Suomen Kuvalehti kertoo kuinka pääministeri Juha Sipilä on kuiskaajiensa vanki. Samalla otsikko “Ja mitäs sitten tehdään” marionettikuvineen Sipilästä vahvistaa tiedottajan tapaa kertoa kaikki oleellinen jo kansisivullaan. Mitäpä tuohon voisi lisätä sen jälkeen kun takana on se vaadittu sata päivää pääministerinä. Tämän jälkeen olet vapaata riistaa ja miehestä otetaan mittaa aina kevääseen 2019 saakka. Tätä ennen tehdyt gallupit eivät muuta eduskunnan istumajärjestystä miksikään. Takarivissä levottomuus alkaa kasvaa vasta lähempänä tuomiopäivää. Nyt sitä liioitellaan medioissamme. Toimittajien oma paikka kun on sekin täytettävissä jos juttuja ei ala tulla ja ilmoituksia mene kaupaksi.
Väärin tulkittu Kivi
Kirjoitan tätä Aleksis Kiven päivänä. Kivi kuvattiin kouluaikanani väärin ymmärrettynä nerona, jonka professori August Ahilqvist teloi veljineen kohti mielisairaalaa ja kansalliskirjailijamme ainut uskottava tukija sekä ymmärtäjä oli äidillinen Charlotta Lönnqvist. Loppu tuli surullisella tavalla, nuorena nukkuneena, kuten hänestä esitetyt niin monet kirjailijan elämää kuvanneet mytologian vahvistajat ovat fiktiivisissä teoksissaan dramaturgian keinoin vahvistaneet. Pakkohan sellaiseen mediaan oli uskoa lapsena.
Aleksi Kiven elämä on hyvin suomalainen kertomus ja sopii myös omana aikanamme kiusaamiskulttuurin yhteiseen ymmärrykseen, sosiaaliseen pääomaamme ja kansantaiteilijan uran helvettien kuvaukseen. Sellaisesta syntyy suoranainen suomalaisuuden identiteettisymboliikan tärkein kulmakivi ja sitä se myös aikanaan palveli. Tänään eletään uutta vaihetta ja Kivi voidaan ottaa uudelleen esille niin ihmisenä kuin kirjailijanamme.
Aleksis Kiven kerhon julkaisema kahden psykiatrin ja yhden psykologin suorittama salapoliisityö Kiven kirjeitten, ei siis julkisuuteen tarkoitettujen, tulkitsijoina kääntää tämän tietomme harhaiseksi luuloksi. Kivi olikin harvinaisen terve henkilö, kesti kritiikin poikkeuksellisen hyvin, tunnisti itsensä ja omat heikkoutensa terveen ihmisen tapaan, eikä missään tapauksessa ollut likimainkaan skitsofreniaan sairastunut kirjailija. Oikeammin hän kykeni jopa hyödyntämään mahdolliset eritysherkkyytensä ja luovan ihmisen fyysiset oireilut osaksi nerouttaan. Pahimmat ja lopullisimmat Kiven nujertajat olivatkin Lapinlahden sairaalan kaksi lääkäriä puoskareina.
Manipuloitu teksti ja sanoma
Kun asiat käännetään päälaelleen aletaan lähestyä samalla totuutta. Kun kirjoitan itse omaan mediaani, jota seuraa nyt vuosittain useampi miljoona lukija, silloin toimittaja ei pääse manipuloimaan tekstejäni tai sanomisiani vieden tahallaan lukijoitaan harhaan. Forssan Lehdessä toimittaja kertoo kuinka Perussuomalaisen puolueen kannatus on romahtanut ja se harmittaa perussuomalaisia. Tätä tarkoitusta varten on haastateltu kolme lounaishämäläistä, minä heidän joukossaan. Kuva on otettu vuosia takaperin. Näytän siinä normaaliakin vihaisemmalta.
Kerroin haastattelussa, ettei romahdusta ole tapahtunut kannatuksessa vaan gallupluvuissa. Siinä kun on melkoinen ero tutkijan tulkitsemana ja tuhansia gallupeja tulkinneena. Jos nyt järjestettäisiin vaalit, käynnistyisi kuukausien mittainen taistelu, joka panisi pohtimaan vaalipäivänä ketä todella äänestät ja miksi. Tällöin tulos voisi olla kovin erilainen kuin mihin gallupit viittaavat. Fiktiivinen mytologia ja sen narratiivinen kerrontateollisuus kun on vallan muuta kuin manipuloimaton totuus niin vaaleissa kuin Aleksis Kiven elämässä. Jostakin syytä narratiivisen sadun kertojat ovat kokoaan eri asia kuin asiansa osaavat psykiatrit työssään. Kumman tulkintaan luotat on korvien välissä tapahtuvaa oman maailmakuvan ja persoonallisuuden sekä tietojen yhdistelyä koko ajan muuttuvaan tietoon sitä samalla vertaillen.
Toimittaja kertoo jutussaan kuinka olen mukamas kertonut Timo Soinin olevan narratiivinen satuilija blogeissaan mutta muuten fiksu ihminen. En minä näin ole kertonut, päinvastoin. Taustoitin hänen koulutustaan ja ammatti-ihmisen taustaansa tuntea politiikka ja sen käyttämä kieli, populismista jopa gradunsa kirjoittaneena. Viittasin Apu-lehden toimittajan tekemään uransa viimeiseen palveluun toimittajana haastatellen viittä arvostamaansa poliitikkoa. Näistä rehellisin populisti oli juuri Timo Soini, toimittajan kuvaamana. Muut joutuivat peittelemään juuri tässä totuutta narratiivisena kertomuksena, toisin kuin Soini henkilöhaastattelussaan teki, muita rohkeammin vastaillen. Arvostus kun syntyi juuri tästä, rehellisyydestä populismilleen ja tieteen kautta hankitusta teoriasta syntyy myös hyvää käytäntöä vaaleissa.
En myöskään kertonut olevani tutkija, joka on vääryydellä ja viekkaudella tullut puolueen jäseneksi ja ainut syy jäsenyyteeni olisi sympatia puoluetta ja sen perustajia kohtaan kansanliikkeenä. En minä nyt noin köykäinen ihminen ole useamman väitöskirjani jälkeen. Kerroin kuinka taustalla on myös lapsuuteni, puolueen synty Pieksämäellä ja tehtäväni tuolloin kulkea tupailloissa lapsena lausuen runoja Veikko Vennamon, ensin maalaisliittolaisen, sittemmin pientalonpoikien puolueen ja SMP:n keulahahmona Pohjois-Savon vaalipiirissä. Vennamon aksentti ja esiintyminen oli tarttuvaa ja tupailloissa oli innostunut tunnelma. Heitä, puheesta haltioituneita, kun seurasin lapsen enemmän kuin Vennamoa.
Kaksi eri aikaa ja kansanliikettä
Nämä kun olivat unohdettua kansaa suuren yhdyskuntarakenteen aikana ja mukana oli etenkin Karjalan evakkojamme. Tein tästä jopa ensimmäisen opinnäytetyöni jo ennen kuin Seppo Kääriäinen teki omansa siirtyen demariprofessorin ohjauksessa Maalaisliiton tutkimustyöstä vastaavaksi Jouko Loikkasen avustajana. Ei omaa historiaani saa toimittaja vääristellä aivan vain ilkeyttään ja pahansuopuuttaan punavihreänä poliitikkona ja hämäläisenä kivenpyörittäjänä. Savolaiseen maailmaan kun kuului sanojen pyörittely ja Topelius havaitsi tämän maantieteen harrastajana muita aikaisemmin ja siirsi sen kirjaansakin suomalaisia heimoja stereotyyppeinä kuvaten. Nyt näitä samoja kuvaksia näkee maasta ja kansoista sekä puolueistamme toimittajien työnnäytteinä vielä omana aikanamme. Kyse on kehnosta koulutuksesta tai tahallisesta manipuloinnista. Vaikka tämä on jyrkästi kiellettyä tieteenä.
Niinpä minulle ei voi olla aavistustakan siitä, mikä on Jussi Halla-ahon ja Timo Soinin suhde koskien eurooppalaista pakolaisvirtaa. Enhän minä sellaiseen arvailuun tiedemiehenä alkaisi. Sen sijaa lainasin Helsingin Sanomien kirjailijaperinnön hankkineen Saarikosken kirjoitusta, jossa hän veti rohkeita linjauksia Yhdysvaltain politiikasta ja suoraan Suomen oloihin. Sellaista kutustaan narratiiviseksi satuiluksi. Se sopii hyvin oman aikamme medioihin, joskin Pentti Saarikoski oli tässä poikkeuksellisen lahjakas. Samalla hän oli nuorena alkoholisoitunut ja taustalla oli Aleksi Kiven päivään sopivaa nerouttakin yhdessä poikkeuksellisen ahkeruuden kanssa yhdistellen. Suomessa kun nerous ja hulluus sekä alkoholismi liitetään toisiinsa. Nerous Suomessa määritelläänkin juuri näitä sopivasti yhdistellen.
Aleksis Kiveltä lainattua pohdintaa
Helsingin Sanomissa toimittaja pohtii miksi emme kannusta pakolaisiamme vaikkapa työnhaussa ja onhan niitä muitakin keinoja kuin haukkua raksuttaa tai heitellä polttopulloilla. Onko negatiivinen energia jotenkin meille luontevampi tapa hankkia poliittista kannatusta kuin positiivinen. Lehti esittelee myös ihmemiehen, joka on käynyt sekä huipulla että tullut sieltä vauhdilla alas, pysynyt hengissä ja jatkaa nyt vähemmän vauhdikkaalla tavalla 50 vuotta elettyään. Kaikki meni, paitsi henki ja silloinhan yrityksen ja erehdyksen kautta tapahtuva oppi on vielä mahdollista. Se on hidas ja kallis tapa oppia mutta monelle suomalaiselle ainut mihin kykenevät. Mediayhteiskunnassa tällainen oppiminen tulee erityisen kalliiksi kansakunnallemme.
Humppilassa syntynyt lehtemme kolumnisti ja suuren ministeriön kansliapäällikön virasta eläkkeelle jäävä Virtanen kertoo haastattelussaan, kuinka takavuosina poliitikot kuuntelivat jopa häntä asiantuntijana muitten rinnalla. Nykyisin on tapana heittää tikkaa pimeässä ja katsoa myöhemmin, mihin tikat osuivat. Tällainen elämä muuttaa varmaan maata ja maailmaa, mutta ei välttämättä toivottuun suuntaan. Ja taas menemme Aleksis Kiven oppeihin ja aapiseen sekä Seitsemän Veljeksen aikoihin palaten. Kovapäisin ei välttämättä ole paras mahdollinen johtaja.
Suomalaisessa johtajaopissa
Klaus Eloranta oli aikanaan sotalaivasuunnittelija ja teki siinä upean uran. Myöhemmin insinöörikommodori ja maanpuolustuksemme avainhenkilö niini maalla kuin merellä rantautui lopullisesti ja alkoi kouluttaa suomalaisia johtamistaidon opistossa. Hän uudisti alan koulutuksen siinä missä aikanaan tykkiveneittemme hankinnankin. Tällä opetuksella tuettiin työmarkkinoitamme ja syntyivät verkostot, joilla on käyttöä vielä tänäänkin. Tavoitejohtaminen, organisaation kehittäminen, ryhmädynamiikka ja neuvottelutaidot alkoivat tulla tutuiksi suomalaisille duunareille työpaikoillaan. Tai näin nyt ainakin oletettiin huutamisen lomassa.
Ei ole paikkaa tai instituutiota, jossa elokuussa 90 -vuotiaana kuollut Eloranta ei olisi ollut haluttu luennoija. Olen itsekin häntä kuunnellut. Joskus tunti tai pari tällaista henkilöä kuunnellen on enemmän kuin 50 -vuoden aikana tehdyt mokat yhteensä.
Elorannan nekrologi ilmestyi Helsingin Sanomissa maksettujen ilmoitusten joukossa, kuolinilmoitusten yhteydessä. Kirjoittajana on ollut vainajan tytär Maaret Eloranta. Kirjoitus on varmaan rakkaudella tehty ja isän työ myös tuntien. Näitä lukemisen arvoisia kertomuksia lehdessä on harvoin ja ne julkaistaan muutaman kuukauden sen jälkeen kun vainaja on siunattu multiin. Se kertoo oman aikamme medioista kaiken.
Politiikan salanauraja
Unto Hämäläinen, Helsingin Sanomien politiikan toimittajista sympaattisin, kertoo kuinka hänelle on ongelmallista seurata ammattinsa osaavista ihmisistä tehtyä pilkkaa, satiiria. Tosin vuosien varrella rakkaaksi käynyt aihe on muuttunut lähemmäs arjen harmautta ja hyvää satiiria poliitikoista voi jopa seurata salaa sille hihitellen.
Ironia ja satiiri muista tehtynä menee mutta sarkasmi tahtoo olla jo liikaa. Kun sitä tehdään omasta työstä ja henkilöstä, sen sietäminen on jo vaikeampaa. Kun kyseessä on kriitikoksi heittäytyneitten ihmisten tapa ilkeillä Aleksis Kiven oloisille kirjoittajille, silloin elämä voi mennä ilman tukirakenteita solmulle. Etenkin jos koko kritiikki on väärästä tekstistä, sanoista, kuvista tai kokonaan identiteettivarkauden kautta tehtyä rikosta. Tällaisia rikollisia on nykyisin paljon. Sananvapauden pyhyyden nimissä loukataan kaikkia muita pyhiä arvojamme ja se rapauttaa normiston kautta myös moraalimme.
Kun politiikassa kaikki tämä on nykyisin luvallista ja mahdollista, ainut keino on joko kirjoittaa paremmin kuin Kivi, omistaa itse mediansa tai antaa lausuntoja vain tutuille mainostoimistoille. Vielä tämänkin ohella on Mauno Koiviston tapaan otettava itselleen oikeus tulkita sanojaan ja hakea Pekka Hyvärisestä itselleen luottotoimittaja.
Oikein hyvää Aleksi Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää. Jokaisen toimittajan sisällä elää pieni nobelisti kirjailijana, gonzo journalistina ja pulizer palkittu toimittajana.