Hopeapajut, ja
lasten ääni hopea.
Ilman virtaan, ja virtaa
vasten lehtien parvet ja
äänten nopeat parvet, ohi,
Kohti ja lomitse taipuvan oksan.
Timanttiajo
Suomen kirjallisuus jähmettyi paikoilleen raskaiden sotavuosien aikana. Suomi oli saksalaisten miehittämä jo vuonna 1918, josta alkoi suomalaisen kiusaamisen verinen aalto massiivisena joukkomurhana. Jatkosodassa suomalaiset saivat lopulta saksalaiset miehittäjät maastaan Lapin sodassa. Moni lappilainen ei ole tuota palavaa ruskaa, arjalaisia revontulia, unohtanut.
Suomessa elettiin aikaa jossa saksalainen sääntörunous oli vallitsevana. Kun olin viiden vuoden ikäinen, minulle opetettiin sen riimitys, ja lausuin sitä tietämättä, miksi V.A. Koskenniemen ja Kesälahden Unto Kupiaisen runot olivat sitä mitä olivat. Kupiaisen Polaris ei saanut koskaan jatkoa häneltä itseltään.
Kun he kuolivat tyhjiön täytti Tuomas Anhava, Paavo Haavikko, Lassi Nummi ja nuorena kuollut Lasse Heikkilä. Myöhemmin mm. Pentti Saarikoski sai lapsenkin oivaltamaan, kuinka vain rapajuopot ja kännikalat voivat olla oikeita taiteilijoita, saati runoilijoita. Suomesta oli kasvanut pragmatismin ja rajojen maa, ahdistava paikka elää runoilijana. Oli etsittävä oikea ammatti, mieluiten sellainen, jota saattoi syödä myös tutkijana.
Taivaan ja maan merkit
Kun uusi henki oli käynnistynyt Ranskassa jo kauan ennen sotiamme, me odotimme, ikään kuin varmuuden vuoksi, ja rohkenimme uudistua vasta, kun kaikki muut olivat ympärillämme jo ratkaisunsa tehneet ja suuntansa valinneet.
Se miksi Suomessa kävi kuten kävi, on historiaa. Historiaa tutkii professori Matti Klinge, ei runoilija. Jos kannat nimenä miehen yleisnimenä tunnettua Mattia, olet hankkinut jo valmiiksi itsellesi neutraalin identiteetin, eikä sinua huomata, voit piiloutua massaan. Jos alat erottua massasta, muutut Matti Nykäseksi, sinua aletaan taatusti kiusata, eikä se lopu ennen kuin siitä tehdään rikos ja sisäminiteriön virkamiehet puuttuvat rikollisten puuhasteluun kouluissa ja työpaikoilla.
Lassi Nummi tunsi tämän suomalaisen elämänkulun ja otti suuren riskin. Varoitti toki lapsiaan tekemästä samaa virhettä. Jos olet poikkeava, piiloudu samanmielisten joukkoon, rakenna muurit vahvoiksi, toimi kuten isäni vankilapastorina ja hoida muita, älä joudu muiden hoidettavaksi. Runoilijana olet itseironisesti toimiva ressukka.
Arpakuutio
Lapsena minua alkoi kiinnostaa Lassi Nummi ihmisenä. Miksi juuri hän oli uudistamassa suomalaista runoutta? Mikä teki hänestä niin merkittävän matkalla kohti Apollinairen kaltaista uuden hengen nostattajaa toisen maailmansodan jälkeen? Ranskalainen uudistaja oli sentään elänyt jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Miksi sana tuli kiveksi ja aika oli virtaava vesi?
Lassi Nummen nekrologi on Helsingin Sanomissa sivun mittainen ja hänen serkun poikansa Jyrki Nummen kirjoittama. Kun kirjoittaja on kotimaisen kirjallisuuden professori, parempaa kirjoittajaa ei Lassi Nummi olisi voinut itselleen toivoa.
Kuuden mittainen runoilija
Nekrologin otsikot kertovat paljon. Runoilijaa kantoi elämänmyönteisyys ja aika, joka paikantui suomalaisen lyriikan kultakauteen. Aika oli ikään kuin pysähtynyt ja patouma murtui nyt etsien sopivaa murtolinjaa, myöhäsyntyisenä ja siten sitäkin rikkaampana. Padon rakentajat olivat hävinneet, taivaan ja maan merkit osoittivat murroksen syntymän.
Nummen runoilijadebyytti oli näyttävän runsas. Runsas oli myös koko tuotanto ja mukana oli myös proosaa, toimittajan työtä ja niin sidottua kuin vapaatakin mittaa. Nummi hallitsi antiikin runoperimän ja istui Raamatunkäännöskomiteassakin. Nuoruuden runoudessa on laulullisuutta ja aistillisuutta, metafyysistä ahdistusta.
Runosarjojen rytminen vaihtuvuus ja lyhyet pelkistykset, mieterunot, matkustamisen toistuminen ovat Lassi Nummelle tyypillistä, kirjoittaa professori Jyrki Nummi hyvin tuntemamme runokielen ja sen myöhemmät imitoijat, kiusalliset luettavat. Siinä on jotain sama kuin Kalevala-koruissamme ja niiden imitoinnissa, Toikan lintujen kopioinnissa, liian totiseksi muuttuvassa proosassa.
Kaksoiskuvat ja hiidentyven
Miehen elämässä proomu kyntää syvällä tai sitten se on Eroksen kepeä kippo, kännisen paatti, mutta ei toki enää juopuneen pursi tai humaltuneen venho. Näin Anhavan ja Sarkian ajoista on päästy irti lopullisesti ja jouduin opiskelemaan myös karheamman runokielen nuorena miehenä, keski-ikäistä Lassi Nummea yli 20 vuotta nuorempana.
Muutos oli lapselle julma. Lassi Nummi toi mieleen liki myyttisen hahmon Urho Kekkosen kantamien silmälasiensa takaa hymyilevänä miehenä. Uusien soinnuttomien värssyjen opiskelu ulkoa tulisi olemaan työlästä.
Onneksi se runous ei ollut kuitenkaan kovin poliittista, kaiken muun 1960-luvun poliittisen roskan rinnalla siten erottuen. Olkoonkin, että Jyrki Nummi sellaisenkin osan Lassi Nummen runoudesta kirjoituksessaan löytää puolustellessaan häntä niiltä kriitikoilta, jotka tuolloin moittivat häntä “osallistumisen” valjusta elämästä. Marxilainen paatos ja yhteiskuntateoria puuttui. Oliko mies uusi V.A. Koskennimi, kysyttiin?
Karu laidunrinne
Otavalainen runoilija otti ohjat itselleen vaiheessa, jolloin Yrjö Jylhän tähti oli laskemassa. Hän oli pappisperheen keskimmäinen poika. Vanhempi veli Yki Nummi oli muotoilija ja Seppo Nummi säveltäjä. Omista pojista, Ilmarista ja Markuksesta, tuli elokuvaohjaajia.
Isä oli merimiespastori Amerikassa ja myöhemmin Kiinassa lähetystyöntekijänä, Suomessa vankilapastorina Kuopiossa ja Helsingissä. Hengellinen avoimuus ja elämänmyönteisyys voisi syntyä tuosta taustasta ja metafyysinen ahdistus sekä diplomaattinen pohdinta keskimmäisen veljen kirouksena tai siunauksena, kuinka vaan.
“Ei ihmisen pitäisi lähteä vesille näin heiveröisessä kulkuneuvossa – jokaisessa veneessä pitäisi olla köli ja tasapaino, alarakenne, välirakenne ja ylärakenne niin kuin yhteiskunnassa. En tiedä, onko se nähtävissä minun lyriikassani tai elämässäni.”
Portaikko pilvissä
Tunnen suurta hengenheimolaisuutta juuri Lassi Nummea kohtaan. Se johtunee osin tuosta keskimmäisen pojan mukanaan tuomasta kilpailutilanteesta, jossa konfliktinen hyväksyntä haetaan pyrkien ymmärtämään elämää kahteen suuntaan, nuoremman ja vanhemman veljen ja sisarten suuntaan tuijotellen ja mittaillen, hakien vanhempien hyväksyntää, rakkautta. Se muistuttaa pikemminkin kamelin elämää kuin käärmeen tai leijonan, saati apinan.
Sörnäisten koti oli poikien kohtaamispaikka ja siellä alkoi kokoontua myös muita tuon ajan kulttuurivaikuttajia 1950-luvulla. Se helpotti tietä kohti kirjailijauraa, uuden Suomen kulttuuritoimittajan työtä, Suomen Kirjailijaliiton hyväksyntää sekä Pen-klubin johtajuutta. Isän perintö vei mukaan myös Raamatunkäännöskomiteaan. Lassi Nummi oli kunniatohtori filosofisessa ja teologisessa tiedekunnassa. Epäilemättä ne ovat lähellä hänen tuotantoaan.
Lassi Nummen kuoleman jälkeen Helsingin yliopisto tippui pois maailman sadan arvostetuimman yliopiston joukosta. Kärjessä ovat Yhdysvaltain yliopistot ja yhä näkyvämmin aasialaiset opinahjot. Eurooppa ja Suomi ovat sulkeutumassa. Olemme taantumassa aikaan ennen Lassi Nummen syntymää.
Joulukortti ja keskipäivä
Lassi Nummi sai kirjallisuuden valtionpalkinnon viisi eri kertaa ja vuonna 2006 Aleksis Kiven rahaston palkinnon elämäntyöstään. Taitelijaprofessorina hän toimi vuodet 1990-1995. Näin varhain alkanut ura jatkui katkeamatta ja ilman sivupolkuja, pätkätöitä, kohti modernismin uranuurtajan suomalaista “taakkaa” kantaen.
Lassi Nummi oli toki tietoinen jo varhain asemastaan ja sen ylläpito oli muuttuvassa mediamaailmassa samojen paineiden alla kuin pohtien vaikkapa Mannerheimin asemaa tänään Marskina eläen. Ei sellainen ole enää elämää lainkaan roolihahmona liikkuen ja pateettisesti muistuttaen suomalaista ohjaajaa, Aki Kaurismäkeä tai Mikko Niskasta.
Tässä omalaatuisessa elämässä auttoi onnistunut perhe-elämä ja Pirkko vaimon tuki, keskimmäisen lapsen varhain “aikuisen” hallitsema diplomaattinen ja järkevä valinta elää ja vanheta. Tuska ja metafyysinen ahdistus oli pidettävä hallinnassa silloinkin, kun monet aikalaiset sammuivat suomalaisen kulttuurin mukanaan tuomiin koukkuihin, alkoholismiin. Ylikuntoon ei saanut joutua. Kun vaimo on koko ajan mukana ja runojen muusa, elämä on hallinnassa silloinkin, kun suuret voitot alkavat kääntyä suomalaisen yhteiskunnan runoilijan kääntöpuoliksi, tappioiksi.
Matkalla niityn yli
Pelkistäjä ja sanomansa moneen kertaan mittaileva mieterunoilija oli puhelimessa oma itsensä. Hän puhui siellä tuntitolkulla osaamatta lopettaa, kertoo Jyrki Nummi kirjoituksessaan.
Ilmiö on tuttu ja se hymyilyttää. Tunnen näitä keskimmäisiä veljessarjan pelkistäjiä, pohtijoita, joille puhuminen on tapa purkaa kaikki se mikä tekstistä jää paitsi ja elämä vajaaksi. Heitä tapaa myös kuvataiteilijoissa, kapellimestareissa ja tiedemiehissä, apinan elämään vihkiytyneissä tai käärmeiksi muuttuneissa.
Nämä ihmiset alkavat elää vasta kun jaksat kuunnella heidän puhetulvaansa. Isovanhemmuuden ja oman itsensä löytäminen on näille entisille leijonille kuin uudelleen kukkaan puhjennut syksyinen orkidea. Oikeastaan näillä elämä näyttäisi alkavankin vasta kun muilla se on jo lakastumassa. Siinä on samaa kuin Mauno Koiviston pohdinnoissa, jotka eivät näytä päättyvän vielä 90 -vuotiaanakaan olkoonkin, että nyt ne ovat jo kenen tahansa helposti tajuttavia.
Isoisän runot – olemassa toisillemme
Jos Baudelaire eläisi tänään, hän olisi yhtä ahdistunut ajan ilmiöistä kuin satavuotiaaksi elänyt ranskalainen antropologi ja strukturalisti Claude Levi-Strauss.
Siinä ahdistuksessa, metafyysisessä tuskassa, vain elämänmyönteisyys kantaa ja virtaa koko ajan ulos puhujastaan, runoilijasta.
Kun sitä pysähtyy seuraamaan, katsoo sitä ikään kuin itsensä julkipuolelta, kaikki näyttäsikin virtaavan juuri tähän hetkeen. Mikään ei siinä poistu, ei pyyhkiydy pois. Mukana ovat kakki kokemuksemme; vuodet, kasvot, rakkaus, jopa mustan puhuva viha. Kaikki ne kevään suuret silmut ja talven voittava uusi valo.
On koivikko, miltei liikkumaton, oksat paljaina
aamun hämärässä
On nurmi, heinää. Minä lähden kulkemaan.
On pakko. Aina uudelleen, minä olen matkalla
En tiedä, olenko koskaan perillä
Olen matkalla niityn yli.
Sitten sade on mennyt,
sitten enää vain tuuli.
Hengitys yössä.