvat “Kourallinen dollareita” (1964), “Vain muutaman dollarin tähden” (1965) sekä “Hyvät, pahat ja rumat” (1966). Moni muistaa myös “Huuliharppukostajan” (1968) ja “Suuren gangsterisodan” (1984). Toki myös sen kuinka Leone kieltäytyi aluksi ohjaamasta Mario Puzon romaania “Kummisetä” ja kun siihen olisi viimein suostunut, tehtävään oli jo nimetty silloin tuntematon italialaisamerikkalainen Mario Puzo. Loppu onkin legendaksi muuttunutta historiaa.
Siinä maa on Jumalan golfpallo ja kiehtovinta siinä on se, että käsittämätöntä voi jopa joskus käsittä. Jopa suomalaisen presidentinvaalien kahta kierrosta, ensimmäisen kierroksen tulosta.
Huuliharppukostaja
Kourallinen dollareita pelasti jo kuolemassa olleen western -elokuvan. Se oli ensimmäinen spagetti- ja italowestern ja perustui Akira Kurosawan Yojimboon, onnensoturiin (1961). Musiikki oli Leonen entisen koulukaverin Ennio Morriconen ja budjetti olematon. Pääosan sai tuntematon televisionäyttelijä Clint Eastwood. Hiljainen, hyvin käyttäytyvä ja lahjakas, ikääntyessään koko ajan vain ihmisenä kasvava nuorukainen, ohjaajana parhaimmillaan myöhemmin. Siinä on jotain samaa kuin vihreän liikkeen viisastumisessa, Pekka Haaviston tarinassa. Mikään ei nostata seksiä niin kuin valta ja vallan hakuun liitetty seksi tekee siitä moninverroin kiintoisamman.
Seuraava elokuva “Hyvät, pahat ja rumat” täydensi edellistä. Pääosissa olivat nyt Clint Eastwood, Lee Van Cleef ja Eli Wallach. Musiikista vastasi edelleen Ennio Morricone ja elokuva oli jättimenestys. Eastwood kohosi ykkösluokan tähdeksi ja Sam Peckinpah jatkoi menestystä “Hurjassa joukossa”. Se oli kuin suomalainen poliitikko joka lyö vetoa omista kyvyistään vastaan muu maailma. Siinä viisas veikkaaja ei lähde vaaleihin lainkaan. Tulos kun on odotettu.
Huuliharppukostajissa western-genre oli parhaimmillaan ja mukana oli myös John Fordin klassista kuvaustapaa. Musiikki oli oleellinen ja tasavertainen osa kuvan kanssa, joskus jopa sen ohittaen. Syntyi vaikutelma, ettei ihminen olekaan luonut tätä kaikkea, toista ihmistä. Sitä ei tarvitse sen vuoksi hävetä, ei edes suomalaista poliitikkoa, mainostotoimiston luomusta.
Kummisetä
Francis Ford Coppolan “Kummisetä” trilogiassa mentiin jo seuraavaan vaiheeseen, jossa perhedraama ja muuttuva maailma kuvataan osana yhteiskunnallista murrosta, sen historiallista takaumaa ja mafiasuvun elämää. Siinä ihmiset uskoivat itseensä ja olivat siksi uskollisia muille, seuraavaan gangsterisotaan saakka. Demokratiassa nämä sodat korvataan vaaleilla.
Kun nämä suuret elokuvat tehtiin, suomalainen sota-aikana syntynyt suuri ikäluokka, liki miljoona tänään eläkkeellä olevaa “nuorta”, eli murrosikäänsä ja 1960-luvun radikaaleja vuosiaan kohti 1970-luvun yhdyskuntarakenteiden rajua murrosta. Elettiin Kekkosen Suomessa ja presidentit olivat Kekkosia. Vastassa oli piskuinen Veikko Vennamon köyhän kansan rötösherroja jahtaava oppositio ja taustalla vasemmiston yhteinen tuleva valta, vuosikymmeniä jatkuva kolmikanta ja korporatiivisen Suomen poliittiset instituutiot medioineen. Niistä poliittiset maakuntalehdet olivat tärkeimpiä.
Höyryradio vaihtui myöhemmin televisioon. Syntyi enemmän ihmisiä kuin tarvittiin. Ihminen kun on intohimon tulos, ei suunnittelutalouden. Se oli kasvottomien kummisetien aikaa Suomessa, eikä porvareilla ollut asiaa presidentiksi sitten Paasikiven. Vihreistä, saati sukupuolineutraaleista, ei voitu silloin vielä edes uneksia.
Jäniksen vuosi
Kaikki tuon ajan nuoret muistavat kuitenkin Sergio Leonen, Francis Ford Coppolan ja hieman vanhemmat John Fordin elokuvat. Jokainen muistaa ainakin Clint Eastwoodin sekä hyvät, pahat ja rumat, huuliharppukostajan.
Kyllä minä mieleni pahoitin, nyt Antti Litjaa ja hänen Jäniksenvuottaan muistuttavalla tavalla, yksin kaikelta kiusanteolta piiloutuen, kun kuusi maan johtavaa taiteilijaa, puolueittensa nimeämiä presidenttiehdokkaita, joutuivat laulukuoroon.
Taustalla soi koko ajan takaraivossa Ennio Morriconen musiikki ja kuvat viivähtelivät vuoroin huuliharppukostajissa sekä hyvissä, pahoissa ja rumissa, kummisedän kuvauksissa, kun yksi toisensa jälkeen näistä oman aikamme nuorista ritareista, kohta 70 vuotta täyttävistä, joutui luopumaan taistelusta, kaatui maahan muutaman dollarin tähden. Aivan pienestä virheestä, hetken torkahduksesta, huomaamatta viritettyä vihollisen ansaa, toinen toistaan tukien hirttoköyden tapaan.
Joku ymmärsi, tai siltä hetken vaikuttui, kuinka ihminen taitaa tulla ihmiseksi sittenkin vain älyllään ja on ihminen sydämensä kautta. Näin syntyi omituinen vaalitulos. Kiusatut äänestivät kiusaajien maassa toista kiusattua, uskottavaa sellaista. Pelkkä uskoon tulo ei riitä, on oltava myös tekoja, näyttöä siitä, että tietää mistä on kysymys ja pysyy silti herrasmiehenä. Kokopäiväisenä, ei vain hetken sankarina.
Monument Valley
Kun uurnilla oli käynyt noin 72 % suomalaisista, voittaja keräsi näistä äänistä 37 % ja toinen, kaukana huuliharppukostajasta, pikemminkin hyvä kuin paha, ruma ei missään tapauksessa, liki 19 %. Kun kaikki äänestysikäiset laski, myös ne jotka olivat piilossa jossain laskevan auringon John Fordin kuvaamilla jäniksen vuoden maisemissa Monument Valleyssa, molempien toiselle kierrokselle yltäneen yhteinen osuus jäi reilusti alle puoleen kaikista äänioikeutetuista suomalaisista.
Ketä äänestävät nämä osattomat, kysyttiin heti vaalien jäkeisenä aamuna medioissamme? Puolue oli suomalaisille melkoinen koti niin kauan, kun sillä oli vielä jäseniä ja äänestäjät uskollisia. Uskottomuus alkoi kasvaa, kun mukaan tuli presidentinvaalit ja niiden toinen kierros. Viisas puolue on johtajineen alituisesti saatavilla olematta aina läsnä. Puolueen jäsenet ovat ankkureita, jotka pitävät puolueen kiinni elämässä.
Minä niin mieleni pahoitin, kun ajattelin niiden suomalaisten osaa, jotka joutuvat hakemaan toisella kierroksella presidenttiä ikään kuin Leonen “Suuressa gangsterisodassa”, lukemalla sosiaalisen median purkauksia yön pimeinä ja lyhyinä tunteina. Niin oli moni vihainen ja muisti kaiken 1960-luvun, 1970-luvun ja koko onnettoman elämänkaarensa kokemukset ja ahdistuksen huuliharppukostajan raivolla. Jotkut elävät elämää ymmärtäen sitä taaksepäin, vaikka koko ajan olisi elettävä sitä eteenpäin.
Ketä äänestävät nyt vasemmalla vanhan sankarinsa menettäneet, miten Kekkosen ajan kasvatit ja heidän aikalaisensa, entä Vennamon ajan ihmiset ja edustus, kaikki olivat nyt maassa ja jälki kamalaa. Vain hautausurakoitsijalla näytti riittävän töitä tämän mittaillessa poliittisia ruumiita, menneen ajan sankareiden taruhahmoja, illuusiota vanhan paluusta. Kummisedän maisemat kävivät monen mielessä, kaukana eteläisessä Euroopassa, “Olipa kerran Amerikka” (Once Upon a Time in America) Sergio Leonen ohjaamana. Tällaisessa elämässä ja politiikassa elämä on elinkautinen ja syntymä kuolemantuomio.
Pompeijin viimeiset päivät
On valittava liberaalin ja konservatiivin välillä, kertoivat lehtien otsikot aamulla, poissa on vanha vasemmiston ja oikeiston kahtiajako. Ei toimi enää hyvän, pahan ja ruman legenda tämän vaalin kuvajaiseksi, vakuuttelivat kolmannen linjan kolumnistit, joiden maailma oli dualistinen ja keskusta siinä välissä maalaisliittona. Puoluetta ei nyt äänestetä vaan henkilöä. Vasemmalta katsoen henkilö tahtoo olla aina oikealla.
Joku kertoi olevansa poissa kartalta, häpeävänsä koko maata ja kuvaavansa “Suuren gangsterisodan“, “Hyvät, pahta ja rumat” uudelleen Leningradin piirityksenä. Tuosta Leonen suunnitelmasta ei kuitenkaan tullut aikanaan ikinä mitään vaikka Neuvostoliitto olikin jo antanut sille suostumuksensa. Ohjaaja kun kuoli helmikuussa 1989, juuri ennen Neuvostoliiton hajoamista. Suomessa sitä ei tahdota aina muistaa.
Naisilla on tapana äänestää kuten lastaan rakastaen, jotta siitä tulisi hyvä. Isät taas äänestävät hyvänä pitämäänsä puoluetta ja lasta, jos nyt rakastamaan kykenevät. Paratiisi on lopulta siellä, missä on äiti ja lapsi, koraania lukien.
Ennen kuolemaansa Leonen kerrotaan toistelleen kahta elokuvaansa, niiden tunnusmusiikkia hyräilleen. Toinen oli legendan mukaan “Pompeijin viimeiset päivät”, ohjaajan ensimmäinen elokuva vuodelta 1959, ja toinen “Maahan, senkin hölmö!” vuodelta 1971. Näissä kaikki tapaukset ovat hyvin erilaisia ja muistuttavat jostakin syystä siksi kovasti toisiaan.
Suomalaiseen presidenttitaistoon, sen toiseen osaan, nämä eivät kuitenkaan nyt sovi toki ensinkään. Kukaan ei voi jäädä meillä maahan makaamaan, on mentävä yli niin että heilahtaa, vaikka vaara joutumisesta nahkurin orsille olisikin jo liioiteltua, enää ei tarvitse pelätä, hyvät, pahat ja rumat, huuliharppukostajat ovat vain pahaa unta, menneen talven lumia. Sen ymmärtäminen on nyt hyväksymisen alku ja askel parempaan. Presidentin ei ole tarvis olla perheen lempilapsi – olkoonkin että hän on ainoa.