Rekkasaattue kuljettaa Iijoen suistosta, Iin Haminasta, painavaa lastiaan kohti pääkaupunkiseudun ruuhkaista keskustaa. Se saa liikkeelle jopa suomalaisen median. Toisin on silloin, kun rekkamiehen lastina on jotain tavanomaisempaa, kuten satoja sakkolastissa kulkevia ja poliisia työllistäviä rahteja. Tuomet tanssivat keväisellä junamatkalla, valkoisessa harsossaan. Alkaa syksy, vielä kukkivat niityt ja kylät.
Dolce far niente
Aaro Hellaakosken olisi ollut vaikea ymmärtää, miksi hänen hauen laulustaan tulisi niin merkittävä symboli suomalaiseen metropoliympäristöön vuonna 2012, liki 60 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Kun kirjoitin viimeksi Hellaakoskesta ja hauen laulusta, aikaa on kulunut vain muutama vuosi. Idea elää Iissä, pisteenä Iin päällä, Hellaakosken Oulussa, Maantieteen laitoksessa.
Kirjoitin heinäkuun helteissä, 7.7. vuonna 2008, millainen on oikea innovaattori – kuka sellainen olisi? Otin esimerkkinä Aaro Hellaakosken – aikansa innovaattorina. Myöhemmin tein veistoksen kahdesta pyytämästäni hauesta, hauen laulusta.
Ne löytyvät kyllä molemmat tämän kotisivuni taiteesta ja blogeista, osa myös nettiversioina sekä kirjoina, muiden julkaisemina. On hyvä, jos niitä luetaan myös Iissä ja Oulussa. Imitoiva kulttuuri on hyvin suomalaista ja tyypillistä kilpailuihin vastattaessa. Ehkä se seilttää myös sitä, miksi Iin Hamina jäi niin vaatimattomaksi ja Oulu Kainuun joen suistossa kasvoi niin mittavaksi?
Oma veistokseni aiheesta liittyi suoraan Kalevalaan ja mielen neljään rakenteeseen, antropologiaan ja neurologiaan, ei niinkään Iijoen Haminan muistoihini, pisteeseen Iin päällä, koskiensuojelun viimeisiin sotiimme, ympäristöinsituuttiin. Ne ideat voi vapaasti imitoida ja kuljettaa Iijoen suiston kahlittujen koskien sähkönä etelän kulutukseen. Se nielu ei koskaan sulkeudu eikä kaivo täyty, oli lohen laulu miten surkealistinen tahansa.
Albert Einstein oletti kaikkien ihmisten olevan neroja. Kunhan nämä vain voisivat elää elämäänsä siinä ympäristössä, jossa nerous saa kukoistaa. Jos kiduksilla hengittävä kala pakotetaan kapuamaan puun oksistoon, laulamaan laulujaan näreen latvassa, käpyjä syöden, nerous varmasti katoaa. Luovuutta ei pidä pilata hauen laululla. Piste sellaisen idean päälle, virkkoi aikanaan Albert Einstein.
Kuka tahansa kokee elämänsä naurettavaksi ahvenena kuusen oksalla, oravan pesässä laulaen, narrina käpyjä syöden, aprikoi Einstein. Ei ole epäilystä, etteikö luonnonmaantieteilijä ja dosentti tuntenut tuota Einsteinin ajatusta.
Hän jos kuka sai halolla päähän ja sen oksapuolella, niin runoilijana kuin maantieteilijänäkin. Hän laati tuosta kokemuksestaan myös useita runoja. Ironia ja satiiri olivat Hellaakoskella mukana niin tieteen kuin taiteen luomisvoimina. Symboloiko hauki suomalaista itseironiaa vai ehkä satiiria musiikkitalon edustalla? Sarkasmiin suomalainen ei oikein kykene. Joku runoilija ja kirjailija on sitä kokeillutkin, huonolla menestyksellä.
Olen lukenut lapsena Hellaakosken tuotantoa, lausunut niitä, ja aikuisena myös hänen töitään tutkijana, tiedemiehenä. Hänestä on tehty väitöskirja, Unto Kupiainen oman tutkielmansa ja Matti Tikkanen maantieteilijänä Terraan oman hengentyönsä. Harvaa henkilöä ja yksittäistä runoa on pohdittu niin runsaasti kuin Hellaakoskea.
Mikä Hellaakoskessa ja hauen laulussa kiehtoo?
Hellaakoski rikkoi aidosti rajoja. Hauki oksentamassa suustaan viulua näkyi jo Marc Chagallin maalauksissa. Hauki oli osa suomalaista mytologiaa, tuonelan joutsen ja jänkien koira, pimeyden matkamies. Reino Helismaan kulkurin mukana kulkeva musta kissa. Sen suolessa saatettiin matkata ja shamaani tuon matkan kulkikin. Paluu suolesta oli kuitenkin epävarmaa, jopa shamaanin matkana läpi tuonelan portin. Hellaakosken aiheet olivat ikuisia ja tuttuja, imitoivan kulttuurimme tuotteita. Kun niitä tapaa kaikkialla, kulkuri ja turisti tuntee olonsa kotoisaksi, minne ikinä hän matkustikin.
Hellaakoski toimi maantiedon ja luonnonhistorian opettajana ja yliopiston dosenttina. Luonnonmaantieteen tohtorina hän ei koskaan oikein onnistunut. Aika ei oikein suosinut rajoja ylittelevää runoilijaa ja kuvataiteille sydämensä menettänyttä koukkua. Koukku oli tyttönormaalilyseon oppilaiden opettajalleen antama kutsumanimi. Sen symboliikka on helposti avautuva. Nuoret naiset olivat tuollon yhtä julmia kuin tänään heidän jälkeläisensä kohdatessaan opettajansa, heitä kielellisesti taitavamman miehen.
Chagall syntyi Valko-Venäjällä Vitebskissä kuusi vuotta Hellaakoskea aiemmin. Hän eli liki satavuotiaaksi ja kuoli Ranskassa. Avantgardisti, kubisti, fauvisti ja surrealistinen Chagall vaikutti kaikkeen mihin ikinä koski. Ei vähiten nuoreen Hellaakoskeen aikana, jolloin käytiin taistelua taiteen suunnasta myös Suomessa. Tieteeseen ja tuon ajan maantieteilijöitten löytöretkiin Hellaakosken kaltainen vallankumouksellinen ei päässyt vaikuttamaan. Hänet suljettiin sen ulkopuolelle, eristettiin. Alkoi pitkä yksinäisyys ja sen kuvaaminen. Se on tuttu ilmiö suomalaisessa runoudessa.
Chagallin symboleja olivat etenkin naudat ja niiden tuotteet, lentävät sillit ja kalat, puu elämän symbolina, kukko ja kaappikello hedelmällisyyden ja ajan symboleina, ikkunat, kynttilänjalat hurskauden ja rakkauden, vapauden symboleina.
Chagall oli kauan symbolisti, hän maalasi kirjoja ja tiedettä, sen uusia tuulia. Freud oli tyypillinen kuvitettava kuten monet tieteen huikeat löydökset, joihin myös runoilijana Hellaakoski tarttui. Ne eivät näytä avautuvan vielä tänäänkään. Hellaakoskea kuvataan ikään kuin luonnossa liikkuvana vihreänä peikkona vailla vähäisintäkään tieteellistä sivistystä ja kykyä kuvittaa modernin ajan maailmaamme 1900-luvun kiihkeinä vuosikymmeninä.
Chagallin kaltaisten taiteilijoiden unenomaiset maalaukset levisivät myös Suomeen ja tekniikat vaihtelivat vesiväreistä pastelleihin, musteesta kollaaseihin, kaiverruksesta litografiaan mutta myös veistoksiin. Runsaudessaan värikkäät maalaukset henkivät joko optimismia ja onnellisuutta tai Hellaakoskelle tyypillistä Sääksmäen Kalalahden elämää, jossa mukana oli tyttären Katrin syntymä, työlään väitöskirjan valmistuminen ja oman tyylin ankara etsintä. Hellaakoski oli ikuinen kapinallinen ja etsijä, koukuttaja Jumalan armosta.
Kesien kesä
Hauen laulu syntyi kesien kesänä ja sitä seurasi Jääpeili sekä sen jälkeen vaikeneminen yli vuosikymmeneksi. Vartiossa, Uusi runo, Huojuvat keulat ja Hiljaisuus saivat odottaa miehen toipumista. Hellaakoski meni alueelle, joka loukkasi niin tieteen kuin taiteen konventiota, oli aikaansa edellä ja hän ahdistui kokemustaan. Uuden varmuuden löytäminen Hauen laulun ja Jääpeilin jälkeen vei oman aikansa. Se oli henkisesti kuluttavaa ja raskasta aikaa.
Linnut säikähtivät hauen laulua. Se oli kun Chagallin maalaus, jossa lehmät lensivät ja horisontti katosi, värit olivat kuin Gaguinin tai van Goghin töistä. Runoilija konkretisoi maalausten tapaan miehen pelon ja naisen raivon muuttamalla ikivanhan sommittelun opit, vuosisataiset keinot ja lukusuunnan. Se oli omituista Suomessa, agraarin ajan maaseutumaisemassa ja kaupunkien lähiöissä, jossa naturalismi eli vielä seuraavat vuosikymmenet ja elää toki edelleen.
Runoilija oli luonnontieteilijä ja tunsi ihmisen moniulotteisen mielen. Näin hauen laulusta tuli metalyyrinen runo tai maalaus, joka yhdisti maantieteilijän ja biologin luonnonkokemukset tuon ajan psykologiaan ja Freudin oppeihin sekä luomisen vaatimaan poikkeukselliseen taustaan, historian antamiin kehyksiin. Aika ja paikka olivat tuolloin vielä kaikkea muuta kuin virtuaalisia kokemuksia. Matka Italiaan avasi runoilijan silmät. Louvre avasi Chagallin tajunnan.
“Kesä ja kukkiva kylät, aate, joka oli vanhempi meitä, olemme häviävää, muurahaisen teitä, silti on ollut, ja jää, kuorsaamme, huomenna esiin kiskoen korsia pesiin.”
Hauen laulu oli loppusoinnullinen ja kuitenkin puolisointuinen, assonansseja sisältävä kokeilu. Säkeistöjen mitta muuttui, allitteraatiot olivat nekin alkusointuina vielä mukana, metaforat puhuttelivat ja ulkopuolisuus oli juuri tuon ajan runolle tyypillinen. Tai sellaisena sen lukija koki myöhemmin syntyneenä pohtimatta, kuinka yksin Hellakoski oli työtään tehnyt Marc Chagallin tapaan. Myöhemmin se hajosi kymmeniksi ismeikseen, uusiksi taiteen ja runouden suunniksi, musiikiksi.
Sokea piste
Iijoen suistosta kohti musiikkitalon avointa maisemaa matkaava hauki on kuin runoilijan keväinen junamatka. Siinä juna juoksee jyskettään, halki kenttäin vihreäin vailla symbolista merkitystään. Runo tulvi kielikuvia ja metaforaa, mutta matkaajat junassa nukkuvat. Vain hauki on löytänyt päämääränsä, kesä on puhjennut kukkaansa.
Vapaarytminen runo syntyy samalla kun Dolce far niente alkaa soida. Miten ihanaa onkaan tekemättömyys, laiskottelu, ihmisenä olemisen arki ja sen unohtaminen, hetkestä nauttiminen. Runon kiiltävä kivi saa päälleen viimeinkin värikkään sadun.
Hauki kokee katujen ja kaupungin vilkkaan tunnelman. Syntyy hauska kiire, soipa jymy, mannekiinein, tylsä hymy. Kaikki muistuttaa nyt kulmikasta betonitaloa, kaukana Iin Haminan suistosta, Dolce far niente, sydämen laulun ennuste ja testamentti ovat saaneet täyttymyksensä. Siinä ruuhi solisten katoaa, olemattoman matkan taa. Tai ehkä sittenkin askel jää ilmaan irralleen, käsi koskee tyhjyyteen.
Tähtilaivat, poutapäivät
“Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää, ei kauniimpaa. Oi kuolema, ei mitään lempeämpää“, ovat tyypillisiä juuri Aaro Hellaakosken tekstien huudahduksia. “Kapinoinut ja kiistellyt olenhan. Siinä on syyni. On niin vaikea olla nyt alistuvainen ja tyyni. Pienoinen pulma vain ei suo rauhaa: kumpi on kumpi? Hyökykö olin vai kallio tuo suultansa suljetumpi?” Tämä ristiriita vaivasi Hellaakoskea läpi elämän. Oliko hän portinvartijana uuden ajan ja vapaan ihmisen irvikuva, hauki laulaen laulunsa aukoellen luista suutaan. Vai ehkä sittenkin uuden ajan airut, Chagallin kaltainen nero, ulkopuolelle tuon ajan tulenkantajien.
”Onhan kuin otsaani äsken ois moukaroitu ja lyöty. Jotakin pyyhkäisen poskelta pois. Suolaa on juotu ja syöty.”
Hauen laulu
Kosteasta kodostaan
nous hauki puuhun laulamaan
kun puhki pilven harmajain
jo hiersi päivän kajo
ja järvelle heräsi nauravain
lainehitten ajo
Nous hauki kuusen latvukseen
punaista käpyä purrakseen
lie nähnyt kuullut haistanut
tai kävyn päästä maistanut
sen aamun kasteenkostean
loisteen sanomattoman
kun aukoellen
luista suutaan
longotellen
leukaluutaan
Niin villi-raskaan
se virren veti
että vaikeni
linnut heti
kuin vetten paino
ois tullut yli
ja yksinäisyyden
kylmä syli