Valuutalla tarkoitetaan yleensä valtion tai alueen rahaa ja rahayksikköä. Tällä rahalla käydään vaihtokauppaa palveluista ja tuotteista. Mitä nämä palvelut ja tuotteet ovat ja kuinka ne sidotaan valuuttaan, on usein kulttuurinen ilmiö. Niinpä voimme arvostaa eri tavalla palveluitamme ja tuotteita. Oman kulttuurin tuotteet, vaikkapa taide tai tietyt, luonnosta saamme tuotteet tai niiden jalosteet, voivat vaihdella hyvin suurissa rajoissa.
Vaihdannan väline
Eri valuuttojen välillä käydään kuitenkin tästä huolimatta vaihtoa. Vaihtokurssi kuvaa valuutan arvoa suhteessa toiseen valuuttaan. Setelit ja kolikot ovat valuutan eri muotoja olkoonkin, että nykyisin vaihto tapahtuu reaaliaikaisesti ja sähköisesti. Emme näe valuuttojamme ja niiden psykologinen vaikutus on vähentynyt. Valuutan sidos valtion tai alueen sosioekonomiseen taustaan on samalla kadonnut. On syntynyt isännätön valuutta, joka isännöi rajattomasti sekä reaaliaikaisesti.
Pääsääntöisesti jokainen itsenäisen valtio päättää ja hallinnoi omaa valuuttaansa, sen valmistusta ja jakoa. Suomella markassa oli kuvattuna luontoamme ja tärkeitä kulttuurimme saavutuksia tai niihin liittyviä henkilöitä. Näin luontoon, luonnonvaroihin sekä kansalliseen identiteettiin liittyvät meille tärkeät elementit olivat osa vaihdantaamme ja valtion kansallista olemassaoloa, valuutan henkistä pääomaamme. Nyt sekin on kadonnut.
EMU -maat
Tärkeä poikkeus tästä säännöstä on Euroopan Unionin Euroopan talous- ja rahaliiton EMUn jäsenmaat, jotka ovat luovuttaneet valuutan hallinto-oikeuden Euroopan keskuspankille. Tämän historia liittyy läheisesti Euroopan kriiseihin, Ranskan ja Saksan väliseen sopimukseen, jossa taustalla oli mm. kahden Saksan valtion yhdentyminen. Näin valuutasta tuli merkittävässä määrin poliittinen ja se poikkesi taloustieteen antamista rajoista ja määritelmistä valuutan toiminnalle. Keynesiläiset ajattelijat heitettiin romukoppaan. Osin he sinne jo kuluivatkin mutta eri syistä.
Niinpä kun Euron yhteydessä on käyty keskustelua “valuvirheistä” nämä ovat pääsääntöisesti poliittisia ja taloustieteilijöiden tapa kuvata kriisejä on sidoksissa heidän poliittisin painotuksiin. Tällöin valuutan muut, usein merkityksellisemmät valuvirheet, ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Tällaisia ovat vaikkapa kansalaisten tapa kokea oma valuutta ja sen suhde uuteen, lähinnä puhtaasti teknisesti toimivaan valuuttaan ja sen käyttöön arkielämän vaihdannan välineenä uudessa globaalissa finanssiajan maailmassamme.
Niinpä takavuosina, jolloin Suomessa markalle asetettiin tietty arvo, joka oli muutakin kuin kultaan sidoksissa ja edusti omia kulttuurisia, taloudellisia ja sosiaalisia painotuksiamme ja markan historiaa, kansallista identiteettiä, nyt valuuttamme on kokonaan toisin koettava.
Kun tämä sidos markkaan katosi, tilalle tuli vähemmän psykologisoiva uusi yhteisvaluutta, jonka arvo oli toinen kuin mihin olimme markan kohdalla oppineet. Kuka tahansa kykeni sen havaitsemaan arkielämän valuutan käytössämme, jossa aika pian yksi euro alkoi vastata yhtä markkaa vaikkapa kirpputorin tuotteissamme. Euro oli siis kehno valuutta suhteessa vanhoihin esineisiimme tai vaatteisiin.
Markka koki ikään kuin valtavan inflaation. Euroa ei kerrottu kuudella. Sitä ei kerrottu yhtään millään. Se sai kellua mielessämme markan väärtiksi, jos sellaiseksikaan. Sellaisen valuutan eteen ei tehdä uutta perustaa ja rakenneta Eurooppaa. Sellainen valuvirhe on korvien välissä ja sydämessä. Saksan markka ei ole Suomen markka sittenkään. Tuskin Italiassa ja Kreikassa asia on yhtään valoisampi.
Huimat hinnat Humppilassa
Etenkin oman lähihistoriamme ja lähialueen tuotteet alkoivat olla huiman arvokkaita. Niinpä Hämeessä Humppilassa, Iittalassa, Nuutajärvellä, Riihimäellä tuotettu 1970-luvun lasiesine alkoi maksaa vaatimattomanakin 50-500 euroa eli 300-3000 markkaa. Yhden tällaisen esineen hankkiminen vaati keskipalkkaiselta lähihoitajalta kahden viikon työn. Vielä markka-aikana siihen olisi riittänyt enintään kahden päivän palkka, jos sitäkään. Oiva Toikan lasinen lintu maksoi yllättäen liki kuukauden nettopalkan pienipalkkaisimmilta. Ymmärtää hyvin, miksi lasiteollisuus seutukunnasta katosi ja korvautui Italiasta tuodulla Murano -lasilla.
Inflaatiota ei ollut, raha oli vakaa, mutta ei sillä mitään saanutkaan. Alkoi henkinen taantuma, jossa Sampo puuuttui kalevalaiselta kansalta. Tyypillistä oli kehitys, jossa mainos, ilmoitus, maksoi lehdessä maltaita, mutta artikkeli ei yhtään mitään. Syntyi mooralivaje, joka vei myös puolueet mukanaan, ei vain yrittäjiä ja näiden tapaa käyttää valuuttaa uuden luomiseen. Euro oli ruplan kaltainen vaihdannan väline suomalaiselle.
Kun euro ei ollut minkään väärtti, siis substanssin, kukaan ei halunnut maksaa enää maalauksesta, pikemminkin vain kehyksistä, mainoksista, viihteestä. Luonnonvaratkin vaihtuivat viihteeksi, ruoka laihduttajan lääkkeeksi. Muuttui lattia katoks katto lattiamatoks.. Vaihdannan väline on kaikki kaikessa kapitalismissa ja niin syntyi kapitalismin syvä kriisi. Miksi kilpailla, kun vastassa on ei kukaan uudessa kasvottomassa ja arvottomassa mediamaailmassa, psykologisoimattomassa netissä. Kreikka saakoon anteeksi ylensyöntinsä joko meiltä tai joltain muulta virastolta, so what. Kapitalismissa pahinta mitä voi tapahtua on moraalikato tai sen vaje.
Voisiko Euroopan suurin pankki HSBC hoitaa sotamme ja muuttaa meksikolaisten huumeet osaksi eurooppalaista hyvinvointiamme? Ei voisi vähemmän kiinnostaa.
Tänään Suomi on ostovoimaltaan maailman 20-30 rikkaimman maan joukossa. Olemme kyllä vauras maa bruttokansantuotteella mitaten, mutta kykymme hankkia tuotteita ja palveluja palkoillamme ei ole maailman kärkeä likimainkaan.
Matka Lappiin ja takaisin omalla autolla kuluttaa, laskien polttoaineet ja pääomakustannukset, liki 1500-3000 euroa lomallamme, ilman majoituskuluja. Markoissa tämä tarkoittaa paljon enemmän kuin perushoitajan kuukausipalkka.
Vain venäläisillä oli enää varaa matkustaa Lappiin. Jos Saksan markka laahaa, miksi huolehtisime? Rupla on taas vahva valuutta. Pietari on vain kivenheiton päässä ja aina rikkaita riittää, joilta pieni kansa kerää toimeentulonsa idän ja lännen välissä taiteillen. Kahdella lautasella tai ilman niitä, tarjottimella.
Suomalaisilla on taipumusta tarjoilla valuuttansa arvokkainta ylläpitäjää, luonnonvarojamme, tarjottimella kansainväliselle keinottelijalle. Taustalla on pitkä alusmaan historiamme. Koulutettu työvoimamme on vaihdannan toinen menettämämme kultavaranto. Kolmas on kulttuurimme sosiaalinen pääoma, normisto ja moraali, instituutiomme ja niiden verkostot, klusterit, innovaatiopolitiikan avainkäsitteet.
Valuuttaloukku
Kreikassa, Italiassa, Espanjassa, Portugalissa jne. kehitys oli täsmälleen samankaltainen kuin meillä Suomessa. Kulutus kasvoi uuden valuutan myötä, joka muistutti Saksan markkaa.
Suurissa matkailumaissa euro miellettiin lähinnä vahvaksi saksalaiseksi valuutaksi, ei toki omaksi valuutaksi ensikään. Oma valuutta oli vaatimaton ja sillä ei saanut juurikaan kalliita tuontitavaroita. Sen sijaan Saksan markoilla tämä oli mahdollista ja niitä näissä maissa käytettiin hyvin yleisesti.
Suomalaisille tämä valuutalla “pelaaminen” tuli tutuksi matkoillamme takavuosien Neuvostoliittoon, jolloin vaihdoimme siellä usein juuri Saksan markkoja valuuttana saaden kehnosti arvostettuja ruplia.
Katukaupassa vaihdettuna selvisimme helposti pienillä summilla Saksan markkoja lyhyellä vierailullamme Neuvostoliitossa turvautumatta sukkahousuihin. Tämä valuutta oli maan sisäiseen käyttöön tarkoitettua. Ei valuuttakauppaan. Paluumatkalla nämä ruplat vodkaturistit heittivät ulos autonsa ikkunasta Vainikkalassa.
Kreikka, köyhä Etelä-Italia ja Espanja elivät yli varojensa. Ei toki koko Espanja ja Italia. Uusi valuutta kun muistutti Saksan markkaa. Suomessa taas velkaantuminen oli vähäisempää. Uusi valuutta ja globalisaatio eivät vieneet meitä sellaiseen kulutukseen, jossa velkaantuminen olisi ollut hallitsematonta.
Osasyynä tähän oli kulutuksemme luonne, jossa pääosa palveluistamme ovat käytännössä verotukseen sidottuja ja julkisia hyvinvointipalvelujamme. Niiden hinta pysyi järkevissä rajoissa jo aloimme samalla supistaa rajusti näiden palvelujen sitomaa henkilöstömäärää niin kunnissamme kuin valtionhallinnossa. Tämä kehitys on vielä kesken ja jatkuu lähivuodet johtuen huoltosuhteemme muutoksesta, vanhusväestömme määrän rajusta kasvusta.
Oikeampi syy on valuutta ja sen valuviat. Oma valuuttamme, kapitalismimme sosiaalisen pääoman perusta, on menetetty ja se on rapautumassa hetkessä. Olemme ymmärtäneet kapitalismin perustan, valuutan, kovin kapeasti finanssipolitiikan käsittein.
Nyt olisi saatava vielä kuntien määrä vastaamaan mieluiten maakuntiemme tai seutukuntien määrää. Kukaan ei puhu optimaalisista rajoista. Nekin kun olisi toki nyt piirrettävissä. Seuturajat ja maakuntien rajat ovat täysin keinotekoisia rajojamme. Jälleen mukaan on tullut kapea regionaalinen maailmankuva, jolla spatiaaliset lokalisaatioehdot, sijaintiehdot, ja mentaalinen kartta ovat kadonneet kokonaan.
Poliittinen valuutta
Kasallinen oma valuutta ja sen hallintaoikeudet ovat joko keskuspankilla tai valtiovarainministerillä. Käytännössä maan hallitus antaa näille instituutioille erilaisia oikeuksia hallita valuuttaa.
Esimerkiksi Yhdysvalloissa FRS (Federal Reserve System) toimii varsin itsenäisesti ilman laki- tai muiden elinten rajoitteita. Rajoitteet riippuvat siis sen hetkisen hallinnon tai muiden elinten rajoitteista. Niinpä Yhdysvaltain valuuttapolitiikkaa ei voi verrata vaikkapa euron ympärillä käytävään ja vellovaan keskusteluun. Sieltä tulee myös Eurooppaan viisaita neuvoja, joita Euroopassa ei voitaisi edes käyttää.
Meillä ei ole sellaista hallintoa, joka voisi vähentää tai poistaa oman valuuttajärjestelmämme sisällä olevia rajoitteita tai säädöksiä. Länsimaissa valuutoista päättävät elimet ovat pääsääntöisesti riippumattomia hallituksesta. Miksi sitten hallitustamme vaivataan koko ajan?
Euro on kuitenkin luonteeltaan hyvin poliittinen ja tässä merkityksessä poikkeuksellinen valuutta. Sen ympärillä käytävä poliittinen spekulointi on jatkunut nyt jo kohta viisi vuotta. Lisäksi Yhdysvalloissa on pankkeja, joita syytetään monista sellaisista ilmiöistä, jotka vaikkapa Suomessa olisivat aikanaan olleet käytännössä mahdottomia. Viimeisin liittyy rahanpesuun Euroopan suurimman pankin HSBN sisällä. Sen pääkonttori on Lontoossa. Pitäisikö meidän tukea tällaisia pankkeja? Eikö Meksikosta tulevat huumekartellien rahat riitä?
Pitääkö meidänkin, köyhän Pohjoisen alusmaan, verorahat pestä Espanjassa ennen siirtoa Saksaan tai Ranskaan? Mitä tekemistä näiden laitonamaiden kapitalismilla on skandinavisen kapitalismin kanssa?
Nämä pankit, Saksassa ja Ranskassa, Britanniassa aijaitsevat, ovat saamassa ne varat, joita välimereisiin kriisiapakkeihin julkisia varoja, verovarojamme, kylvämme. Yksityinen raha ja sijoittaja poistuu sielä välittömästi ja koko kapitalismin kasvusto on keinokastelun avulla ylläpidettävää. Kannettu vesi ei pysy kaivossa.
Tästä politiikasta IMF saa jatkuvasti kritiikkiä ja on pilannut kolmen vuosikymmenen aikana kukoistavia talouksia. Näin mm. Argentiinassa. Argentiina on espanjalainen siirtomaa.
Kelluvat ja kiinteät valuutat
Useat valtiot käyttävät samaa nimitystä valuutasta. Panama ja El Salvador käyttävät Yhdysvaltain dollaria. Kanadassa käytetään dollaria. Mikei euroa jaeta useampaan osaan, erilaiseen euroon?
Se, että nykyiset EMU -järjestelmään kuuluvat maat käyttäisivät samannimistä valuuttaa olisi hyvinkin mahdollista, vaikka niiden sidos Euroopan talous- ja rahaliittoon päättyisikin.
Spekulaatioiden mukaan tämä olisi ehkä edullisinta juuri nyt Italian kohdalla. Monen taloustieteilijän arvioimana juuri Italia hyötyisi eniten välimereisistä ongelmamaista irtautumalla eurosta. Toki tätä valuuttaa voisi silti käyttää ottamatta käyttöön liiraa. Saksan markka on Etelä-Italialle käymätön valuutta muuten kuin turistien tuomana juomarahana.
Onkin käyty pohdintaa pohjoisen ja eteläisen valuuttaliiton perustamisesta. Sen poliittinen tarkoituksenmukaisuus olisi kuitenkin toinen kuin mihin valuuttaliitolla ehkä alunperin pyrittiin. Muuttuuko tämä tavoite vaalien jälkeen?
Euron kriisin yhteydessä on puhuttu kelluvista ja kiinteistä valuutoista. Myös inflaatiosta ja deflaatiosta, joista itsekin olen erikseen kirjoittanut ja varoittanut jälkimmäisen mahdollisuudesta.
Kelluva valuutan arvo määräytyy vapaasti kansainvälisillä markkinoilla. Tyypilliset suuret valuutat, Yhdysvaltain dollari, euro ja jeni, ovat kelluvia valuuttoja.
Keskuspankki voi halutessaan nostaa kelluvan valuutan arvoa vaikkapa nostamalla korkoa tai ostamalla valuuttaa. Jos taas valuutan arvo nousee liian vahvaksi, keskuspankki voi heikentää sitä laskemalla korkoa tai pumppaamalla markkinoille omaa valuuttaa.
Euron kriisin yhteydessä korkoa on laskettu ja nyt on puhuttu viimeisenä keinona setelipainosta. Käytännössä tätä on jo käytettykin jo aiemmin. Rahalla on taipumusta mennä rahan luokse ja tuloksena voi olla vain laukkaava inflaatio. Kiinteän valuutan arvon laskemista kutsutaan devalvoinniksi ja nostamista revalvoinniksi.
Kontinkieltä
Suunnitelmatalouksissa kaikki valuutta ei ole vapaasti vaihdettavissa. Valtion sisäistä tarvetta varten on olemassa oma valuuttansa. Se ei ole vapaasti vaihdettavissa.
Katukauppaa voidaan toki käydä, mutta se on laitonta, kuten Neuvostoliitossa matkanneet muistavat vodkaturisteina. Mekikolaisten rahat ovat taas rikollista mutta pestävissä nekin. Kaikki meksikolaiset eivät kuitenkaan ole rikollisia.
Euro vain toi uudelleen mukanaan kansalliset stereotypiat, rasismin. Kapitalismin lieveilmiöinä valuutan kiisistä syntyy juuri näitä nyt Eurooppaa pirstovia ja vihaa lietsovia ilmiöitämme. Polliittinen järjestelmä ei voi niitä hallita etenkään epävakaissa valtioissa. Hyvä kun Suomessa ja Pohjolassa, jossa jo liki 70 % on tähän kyllästynyt. Ymmärrettävistä syistä.
Lisäksi kiinteää valuuttaa voidaan kelluttaa vaikkapa tietyn vaihteluvälin sisällä. Jos poikkeama menee ohi näiden arvojen, keskuspankki tekee intervention. Suomessa tässä on ollut käytäntöä, joka poikkeaa runsaasti välimereisten maitten käytännöstä. Me emme ymmärrä toisiamme edes finanssipolitiikan perusteissamme saati tuhansissa kulttuuriemme erikosipiirteissä. Hyvä kun ymmärrämme oman maamme sisällä maakuntiemme eroja ja kuntiemme vaihtelevaa toimintakulttuuria.
Niinpä myös keskustelu, joka meillä käydään vaikkapa vakuuksista, saattaa olla vierasta joillekin valuuttaliiton osapuolillemme. Samoin se, mistä kriisikokouksissa päätetään, on mahdollisesti ongelmallista eri sopijapuolten jo pelkässä talouden symbolirakenteiden ymmärryksessä. Jos kieli ei papereista kansanedustajillemme heti avaudu, se on hyvin ymmärrettävää. Aikaa ainakin olisi jätettävä heille nyt riittävästi.
Joukossa kun on myös pedantteja ja moraaliltaan erittäin korkeatasoisia edustajia, parlamantaarikkojamme. Tunnen heitä paljon ja tiedän, miten ahdistavaa tällainen päätöseteko voi heille olla. Samoin heidän taustaryhmilleen.
Tämä ongelma näkyy mm. niissä medioissa, joita Euroopassa on luettavissa tämän vakuuskeskustelun yhteydessä. Kuvaavaa on Suomen Kuvalahden pakinoitsijan terminologia, jossa hän käyttää kontinkieltä toimittajan esittäessä kysymyksiä ja odottaen vastauksia pääministeriltä. Oikeammin toimittajan kieli on selkokieltä, mediakratiaa. Euro tarjosi mediakratialle valtavia uusia mahdollisuuksia käyttää valtaansa.
Oravannahat kontissa oli valuuttana käypää tavaraa. Suomalaisen vaihdantatalouden aikana raha käsitteenä oli sidoksissa luonnonvaroihin ja oma käsityksemme valuutasta on edelleen hyvin konkreettinen, pragmaatikon kieltä.
Euro on uusi mediakratien ylläpitämä vallankäytön väline, ei valuutta lainkaan. Sillä vaihdetaan myös poliittiset instituutiot tarvitaessa uusiksi maassa kuin maassa. Se on mediayhteiskunnan valuutta ja muistuttaa siitä, miten vanha on eilisen päivän lehti.
Politisoitu valuutta ja mediayhteiskunnan omat kriisit, reaaliaikaisuus, eivät ole hyvä yhdistelmä ensinkään euron sekä kapitalismin kriisissä. Sillä vain synennetään ja ruokitaan kriisiä.
Kultakanta
Ennen toista maailmansotaa rahajärjestelmät perustuivat pääosin ns. kultakantaan. Liikkuva rahamäärä määräytyi pankkien holvissa olevaan arvometallin määrään. Näin
tämä arvometalli oli arvossa arvaamattomassa. Se kun oli samalla minkä tahansa vaihdannan absoluuttinen arvo. Se oli varsin staattinen ja käypä keino kauan. Sen horjuttaminen oli vaikeaa toimimatta rikollisesti.
Ensimmäisen maailmansodan yhteydessä valtiot laskivat liikkeelle kuitenkin katteettomia seteleitä. Toisen maailmansodan jälkeen perustettiin ns. Bretton Woods -järjestelmä ja samalla kasainvälinen valuuttarahasto IMF. Bretton Woods romuttui puolestaan kelluvien valuuttakurssien yhteydessä.
Euroopan valuuttajärjestelmä EMS (European Monetary System) perustui laskennalliseen valuuttayksikköön, ECUun (European Currency Unit) ja jo edellä mainitsemaani valuuttakurssimekanismiin ERM (Exchange Rate Mechanism) jossa valuuttakurssit saivat vaihdella tiettyjen rajojen sisällä.
Kansainvälinen valuuttarahasto IMF
Kansainvälinen valuuttarahasto IMF (International Monetray Fund) on vuonna 1945 perustettu kansainvälinen järjestö, joka valvoo maailmanlaajuista rahoitusjärjestelmää, tarkkailee vaihtokursseja ja maksutaseita sekä antaa apua, teknistä ja taloudellista. Se tavallaan loiventaa finanssijärjestelmän markkinahäiriöitä mediamaailmalle sopivaksi.
Nyt se tulee meillä EU:n tilapäisiin rahoitusvaikeuksiin joutuneita jäsenvaltioita. Se ei ole Välimerellä ensimmäinen kerta. Meillä tämä on vieraampaa. Olemme olleet IMF:n jäsen vuodesta 1948. Siihen kuuluu nyt 185 jäsenmaata. Olympialaisiin Lontoossa osallistuu hieman yli 200 valtioita. Kriisivaltioita kolmen vuosikymmenen aikana on ollut runsas sata maata. Kriisiytyvä valtion on siis arkipäiväinen ilmiö, josta mediat vaikenevat Suomessa.
Muistamme IMF:n edellisen pääjohtajan Dominique Strauss-Kahnin kaikesta muusta kuin työstään. Moni piti häntä tulevana Ranskan presidenttinä. Toisin kävi olkoonkin, että vasemmisto voitti vaalit. Nykyinen johtaja Christene Lagarde on hänkin Ranskan valtiovarainministeri. Häneltä ei heru sääliä Kreikalle. Hän tuntee kriisin syvän ytimen.
Yhdysvallat ja Eurooppa
Valuuttarahaston pääjohtaja on pääsääntöisesti eurooppalainen ja Maailmanpankin vastaavasti yhdysvaltalainen. Megaluokan makrotalouden prosessit hoidetaan aina näiden toimesta.
Dollari on luonnollisesti maailman suurin valuutta. Sen päivittäinen osuus on noin 85 % maailman valuutoista (vuosi 2010). Euron osuus on noin 39 %, jenin 19 %, punnan 13 %, Australian dollarin 13 %, Sveitsin frangin 6,5 %, Kanadan dollarin 5 %, Hongkongin dollarin 2,5 % ja Ruotsin kruunun 2,2 %. Norjan kruunu on kolmastoista (1,3 %). Tässä joukossa ei näy Kiinaa ja Aasiaa lainkaan. Ne eivät pidä läntisestä mediakratiasta.
IMF antaa lainaa valtiolle, joka ei voi saada lainaa muualta. Se toimii eräänlaisena pelastajana finanssikriisin joutuneelle valtiolle. Tässä euron kohdalla on jouduttu poliittisiin ongelmiin. Auttavatko euromaat toisiaan ja niiden finanssijärjestelmät vaiko IMF? Kiinalle asia on yhdentekevä. Valkoisen miehen valhe ei sillä parane miksikään. Valuutta kun valuu Kiinaan, Intiaan, Japaniin, Pakistaniin, Brasliaan jne. Pääosa maailmasta ei voi kuitenkaan olla kelluvan valuutan ulkopuolella siten, että se silti pysyisi vakaana. Kiina taas ei suostu sanelupolitiikkaan. Miksi suostuisi?
Suomen kaupasta taas lähes puolet on euroalueen sisällä. Edellisessä syvässa lamassa clearing -kauppamme Neuvostoliittoon romahti. Me selvisimme siitäkin. Sellaista romahdusta nyt ei ole syntymässä.
Makro ei ole mikro
Valuutat ja niillä spekulointi eivät kuulu normaaliin parlamentarismiin ja suomalaisten veronmaksajien tehtäviin äänestäjinä, veronmaksajina. Tässä puurot ja vellit ovat menneet sekaisin. Megamakrotalous ja kuluttajan mikrotalous eivät saa olla sama asia.
Neljä vuotta seuraten medioitamme ja hallitustamme Välimerellä on ilmiönä kriisikokouksineen sairas. Koko poliittinen instituutiomme on sairastunut tästä ilmiöstä. Tässä merkityksessä euro oli virhe. Toisaalta taloustieteilijät ovat saaneet paistatella medioissamme ja se on tietysti heistä oikein. Ylen toimittaja voi edelleen kysyä, jatkuuko tämä kriisi pysyvänä ja vaatisiko se jo omat toimittajansa, mediakratian omat välineet?
Kun vakuudet Espanjalta on saatu, Kreikan kaltaiset, mikä on HSBC pankki ja sen tapa pestä väli- ja eteläamerikkalaisten huumekartellien rahat? Pankin perusti vuonna 1865 skotti Thomas Sutherland ja nykyisin se on maailman kolmanneksi suurin pankkikonserni. Pääkonttori on Lontoossa. Tervetuloa. Pankkikriisimme jatkuu.
Kansainvälistä valuuttarahastoa ei pidä sotkea Maailmanpankkiin. Maailmanpankki myöntää pitkäaikaisia lainoja yleisempiin tarkoituksiin. Kansainvälinen valuuttarahasto taas toimii ikään kuin välikätenä lainaajien ja lainanantajien välillä. Silloin kun tulee ongelmia. Niiden tunteminen ei kuulu äänestäjän arkityöhön ja osaamiseen. Mikrotalous oman talouden hoidossa riittää. Makrotalous globaalina ja keynesiläisenä kysymyksenä on eri asia.
Ei tarvitse olla nobelisti, jotta voi ymmärtää mikrotalouttaan, joka kulkee monella joko käsilaukussa tai lompakossa. Makrotalouden kriiseillä ei pidä pelotella mikrotaloutta. Niitä maailmalla on keskimäärin puolenkymmentä suurempaa finanssikriisiä joka vuosi. Niistä uutisointi on maan hallituksen siirtelyä väärään suuntaan pelilaudalla.
Makrotalouspaketit
Maailmanpankki ja IMF toimivat usein yhdessä. Tällöin tavoite on vaikkapa jakaa suuria rakennusopetusohjelmia, joilla pyritään vakauttamaan kohdemaan talous kasvukelpoiseksi.
Kasvua on oltava olkoonkin, että sen luonne vaikkapa Suomessa saattaa tulevaisuudessa olla muuta kuin kasvua kasvun vuoksi ja ympäristöä köyhdyttäen ja samalla aiheuttaen ympäristöongelmia. Tämän uuden kasvun ideoijina ja innovaattoreina meidän kuuluisi kulkea kärkimaana maailmassa. Finanssikriisi ja pankit on väärä suunta pohtia talouttamme, kertoi myös Esko Aho. Hän on oikeassa. Kreikka selviää samoilla lääkkeillä kuin Suomi aikanaan.
Siihen ei voi kuulua sellainen ideologia, jota nyt välimereisen maailman ympärillä on käyty kohta puoli vuosikymmentä pysäyttäen samalla myös oman taloutemme rakenteellinen uudistaminen.
On pystyttävä vaikuttamaan myös sen politiikan suuntaan, jota valuuttarahaston tarkkailutehtävät sekä raportit ja politiikkasuositukset jäsenmaistaan pitävät sisällän koskien vaikkapa kestävää kehitystä ja sen toteuttamista. On oltava ytimessä, mutta oikeassa ytimessä.
Keynes
Brettom Woods järjestelmän, Maailmanpankin (IBRD ja IDA) ja Kansainvälisen valuuttarahaton (IMF) perustamisessa Britannian pääneuvottelijana toimi John Maynard Keynes. Hän yritti saada aikaan mm. kansainvälistä valuuttajärjestelmää, yhteistä rahayksikköä. Keynes hävisi neuvotteluissa yhdysvaltalaiselle virkaveljelleen monessa keskeisessä tavoitteessaan Brettom Woodsissa.
Silloin ongelmana oli vielä ennen sotia valinnut tilanne, jossa yksittäiset valtiot hoitivat valuutan vaihtoa tavalla, joka vahingoitti kansainvälistä kauppaa. Tahallisesti tai tahtomattaan. Tämä ei ole poistunut tänäänkään. Se näkyy myös euron kriisissä. Aasia ja Kiina toimii eri säännöin kuin läntinen maailma. Yhdysvallat on pyrkinyt muuttamaan Kiinan finanssipolitiikkaa, turhaan. Olemme auttamatta jäljessä talouden rattaissa ja armottomassa kilpailussa. Valuvirhe on muualla kuin kuvittelemme tai meitä halutaan sumuttaa. Suomen osuutta tässä prosessi on liioiteltu mielin määrin.
Keynesiläiseen politiikkaan kuului valuuttarahasto, joka jakoi rahaa maille, jotka tarvitsivat laskusuhdanteessa elvytyspolitiikkaa. Keynesin aikana finanssimarkkinat olivat eri luokkaa kuin nykyisin. Keynesin jälkeen makrotalouden väkiluku on kasvanut moninkertaiseksi ja Kiinan talous ohittaa kohta Yhdysvallat. Euron kohdalla dollarin asema on kuitenkin käytännössä määräävä edelleen.
Vierasta oli myös finanssijärjestelmän liberalisointi ja finanssimarkkinoiden valtava nousu. Internet oli sekin tuntematon reaaliaikaisena prosessoijana. Sosiaalinen media ei ollut keynesiläinen ilmiö. Samoin Aasian maiden ja Kiinan valtava kasvu sekä myöhempi ns. Washingtonin konsensus rahoitusmarkkinoilla olivat nekin tuntemattomia. Olen kirjoittanut näistä etenkin reaaliaikaisten prosessin yhteydessä ja internetin vaikutuksesta talouden vakauteen ja rakenteiden heilahteluihin (Social media ecomomy ja Hybrid society sekä New media society). Juhlajulkaisua jakaa mm. Harvard ja sen kirjamyynti.
IMF kritiikki
Vuoden 1980 jälkeen yli 100 valtiota on kokenut valuuttakriisin. IMF toimii ikään kuin liian myöhään eikä onnistu torjumaan rakenteellisia vääristymiä. Joidenkin tutkijoiden mielestä se on jopa tae ylivelkaantuneiden pelastumiselle ja moraalikadolle.
Suurista operaatioista hyötyvät lähinnä vain suuret läntiset rahoituslaitokset ja yksittäiset rikkaat henkilöt kohdemaissa, joille valuutan kurssin keinotekoinen ylläpitäminen antoi aikaa siirtää pääomansa pois ennen kurssiromahdusta. Valuuttapako Kreikasta oli valtava ja nyt se uhkaa Italiaa ja Espanjaa, näiden valtioiden heikoimpia lenkkejä.
On tuettu myös ns. moraalitonta velkaa esim. Argentiinassa, mikä tuhosi kohtuullisen rikkaan maan talouden kokonaan. Suomessa pelätään nyt oman maan talouden kohdalla ikivanhaa alusmaan ongelmaa ja sen historiaa suurten talousmahtien pankkikriisien rahoittajana. Pienillä virheillä on tapana kertautua.
Samalla oman maan talouden rakenteet jäävät etenkin valtion hallinnon toimesta vähenevälle huomiolle vuosia jatkuvan kriisihoidon kohdistuessa kauas omista talouden rakenteittemme avaintehtävistä osana Pohjolaa ja Jäämeren sekä Venäjän tarjoamia mahdollisuuksia, omia luonnonvarojamme ja niiden innovatiivista käyttöä. Finanssipolitiikka toimii nykyisin toisin kuin vielä ennen sosiaalisen median taloutta sekä sen kykyä havaita yhteiskunnallisia talouden muutostrendejämme. Niihin tulisi nyt panostaa enemmän, ei pelkkään mekaniikkaan, robotteihin.
Jotta lainoille annettavat ehdot täyttyisivät, kohdemaat laiminlyövät vaikkapa terveydenhuollon avaintehtäviään täyttääkseen asetut lainaehdot. Tämän on todettu lisäävän jo kerran voitettujen tartuntatautien leviämistä uudelleen, kuten tuberkuloosin kohdalla on tutkimuksissa havaittu. IMF on nämä kiistänyt ja todennut ongelmien syntyneen jo ennen sen mukaantuloa pelastusoperaatioon. Oli selitys mikä tahansa, sosiaalisen median strategia on saatava tässäkin aukottomaksi ja reaaliaikaiset indikaattorit toimiviksi. Terveytemme ei saa vaarantua eikä ympäristömme kokea vahinkoja IMF:n virheistä.