Sain tiedon äitini vakavasta sairauskohtauksesta. Tällainen tieto pysäyttää ja kaikki muu jää toisaanne, matka Talebantieksi kutsumaani ja vanhat rajamme ylittävää reittiä sydän Hämeestä Pohjois-Savoon on raskas. Koko suku on paikalla ja elämää arvioidaan uudelleen, sen pidempää kaarta muistellaan yhdessä. Omalla kohdalla se sattui keskelle hektistä mielikuvaa vaaleista, joiden merkitys on medioita seuraten dramaattinen, ja johon osallistuvat ovat samalla ikään kuin osa ravia, jossa edetään joko piikkipaikalla, kuoleman radalle joutuen tai taaempana hakien parempia asemia. Joku on lähtenyt laukalle ja pilannut mahdollisuutensa.
Kaiken kansan ravaajia – kylmä- ja lämminverisiä
Ravaajien askellus on sekin omintakeista. Osa askeltaa diagonaalia ravia, osa lateraalista passia ja joku osaa islanninhevosen töltinkin tai saksalaisittain ilmaisten sikapassin. Se on myös lähellä suomenhevosen taitoja mutta hitaampaahan se on kuin lämminverihevosten askellus samalla kaviouralla kilpaillen Pilvenmäellä, Forssassa.
Ihmisen elämän rajallisuus pysäyttää aina. Lentobussin törmääminen vuoreen tai vuorikiipeilijän ottamat riski ovat mediamaailman näkyviä muistutuksia tänään heiveröisestä elämän langasta ja monelle sen luoman illuusion katoamisesta. Dibergoivat ja pohtivat ihmiset asennoituvat siihen toisin kuin konvergoivat.
Olen tästä paljon kirjoittanut enkä palaa aiheeseen, jossa ei ole uutta kerrottavaa. Jos aihe kiinnostaa, ne löytyvät sekä sähköisinä että kirjoistani. Itsensä toistaminen on poliitikkojen puuhaa ja minä en ole sellainen poliitikko.
Ulospäin suuntautuvat, oman aikamme poliitikot ja teatraaliset näyttelijät, koko ajan äänessä olevat, ovat ikään kuin eri ihmisrotu, kuin sisäänpäin kääntyneet ja monella tavalla herkät, joskus yliherkät oman aikamme syrjään vetäytyneet pohtijat. Joskus heitä pidettiin jopa diagnoosin vaativina kummajaisina, ei nyt enää. Se, että sama ihminen olisi nero divergoivana innovaattorina, uuden luojana, ja loistava konvergoiva peluri poliitikkona samaan aikaan, ei ole mahdollista.
Tyhjien tynnyreitten kolinaa
Vaalien viimeisinä päivinä konvergoivat ja vahvasti itseään korostavat persoonallisuudet tulevat esille kurkien tanssina. Puheet muuttuvat pinnallisiksi, jolloin kurkien tanssin viimeinen vaihe on juuri tuota pelkkää hälinää, jossa divergoivat vetäytyvät kokonaan syrjään.
Heitä aletaan kysyä taas vaalien jälkeen, jolloin kirkuvat mainokset ovat kadonneet ja narsistiset vaihtoehdot on käytetty loppuun. Vaalien tulos tiedetään jo ennakolta, äänestysvilkkaus jää koko ajan alemmas. Miksi äänestää konvergoivaa peluria, tunaria tosipaikan edessä ja juuri nyt, syvässä taantumassa, stagnaatiossa? Hehän tämän ovat aiheuttaneet ja ovat nyt pilvin pimein palaamassa raveihin vahasta muistista.
Nyt suurimmista puolueista taloustutkimuksen antaman ennusteen mukaan kolme häviäisi liki 30 paikka ja keskusta voittaisi enemmän kuin mitä Sibelius Akatemian saliin mahtuu. Näin heitä olisi sijoiteltava myös Brysselin ja Strasbourgin yöelämään ja kosmopoliittiseen tunnelmaan edellisen hallituksen jatkoksi. Ensimmäisenä tulee mieleen kamari Strasborgista, jossa Frans Richter sävelsi 69 sinfoniaansa ja etenkin kamarimusiikkia.
Ihmisen elämän rajoista ja mytologiasta, uskonnosta ja kirkkomusiikista tunnetaan todella suuri joukko keskieurooppalaisia säveltäjiä. Vielä enemmän heitä on kuvataiteilijoissa ja tässä ovat menestyneet myös suomalaiset öljyvärien mestarit ja on joukossa myös nimekkäitä veistäjiäkin ja kirjailijoita.
Jostakin syystä heidän tiensä on aina ollut Suomessa kovin ohdakkeinen Mika Waltarin, tai ainoan kirjallisuuden nobelistimme, Frans Emil Sillanpään tapaan ja Aleksis Kiveä muistellen, mielisairaalan kautta kansalliseen muistiimme kulkien. Samalla tämä lohduton, divergoivan ihmisen tie Suomessa, on liki ainut keino lisätä sosiaalista pääomamme, muistia, transgeenista pimeää perimäämme sotien jäljiltä.
Näin jotkut kirjat elävät, jotkut taas pitävät meitä elossa minkä tahansa taiteen ja kulttuurin tapaan omaperäisessä onomatopoeettisessa, suvuttomassa kielessämme ja samalla kulttuuristamme kertoen.
Ekstroverttien äänekästä hälinää
Tämä aika ei ole oikein introverttien ja hiljaisten kirjoittajien tai kuvataiteilijoitten, tiedemiesten aikaa. Enemmänkin seuraamme ekstrovertteja ja koko ajan äänessä olevia, pienen sanoman äänekkäitä ihmisiä.
Lauseet ovat muutaman sanan mittaisia, luettavaksi helppoja ja iskulauseeksi tai aforismiksi puettuja. Kuvat ovat pelkistetty nekin ja kevään tulon peittää alleen uusien vaalien tuoma kohu sekä taloutemme, joka jää myöhemmin niiden korjattavaksi, joilla on jotain sanottavaa, mutta ei nyt juuri, kaikkein meluisimpana aikana ja taistellen tilasta auringossa. Introvertille tuo hälinä on kauhistus ja sitä välttelee kaikin keinoin.
Vaalien alla totuus, aurinko, on taas piiloutunut maan varjon taakse, muistuttaa meitä numerosta 40 ja sen sanomasta, kaikkien kirkkokuntiemme, suuruskontojen, yhteisenä outona kokemuksenamme ja samalla liki satavuotiaaksi eläneen ranskalaisen filosofin Claude Levi-Straussin neroudesta laatia antropologian strukturalismi, uusi paradigma, ihmiskunnan yhteinen sinfonia ja sen kaikkia meitä yhdistävät yhteiset teoria. Olen kertonut hänestä usein, lainannut paljon, tavannutkin kerran.
Eksistentiaalista tuskaa
Samalla kun luette uusia poliittisia ohjelmiamme ja niiden konvergoivaa tekstiä, suosittelen tutustumaan Levi-Straussin kirjoihin ja hänen oppilaisiinsa, eksistentialisti, kirjailija ja ihmisoikeustaistelija Ernesto Sabaton tuotantoon ja esseekokoelmiin sankareista ja haudoista, tunnelista, ihmisen eksistentiaalisesta kriisistä.
Toki voi lukea myös maanviljelijän pojasta, nobelisti James Buchanasta, Gordon Dullocista tai Ronald Coasesta, joita yhdisti mm. havainto kuinka oman edun tavoittelu on poliitikoille ja viranhaltijoille aivan yhtä tärkeä kannuste kuin kaikille muille kuolevaisille. Siksi on väärin olettaa, että he pyrkisivät pyyttömästi yleisen edun esitaistelijoiksi, pikemmin ekstrovertteina narsisteina ja pelureina päinvastoin.
Vaikka suoranainen lahjonta ja korruptio jätetään ulkopuolelle, niin päätöksentekoon vaikuttaa aina pelko tulla uudelleenvalituksi ja vaalien alla iskee tuttu paniikki. Tässä mylläkässä vähemmistöt tahtovat aina tulla jyrätyiksi ja Musta Pekka jää veronmaksajan käteen.
Me kun äänestämme äänekkäitä “sankareitamme”, tyhjänpuhujia, muutaman sanan iskulauseita kuunnellen. Heille maailma avautuu peliteoreetikon tapaan paikkana, jossa kaikesta on kilpailtava ikään kuin sotatantereella. Myös rakkaudesta, arvovallasta, ei vain rahasta ja vallasta.
Väärin ymmärretty vallan hyveellisyys
Myytti julkisen vallan käyttäjistä oli Buchanan mukaan pääsyy siihen, miksi kansantalouteen syntyy uskomattomia väärinkäsityksiä ja epä-älyllistä toimintaa ja puhetta, kirjoittelua. Lakipohjainen, julkisen vallan operoima järjestelmä kun oletetaan olevan altruistisella pohjalla syntyneen, epäilyttävän omaneduntavoittelun ulottumattomissa.
Niinpä, kun heikkoudet lopulta huomataan, kuten nyt Suomessa on huomattu, ne johtuvat pääsääntöisesti ihmisen raadollisuudesta. Kun organisaatiota sitten oikaistaan, ainoa tapa toimia on aito kilpailu ja vallan valvonta sekä sen tehostaminen.
Velkaantumista tulisi voida estää lainsäädännöllä. Se on lopulta ainut keino poliitikkojen itsekurin ylläpitämiseksi. Ainut merkittävä pääoma on silloin moraalinen pääoma ja sen kertymä sukupolvelta seuraavalle. Demokraattinen valtio menestyy vain moraalisten resurssiensa mukaisesti.
Moraalivajeemme on nyt poikkeuksellisen suuri ja sen korjaamiseen sopii lukea Sabaton “Tunneli“, jossa päähenkilö jää lopulta itse kutomansa verkon vangiksi.
Jos tämän saman haluaa kokea visuaalisena elämyksenä, silloin on syytä matkustaa Brasiliaan ja tutusta Oscar Niemeyerin töihin, niin ikään lähes 105 -vuotiaaksi eläneen arkkitehdin oivalluksiin.
Ihmiskunta kun ei voi elää ilman sankareitaan, marttyyreja ja pyhimyksiä, myös kuvataiteilijana itseään elättänyt Ernesto Sabato totesi, ja niin totean minäkin. Siinä omat heikkoutemme ja mediayhteiskunnan tapa tukea niitä, poliitikon tapa käyttää tätä heikkoutta hyväkseen, ovat viemässä meitä aina harhaan.