Kalmarin unionista Kustaa Vaasaan ja uskonpuhdistukseen
Samaan aikaan kun Suomen asema 1300-luvulla Itämaana vakiintui osana Pohjolaa maailmalla raivosi Musta surma. Noin kolmannes Euroopan väestöstä menehtyi viiden vuoden aikana vuosina 1347-1351. Osmanien valtakunta sai alkunsa ja levisi Anatoliaan, Paavi oli vankina Avignonissa. Läntinen skisma johti jopa kolmeen paaviin samaan aikaan.
Hansa, Kultainen Orda, Timur Lenk ja Musta surma
Kiinassa Yuan-dynastia kukistui ja sen korvasi Ming-dynastia. Hansaliitto hallitsi Itämerta ja kultainen Orda oli Euraasian suurin valtiomuodostelma. Sitä kiusasi Mustan surman rinnalla Timur Lenk ja Liettuan suurvaltakausi.
Moskovan ruhtinaat käyttivät hyväkseen Kultaista Ordaa ja sen valta kasvoi. Timur Lenk loi pohjan timuridien dynastialle valloittaen koko Persian ja rampauttaen Kultaisen Ordan. Timur soti raivokkaasti Osmaneja, Egyptin mamelukkeja ja Delhin sulttaanikuntaa vastaan.
Satavuotinen sota Englanni ja Ranskan välillä alkoi vuonna 1337, talonpojat kapinoivat Englannissa vuonna 1381 ja Pohjolaan syntyi Kalmarin unioni.
Suomi ja Itämaa hakevat paikkaansa kartalla
Eletään Osmanien valtakunnan laajenemisen aikaa, jolloin Bysantin valtakunta jää osmanien ympäröimäksi ja Italiassa alkaa varhaisrenessanssi. Dante kirjoittaa La divina commedian. Ruotsiin perustetaan Birgittalainen luostarijärjestö. Sodat ovat rauhan jatkoa, eivät vielä kapitalismia vailla silkkihansikkaita.
Suomea, Itämaata, hallitsevat Ruotsi lännessä ja Novgorod idässä. Suomessa koetaan lukuisia novgorodilaisten sotaretkiä, ruotsalaiset tekevät hävitysretkiään puolestaan lännestä Karjalaan. Taistelujen kohteena on etenkin Viipuri, syntyy Pähkinäsaaren rauha. Ensimmäiset suomalaiset matkaavat opiskelijoina Euroopan yliopistoihin. Siellä tavataan myös suomalaisia rehtoreita. Paavo Nurmi ei ole ensimmäinen suomalainen maailmalla.
Vuosisadan merkkihenkilöitä ovat vaikkapa Giovanni Boccaccio, Pyhä Birgitta, Francesco Petrarca, Edvard III. Tykit tulevat käyttöön sodissa ja mekaaninen kello osoittaa aikaa. Monet alkoivat jo tarttua kulttuuriin kuullessaan sanan ase.
Eerik XIII Pommerilainen – kuninkaasta merirosvoksi
Pohjolassa Margareeta Valdemarintytär valitsee työnsä jatkajaksi, oman poikansa Olavin yllättävän kuoleman jälkeen, sisarentyttärensä ja ottopoikansa Eerik Bogilavin, Pommerilaisen. Kuningastie huipentui vuonna 1397 Kalmarissa pidettyyn kruunajaistilaisuuteen, yhteispohjoismaiseen kruunajaiskirjeen vahvistamiseen.
Suomeen Eerik saapui ensimmäisen kerran vuonna 1405. Linnaläänit siirrettiin suoraan kuninkaan alaisuuteen ja luottomiesten käsiin. Näin jatkui perinne, joka tunnettiin läänityksinä niin kauan kun maaherrojen virat Suomessa lopulta lakkautettiin keskushallinnon poliittisina mandaattivirkoina muutama vuosi takaperin.
Viipuri oli edelleen poikkeus ja siihen panostettiin erityisesti. Se oli Margareetan ja Eerikin hallussa. Tord Bonde oli ollut alusta saakka Margareetan uskollisin ylimys ja suostui jättämään Viipurin vaadittaessa uniondynastialle ohi Ruotsin valtaneuvoston. Valtapelissä suomalaiset olivat lojaaleja silloin, kun se oli mahdollista, valta suomalaisella.
Eerik Pommerilaisen ansiota oli rälssiaatelin aseman vahvistaminen Suomen toisella matkallaan vuonna 1407. Hän jakoi auliisti uusia rälssikirjeitä ja vahvisti verovapauksia. Samalla hallinto- ja oikeuselämä saatettiin Itämaassa unionivaltion muotoon.
Syntyivät kihlakunnat ja hallintopitäjät, joista useimmat säilyttivät rajansa vuosisatoja. Ne rikkoivat vanhoja pitäjän ja seurakunnan rajoja ja uudistus muistutti oman aikamme kuntauudistusta ja sitä edeltänyttä valtion aluehallinnon rajojen uudistamista. Ne selkeyttivät ja jäsensivät paremmin vanhaa käytäntöä. Tässäkään uudistuksessa liennytys tai järki ei toiminut ilman pelotteita.
Verotuksen Erik joutui sopimaan erikseen kunkin maakunaan kantokyvyn mukaan. Elinkeinothan vaihtelivat ja verotus oli pidettävän kohtuullisena ottaen huomioon alueelliset erot ja edellytykset niiden maksuun. Kun unionivelotuksen keskus oli Tankassa Suomessa perinteisesti suoritetut luonnontuotteet maksuvälineenä oli vaihdettava käypään valuuttaan, talonpojille usein vieraaseen rahaan. Uuden ajan “euro” oli saapunut maakuntiimme ja siitä oltiin montaa mieltä jo tuolloin.
Verotus koveni mutta ei kohtuuttomasti. Turussa alettiin lyödä rahaa ja sen tuli korvata käytössä yleisesti ollut balttilainen valuutta. Kun rahaa oli edelleen vähän, muristiin kuinka kuningas vie kaiken valuutan ja rahan maasta. Näin oman aikamme keskustelussa ja 1400-luvun alun jupinoissa ei ollut mitään uutta unionia hoidettaessa. Rahaa olisi kuulunut vain painaa enemmän kiertoon ja korvata näin luontaistuotteet maksuvälineenä. Inflaation pelko Tanskassa oli kuitenkin todellinen köyhän reunamaan alkaessa elää yli varojensa Kreikan tapaan 2000-luvulla.
Itämaa oli uuden unionin hallinnon harjoittelualuetta ja siinäkään ei ollut mitään kummallista omaan aikaamme verrattaessa. Itämaassa rauhaan ei ollut tietä vaan se oli tie. Tässä Suomi erosi muusta unionista jo varhain talonpoikineen.
Eerik käytti unionissa usein tanskalaisia ja saksalaisia linnaherroja ja vouteja. Hovi alkoi syntyä toisin kuin aiemmin ja tavoite oli Pohjolaa laajempi valtakunta. Suomessa pommerilainen Klaus Fleming sai hoitaakseen laamanninviran. Hänen merkityksensä suomalaiset muistavat kauan. Suomalaisten mielestä sota oli joko vanhanaikainen tai sitten sitä käyttivät vanhanaikaiset ihmiset.
Eerik ei tavoitellut taivaita, mahdottomia. Itämeren herruus oli saavutettavissa kun Tanskan, Ruotsin ja Norjan kauppasatamat olivat saman kuninkaan hallussa. Suomi oli astinlauta Viroon ja saksalainen ritarikunta heikkeni koko ajan.
Margareeta jätti Eerikin käsiin ikävän sodan Holsteinia vastaan Slesvigin omistuksesta ja vastassa oli myös hansakaupan etujen ristiriita Itämeren herruudesta kipailtaessa.
Kun kuninkaan sydän oli Pommerissa ja sota kaukana etelässä, Pohjolassa kerätyt verot alkoivat painaa mieliä. Pahin tapahtui kun Holsteinin kreivi sai tuekseen Lyypekin ja ns. vendiläiset kaupungit. Syntyi kauppasaarto ja alkoi pula suolasta ja tuontitarvikkeista, malmin vienti tyrehtyi sekin. Edessä oli ns. Engelbrektin kapina. Kuninkaalle olivat kuitenkin uskollisia niin Tanska kuin Itämaa, Suomi. Se oli vanha suomalainen tapa.
Maunu Tavastin johtama sillanrakennustyö ei kuitenkaan johtanut tulokseen ja lopulta myös Suomi ja Tanska irtisanoivat uskollisuudenvalansa ja Eerik Pommerilainen siirsi hovinsa Gotlantiin, josta alkoi harjoittaa merirosvousta. Hänellä väkivalta oli verissä, ammatti. Suomalaisten oli vaikea ymmärtää kuninkaita, jotka surmasivat perheitään ja harrastivat merirosvousta.
Engelbrekt Engelbrektinpoika – kansallissankari
Engelbrekt Engelbektinpojan kapina unionin sisällä aiheutti ensimmäisen suuren särön unionin sisällä. Suomessa häntä tunnetaan vähemmän mutta Ruotsissa väkivaltaisen kuoleman lopulta kokenut kursailematon neuvottelija ja kapinallinen on kansallissankarin maineessa.
Hän ehti olla vuoden verran valtionhoitajana ja kuuluu siten Suomen hallitsijoihin ennen Kristoffer Baijerilaisen kruunausta Moran kivillä.
Kristoffer Baijerilainen – maanlaki.
Pitkäaikaisten neuvottelujen ja Tanskan välistävedon jälkeen Kristoffer Baijerilainen valittiin unionin kuninkaaksi. Syntyi 300 vuotta voimassa ollut ruotsalaisten edut taannut maanlaki. Sitä tuki samalla Kristofferille tyypillinen tapa viivytellä lupauksiaan ja jättää ne lopulta vahvistamatta. Hän ymmärsi, miten kaikki sodat ovat suosittuja, mutta kuitenkin vain enintään 30 vuotta.
Itämaa joutui kuitenkin Kristofferin vannoutuneen vastustajan haltuun kun Kaarle Knuutinpoika karkotettiin Suomeen ja Turun linnanherraksi. Se ei ollut suomalaisten valinta. Kaarle piti omaa hoviaan Turussa kuin kuningas, antoi Rauman kaupungille privilegiot ja helpotti satakuntalaisten verotaakkaa.
Kaarle oli kaukana vallan ydinalueelta, mutta samalla poissa kuninkaan valvovan silmän alta. Myöhemmin Viipuri siirtyi niin ikään Kaarlen haltuun ja siellä toteutettiin käskyjä vain Kaarlen suostumuksella. Loppuun saakka unionille uskollisten linnaherrojen aika Itämaassa oli päättynyt. Suomen kansalla ei ollut tämän kanssa mitään tekemistä. Kansa oppi nöyräksi ja alamaiseksi.
Kristoffer kuoli nuorena äkillisesti 29 -vuotiaana ja samalla lapsettomana. Oli aika valita jälleen kuningas Moran kivillä. Vaikka valtias muuttuikin ihminen ei muuttunut: hän oli joko uhri tai pyöveli.
Kaarle VIII Knuutinpoika Bonde – kolme kertaa kuninkaana
Turun linnapäällikön pojasta tuli oppositiojohtajana seuraava kuningas. Tai oikeammin hän ehti olla sitä kolme eri kertaa. Kyvykäs Kaarle onnistui oppositiojohtajana paremmin kuin hallitsijana. Se on tänäänkin politiikassa tyypillistä hyville oppositiojohtajille.
Hän sai sekä aiemmin lakkautetut drotsin että marskin virat ja palautti vallan Ruotsissa takaisin ruotsalaisten käsiin. Engelbrektin surmatyö on jossain yhteyksissä pantu sekin Kaarlen toteuttamaksi. Todennäköisesti hän ei ohjannut kirvestä pyövelin kädessä, mutta ei varmaan ollut myöskään pahoillaan sen käytöstä.
Kaarle tunnettiin kovaotteisena valtionhoitajana, joka oli noussut lyhyessä ajassa vaikutusvaltaisimmaksi ylimykseksi valtaneuvostossa ja jonka valtakunta oli Viipurissa. Hän nousi voimannäytöillään kuninkaaksi ja tavoitteena oli unioninkruunu. Hänelle väkivalta ja retoriikka olivat yksi ja sama asia.
Kolme kertaa valtaistuimelle noussut Kaarle kykeni poliittisiin vääntöihin myös maanpaossa ja voittamaan ne. Kolmas kerta oli jo jatkuvaa kahakointia ja hänen kolmas avioliitonsa oli tyypillinen sekin tuon ajan elämälle.
Kaarle Knuutinpoika avioitui kuolinvuoteellaan rakastajattarensa Kristiina Abrahamintyttären kanssa. Näin varmistettiin Raaseporin linnanneidon pienen poikalapsen asema Kaarlen perijänä tyttärien rinnalla. Samalla Suomi oli noussut Itämaana unionin keskiöön, sen pimeään ytimeen. Maailma edistyi Itämaassakin – ihmisiä tapettiin siellä nyt uusin välinein.
Jöns Bengtinpoika Oxenstierna ja Eerik Akselinpoika Tott – kuninkaantekijät
Keskiajalla ihminen oli yhteisön ja sukunsa jäsen. Suku oli vallan lähde myös hallitsijoiden elämässä ja erityisesti avioliiton kautta. Pohjolan unionin rapistuessa vallasta taistelivat etenkin Oxenstiernat ja Tott. Näistä edellinen oli solminut liiton Vaasojen suvun kanssa. Sillä oli merkitystä runsaan sadan vuoden kuluttua. Viipurissa vaikuttaneen Krister Niilonpoika Vaasan tytär Kristiina oli Uplannin laamannin Bengt Jönsinpojan puoliso. Hänestä tuli sukunsa päämies 1450-luvun alussa.
Saman aikaan puolta vaihtelevat Tottit kasvattivat valtaansa mutta suku oli ruotsalaisille liian vieras kohotakseen kuninkaaksi. Eerik Akselinpoika Tott, monella tavalla sofistikoitu oppinut, käytti itsestään nimeä “Viipurin ja koko Itämaan päämies”. Hänen ansiotaan oli raja-alueen vahvistaminen ja etenkin Olavinlinnan rakennuttaminen. Eerik ei koskaan ehtinyt nähdä linnaa täydessä valmiudessaan vaan kuoli Viipurissa maalikuussa 1481. Myöhemmin linnan vaihtuminen oopperataloksi olisi ollut hänelle järkytys.
Tanskalaisen valtioneuvoksen pojan Eerikin ja arkkipiispaksi vihityn Jönsin osaksi tuli valmistella unionin kuninkuutta monista riidoista huolimatta. Tuolloin Tanska oli Pohjolan unionin mahtimaa. Ongelmat Ruotsin kanssa olivat jo kauan tahtoneet kulminoitua riitaan Gotlannin saaren hallinnasta. Kun sota jatkuu riittävän kauan rauhan ajat koetaan helvetiksi. Gotlanti oli tällainen kohde.
Kristian I Oldenburgilainen – sukuvallan edustaja
Ruotsin valtionhoitajina toimineet Jöns ja Erik saivat aikaan sovun, jossa Kristian I Oldenburgilainen kykeni antamaan hallisijanvakuutuksen Tanskan kuninkaana. Unioni oli jälleen palautettu suvuille niin kauan kun hänet syrjäytti jälleen kerran perivihollinen Kaarle Knuutinpoika. Hänestä oli hauskaa jo lapsena kun nuken jalat ja kädet sinkoilivat taivaalle. Hänessä oli tuon ajan kuningasainesta.
Suomesta tuli hetkesi “suurvaltapolitiikan” pelinappula, jossa sitä käytettiin sekä kompastuskivenä että astinlautana. Tätä yritettiin välttää, ja kun Suomen edustajat Itämaasta eivät päässeet ajoissa kuninkaanvaaliin, se järjestettiin suomalaisille erikseen Turussa 24. kesäkuuta 1457. Tämä historiallinen tapahtuma on syytä muistaa.
Koskaan ennen, eikä sen jälkeen, Suomessa ei ole järjestetty kuninkaanvaaleja. Siinä koettiin olevan jotain eroottista, jossa valta ja seksi liittyivät toisiinsa. Vastaavaa nähtiin maassa seuraavan kerran vasta vuonna 2012.
Toki itsenäistymisemme alkuvuosina Suomeen nimettiin “vahingossa” myös kuningas, mutta sellaisia vaaleja, jotka olisivat muistuttaneet Moran niityllä tapahtuneita seremoniallisia, liki eroottisia menoja, jossa läsnä olivat valtioneuvokset sekä Suomen rälssit, Turun tuomiokapitulin, Turun porvareiden ja Varsinais-Suomen talonpoikien edustajat, silloin ei varmasti nähty. Suomalaiset valitsivat Kristian I Oldenburgilaisen.
Kristian oli taloutensa pidossa huolimaton. Hän osti enonsa kuoltua Slesvigin ja Holsteinin ja määräsi ylimääräisen lainaveron oman aikamme tapaan. Matka Suomeen keskeytyi, kun tuli tieto verokapinasta. Kristianin taistelu vallasta oli alkanut ja kesti kauan johtamatta kunnon tulokseen. Sodassa ei ole varaa erehtyä kahdesti sotamiehenä, kuninkaana kyllä.
Vallan vei valtapelin mestari Sten Sture vanhempi, vaikka tarinan mukaan hänen tiedetään saaneen varoituksen kuningas Kaarle Knuutinpoika Bondelta, kokeneelta ketulta. Tämä legenda kertoo, kuinka kuningas olisi kieltänyt kuolinvuoteellaan sisarenpoikaansa ikinä tavoittelemasta kruunua. Hän epäili, ettei poika olisi menestyksekäs urheilulajien kuninkaassa – sodassa.
Sten Sture vanhempi – valtapelin mestari
Ruotsi oli jakautunut kolmen mahtisukujen liiton ja voimaryhmittymän kesken. Näitä johtivat Sten ja Nils Sture sekä kuningas Kristian. Sten Sture onnistui hankkimaan itselleen Tottien ja rahvaan tuki. Porvarista voi tulla myös työväen presidentti, Resu-Pekasta Persu-Pekka, Suomen Kuvalehden kolumnistia lainaten vuodelta 2012.
Hän korosti kuinka kruunu on koko kansan asia, ei vain valtaneuvoton. Omaan aikaamme siirtäen kyse oli demokratian ja parlamentarismin välisestä kädenväännöstä yhdessä keskitetyn kuningasvallan, presidenttiyden kanssa, jossa mukana ei ollut vielä poliittisia puolueita institutionaalisina välineinä ja media oli vielä neljäntenä valtiomahtina vaatimaton.
Sten Sture onnistu torjumaan Kristianin paluuyrityksen solmimalla poliittisia liitoja sekä pitämällä unionin hajanaisena. Oleellista oli säilyttää mahdollisimman suuri joukko linnalääneistä oman määräysvallan alla. Jo tuolloin sodassa ja rakkaudessa oli yhtä paljon iloja ja murheita, sotamiehen akka kuin kalamiehen koira.
Tottien kahleista Sten Sture pääsi irti hajottamalla näiden läänitykset Gotlannista aina Suomeen saakka. Lopulta nämä joutuivat luopuman kaikista läänityksistään Ruotsissa. Vai Gotlanti jäi tulevan kuninkaan Hannun haltuun. Se oli suuri virhe vaiheessa, jossa unioni oli hajoamassa ja valtaa käytti jatkossa puhtaasti ylimystö nimittäen itselleen sopivat kuninkaat. Sillä oli taipumusta puuttua tuon ajan avioliitoihin ja sotiin yllyttämällä niihin toisiaan.
Sten ei koskaan itse käyttänyt itsestään kuninkaan nimeä. Sten-herrana tunnettu juonittelija kykeni lisäämään omaa ja keskushallinnon valtaa mahtisukujen kustannuksella ja kävi vahvistamassa asemaansa myös Suomessa 13 eri kertaa. Hän ymmärsi jo kuinka sotaiset ihmiset idässä hyökkäävät pian itsensä kimppuun ellei toimintaa syntyisi.
Hannu I (Juhana II) – sitkeä oikeuksiensa puolustaja
Unionikausi oli lopuillaan 1500-luvun lähestyessä. Ylimystö nosti valtaan haluamiaan kuninkaita ja vaihtoi heitä yhtenään. Hannu I oli tyypillinen tämän ajan kuningas. Hänen erikoisuutensa oli Moskovan kortti. Hän otti kokonaan uuden näkökulman itään ja ohi Novgorodin. Hän alkoi turvautua ensimmäisen kerran nousevaan Venäjään. Tätä oli edeltänyt ns. Kalmarin resenssi, jossa Hannun valtaoikeudet oli rajattu tarkkaan.
Uudessa hivutustaistelussa vallasta Hannu sopi marraskuussa liittosopimuksen Venäjän suuriruhtinaan Iivana III kanssa. Tämä kauppa vaikutti Suomeen. Suomalaisten Pähkinäsaaren rauhan aikana asuttamat laajat alueet luovutettiin Venäjälle. Jälleen kerran savolaisia ja Karjalaa koeteltiin. Sota oli kuin Jumalan luoma järjestelmä, puhuttiin idässä.
Hannun sopimukset vääräuskoisen kanssa aiheuttivat hälyä ja kohua kaikkialla. Venäläiset hyökkäsivät taas kerran Suomeen ja Ruotsi ajautui sisäpoliittiseen kriisiin. Myös tanskalaiset alkoivat sotansa, hävittivät rannikkoa ja polttivat Porvoon ja Turun Hannu kuninkaan käydessä valtataisteluaan Sture suvun edustajia vastaan päävastustajana Svante.
Hannun kuoltua hänen ongelmansa siirtyivät hänen pojalleen Kristianille. Tätä ennen valtaan nousi ensin Svante Nilsinpoika Sture ja myöhemmin Sten Sture nuorempi. Suurvallat toimivat jälleen kerran kuten gangsterit ja pienet kuten prostituoidut, Stanley Kubrickia mukaillen.
Svante Nilsinpoika Sture – mahtimiesten suvun epäonninen taistelija
Sture tarkoittaa karskia ja tätä nimeä käyttivät monet keskiajan ritarit. Näin nämä eivät olleet nimensä epiteetin yleisyydestä johtuen sukulaisia. Sen sijaan valtaneuvos Nils Borenpoika Sture oli Svanten isä ja Birgitta Kaarlentytär Bonde äiti.
Sten Sture vanhemman tavoin Svante Nilsinpoika torjui ankarasti unionia ja pyrki rajoittamaan valtaneuvoston ylimystön valtaa Ruotsissa. Mahtimiesten perillinen, niin Ruotsin kuin Tanskan kautta, lyötiin sekä ritariksi että marskiksi kuningas Hannun I toimesta. Se oli palkkio palveluista. Vain läänitykset jäivät saamatta ja Svante koki pettymyksen toisensa jälkeen. Se lisäsi vihaa etenkin Tanskassa. Kun uusi sota syttyisi henkiin jääneitä ei Tukholmassa olisi riittävästi vainajia hautaamaan, epäiltiin. Eikä suotta.
Kun Sven-herra valittiin valtionhoitajaksi hän joutui hyväksymään Kalmarin resessin hallitsijan valtaa rajoittavat säädökset. Ratkaisu pidettiin muutenkin väliaikaisena haettaessa unionikriisin laukeamista. Näin jällen kerran unionin valtaan ja ylimystön valtaoikeuksiin liittyvät kysymykset sivusivat läheltä omaa aikaamme, jossa sodat ovat ikään kuin raittiin ilma ja liikunnan vuoksi järjestettäviä, viihteellisiä.
Eri kulttuurit ja ristiriitaiset tavoitteet johtivat kehnosti valmisteltuun ja valuvikaiseen valtaoikeuteen. Syntyi ikään kuin “ydin“, jossa “euron” todellinen tarkoitus hämärtyi muiden tavoitteiden alle. Ranska ja Saksa ajoivat omia etujaan unohtaen kuinka mukana on myöhemmin myös muita väliin tulevia Euroopan ja globaalin talouden kriisiin vieviä muuttujia. Nyt tällaisia olivat mm. valtionhoitajan alati epäonninen ja pettymysten mustaama toivoton valtakamppailu. Jo tuolloin isänmaallisuus oli halu tappaa ja tulla tapetuksi alkeellisin perustein, Bertrand Russelia lainaten.
Ongelmat kärjistyivät Ruotsissa sisäpoliittisiksi, jossa oli samaa kuin presidentti Kekkosen pyrkiessä hajottamaan pääministeri Mauno Koiviston hallituksen. Valtionhoitaja Svante Nilsinpoika Sture ei suostunut eroamaan, vaan ilmoitti, ettei valtaneuvostolla ole oikeutta erottaa häntä. Svanten tulkintana tämä oikeus oli vain valtakunnankokouksella, oman aikamme eduskunnalla, jonka hän myös kutsui koolle.
Valtakunnankokousta ei kuitenkaan tarvittu, vaan viikatemies ratkaisi jälleen kerran ongelman. Svante oli kuitenkin kaukaa viisas ja osasi odottaa kuolemaansa sekä järjestää luottomiehensä tiiviiseen rintamaan tukemaan nuoren poikansa Stenin valtapyrkimyksiä.
Vielä tuolloin ei kuoltu maan puolesta niinkään kuin tapettiin sen puolesta. Ei ollut vielä sellaista isänmaanrakkautta, joka olisi tunnistanut tai jättänyt tunnistamatta toisten maitten rajoja. Rajojen mentaaliset merkitykset, niiden rakentajat, tulivat vasta myöhemmin niin pitäjien, kuntien kuin valtakuntienkin sisälle.
Sten Sture nuorempi – unionin vastustaja
Isän perintö ja kamppailu valtionhoitajuudesta siirtyi pojalle Sten Sture nuoremmalle. Tässä mukana oli odotettu sota Tanskan kanssa sekä kirkon liittyminen vastustajiin. Suomen ja Viipurin pitäminen tukijana edellytti matkaa Suomeen. Itämaassa valtaa pitivät kuninkaalle uskolliset suvut oli varmistettava. Näin Sten Sture joutui rikkomaan antamiaan valtaa rajoittavia resessilupauksia jakamalla läänityksiä, virkoja, uudella tavalla ja keskushallinnosta välittämättä Suomessa. Tästäkään Suomessa ei kansa tiennyt mitään.
Kun tiedossa oli sota Tanskaa vastaan itäraja oli pidettävä rauhallisena ja Suomi uskollisena, kuninkaalle kiitollisten miesten hallussa. Se vahvisti Itämaan rakenteellisen korruption tulevaa traditiota. Puolue ja sen mandaatit tulivat korvaamaan vain vanhan Ruotsinvallan aikaisen käytännön. Mitä vähemmän puolueessa oli jäseniä, sitä harvempi päätti ja käytti mandaatteja ja nepotismia. Katolinen kirkkokin oli kieltänyt ne kohdallaan jo varhaiskeskiajalla ja tämä koski myös Paavia. Tiedettiin kuinka Paavillakin on sukulaisia vaikka lapsia ei olisikaan.
Kolme vuotta jatkunut sota kääntyi epäonnisesti tappioksi Sten-herran haavoituttua tykin kuulasta ja hän menehtyi myöhemmin nuorena 27-vuotiaana haavatulehdukseen. Alkoi loppunäytös keskusvallan rakentajan ja unioninvastaisen johtajan elämässä. Unionin kyky toimia oli lopulta pienten asioiden suuria sattumuksia ja siinäkin näytelmä muistutti omaa aikaamme ja sen eurooppalaista unionia.
Kristian II – hyvä, paha vai ruma
Kristian II:n tie Tukholmaan avautui eikä raivoisa tuleva kuningas antanut verisessä loppunäytelmässä edes Sten Sturen levätä haudassaan vaan kaivatutti tämän ylös haudastaan ja poltti ruumiin Södermalmissa.
Kristian II oli viimeinen unionikuningas järjettömyyden ja vainoharhaisuuden maailmassa. Uuden ajan alussa hallitsijan vallasta oli tulossa lopullisesti periytyvä ja jatkui aina 1700-luvulle. Oltiin siirtymässä Vasa-kuninkaiden vahvan vallan alkuun ja samalla mielen sairaudet lisääntyivät.
Tätä edelsi Kristian II aika ja hänen kahtiajakautunut maine. Yhtäällä häntä pidettiin suurena petturina, tyrannina, ja Tukholman verilöylyn aiheuttajana. Tanskassa maine oli ja on parempi hallinnon uudistajana ja ylimystön vallan vastustajana.
Suomen viimeinen katolinen piispa Arvid Kurki ymmärsi pysyä poissa kruunajaisjuhlasta yhdessä muiden Suomen mahtimiesten tavoin. Sten Sturen kannattajana hänen olisi käynyt verilöylyssä huonosti.
Kustaa Vaasan aloittaessa kapinansa Arvid Kurki liittyi hänen kannattajiin. Aarno Karimon maalaus “Kumpujen yöstä” vuodelta 1930 kuvaa hyvin tuon hetken suomalaista yhteiskunnallista tilaa sotaonnen käännyttyä välillä tanskalaisille myönteiseksi ja Suomen piispan paetessa laivalla Itämaasta.
Laiva haaksirikkoutui kuitenkin Öregrundin edustalla ja piispa hukkui muun seurueensa mukana. Uusi aika koitti niin kirkolle kuin maalliselle rälssille myös Itämaassa. Sitä vauhdittivat Kustaa Vaasa, uskonpuhdistus ja Mikael Agricola.
Ruotsalaisen monarkian kantaisä Kustaa Eerikinpoika Vaasa oli järjestyksessä 27. Suomen hallitsijoista. Edessä oli 30 hallisijaa ennen joko Sauli Niinistöä tai Pekka Haavistoa. Näistä Kustaa Vaasa oli kuitenkin yksi tärkeimmistä, monen arvioimana tärkein tuhatvuotisessa historiassa.