Stereotypialla tarkoitetaan kaavamaisia ja vahvasti yksinkertaistettuja mielikuviamme ihmisistä, kansoista, kulttuureista, instituutioista kuten puolueet tai hallintoon ja uskontoihin liittyvät ennakkoluulot. Niitä käytetään hyväksi opetuksessa, politiikassa, medioiden tavassa oikoa mutkat suoriksi tai pyrittäessä mustamaalaamaan tai käyttämään valtaa, manipuloimaan. Seurauksena voi olla ennakkoluulojen ohella rasismia ja se on tälle ilmiölle jopa välttämätön ehto. Usein stereotypia toteuttaa itse itsensä tavalla, jossa ajattelemme stereotyyppisesti kiinnittäen huomiota vain tiettyyn ilmiöön kohteessa, vaikkapa ihon väriin tai pukeutumiseen, siisteyteen jne.
Oppikirjoista poliittisiin maakuntalehtiimme
Suomalainen maantiedon opetus oli aiemmin hyvinkin stereotyyppistä ja mm. Topelius jätti lahjaksemme tänäänkin tunnetut stereotypiansa maakunnille ja samalla ihmisten luonteelle maakunnissamme. Nationalismiin taas kuului luonnehtia kokonaisia kansakuntia ja Suomessa ne olivat ajoittain hyvinkin rasistisia kuvauksia oppikirjoissamme, joista olen kirjoittanut suomalaisiin medioihimme mm. otsikolla “Valkoisten mutakuonojen maa”. Osa medioista julkaisi, osa ei juurikaan sellaista, jonka koki olevan median oman maailmankuvan ja stereotyyppien purkavaa kritiikkiä. Maakuntalehdet ja puoluelehdet kun ylläpitivät maakuntahenkiä ja puolueuskollisuutta yllä leimaten muita stereotyyppisillä mielikuvillaan, rumilla ja ahdistavilla. Tästä ajasta on vain muutama vuosikymmen ja sen sosiaalinen pääoma ja muisti elää vielä kauan maassamme.
Kun puhutaan tyhmästä blondista tai donitseja syövästä poliisista, kyse on stereotypiasta siinä missä hajamielinen professori on Einsteinin huolittelematon hahmo tukka hapsottaen. Stereotypioita ovat vaikkapa saita skotti, hienosteleva ja baskeriin pukeutuva ranskalainen, vinosilmäinen aasialainen, nukkuva meksikolainen, iloinen ja puhelias karjalainen, hidas hämäläinen, nahkahousuinen itävaltalainen. Niihin liitetään kaskuja ja voimistetaan omaa identiteettiä, omaa kuppikuntaa ja sen kuvitteellista olemassaoloa. Juice Leskinen lauloi kuinka sellainen jengi ei pidä hengissä. Hän näki stereotypioita myös savolaisissa ja briteissä, yhteisiäkin; onomatopoeettisessa, luontoa matkivassa murteessa vältellään kieltoilmaisuja. Hämeessä tämä oli, ja on edelleen, harvinaisempaa. Topelius havaitsi tämän kivenpyörittäjän ja sananpyörittäjän välisen eron.
Mediayhteiskunta on lisännyt globaalin tiedottamisen hälinän myötä karkeita stereotypioita ja niitä viljellään nyt päivittäin. Tänään Helsingin Sanomat (25.2) kirjoittaa tutut stereotyyppiset mielikuvansa Perussuomalaisesta puolueesta, joka tarkoittaa SMP:n karjalaisia, nuivia ja happamia ilmeitä viitaten samalla rasismiin, Timo Soinia puolueen johdossa ikään kuin se olisi mahdollista yhdistäen puolen miljoonan ihmisen kansanliikkeeseen pohjoiskorealaiset tai venäläiset Putin -stereotypiat. Siinä Venäjän kohdalla kerrotaan samalla populistisesti, kuinka siellä rämpii vain kansa ja koko monikulttuurinen, satamiljoonainen kulttuurien kirjo on yksi ja sama sensorisesti toistuva mielikuva toimittaja Kari Huhdan tekstissä. Harvoin näkee näin sensorismilla kyllästettyä tekstiä pääkirjoituksen rinnalla.
Stereotypialle tyypillistä on kuvata 1200 miljoonaista ihmisjoukkoa Kiinassa tuhansine kulttuureineen sujuvasti mutta ongelmat alavatkin syntyä, kun karttakuva mittakaavana muutetaan lähemmäs todellista elämää, jossa stereotyyppiset mielikuvat syntyvät lähiyhteisössä eivät toimikaan enää yksilö- ja yhteisötasolla eläen. Niitä ei edes tunneta ja ne ovat vaikeita, kun tulisi kertoa jotain täsmällistä naapureista. Naapuritalojen elämän kuvaaminen voi olla liki mahdotonta mutta tuhamiljoonaisen kansan erittäin helppoa pääkaupunkiseudun mediallemme.
Samoin puolueen, Perussuomalaisen, puoluettaan vaihtavien tyytymättömyys on niin dramaattinen, että siitä on tehtävä muutaman kohdalla uutinen, muutaman tapauksen narsistiset häiriöt ohjataan kameroiden eteen paljastamaan tautinsa, kuinka heitä ei kuunnella puolueen johdossa, Timo Soini ei heistä välitä, presidentti ei heitä kuule, eikä joulupukki tuo heille odotettuja lahjoja, lottovoitto ei osu sekään kohdalleen.
Samaan aikaan vaaleissa yli puoli miljoonaa ottaa ja vaihtaa puoluettaan salaa, vaivihkaa ja varoen siitä hiiskumasta synnyttäen jytkyn tai antijytkyn palaamalla vanhaan puolueesee takaisin. Vaalit ovat tätä varten salaiset terveelle ihmiselle, terveelle demokratialle. Puolue ei ole sekään vankila, josta ei voi siirtyä toiseen, päinvastoin. Demokratia elää juuri tästä liikkeestä, vapaudesta. Ei sen kieltämisestä ja siitä mediamyllyä pyörittäen, ihmetellen ja lisäten poliittisen instituution ahdistusta mediakratien keinoilla, sopimattomilla sensorismeilla pelaten.
Stereotyyppinen käyttäytyminen lisääntymässä
Stereotyyppisessä käyttäytymisessä toistamme sellaista, jota esiintyy etenkin lapsuudessa, mutta myös esim. sokeilla ja autistisilla ihmisillä. Hiusten pyörittely, kynsien pureskelu, jalkojen keinuttelu ovat näitä sensorisia elimistön stressiä laukaisevia toimia, joilla lisätään endorfiineja elimistössämme. Sokeat, jotka eivät voi nähdä käyttäytymisemme näitä piirteitä tai niiden piilottelua, toimivat usein tavalla, jossa on myös autistista käyttäytymistä.
Me näkevät matkimme toisiamme ja myös mediat tekevät tätä samaa sensorismille tyypillistä plagiointia, tietoisesti tai tietämättä. Se on turvallista ja nyt vaalien alla puolueet kisailevat näiden stereotyyppisten käytöstapojen alla, yrittäen näyttää joka nuivalta ja samalla jäämiehen kylmältä, kehoittavat toisiaan äänestämään samaa ”autismia” hakien, tai hymyilevät kilpaa auringon kanssa uskoen näin saavansa liikkeelle äänestäjissään alivirittyneen lapsen ja nukkuvan äänestäjän heräävän kohti vaaliuurnia sekä muistavan heidän sensorisen sanomansa. Kun neurologit tai psykiatrit tätä tutkivat, heitä on vaikea saada mukaan tähän poliittiseen teatteriin. Sen sijaan vaikeasti vammautuneille löytyy hoitokeinoja.
Jotkut valtaväestön edustajat kutsuvat sensorismin hoitoa ja sen kuntoutuskulttuuria ei-toivotuksi käyttäytymiseksi ja poliitikko muuttaa ilmettään. Ammattinsa osaava näyttelijä osaa tämän siinä missä hänen ohjaajansa. Suurten massojen ohjailussa ja medioissamme on oltava silloin tarkkoina. Sensorismi kun saattaa aiheuttaa myös ahdistusta etenkin silloin, kun tilannetta tarkkaileva ei ymmärrä, mistä siinä on kyse.
Usein liian räikeä ja hälisevä maailma aiheuttaa näitä ahdistavia ilmiöitä ja niitä on takavuosina korjattu kieltojen ja käskyjen avulla, mutta myös potkimalla, hakkaamalla, tukistamalla, läimäyttelemällä sekä sähköiskuilla. Kun ne palaavat politiikan kentälle, silloin kyse on taantumasta, frustraatiosta tai tarkoituksella tehdystä aggressiosta, psykososiaalisesta pahoinvoinnista ja sen oireista, mediakratian käyttämistä keinoistamme.