Halosen perintö ja Ahteiden kujanjuoksu

“Tämä on väärin” kirkuvat otsikot  Forssan lehden etusivulla paikallisen AKT:n osaston puheenjohtajan huudahtamana. Hän ei tarkoita nyt Paavo Lipposta, joka on jättäytynyt pois Sven Dufvan tapaan presidentinlinnan vallanvaihtoa juhlivasta kansasta kantaen samaan aikaan marketin muovikasseja linnan viereisestä halpahallista. Vain yksi on joukosta poissa, lauloi takavuosina Irwin Goodman.

Mooseksen tehtävän itselleen antaneelle Lipposelle oli  omalaatuinen tapan kääntyä oikeaan kun piti kääntyä täyskäännös vasemmalle. Kun Kolojonvirran taistelussa kunnostautunutta Sven Dufvaa koulutettiin, hänellä oli omalaatuinen tapa kääntyillä ainan  päinvastaiseen suuntaan kuin muilla sotilailla. ”Päinvastoin aina vaan” runoiltiin Vänrikki Stoolin tarinoissa.

Kun linja on tällainen, syntyy rivissä hämmennystä etenkin, jos kääntyilijä on suurikokoinen, esimiestehtävissä, ja kykenee tönäisemään pienen naisen nurin AKT:n pippaloissa kaveriaan näin tukien.

Nyt nainen oli erehtynyt Facebookin sivulla laittamaan peukalon ylös Hilkka Ahteen sanailun kohdalla. Sellainen on AKT:n riveissä vaarallista. Voi tulla poikittaista mailaa ja vihanpito jatkuu vuosikymmeniä tämän jälkeen tyylillä ”toveria ei jätetä”. Toverit vain valikoidaan omasta joukosta, siitä supistuvasta.

Tällainen ”toverihenki” jättää aukon muille puolueille ja kansakunta kääntää selkänsä öykkäreille kiusaajina. Kansa tietää kyllä mistä on kyse. Niinpä työväenpresidentti tuli kokonaan muualta ja sitä juhli myös presidentti Tarja Halonen ja hänen puolisonsa Pentti Arajärvi vapauduttuaan linnasta 12 vuoden palvelun jälkeen hyvin ansaituin ylistyspuhein. Arajärvi oli hyvin käyttäytyvä suomalainen herrasmies loppuun saakka. Se on harvinaista Suomessa 12 vuotta kestävän komennuksen aikana. Välille kun on täytynyt mahtua myös tuulisia hetkiä ja myös turhautumista, laitostumista, kuten Arajärvi itse kuvasi sosiaalista ympäristöään henkilökohtaisena kokemuksena ja fiksuna älykkönä.

Ensimmäisen naispresidenttimme kausi saa aikanaan historian oikean tulkinnan, nyt sen aika ei ole vielä lähimainkaan. Sitä voi vain arvailla. Kun Halonen on poissa hiiret hyppivät heti pöydälle. Kun valta vaihtuu tämä saumakohta  tulee aina mukaan hetkeksi. Niin käy nytkin. Pöydällä näyttäytyvät nyt myös ”vähäisimmät vätykset”.

Mitä nämä hiiret nyt ovat?

AKT:n Forssan paikallisosaston Ismo Virtanen tarkoittaa Hilkka Ahdetta, Matti Ahteen puolisoa, AKT:n irtisanottua viestintäpäällikköä huudahduksellaan, joka tulee varmasti miehen sydämestä. Viestintäpäällikkö kun uskaltautui ottamaan esille työpaikkakiusaamisen, suomalaisen työyhteisön vaikeimman vammauttajan ja syövän psykososiaalisena ilmiönä. Meille  kaikille niin tutun sekä kouluista että työpaikoiltamme.

SAK:n Lauri Lyly puuttui asiaan heti ja tuomitsi irtisanomisen jyrkin sanakääntein. Samoin alan näkyvimmät professorit. Heidän mielestään kyseessä täytyy olla jopa väärinkäsitys. AKT:n johdon olisi toki tullut tietää, mitä laki sanoo tällaisista irtisanomisista, he kirjoittavat.

Koskaan aiemmin vastaavaa ei ole koettu ay-liikkeemme historiassa. Saman teki SDP ja sen puoluesihteeri Mikael Jungner. Hän luonnehti tätä päivää sekä työväenliikkeen että koko ay-liikkeen toiminnan  mustaksi sivuksi. Historia tekee siitä vielä mustemman, taitekohdan. Se kun ajoittui heti presidentinvaaliemme ja vaihdoksen jälkeiseen hetkeen.

Kun Kekkonen valittii ensimmäisen kerran presidentiksi maa meni suurlakkoon. Ei toki Kekkosen valinnasta johtuen. Taustalla olivat muut levottomat poliittiset ajat. Niin ovat nytkin ja etenkin työpaikkojen psykososiaalisissa ”ihmisiksi elämisen” kyvyssä. Kun se on rapautunut jo vuosia, purkaus tapahtuu rekkamiesten AKT:n sisällä.

”Oon rekkamies” laulaa kupletööri ja muistuttaa laskevan auringon suuntaan ratsastavaa menneen elämän aikakautta, nostalgiaa. Sitä seurasi ”Vain muutaman dollarin tähden” sekä ”Hyvät, pahat ja rumat”. Sergio Leone osui kultasuoneen, joka ei tuota enää tänään muuten kuin nostalgisena muistona ikääntyvän kansakunnan takaraivossa. Siinä suurikokoinen miehenrumilus tönäisee pienen naisen nurin kulkiessaan ja pahoittelee myöhemmin juopuneen elämäänsä, varoitusta tulevasta.

Hän elää menneen ajan ahdingossa ja muistuttaa niitä hakkaraisia, jotka ovat menettäneet sata euroa jossain nahkaliivisten pidoissa. Pois kannettaessa salkku jäi vain jälkeen. Se oli kuin huoltoasemalle huolimattomasti jätetty dopingvalmentajan lääkesalkku. Väärä salkku väärissä käsissä. Kukaan ei sitä haluaisi tunnistaa omakseen.

Se mistä piti kantaa huolta ja hoitaa työpaikoilla kuntoon valtakunnallisesti, olikin pahin peikko omassa pesässä, ay-liikkeen sisällä ja AKT:n rekkamiesten liitossa. Sen saat mitä pakenet, sanoisi vanha kansa. Dopingvalmentajan salkun, hakkaraisten senaattorina kantaman attaseasalkun. Joku on aina väärässä paikassa väärään aikaan ja himmailee sieltä kotiinsa muistamatta, missä ilmansuunnassa oli oikea ja vasen, itä ja länsi, Sven Dufvan tapaan eläen.

Mustien autojen ja päivien viikko

Mustasta keskiviikosta, irtisanomisten ja armeijan kasarmien lopettamisen pimeyden ytimestä siirryttiin heti seuraavaan, ay-liikkeen omaan mustaan viikonloppuun. Siihen viikonloppuun ajoittui oman presidenttimme työn käynnistyminen ja Venäjän presidentin vaalit.

Putinin voittoaa juhlitaan Punaisella torilla. Mukana on väkeä enemmän kuin Madonnan käydessä Helsingissä. Ääniä tuli ensimmäisellä kierroksella yli 60 prosenttia. Hän on suositumpi kuin yksikään suomalainen presidentti koskaan. Se on syytä hyväksyä Suomessa ja pitää hyvänä merkkinä, ei väheksyä ja hakien vääriä selityksiä. Mitä hyötä sellaisesta on pienelle kansakunnalle jo muutenkin unohdetun Euroopan syrjäisimmässä koilliskulmassa eläen?

Salpausselän kisoista suomalaiset eivät saaneet mitalin mitalia, pistesijan hankkiminen edes joukkuemäestä, Lahden maailmankuulusta betonista loikaten, oli mahdoton tehtävä sekin. Yksi neljäs sija kotimäessä sai entisen talviurheilumaan liki hullaantumaan? Kimi Räikkönen sentäään palasi Lotuksen rattiin ja näyttää jälleen kerran lahjansa epäilijöille. Siinä on samaa jääräpäisyyttää kuin Keke Rosbergin esiintymisessä aikanaan. Politiikassa sellaiseen kykenee vain Paavo Väyrynen. Hän vaihtaa matkaa aina vain pidemmäksi ja väsyttää matkalle kilpailijansa. Sellaisia paavoja on pakko ihailla, ainakin salaa.

Norjasta Suomeen kotiutettu mäkivalmentaja Mika Kojonkoski kertoi maltillisesti, miten vikaa on joka nurkassa. Kaikki on lyöty laimin, seuratasolta ja juoniorityöstä joka ikisen mäen kuntoon saakka. On turha haikailla lentomäkiä kun vanhatkin mäet ovat kokonaan hoitamatta, Puijo menetti kokonaan maailmancup -kisansa. Kojonkoski tietää mistä puhuu mutta unohtaa, kuinka suomalaisilla ei ole öljymiljoonia eikä lajin harrastajiakaan. Skeittailijoille rakennetut näyttävät kourut ovat ohittaneet betonimäkien tuulten armoilla olevat mäkikotkat.

Mäkimies Matti Nykänen sentään vapautettiin vajaan viiden kuukauden lusimisen jälkeen puolentoista vuoden tuomiostaan ja valtio säästi kalliita hotellivuorokausia. Ikääntynyt ja rauhoittunut mäkimies pääsi tienaamaan ja raitistumaan lopullisesti, tekemään raskasta keikkatyöläisen arkea, eikä kukaan suomalainen siitä mieltään pahoita. Nykäsen aika kansakunnan yhteisenä syntipukkina ja sijaiskärsijänä medioissamme on lopultakin ohi. Nykänen kantoi oman ristinsä liki messiaanisella urheudella oli hänen rinnalla vaikka millaisia siipelijöitä ja miehen hakkaajia. Syyllinen oli joka tapauksessa aina Nykänen.

Vankila ei ole kuritushuone, ei tapa kostaa ja rangaista. Sen kasvattajat ja kouluttajat, johtajat esimiehinä, ovat hyvän koulutuksen saaneita ihmistuntijoita. Mistä sellaisia saataisiin työpaikoille AKT:n kaltaisiin laitoksiin, kiusaajien Suomen valtion hallinnon laitosympäristöön, byrokratiatalkoisiin?

Matin ja Hilkan kohtalo

Tunnen Hilkka ja Matti Ahteen henkilökohtaisesti Oulun vuosiltani. Ounasjoen suojelupäätös, Kemijokilaki ja Iijokilaki eivät vielä Ahteita kaivanneet mutta koskisotien viimeisinä vuosina, koskisensuojelulain yhteydessä, Iijoelta syntyisin olevaa Matti Ahdetta jouduin vaivaamaan hänen mökillään. Se oli rakennettu kai talkootöinä iiläisten toimesta. Iijokisuun pieni kirkonkylä jäi Oulujokisuun ja Oulun kaupungin varjoon eikä ole siitä koskaan toipunut. Olivat kalassa silloin, kun olisi tullut rakentaa omaa koskivoimaa, hakea betonia Saksasta sodan aikana, aloittaa kemianteollisuudella ja siirtyä myöhemmin yliopiston kautta teknopolikseen.

Joen alajuoksun rakensi lopulta sellunkeittäjien yhteinen voimayhtiö, Pohjolan Voima. Sen perustamisasiakirjan kirjoitti aikanaan Enso Gutzeitin lakimies ja myöhemmin johtokunnan pouheenjohtaja  Ilmari Luostarinen.

Isoisäni veli oli mukana etenkin Karjalan evakkojen asutamisessa valtion ja Enson maille lapsuuteni vuosina. Kotonani vieraili niin Vennamo kun Virolainenkin nuorina poliitikkoina ja isoisäni kestitessä tai Mykkälän kievarissa Lapinlahdella. Nämä olivat kovin nuoria ja kokemattomia silloin. Sen aisti kaikessa, Ilmari Luostarisen puheenparressa, komentajan käskyssä nuorille miehille, poliitikoille,  Karjalan kasvateille. Se oli mentorointia parhaimmilaan, taistelua vallasta puolueiden sisällä ja hakien meriittiä koskisodista, energiayhtiöistä ja sellunkeittäjien kansainvälisestä kaupasta. Puhuttiin Lapin markasta.

Matti Ahde hoiti 1970-luvun lopulla Iijokisuun asioita ja 1980-luvun alussa ensimmäisenä ympäristöministerinä  koskiensuojelulain viimeistelyn ja samalla itse ideoin heille ympäristöinstituutin korvauksena Iijokilaakson kunnille menetetyistä työpaikoista. Samaan aikaan kaavoitin Ounasjokilaaksoa talo talolta sitä kiertäen ja Levin tunturia turistien käyttöön. Sisäministerinä toimi keskustalainen Rovaniemen maalaiskunnan kunnanjohtaja, juristi Mikko Jokela, naurusnaamainen mies. Häntä onnistuneempaa sisäministeriä, kuntaministeriä, ei voisi olla eikä tulla.

Kun on itse yrittäjä, yritystutkija, biologi ja yhteiskuntatieteilijä, arkkitehtiosaston maankäytön oppinut yhdyskuntasuunnittelija, ei kaavoittajaa ole syytä pelätä saati lähteä hakemaan “sukareiden” tapaan keinoja näiden korruptoimiseen. Kun oma isoisäni veli oli aikanaan käynnistänyt jokien rakentamisen ja Pohjolan Voiman perustanut, Kemijoen Isohaaralla lohen nousun padonnut ja ikivanhan kulttuurin lopettanut, riitojen lopettaminen  Kemijokiyhtiön valtioyhtiönä ja Pohjolan Voiman välillä, pohjoista kansaa tarkoituksella kahtia jakaen,  oli lopulta ikään kuin sisäinen pakko, velvollisuus.

Siinä ottivat samalla yhteen sosialismi ja Kemijoki Oy sekä kapitalismi ja Pohjolan Voima,  valtio-omistus ja yksityinen pääoma. Jakolinja oli vielä sotien aikana selvä kenelle joki- ja koskiosuuksiasi myyt miesten ollessa rintamalla ja kauppoja tehtäessä emäntien kanssa. Kauppa muistutti Gogolin kuolleiden sielujen kauppaa. Kuusamossa kosket myytiin moneen kertaan ja rahaa tuotiin helikoptereilla, josta Lapin markka sai vauhtia. Se joka ensin omisti puolet saattoi pakkolustaa loput. Kilpailu oli ankaraa.

Kaikki vähäkin näkyvämmät poliitikot ja virkamiehet halusivat sijoittaa koskiin ja maaosuuksiin jokien varressa, tulevien altaiden pohjiin. Mukana oli kymmeniä bulvaaneja ympäri Eurooppa edustaen niiden pankkeja pääosin, toki oli muitakin. Oma aikamme ja euron ympärillä käytävä kauppa muistuttaa samaa, mutta mittakaava on nyt vain suurempi, globaali. Sitten tuli romahdus ja jäätin odottamaan uutta aikaa, uutta rakentajaa ja kaikki olivat sekaantuneet pohjoisten jokien rakentamiseen. Matti Ahteelle tämä kaikki tuli suurena yllätyksenä.

Sitoutumattomuuden etu

Kun tutkijat ovat vielä puolueista irrallaan toimivia ja sitoutumattomia, ajatus korruptoinnista on vain syvästi loukkaava ja uhkailu turhaa sekin. Maankäytön säätelystä,  kaavasta, tulee osa muuta yhteiskuntasuunnittelua ja sen toimintoja. Siinä pyritään visioimaan myös lähivuosikymmenien maailmaa ja sen tarpeita. Kestävä kehitys oli jo 1970-luvulla osa kaavaa, mutta myös ennakoiden suurten turistivirtojen tarpeet ja kansainvälisen turistin uudelta teknologialta hakemat ratkaisut. Palveluiden oli pelattava myös lomalla, ja etenkin juuri silloin.

Mutta ennen tätä vanhat sodat oli lopetettava ja kahtia jaettu kansa saatava yhtenäiseksi, vahingot oli korvattava Kemijokilailla ja vähäiset rakentamattomat kosket suojeltava. Tarvittiin kylä kylältä koottua karvalakkilähetystöä alkaen juuri Ounasjokilaaksosta.

Olin syvästi järkyttynyt Matti Ahteen saamasta kohtelusta noina vuosina Iijokilaaksossa ja hänen “pakenemistaan” sieltä Helsinkiin kiusaajien estäessä jopa oman tien käytön kotitaloonsa. Se oli julmaa aikaa ja ihmiset sydämettömiä, ahneita. Itse pääsin työpaikalleni sentään yöllä vahtimestarin salaa avustaessa. Tässä kaikessa on nyt jotain tuttua ja uudelleen elettävää tänään. Se on ikään kuin maanjäristyksen jälkiaaltoa vanhusten jäädessä eläkkeelle.

Tolkuton valehtelu oli tuolloin luvallista ja rötöstely sallittua, lahjonta ja uhkailu rehotti. Kaikki olivat sekaantuneet sodan aikaiseen saalistukseen jokilaaksoissa ja ne paljastuivat tutkijalle jo paljon ennen kuin Matti Ahteelle ministerinä. Tutkijat oli vakuutettava erikseen ensimmäisen pahoinpitelyn jälkeen. Sodan jälkeinen Suomi oli äärimmäisen raadollinen ja väkivaltainen maa pohjoisessa ja idässä. Sota jättää syvät jälkensä ja se oskilloi sukupolvesta seuraavaan koko ajan kuitenkin madaltuen.

Sain itse uhkauksia liki päivittäin ja ne  olivat tuohon aikaan hyvin avoimia ja avointa oli myös kiusanteko, sadismi ja tutkijoiden pahoinpitelyt jokilaaksoissa. Paljon avoimempaa kuin tänään, jolloin lain kirjainta pyritään kuitenkin noudattamaan, mutta kaikki muu onkin edelleen sallittua. Tuolloin pahoinpitelyjä ei edes paheksuttu, ne olivat ansioita ja muu vähäisempi kiusanteko naisten puuhastelua. Naisten harrastamaa henkistä pahoinpitelyä väheksyttiin.

Mitä julmempaan oman edun tavoitteluun laittomin keinoin kykeni, sitä arvostetumpaa se näytti olevan. Elettiin sodan jälkeisen Suomen Kekkosen ajan pahinta lamaa ja ihmisten raivoa näiden muuttaessa kohti etelää ja Ruotsia. Kosket rakenettiin ja puut kaadettiin mutta kaikki valui jonnekkin etelään. Lupaukset omista teollisista työpaikoista olivat katteettomia, Lappi oli jäänyt siirtomaaksi siinä missä pääosa koko silloista maaseutuamme, valitettiin. Niin toki nytkin, mutta paljon pienemmällä suulla ja kuntien rajoja suojellen.

Ahteiden viimeinen kujanjuoksu

Tänään Hilkka Ahteen tapa hoitaa omaa kujajuoksuaan on jo helpompaa. Ay-liike tulee hoitamaan sen nopeasti. Surulliset muistot 1970-luvulta, jäljet ajan murroksesta ja sen tuomista traumoista vain heräävät, arpeutuneet haavat avautuvat, jolloin siirryimme naispresidentin ajasta jälleen seuraavaan vaiheeseen, jossa kiusaamisen ei enää kuulunut olla osa sivistyskansan työympäristön leimallisimpia piirteitä.

Presidentti Tarja Halosen suvaitsevaisuuden Suomi oli kasvanut uuteen vaiheeseen, oletettiin. Ja petyttiin heti seuraavana päivinä.

Agropoliksen kujanjuoksu

Forssan lehti ei jätä tänään lukijaansa rauhaan kertoessaan, kuinka ajan merkit väärin lukevat esimiehet ja aluehallinto, yrittäjien avustajat, kehitysyhtiöt ja aikansa tuotteet eivät ole eläneet visioiden uutta. Maakunnan oma esimerkki on tiedepuisto, Agropolis ja sen himmailut. Hyvään nousuun pässyt kehitys lopahti ja jäljellä on vain himmailevan yhtiön muutaman henkilön valitut selitykset, jälkiviisaus.

Vuonna 1990 toteutettavaksi tarkoitettu agropolis -strategia menestyy Etelä-Amerikassa ja Aasiassa. Sen sijaan tuon kirjoittamani kirjan lukematta jäänyt sisältö, kirjan otsikkosivun jäänne Jokiosissa, on elänyt kriisistä kriisiin ja kadottanut koko ideansa visioida tulevaa ja rakentaa jo etukäteen uutta. Himmailu käsitteenä ei ole vakavasti otettavaa ponnistelua ensinkään. Lehden käyttämä käsite on hyvin valittu sekin.

Ei saisi jäädä historian vangiksi ja toteuttaa sellaista, johon tarkoitukseen riittää kyllä kunnissa ja yrityksissä, tutkimuslaitoksissa, omaa osaamista ja väkeä ilman tiedepuisto-organisaatiotakin. Niiden leipää ei pidä syödä jälkiomaksujana ja tuottamatta koko ajan uutta avaten näin uusia mahdollisuuksia ja tavalla, jossa tutkimuslaitoksen ja sen kampuksen rakenne on tehty innovaatiotoimintaa ymmärtäväksi, myös organisaatiotasolla ja suomalaisille vaikeiden rakenteellisten ja symboli-innovaatioiden suunnalla niitä edes avaten, jos itse ei kykenekään uutta tuottamaan. Avaaminen on suuri asia sekin. Himmailu muiden ideoita ja ohjelmia, projekteja, itselleen omien, ei sitä ole.

Kun toisen polven tiedepuisto vaati kolmatta polvea, se on toteutettava ennen kuin ilmiö on levinnyt jokaisen kanakunnan sisällä jo toteuttavaksi ja Jokioisiin se tulee viimeisenä, kansisivua huolimattomasti vilkaisten, ylimielisesti. Se on himmailua pahimmillaan.

Hämäläinen hitaus ei saa jatkua tiedepuiston sisällä ja liikekitka on aina pienempi kuin kaiken käynnistäminen aina alusta, pysähtyen välillä syömään helpoimmat eväät muiden projekteja ja rakennerahoja syöden kreikkalaiseen tapaan näin eläen. Rahan hankinta on helppoa kun ei tee yhtään mitään, kreikkalaiseen tapaan. Se ei vain kanna kansakuntana kovin pitkälle. Himmailijan elämä loppuu jossain vaiheessa varmasti sekin.

Ei samalla strategialla voi selvitä hengissä kolmatta vuosikymmentä reaaliaikaisessa taloudessa, sosiaalisten medioitten muuttuvassa paradigmassa ja uusien teknisten, taloudellisten ja biologisten innovaatioiden rantautuessa sosiaalisiin ja kulttuurisiin prosesseihin yhteen integroituen, holistisesti.

Sellainen hybridi, mediayhteiskunnan uusi yhteiskuntamalli, vaatii kokonaan uuden johtajuuden, jossa AKT:n kaltainen toiminta lamauttaa koko vuosikymmeniä tekemämme työn, presidentti Tarja Halosen jättämän perinnön, ja palaamme 1970-luvun surullisiin ihmiskohtaloihin. Tällainen yhteiskunta olisi kohtuuton myös Sauli Niinistön tapaiselle presidentille hoidettavaksi kiusaajien ja näiden himmailijoiden yhteiskunnassa.

By Matti Luostarinen

Prof, PhD, ScD Matti Luostarinen (natural and human sciences) birth: 100751, adress: Finland, 30100 Forssa, Uhrilähteenkatu 1 matti.luostarinen@hotmail.com Publications: Monographs: about one hundred, see monographs, Cluster art.org Articles: about two thousand, see all publications, Cluster art.org Art: Cluster art (manifest in 2005), see Art, Cluster art.org CV, see Cluster Art.org Blog: see blog, Cluster art.org (Bulevardi.fi)

Vastaa

Related Posts