Kun maailman kauneimman stadionin kimurantteja kaarteita ovat kiertäneet niin talvisodan Antti Rokan kuin Pohjansodan sankareitten lapset alkaen Sven Dufvasta, lopulta paikkansa ottaa myös Sandells. Sandells on muutakin kuin vain olutmerkki ja iisalmelainen tapa hoitaa Porovettä janoisiin suomalaisiin nieluihin helteisenä kesänämme. Jonkun oli johdettava myös joukkoja ruotsinvallan alaisessa ryysyläisarmeijassa, novgorodilaista kultuuria rajoilla loitontaen, tuolloin vielä liki nimettömillä itäisen maakunnan korpimailla.
Sandells edusti tätä herrakansaa, emämaata ja sen vallankäyttöä. Nyt sitä edustavat eteläisemmät kulttuurit ja EU:n liittovaltion kasvottomat rakentajat, uudet verottajamme. Kartanot ovat muistona noilta varhaisemmilta ajoiltamme ja herraviha, herra Helsingin herra. Herra se on herrallakin ja nyt EU:n ytimessä, missä se sitten lieneekin. Joku edustaa emämaan herravaltaa jälleen kerran myös Suomessa. Ei enää niin koppavasti kuin Sandells aikanaan, mutta sitäkin byrokaattisemmin.
Se, miten Sandells lopulta joukkoineen menestyi, ja kuinka rajojamme sen jälkeen piirrettiin miekalla, synnytti myös tuon usein mainitsemani keihäänheittäjien ja rallimiesten, painikansan, pitkän matkan juoksijoiden vyöhykkeen. Tällä luonnonmaantieteellisellä rajalla oli ikivanha myös geoantroploginen historiansa.
Vielä tänäänkin kansamme geneettinen perimä ja dna on tämän rajan kahden puolen poikkevampi kuin useimpien eurooppalaisten valtioitten pääväestön välillä. Noista sodista tavallinen kansa maksoi korkean veron, eikä se niistä mitään hyötynyt. Vain vallanpitäjä vaihtui rajan mukana. Veri kuitenkin vaihtui, ei vain valunut maahan. Syntyi sananpyörittäjien maakunta ja kieli, jossa välteltiin negaatioita, kielteisiä ja töykeitä sanakäänteitä. Vieraasta oli otettava selvä, mikä hän oli miehiään.
Syntyi diplomaattinen kansanluonne ja samalla ”piällymiesten” armeija. Verkostoitumista edisti huuhtakunikaitten yhteisöllisyys ja kaskenpoltto, vesien pilkkomat saariset maisemat. Kaikkea ei voinut linnoittaa. Vesistöt yhdistivät, eivät erottaneet. Topelius havaitsi tämän hänkin. Ihmetteli kivenpyörittäjiä naapurimaakunnassa.
Pekka Vasalan jäljillä
Suomi ei ole vain keihäänheittäjien vyöhyke ja karjuvien moukarimiesten varassa elävä urheilumaa. Kun suomalainen mies juoksee arvokisoissa eurooppalaisen mailin finaaliin oman alkueränsä kärjessä, kyseessä on jo orastava teko, joka tuo mieleen tavalliselle kansalle Pekka Vasalan ja Lasse Virenin juoksut Munchenin olympialaisissa vuonna 1972.
Siitä kerrotaan tuleville sukupolville seuraavat 40 vuotta rinnan välimereisten maitten kriisirahastojen kriisiytymisen kanssa, väliaikaisten ja pysyvien. Kaatuminen kun kertoo kansalle enemmän kuin voitto. Kaatuminen ja konttaaminen on odotetumpi kohtalo.
Se, miten finaalissa mies menestyy, ei ole nyt tärkeää. Se luo vain myytille uutta perustaa, Lasse Virenin kaatumisen tapaan. Nämä kisat kun ovat vain vähäinen välietappi kohti Lontoota ja tulevia vuosia, parempia aikoja.
Helsinki oli paikka, jossa moni tuleva menestyjä saattoi kokea ensimmäisen arvokisatunnelman ja sen kansainvälisen ilmapiirin kotoisen leppoisasti. Herra Helsingin herra oli antanut luvan juosta kansallispyhätössämme. Kaatumista seurasi ennenkin norjalaisen tai ruotsalaisen voitto. Miksei siis nytkin? Hehän edustivat emämaata ja herrakansaa, saksalasten veroisia. Sandells kaatujana oli sekin ikään kuin viimeinen uhraus järjestyksessä koti, isänmaa ja uskonto.
Että pitkin lopettaa samalla viikolla vielä kouluistamme ikivanha kulttuureja erottava ja yhdistävä syväkulttuurin tavoittelukin, pohti savolainen keski-ikäinen peruskolun uskonnonopettaja, kappalainen. Miten sen filosofian muka muut opettajat taitavat?
Niclas Sandells muistuttaa monella tapaa Pekka Vasalaa. Molemmat ovat kookkaita, komealla hirven askeleella juoksevia mailereita. Molemmat aloittivat uransa samoja polkuja ja ensimmäiset menestyksen merkit näkyivät kouluaikana. Vasala voitti Suomen mestaruuden 17-vuotiaana 1000:lla metrillä. Sandells juoksi 19 -vuotiaana Kuortaneella 800 metriä 1.58,59.
Kuorteneen urheiluopistoa reunustavat sellaiset kylät kuin Ruona, Kivenmäki, Läylä, Luhtala, Salmi, Kaaranka, Mäyry, Leppälä, Heikkilä kertoen Etelä-Pohjanmaan kylien olevan samaa perua kuin muidenkin maaseutujemme kylänimistön. Vieressä ovat sellaiset kirkonkylät kuin Lapua, Alajärvi, Seinäjoki, Kauhava ja Ähtäri. Lapuan Virkiä ja Alajärven Ankkurit, Seinäjoen Mailajussit tuovat mieleen suomalaiskansalliset urheilulajit. Niclas Sandells on saanut koulutuksensa keihäänheittäjien vyöhykkeen ytimessä.
Vasalan ensimmäinen “suuri voitto” tuli ikään kuin varkain juosten Norja maaottelussa 20 -vuotiaana silloisen suurjuoksija Arne Kvalheimin imussa ajan 3.41,8 parantaen ennätystään kerralla viisi sekuntia. Se avasi hänelle portit Mexicon kisoihin. Siellä koettu odotettu pettymys oli askel kohti seuraavaa voittoa.
Suomalaiseen kulttuuriin kuuluukin saada halolla päähän ja oksapuolella, jotta pojasta kasvaa mies, jos on kasvaakseen niiden lyöntien jäljiltä. Täysijärkinen jättää ne lyönnit sietämättä ja liittyy hakkaajien joukkoon tai vaihtaa kulttuuria. Siirtyminen katsomonpuolelle on helpoin ratkaisu varoen erottumasta muista huutajista. Internet tarjoaa hyvän virtuaalisen ympäristön siirtyä sivuun elämästä, pohtii savolainen.
Samana kesänä Pertti Pousi oli loikkinut kolmiloikkaa tasan 17 metriä ja odotukset olivat suuret, kun mies oli hypännyt pituuttakin neljä senttiä yli kahdeksan metriä. Vain Pentti Eskola oli ponnistanut lankulta yhtä pitkän loikan ja myöhemmin Yhdysvalloissa opiskellut Rainer Stenius vielä 12 senttiä kauemmas. Stenius pysyi myös Yhdysvalloissa.
Suomalaiset odottivat Mexicon kisoja valvoen jo etukäteen öitään ja valmentautuen mustavalkoisen televisioruudun ääressä tulevia suoria sateliittilähetyksiä ja sen veret seisauttavia jytkyvoittojamme. Tietenkään niitä ei tullut silloin, eikä tule nytkään. Media tekee jytkyvoittonsa, jos kykenee ja osaa. Nykyisin ei enää osaa.
Mediakratia vei kansakunnan tiensä päähän. Siis kodin, uskonnon ja isänmaan sekä samalla kilpailuvietin. Miten koditon ja isänmaaton, uskonsa kadottanut, voisi kilpailla vastassa ei kukaan? Ei niin sokeita ihmisiä kasva enää edes Etelä-Pohjanmaan sydänmailla, Kuortaneella. Savolaiset ovat huolissaan tästä menosta.
Santanistien luvattu maa
Tuolloin, 1960-luvun lopulla, maailmanennätys pituudessa oli jenkki Ralph Bostonin ja venäläisen Igor Ter-Ovanesyanin nimissä. Molemmat olivat loikanneet 835 cm ja muistan tuon mitan siitä, että se oli omalla hyppypaikallani odottamassa ylitystäni. Vielä tänään tuon rajan rikkominen on mahdoton tehtävä suomalaiselle hyppääjälle.
Hieman lähempänä lankkua oli Rainer Steniuksen oma ennätyksemme 816 cm. Ulkona, pururadan reunassa, ne olivat lopulta liki rinnakkain ja Suomi oli vahastaan “santanistien” luvattu maa. Pituushyppyä harrastaneet muistavat Jorma Valkaman, ainoan mitalistimme tässä lajissa olympialaisista sekä numerosarjan 777. Se oli silloin vieläkin tutumpi kiveen hakattu numerosarja kuin myöhemmin oppimamme 666 ja sen saatanalliset säkeet.
Hyppypaikallani etäisyys ennätyslukuihin läheni vuosi vuodelta ja välillä liki hyppäyksittäin, varashyppyjen yleistyessä ja kansallisen moraalin laskiessa myös maaseudullamme. Hormonien merkityksen ja verenvaihdon maaseutu oppi kuitenkin vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Kun joku asia Suomessa opitaan imitoimalla, se otetaan liian vakavasti. Se vie kaikki mukanaan, jopa järkevimmän ihmisen.
Sen sijaan alkoholin käyttö moninkertaistui seuraavan neljän vuosikymmenen aikana. Tänään nuoret tuskin edes pääsisivät omin voin hyppypaikalle viikonloppuisin eksymättä matkalla ja hukkuen uimarantaan. Tarvittaisiin valvojia ja suuri määrä hoitajia, vanhemmat kuskaamaan lapsensa paikalle. Armeijan kouluttajatkin kaipailevat vanhoja hyviä aikoja menemättä kuitenkaan sotavuosiin. Siinä kulkee suomalaisen taantuman raja historiaan.
Se oli suurten voittojen aikaa, 1970-luku, joihin nyt toimittajamme medioissamme palaavat tuon tuosta nostalgiassaan ikäänsä liioitellen. DDR oli silloin vielä merkittävämpi urheilumaa, ja samasta syystä. Se tahtoo unohtua medioiltamme. Jokainen tuon ajan huippumme on myöhemmin tunnustanut verenvaihdon ja hormonikokeilut. Joku jäi eläkkeelle voitettuaan ensin kultaa arvokisoista. Stereoideilla rakennettu keho ei kestänyt.
Yhden harrastuksen maaseutu
Yleisurheilu ja sen lajit ovat lopulta hyvin yksinkertaisia ja Mexicon olympialaisten vuonna olin jo lukioni aloittanut 16 -vuotias, myös muita ikäisiäni valmentava loikkija. Muuta maaseudulla ei voinut harrastaa kuin näitä loikkalajeja ja juoksemista, kansantanhuja. Se selittää paljon maaseutumaisessa maassa, jossa etäisyydet olivat pitkiä ja lapsia paljon. Parhaiten menestyivät Ruotsiin muuttaneet perheet.
Urheilu ei tuonut Suomessa vaurautta eikä sosiaalista asemaa, jäsenkirja demaripuolueessa ja maalaisliitossa oli varmin tapa saada leipänsä. Niin on edelleenkin myös urheilujohtajana. Osaamista jäsenkirja ei kuitenkaan tuonut mukanaan. Herra Helsingin herra ei osannut tehtäväänsä. Se näkyy edelleen tulosurheilussamme, lajissa missä tahansa, myös taloudessamme. Vain kapinalliset menestyivät ja heidät oli pakko ottaa mukaan, jotta vaadittu mitalisaalis voitiin saada niin Melbournesta kuin Tokiostakin. Näin myös TUL:n urheilijat olivat mukana ja vennamolaiset nevalat ja muut äkkiväärät oppositiohenkiset.
Toisaalta maaseudulle ei olisi voinut tuolloin saada kenttää, muuten kuin itse se tekemällä, ja jokainen toimi myös itse itsensä valmentajana, ellei jäsenkirjaa ollut tukena. Matka kotikylästä Iisalmen kaupunkiin, Visan järjestämiin kilpailuihin, tehtiin pyörällä. Siellä tapasi muilta kyliltä tulevia nuoria ja saattoi vertailla tuloksiaan heidän saavutuksiin. Koko Ylä-Savo oli riittävän kattava alue vertailulle.
Jos oli kolmen joukossa, oli oikealla tiellä, sisälsi kilpailu mikä tahansa, myös taidetta ja kulttuuria. Kun joku murrosikäisistä sai kasvupyrähdyksen, tulos muuttui heti. Kun vipuvarret venähtävät, niiden käyttö on aluksi epävarmaa ja kömpelöä. Murrosikäinen nuori on epävarma itsestään ja pojat taantuvat, hakevat turvaa toisistaan. Joukkuelajeissa se on helpompaa kuin yleisurheilussa.
Matkaa oli 25 kilometriä. Yhteen suuntaan polkien. Sellainen vei lihashuollon kehnoksi. Väsyneenä muistan kaatuneeni 110 aitojen ensimmäiselle aidalle ja samalla murtui niin kyynär- kuin värttinäluukin. Pamaus kuului katsomoon. Urheilijalla ei ollut silloin, eikä ole nytkään, tervettä päivää. Kipsissä oleva käsi antoi mahdollisuuden keskittyä opiskeluun lukion viimeisenä vuotena. Runojakin saattoi rustata saamatta turpiinsa.
Jätkänshakin mestarina oli porukan valovoimaisin tähti vaikka punttisali jäikin nyt väliin. Lukiossa opettajat riitautuiva keskenään ja liki kymmenen vanhemman lehtorin poistuminen ja vaihtuminen nuorempiin helpotti sekin. Isien ja sukulaisten pahoja tekoja ei siirretty nuoremmille.
Iisalmesta olympialaisiin pääsi yksi urheilija, nyrkkeilijä. Hänet tyrmättiin avausottelunsa toisella minuutilla. Musta vastustaja oli Kuubasta. Maakunnan ykkösurheilijan taidot oli mitattu. Keijo Rosbergia kukaan ei pitänyt urheilijana. Urheilija on lähiyhteisönsä oloinen ja näköinen tuote.
Yliorganisoituneet byrokratiat
Oman kentän kunnossapito vei enemmän aikaa kuin itse valmentautuminen. Talvella työ oli paljon rankempaa kuin kesällä. Kesäaikaan laiduntavat lehmät pitivät huolen ruohojen leikkauksesta eikä kenttä päässyt vesakoitumaan. Nykysin ahojen ja niittyjen hoitoon saadaan EU:n erikoistukea. Silloin ajatuskin olisi ollut koominen. Samalla naudat miinoittivat ahoksi jääneen kentän haravoitavaan kuntoon. Miinaharava oli kentän tärkein työväline ja liukumiinat hengenvaarallisia esteitä hyppypaikoilla.
Luulen, että Fosburyn tyyli hypätä korkeutta selkä edellä, keksittiin juuri tällaisella kentällä ja se tuli käyttöön juuri Mexicossa. Sen jälkeen muita tyylejä ei ole käytettykään. Kuka muistaa vielä haarapyörähdyksen ja Valeri Brumelin? Ei kukaan.
Hänet sentään valittiin parikin kertaa maailman parhaaksi urhelijaksi. Syynä oli kyky parantaa mailmanennätystä kuusi eri kertaa 1960-luvun alussa aloittaen 223:sta ja päätyen sentti kerrallaan 228:aan. Sellaisen ihmeen seuraaminen sai pojat kokeilemaan samaa ja lopulta myös selkä edellä ja pelkästä vahingosta alkaen, kompastuen tai liukastuen miinaan. Kaikkea kun kokeiltiin ja talvella mäkihyppy oli lasten laji sekin. Mäen koko oli suurin saavutettava ja tyyli vapaa ja vailla rajoituksia.
Alkoi syntyä uusia lajeja, yhdellä suksella puita kiertäen. Se oli tavallinen laji jo 1960-luvulla vaaramaisemissa ja hypäten välillä kivikkoisten esteitten yli. Olympialajiksi sellainen tuli vasta kun se keksittiin Keski-Euroopassa.
Herra Helsingin herra ei ole nopeaälyisin innovaatioiden vastaanottajanakaan, imitoijana. Jäsenkirja ei tuonut mukanaan luovaa innovaatiota, vain tavan pitää yllä museovirastoa ja omaa ylemmän keskiluokan uutta nousukasta eliittiä, konventiota. Huippu-urheilu alkoi Suomessa rapautua. Ei ollut enää ruotsalaisia, jotka olisivat siitä huolehtineet. Eikä se ollut toki ainut rapautuva maassamme sandellsien jälkeen.
Suomalaisen valmennuksen suurin ongelma on nykyisin saamattomuus, laiskuus, kentällä maleksivat tyhjäntoimittajat, toimettomuus ja luovuuden puute, juopunet katsojat. Kaikki on aivan liian helppoa ja halpaa, ei päinvastoin, kuten alan poliitikot väittävät. Nuoret arvostavat vaativia asioita, ponnistelua ja harrastuksia, joissa oma oivallus on mukana. Uudet lajit syntyvät juuri näin ja valtaavat alaa myös meillä. Niissä on mukana myös nuorten oma panos, leikkimieli ja luova innovoiva uudistuminen.
Onko konsevatiivisempaa peliä kuin jalkapallo tai urheilu, jossa kierretään ovaalia, loikitaan lankun takaa? Onko konservatiivisempaa pragmaatikkojen maata kuin Suomi? Museoitten luvattua maata ja sen ylläpitäjiä.
Keinotekoiset lajit
Vasala sairastui Mexicossa ja jäi viimeiseksi alkuerässään ajalla 4.08,5. Pertti Pousi loukkasi niin ikään itsensä, mutta aiemmin Juhannuksena 1968 hypätty tulos on edelleen Suomen pisin loikka kovin keinotekoisessa ja jalkoja syövässä kolmiloikassa.
Sekä Pousi, Stenius että Vasala olivat jo käynnistäneet myös seuraavan vaiheen elämässään. Uran rakentelun urheiluharrastuksensa jälkeen. Se ei ollut heidän ammattinsa, ei päämäärä lainkaan. Vain lyhyt, noin vuosikymmenen kestävä perioidi muun opiskelun lomassa.
Rainer Steniukselle se oli samalla tie Yhdysvaltain yliopistoihin. Suomi on sivistysmaa, jossa urheilu ei ole tie ylös slummikulttuurista ja sosiaaliseen nousuun. Meillä sosiaalinen nousu tapahtuu muuta tietä, opiskellen. Urheilu ammattina on kovin epävama valinta eikä onnistuessaankaan kovin pitkäaikainen vaihtoehto. Harhautetaanko nuoria nyt myös maisterin ja tohtorin tutkinnoilla? Minne sijoittuvat yhden asian osaavat insinöörimme?
Ei yritysen perustaminen diplomeja vaadi, päinvastoin. Moni yrittäjä on liki lukutaidoton lankulta ponnistaja. Lankulta ponnistamisen taito vie vuosikymmeniä konkursseineen.
Tuo jalkoja syövän lajin, kolmiloikan, ennätys on säilynyt sellaisena nykypäiviin ja säilyy vielä mahdollisesti seuraavalle vuosisadalle. Loikat 6 metriä + 5 metriä + 6 metriä kuluttavat yhtenään toistettuna polvia ja niiden nivelsiteitä, nilkat tahtovat olla nekin kovilla. Laji pitäisi kieltää lailla.
Kuten tupakka ja alkoholi myrkkyinä ja vielä elintarvikkeissamme, ruokapöydässä. Kaikissa suuremmissa urheilukisoissamme tarjoillaan myrkkyjä yleisölle. Monelle se on ainut syy lähteä kulttuuririentoihin, konferensseihin, urheilukilpailuun joka muuttuu mellakaksi.
Miksi tähän ammattiin olisi panostettava enemmän?
Miksi Suomessa, sivistysmaassa, olisi suosittava jalkapalloa? Nyrkkeilyn tapaan sitä voi harrastaa hakemalla itselleen työpaikan Keski-Euroopasta eteläamerikkalaisten tapaan. Jääkiekkoa voi harrastaa nykyisin ammattina Pohjois-Amerikan ohella Venäjällä, jos oma maa käy ahtaaksi. Miksi siihen olisi panostettava ammattina enemmän yhteiskunnan varoja?
Omia yleisurheilun EM-kisojamme seurattiin stadionilla noin 160 000 toimesta viikon aikana ja televisiosta saman verran kuin parhaillaan vielä jatkuvaa jalkapallon EM-kisoja kohta kolmen viikon urakkana. Jalkapallon välierät keräsivät television ääreen 0,5 miljoonaa katsojaa, Mannion heitot 1,2 miljoonaa. Kansa rakastaaa menestystä, nationalistista henkeä: kotia, isänmaata ja uskontoaan. Olkoonkin, että aina ne ovat olleet vähän erilaisia ja haparoivan mielen illuusioita. Niin toki nytkin.
Loikat ei ole ainut laji, joka olisi terveydelle vaarallisena kiellettävä. Yhdysvalloissa keihäänheittäminen on sentään kouluissa kielletty. Jos ei olisi, he olisivat aivan ylivertaisi juuri tässä heittolajissamme. Baseball kun on juuri heittämistä. Toisaalta koulunpihat olisivat tuttuja pituushyppääjistä, baseball -pelaajista, koripalloilijoista, joiden kylki on lävistetty keihäällä.
Santanistinen loikka
Mexicon kisojen “santanistien” harjoittamassa pituushypyssä syntyi odottamaton loikka, joka välittyi yön tunteina myös Anssi Kukkosen selostamana suomalaisten nuorten takaraivoon.
Tuntemattomasta tullut pitkäkoipinen, yönmusta Bob Beamon kurkotti siinä uudelle vuosituhannelle haamuhypyllään, jonka mittaaminenkin oli mahdotonta sähköisin välinein. Tarvittiin käsipelejä, tarvikelaatikoista kaivettuja mittanauhoja ja muuta siihen hätään löytyvää, vaaksan mittaa matkivaa, jolla hypyn pituudeksi lopulta arvioitiin noin 890 cm olkoonkin, että se oli ehkä muutaman sentin vielä tätäkin pidempi.
Kymmentä metriä kukaan ei kuitenkaan kehdannut tulostaululle siirtää. Se olisi ollut jo naurettavaa ja pilannut vakavan olympiahengen maineen muutenkin kiistellyille kisoille korkealla vuoristossa ja meksikolaisten järjestämänä. Mukana kun oli myös selkä edellä hyppäävä Dick Fosbury.
Kutsuimme poikajoukossamme Oregonin hyppyrottaa kotirintamalla ”liukumiina Dickiksi” jo ennen Mexicon kisoja. Tai oikeammin tuon nimen sai yksi lajin parhaista imitoijistamme. Hän menestyi siinä hyvin. Tosin kieli, jota käytimme, oli lähempänä kansamme rakasta onomatopoeettista ilmaisua myös liukumiinalle. Hyvät, pahat ja rumat saivat näin paremmin kieleemme sointuvat savolaiset vastineensa nekin. Luovan innovaation avain on aina sana, symbolijärjestelmämme. Sitä ruotsalaiset sandellsit eivät voineet meille siirtää.
Kuka muistaa Beamonin jättiloikan jälkeen, joka vielä syntyi ensimmäisellä hypyllä, kuinka saksalainen Klaus Beer pomppi samoissa kisoissa komean 819 cm loikan, Ralp Bostonin 816 cm ja Ter-Ovanesyan 814 cm?
Ei kukaan. Heitä kävi sääliksi. Kaikki unohtivat, kuinka venäläinen, Kievossa syntynyt Igor, oli voittanut myös Helsingissä ja yhteensä kahdeksan arvokisamitalia. Hukkaan heitettyä aikaa santanismi, kun joku kykeni hyppäämään metrin pidemmällekin kuin vanha unelmamme. Edes Mike Powellin 895, Tokion MM-kisoissa hypättynä, ei enää jaksanut sykähdyttää. Se rikkoi vain tuon unelmamme pilaajan lasisen taivaan ja loukkasi sen pyhyyttä. Se oli yhtä kriminaali teko kuin vanhan Muhammed Alin tyrmääminen. Miehen, joka muutti koko nyrkkeilyn slangin taiteeksi. Hänen jälkeensä ei uutta symbolijärjestelmän kehittäjää ole nuorattuun neliöön syntynyt.
Unelman rikkojat
Kun ennätykset siirtyvät uudelle vuosituhannelle, myös lajin harrastus romahtaa. Kunniahimoinen tavoite siirtyi kentälläni 55 cm liian kauas saavutettavaksi. Se ei enää mahtunut kentälleni lainkaan. En alkanut sitä laajentaa Beamonin hypyn jälkeen.
Lajin hulluus alkoi paljastua ja ammatiksi en halunnut sellaista, jossa tuloja ei ole nimeksikään. Eläketurva on sekin olematon, kuten paljastui myöhemmin myös Bemonin omalla kohdalla. Lähetin hänelle kuitenkin Mexicon stadionilta paljon myöhemmin kortin. Kiitin häntä tuosta valaisevasta opetuksesta, silmät avaavasta. Itse menin pitämään luentoanin Meksikon pankin juhlavuoden pääesitelmöijänä, kutsuttuna. Suomen Pankki ei olisi kutsunut. Nyt sitä ei ole käytännössä olemassakaan. Sen johdossa on ollut poliittinen eliittimme. Ja sen huomaa. Markka katosi ja euro rapautuu, maksamme luvasta saada käyttää sitä valuutanamme. Se on reaalisosialismia Suomessa vuonna 2012.
Beamon ei itsekään hypännyt sen koommin 822 cm pidempää loikkaa. Jättiloikka oli vahinko, joita sattuu. Huippu-urheilu on täynnä sattumia ja draamaa, haamurajoja ja niiden rikkojia, joita ei satu muualla kuin juuri suurkisoissa pienelle, äärimmäisen valikoituneelle ihmisryhmälle, ja tietyn lajin harjoittajille. Siihen on oltava myös riittävän pitkät koivet ja sopivat geenit, oikea paikka ja aika, sopivan vaatimaton ilmanvastus ja hurmostila, hullun mieli ja kiilto silmissä.
Huippujen varaan rakennettu myytti
Tilastollinen todennäköisyys voittaa lottovoitto on paljon suurempi, moninkertainen, kuin voittaa olympialainen kulta Suomessa syntyneenä ja runsaasti harrastetussa lajissa. Vanhan ennätyksen rikkominen on sitäkin harvinaisempaa. Parempi pysyä Kuortaneella tai siirtyä herra Helsingin herraksi.
Koska suomalainen on rikkonut yleisurheilussa maailmanennätyksiä, jos jätetään alati malliaan vaihtavat keihäät ja Viren ulkopuolelle? Jouko Kuha juoksi esteitten ennätyksen Tukholomassa. Tuli kuin puun takaa, erakkona hänkin. Se oli ennen mustien miesten aikaa. Kun lajia harrastaa nyt tuhatkertainen määrä omiin kultavuosiimme verrattuna, on paras unohtaa ennätykset. Viisaampaa on keksiä uusia lajeja. Jouko Kuhan kaltaiset miehet ovat Suomen jättäneet.
Toinen tapa on ryhtyä tuomariksi tai toimittajaksi. Nostaa keltaista lippua ja vaikeuttaa kisojen läpivientiä hyppypaikoilla ja juoksuradoilla. Suomalainen ryhtyy kriitikoksi ja tuomariksi, johtajaksi, kun ei enää itse pärjää kilpailussa, elämässä.
Kaikkein kehnoimmat häijyt narsistit siirretään näihin virkoihin vaikeuttamaan muiden elämää, luovuutta ja innovointia, osaamista ja työn iloa. Juuri tämän tyyppiset persoonallisuudet kun pysäyttävät kehityksen ja talouden, ovat nyt ongelma koko Euroopalle.
Uudet lajit murtautumassa vamhojen rinnalle
Kun saarnaat säännöistä ja rajarikoista, et kunnioita luovuutta, uuden löytymistä saati elämäntapaa murtaa kaikki vanhat konventiot ja rajat, myös keinotekoiset normit ja dogmit. Onneksi on skeittailevia ja lumilautailevia nuoria yhdistäen kouruihinsa myös uutta iloa ja nähtävää. Se tuo samalla taloutta, joka poikkeaa museoviraston työstä säilyttää vanhaa konventiota ja rakenteita, hierarkioita ja hallintoa, jäsenkirjaelämää huippu-urheilussamme.
Omissa, nyt käynnissä olevissa EM-kisoissamme, oli yksi lajin maailmanennätyksen haltija. Hän karsiutui jo alkukilpailussa, naisten moukarissa. Toinen, kymmenottelija Roman Seberle, menetti oman ennätyksenä vain muutama päivä ennen kisojen alkua.
Kuka muistaa vanhoja mestareita? Alan toimittajat ja tilastonikkarit, sellaiset ihmiset, jotka saavat leipänsä urheilusta viihteenä ja massojen liikuttelijoina.
Kyse on ammatista, ei sen kummemmasta. Joku osaa ammattinsa muita paremmin. Miksi sen seuraamiseen on järjestettävä olympialaiset kisat?
Työmies on palkkansa ansainnut, mutta eikö se riitä? Olympialaisiin ei tahdo mahtua uusia lajeja ja ammatin harjoittajia lainkaan. Sellainen ei edistä luovaa innovaatiota ja se leviämistä, taloutta. Kyse on jälleen hyvin konservatiivisesta talousmallista ja sen suosimisesta. Pitäisikö nousevat taloudet kesyttää näillä lajeillamme, pysähtyneillä insituutiollamme? Uskovatko he niihin enää? Valkoisen miehen unelmaan?
Nationalismin ylläpitäjä
Kuinka kameramiehemme, ohjaajamme omissa EM-kisoissa, näytti yhtä kaikkien aikojen kirkkaita yleisurheilijaa, Roman Seberleä, televisiossamme? Ei mitenkään. Kiinnostus kohdistui tuhat pistettä vähemmän suorittaneisiin ja vaatimattomiin omiin tähtiimme, joiden matka mestaruuteen on omituisen uravalinnan tehneen ihmisen mahdottomaksi ennustetun saavutuksen tulosta, joskus tulevaisuudessa.
Jonkun kuvaamana elämä on illuusio ja urheilu matkii tätä illuusiota. Valkoisen miehen illuusiona, jonka musta mies otti omakseen ja voitti joka lajissa.
Kun suomalainen peninkulman juoksija jää pääjoukosta useita ratakierroksia yksin, hänen kuvaamisensa on noloa. Miksi heikolla itsetunnolla varustettu alusmaa ruoskii itseään? Koska kukaan emämaista ei sitä enää tee? Eikö masokismi ole jo sairasta euron oletetussa kriisissä ja eurooppalaisten kansakuntien liittovaltiossa? Miksi suomalaiset ovat erityisen taipuvaisia opportunisminsa rinnalla pettämään itseään?
Ei Pohjola tule mukaan ”Euroopan ytimeen” saati Britit. He ovat aina olleet siellä. Suomi on aina Pohjolan heikko lenkki, alusmaa, rajamaakunta, reppana. Kiusataan edes Viroa kun muut kiusaavat meitä. Pakko sen itsenäisyys oli lopulta tunnustaa.
Nyt tuli omista kotikisoistamme pohjanoteeraus, yksi pronssi ja yksi pistesija. Odotetiin monikertaista mitalisaalista ja joku puhui kahdestakymenestä pistesijan tavoittelijasta, kymmenestä potentiaalisesta mitalin rohmuajasta. Mistä herra Helsingin herra saa nämä harhaiset unelmansa? Eikö hän tunne maataan ja sen urheilijoita?
Miten onnistumisprosentti jäi viiden prosentin tuntumaan? Kun mukana olivat vain muutamat huiput olympialaisten läheisyydestä johtuen ja helpottiva omiemme mahdollisuuksia. Miksi tähän ammattiin panostettu raha ei tuota juuri mitään? Olisiko rakenneuudistuksen aika? Perusteellisen. Olisiko herra Helsingin herra erotettava, myös poliitikkona?
Ikivanha organisaatio uusiksi
Huippu, mikä tahansa, on aina edessä sinertävä ja siirtyvä horisontti, sininen ajatus, unelma tai illuusio jostain, jota ei oikeasti ole muuna kuin saavutuksena, josta seuraa tyhjä olo. Toimittajan aina niin koskettava ja loppuun saakka pohdittu kysymys: “Miltä nyt tuntuu?” Ja vastaus. “En tiedä vielä, menen hotelliini miettimään.”
Olisko aika nyt miettiä, missä maailmassa elämme ja millainen panostus huippu-urheilulle ammattina on järkevää oman aikamme yhteiskunnassa ja sen yhdyskuntarakenteissa. Kun kunnat ja seurakunnat, puolustuslaitos, uudistavat itsensä, miksi urhelu on se sama ja ikivanha rakenteittemme säilyttäjä? Kenen etua se valvoo ja millaisin tuloksin? Onko sillä tulosvastuuta lainkaan?
Ammattina tuohon kysymykseen vastaaminen on jo helpompaa. Formulakuljettajalta ei kysellä turhia ja hän kiittelee tallinsa ja renkaitten vaihtajat, kiertää esitellen tuotettaan. Jäniksen perässä ryntäävät kultaisen liigan juoksijat ovat kuin ketkä tahansa raviurheilun tuotteet.
Toki tämä pätee kaikkeen kulttuuriin ja viihteeseen. Kilpailu vain kovenee ja nationalistiset tunteet ovat käyttökelpoista polttoainetta. Laji ja sen sisältö ei kiinnosta, vain menestys massoja liikuteltaessa. Tässä pelissä muutama ratarikko on vain ohi kiitävä hetki, johon ei kiinnitetä toki huomiota rahakisoissa. Tosikkomainen elämä on suomalaista urheilua sekin.
Vasala on poikkeus
Huippu-urheilijan ammatti on uravalinta vanhemmilta lapsilleen tänään omituinen ja siihen rohkaiseminenkin joukkuelajien ulkopuolella arveluttava.
Pekka Vasala on poikkeus. Fiksu ihminen. Vuonna 1971, heinäkuussa, hän osallistui Helsingin Maailmankisoihin ja voitti silloisella SE ajalla 3.38,6 jopa tuon hetken suurjuoksijan, Kenian Kipchoge Keinon. Vielä tuolloin kaikki juoksijat eivät olleet Afrikasta tai tummia. Helsingin EM-kisoissa, 1970-luvun tapahtumassa, jossa muuten Igor voitti pituuden, Vasala selvisi alkulohkojuoksustaan jatkoon. Loppukilpailussa hän oli yhdeksäs vuonna 1971. Kuka sen huomasi?
Vasala juoksi lahjoillaan ja otti sen, mikä oli lajista viisasta ottaa. Ei hän ollut pienenläntä persjalkainen keihäänheittäjä, joka ähki itsensä rikki ja ruvelle tavoitteena ei mitään tai alkoholistin maine. Ura loppui olympiakultaan ja uusi ura alkoi. Median hän kiersi kaukaa.
Vasalan ajat olivat tuolloin hieman parempia kuin tänään alkulohkostaan loppukilpailuun juosseen Niclas Sandellsin, jonka kotisivu “niclassandels.com” kertoo lisää miehestä ja hänen unelmastaan. En kerro siitä enempää. Hän kertokoon teoillaan itse.
Ari Paunosen tapaus
Se kun on vasta alkamassa, eikä sitä pidä pilata Ari Paunosen tapaan toimien. Kansakunnan unelmaa, median ahneutta, ei pidä siirtää yksilön unelmaksi. Syntyy vain Lahden kisojen tapaisia onnettomuuksia ja murhenäytelmiä, syvän alusmaan perhesurmia, koulusurmiamme.
Niiden jatkuva esittely ei poista sitä tosiasiaa, että väkivalta on maassamme nyt alhaisemmalla tasolla kuin koskaan sitten 1960-luvun alun. Ja että ylivoimaisesti vaarallisin aseemme on leipäveitsi ja henkilöauto, alkoholi juomanamme. Suomi on edelleen läntisen maailman vaarallisin paikka suomalaisen miehen elettäväksi ja juoksutaito välttämätön uhkaavissa kriisitilanteissa. Sitä kannataa pitää yllä. Ei toki kantaa käsiaseita.
Median, poliitikkojen, ei pidä ratsastaa kansakunnan heikkouksilla, sen piilottamalla kyttyrällä ja vääristellen tosiasioista. Sitä voin vain hyväillä. Sen hoitoon ei tarvitse käyttää kuitenkaan aina alkoholia kilpaa toimittajien kanssa juopuen.
Olympianäyttönsä Vasala antoi seuraavana vuonna 1972 juoksemalla Suomi-Ruotsi maaottelussa 800 metrillä uuden Euroopan ennätyksen 1.44,5 ja jääden maailmanennätyksestäkin vain 0.2 sekuntia. Ruotsalainen estejuoksija ja aikansa suuri tähti kertoi, kuinka Vasala on tuleva olympiavoittaja, halutessaan sekä 800 metrin että 1500 metrin samoissa kisoissa.
Tähän lankaan Vasala ei mennyt. Fiksu ihminen ei ole ahne. Olympialaisissa yksi kulta riittää mailin matkalla varmasti näytöksi ja palkinnoksi. Sen jälkeen alkoi oman uransa rakentelun urheilun ulkopuolella. Olympiakulta on liki jäsenkirjan arvoinen ja ohittaa väitöskirjat mennen tullen.
Varman päälle historiaan
Loppu onkin sitten historiaa. Vasala juoksi varman päälle olympialaisissa vain 1500 metriä ja voittoaika 3,36, 3 on vieläkin Suomen ennätys. Sen sijaan maailmalla mustat miehet juoksevat nyt alle 3.30 aikoja. Vasalan menestys tuli juuri oikeaan saumaan. Samoin Lasse Virenin. Afrikan juoksijat olivat vasta tulossa. Meitä oli tuolloin muutama 1000 miljoonaa vähemmän juoksemassa ja loikkimassa Virenin ja Vasalan aikoina.
Omissa EM-kisoissamme ei ole mukana kuin yksi musta mies mailin matkalla. Eurooppalaiset huiput eivät edusta likimainkaan maailman huippua. Kun finaali sunnuntaina juostaan, Niclas Sandells on lähellä suurjuoksijan mainetta Suomessa. Hänen tunnetaan nyt ja massat samaistavat hänen kaatumisensa Virenin kaatumiseen. Sosiaalinen pääoma ja muisti ovat vahvoja ponnistusalustoja kenelle tahansa. Ei vähiten medialle.
Siitä matka kohti eurooppalaista maileria, 3.30 alle juoksevien alan ammattilaisten joukossa, on mahdollista jo lähitulevaisuudessa. Se on viisainta tehdä urheilijana, joka kutsutaan rahakisoihin. Siihen tuon rajan alitusta ei toki vaadita.
Suomalaisista tähän uskaltautui ensimmäisenä ja nimekkäimpänä Paavo Nurmi muuttaen Yhdysvaltoihin. Venäläinen Juri Borzakovski on tyyppiesimerkki eurooppalaisesta, joka voi menestyä myös mailerina tai puolimailerina maailmalla ja rahajuoksuissa vielä tänäänkin.
Rahakisojen ulottuvilla
Nämä rahakisat avautuvat suomalaisille nykyisin harvoin ja tuskin muille kuin keihäänheittäjillemme. Nyt Sandells on lähellä ammattiurheilijan unelmaa, rahakisoja ja kunnon sponsorisopimuksia. Suomessa näitä rahoja liikku murto-osa verratuna muuhun Pohjolaan. Juuri siksi tämä maa on alan takapajula. Talli hänellä varmaan jo onkin ja kilpailu jatkuu muistuttaen mitä tahansa sellaista ammattia, jossa Sandells on ehdoton massoja liikutteleva ja kiinnostava hahmo kohta muuallakin kuin Lapinlahdella.
Se, että suomalaisten miesten kvartetti pikaviestissä olisi hävinnyt selvästi jamaikalaisten naisten vastaavalle kvartetille, johtuu luonnollisesti stadionimme hankalista kaarteista ja pyörivästä tuulesta, museovirastosta ja noin kahden miljoonan puuttuvasta huippu-urheilun välimereisen tuen katoamisesta Kreikkaan, Espanjaan ja Italiaan, Portugaliin ja Irlantiin. Kun todelliset syyt ovat omassa maassamme, etsimme niitä aina muista.
Jatkossa olemme samassa valtioliitossa, jolloin voimme ylpeillä ainakin kohtuullisesta jalkapallomenestyksestämme. Mutta se on jo kokonaan toinen asia ja unohtuu kun seuraamme sunnuntaina santanistiemme ja Sandellsin rinnalla Italian ja Espanjan jalkapallopeliä. Siinä pelissä voittaja selviää varmemmin kuin seurattaessa euron ympärillä käytävää kamppailua siitä, kuka voittaa ja kuinka paljon.
Espanjalaiset tunnistaa punaisesta väristä ja sitä voisi kutsua jo uudeksi punakoneeksi. Se sopii sosiaaliseen pääomaamme ja muistiin parhaiten.
Kyse kun on paljon muusta kuin vain eurosta ja sen valuvirheestä. Euroopassa ”valuvirheet” ovat vain keino uuteen vaiheeseen, jonka hävinnyt on etsimässä jo uutta valuvirhettä dostojevskiläisessä elämässä. Kilpajuoksu valuvirheiden perässä on päättymätön maraton.
Tällä menetelmällä maailma ei varmaan valmistu koskaan, jos media sitä odottaa. Aina löytyy jostain ”punakone”, joka on muuta kuin ”reppana” ja meidän autettava. Tässäkin auttaa, kun tarkistaa suuntaa 180 astetta ja vaihtaa herra Helsingin herran uuteen herraan.
Kaikki eivät ole nyt varmasti voittajia, ja tekee hyvää, että suuret massat seuraavat jalkapalloa ja olympialaisia. Rooman valtio järjesti näitä menoja kansoilleen meitäkin enemmän. Ja onneksi meilläkin Pohjolassa on omat kisamme ja museovirasto niitä valvomassa.