Vuotoskeskustelu on menneen talven lumia
Kemihaaran Vuotoksen allas on noussut esille yhdessä Kollajan Siuruan altaan kanssa vuosikymmenten takaa. Edellinen liittyy Kemijoen ja samalla lähinnä Kemijokiyhtiön ajamaan joen säännöstelytilavuuden lisäämisen ja jälkimmäinen Pohjolan Voiman vastaavaan puoli vuosisataa vanhaan Iijoen alajuoksun voimalaitosten tehostettuun käyttöön. Lapin suurten jokien rakentaminen käynnistyi sotien jälkeen Iijoen alajuoksulta ja Kemijoen Isohaaran rakennustöillä. Edellinen energiayhtiöistä edusti Pohjois-Suomen koskisodissa valtiojohtoista energiantuotantoa ja jälkimmäinen yksityistä, puutavarayhtiöiden omistamaa voimantuotantoa. Kyse oli siten myös vahvasti poliittisesta kädenväännöstä Lapin luonnonvaroihin. Kiihkeimmillään koskisodat näiden yhtiöiden välillä kävivät Kuusamon ja Koillismaan koskista ja jokiosuuksista taisteltaessa. Yhtiöt ja niiden edustajat kykenivät ridoillaan siirtämän korvauskysymyksiä hamaan tulevaisuuteen ja paikalliset poliitikot saivat näistä riidosita äänensä. Kärsivä osapuoli oli alueen kehittäminen muun kuin 1960-luvun aluepolitiikan hengessä. Suuret ikäluokat 1940-luvulla syntyneinä saivat siitä henkisen pääomansa ja sosiaalisen mustinsa Lapissa. Paluumuutto Lapiin tuo heidät matkailukeskuksiin, jotka ovat vieraita. Vieraita ovat myös luonto- ja ekologinen yrittäjyys sekä tähän käytetyt varat ja valtaisa työmäärä suojelulakien tultua hyväksytyksi.
Parhaimmillaan tai pahimmillaan Lapissa oli liki 30 allashanketta, joista edelleenkin esillä olevat Kollaja ja Vuotos ovat kaikuja menneestä Suomesta ja myös parhaiten tunnettuja. Jopidenkin takaraivossa ne ovat ikään kuin aavekipuja pioistetuista ja amputoiduista jäsenistä. Ne kuuluvat Lapin teollistamisen visioihin 1950-luvun alusta ja 1970-luvun aluepolitiikkaan. Lokka ja Porttipahta rakennettiin tavalla, jossa paikallinen väestö sai oman allasaluelakinsa vasta useita vuosia altaiden rakentamisen jälkeen. Teollistumista ihailtiin myös kansallisissa medioissa ihmisen kesyttäessä Lapin jylhää maisemaa ja koskia. Vastaavia kirjoituksia näkyi paljon Neuvostoliiton suunnitelmatalouden alussa sen viisivuotissuunnitelmissa. Lappi luonnonvaroineen oli osa suomalaista sodan jälkeistä suunnitelmataloutta. Sen aikana tehtiin paljon hyvää ja samalla suuria virheitä. Näiden virheiden korjaaminen on ollut voimahtiöille vaikeaa ja traumaattista aikaa. Koskaan voimayhtiöt eivät saavuttaneet enää lappilaisten luottamusta. Siihen tarvittiin yliopistotutkijoita ja karvalakkilähetystöjä sekä uudet visiot Lapin tulevaisuudelle. Sitä ennen vanhat oli haudattava ja joet suojeltava riidan kylväjiltä. Nyt osa riidan kylväjäpolvesta on muuttanut eläkepäivinään takaisin Lappiin huomaamatta kuinka siellä virtaavat jo kokonaan eri vedet. Sirkan allaskylä on siitä konkreettisin näyttö ja esimerkki suurena kansainvälisenä matkailukaupunkina. Vielä 1970-luvun puolivälissä siellä haatatellessani ihmisiä se mistutti Kemihaaran-Vuotoksen ja Siuruan-Kollajan rappeutuneita allaskyliä. Kukaan ei vielä tuolloin voinut uskoa että kaavoittamalla alue matkailukäyttöön tulos olisi nykyisenkaltainen Ounasjoen suojelulain jälkeen. Oli ajateltava globaalisti ja toimittava lokaalisti. Ei päinvastoin, kuten nyt taas menetellään.
Kemijoen korvaussodat päättyivät karvalakkilähetystöihin, Ounasjoen suojelulakiin ja Iijoen keski- ja yläjuoksun suojelulait koskiensuojelulakeihin. Näillä laeilla meille jäi muutama rakentamaton koski tuleville sukupolville. Tornionjokeen suomalaiset eivät rajajokena voineet koskea. Samoin Venäjälle virtaavia jokia ei voitu kääntää Kuusamossa Pohjanlahteen virtaaviksi. Näin varjeltui muutama koski Koillismaalla. Suomalaisten ”paikallinen” (regionaalinen) tapa ajatella oli erityisen voimakasta 1970-luvun aluepolitiikassamme Itä- ja Pohjois-Suomessa. Siirtyminen globaaliin ja rajattomaan , spatiaaliseen ajatteluun on nytkin ongelmallista. Samoin käsitteet ”politics” ja ”policy” eivät vieläkää toimi kuten tulisi, kun kyse on luonnonvaroistamme ja areaalisista, maahan sidotuista ihmisistä ja heidän elinkeinoistaan. Lounais-Hämeessä se näkyy ja tuntuu etenkin MTT:n laboratorioiden (kansallinen ja kansainvälinen) ja paikallisen Agropoliksen (paikalliset kunnat) yhteensovittamisessa. Paikallinen ja regionaalinen ajattelu (Jokioisten kunnan tarpeet) ohittavat koko ajan globaalin klusterin ja tiedepuiston omistamisen sekä operatiivisen työn ohi regionaalisen ”puuhastelun”. Kun paikalliset kunnat ajautuvat kriisiin, Agropolis on syntipukki siinä missä koskisodat ja altaat Lapissa. Ajatellaan ja mitoitetaan paikallisesti ja kuvitellaan kuinka toiminta on globaalia kiitos MTT:n tieteen ja laboratorioiden. Sama harha vaivasi 1970-luvun Lappia. Ajatellaan paikallisesti, haetaan paikallisia riitoja ja olematonta pääomaa sekä osaamista ja pilataan alkuperäisen rakenteen klusteriluonne ja kansainvälinen toimintakulttuuri. Lapin matkailua vaivasivat 1970-luvulla samat taudit.
Tämän jälkeen on eletty voimakasta muutosta, jonka aikana mm. Sirkan rappiotuntunut allaskylä on elvytetty Levin juurella kukoistavaksi matkailualan kaupungiksi. Jokien ylälatvoja ja kutualueita on jo yli 20 vuoden ajan muutettu luonnontilaansa ja pääuomat ovat osa Lapin jatkuvasti kasvavaa luontomatkailua. Ekologinen klusteri ja sen kehitys on näillä alueilla laajaan ja jatkuvasti kasvavaan matkailuun perustuvaa liiketoimintaa ja kestävää yrittäjyyttä. Tässä prosessissa kalottialue on gobaalin kehityksen kärkialueita ja jatkuvan tutkimuksen sekä kehitystyön yhteinen kohde. Gobaali ajattelu ja sen tarpeet leviävät paikallisiin sovelluksiin. Matkailun arvot ekologisessa bisenksessä eivät ole yhtä kuin energiatalouden ja altaiden rakentajan. Näiden välillä on sovittamaton ristiriita (politics, policy).
Lapin matkailun kehitystyö ja ”policy” on muuta kuin lyhytjänteinen vaalien alla herätettävä ”politics”, jolla pilataan tuhansien yrittäjien ja koko matkailuklusterin toimintaympäristö.
Kemi- ja Iijoella 1970- ja 1980-luvuilla alueen sosiaalisista ja taloudellisista jokitutkimuksista vastanneena ja niistä myös väitelleenä oletan viimeisen allaskeskustelun olevan lähinnä Lapin matkailua ja sen ympäristöarvoja vähän tuntevien tahojen käynnistämää. On mahdollista että mukana on myös kehityksen kulusta katkeroituneita innovaatioympäristön jälkiomaksujia (aavekivut), joille jo varhain 1980-luvulla Lapille rakennetut visiot kansainvälisenä ekologisen klusterin ja matkailun suuralueena on ollut vieras ja vaikeasti hyväksyttävä tavoite.
Lapin elinkeinoelämän kehittämisen perusteissa, saati Itämeren ja jokiemme tilassa, tuskin on tapahtunut mitään sellaista muutosta, joka olisi edellyttänyt allaskeskustelun jälkilöylyjä edes poliittisena ymmärtämättömyytenä. Lapin matkailu ja sen kansainvälinen menestystarina ei perustu vain erittäin herkkään ekologiseen ympäristöön ja sen tutkimukseen vaan myös alan kuluttajien valistuneimpaan joukkoon ja heidän herkkään reagointiin ympäristöarvoille.
Ekologinen klusteri ja luontomatkailu perustuu kaikkien alueen elinkeinojen yhteistyöhön. Se miksi tätä herkkää aluetta ja yrittäjyyttä nyt järkytetään koko Kemijoen ja Iijoen laajoilla vesistöalueilla, on erityisen vaikeasti ymmärrettävissä, kun mukaan on nostettu vielä tällä vuosituhannella aluetaloudesta vastaavia virkamiehiä. Näille EU:n keskisimmät käsiteet ja kehittämistehtävät tulisi olla jo tuttua myös kielen osalta. Olkoonkin että pääosa maallikoista ei niitä ymmärrä. Suomen kieli on tältä osin köyhä.
Lappiin on panostettu julkisia varoja uskomattomat määrät juuri matkailun ja luonnon ekologisen kestävyyden näkökulmasta enemmän kuin minnekään muualle Suomessa käsitteen ”policy” alla. Tämän kansainvälisen matkailun ja alan tutkijoiden sekä kehittäjien hyvin tunteman prosessin järkyttäminen vuosikymmenien takaisilla allaspeikolla, on paitsi paikallisesta ja globaalista ympäristöstämme piittaamatonta, samalla alueen tärkeintä työllistäjää ja aluetaloutta kantavaa klusteria halveksivaa. Se on kaikuja 1940-luvulla syntyneiden ikäluokkien vaikeasta vanhenemisesta (”politics”) jälkiomaksujina eikä Lappi ole siinä suinkaan ainut esimerkkimme. Regionaalinen ja lokaalinen menevät koko ajan päällekkäin ja paikallisesta pyritään siirtymään globaaliin aivan kuin pyrkien itään matkustamalla länteen.
23.10.2006
Matti Luostarinen