Voittaja vie kaiken
Vuodenvaihteen media kertoi näkyvästi kuinka akateeminen keskiluokka tuntee tulleensa petetyksi. Pitkistä työpäivistä, pätkätöistä ja niitä edeltäneistä monista valvotuista öistä tutkintoja kooten ei palkitakaan. On syntynyt uusi valkokaulus köyhyyden ja epävarmuuden ansa. Pätkätyöt uuvuttavat ja työelämästä on tullut yhä vaikeammin hyväksyttävä työn sankaruuden kadotessa. Paraskaan suoritus ei takaa palkintoa ja luovuutta käytetään muualla kuin työpaikalla. Johtaja vie optioineen kaiken tai ei osaa työtään ihmisenä ihmisten joukossa. Elämä ei ole vain lyhyt vaan myös pieni yhden asian ihmiselle.
Hyvin ei näytä menevän edes huippuyksiköillä ja heidän tiimeillään yliopistoissa. Helsingin Sanomissa neljä professoria (21.12, 27.12) kirjoittaa kuinka tutkimusrahoitukseen olisi saatava lisää läpinäkyvyyttä ja valintamenettely olisi pantava remonttiin. Väärät voittavat ja aina joku jää ilman vaikka evaluoija olisi kuinka kiitellyt. Parhaistakaan parhaat eivät näytä pääsevän sinne minne heidän kuuluisi päästä.
Jatkuvasta uurastuksesta huolimatta elämä näyttäisi olevan niukkaa ja jatkuva rahan haaliminen sieltä täältä nakertaa akateemisen työläisen itsekunnioitusta. Maisteritulvasta on siirrytty tohtorijonoon. Spektaakkelimaailmassa elämystuottajan ja tieteen innovaattorin osa on yhtä onneton. Menestyskirjailijat ja kolumnistit, tieteen kärkinimet, eivät voi luottaa enää siihen että saavat kohtuullisen palkan tai ovat siihen tyytyväisiä. Kirjan ja tutkimuksen elinkaari on lyhentynyt, kaikki on kertakäyttökulttuuria eikä verkostokirjoista kukaan juuri maksa. Kulttuurin ja tieteen työläiset ovat elämysyhteiskunnan uusi hiilenmustien työläisnaamojen joukko, kirjoittaa Hannu Raittinen. Kata Kärkkäinen säestää häntä otsikolla ”Elukan elämää” Ilta Sanomien kolumnissaan (IS Plussa 6.1).
Sosiaalisen eläimen kuvaajana Darwin tahtoo ottaa aina pidemmän korren freudilaisista kollegoistaan. Ihmistieteitä on vaikea harrastaa ilma riittävän vahvaa luonnontieteistä perustaa. Akateemisuus ja väitelly eivät ole ehkä pelkästään tapa ansaita rahaa ja kahmia varallisuutta. Tarvitaan monta sukupolvea akateemisia tohtoreita ennen kuin ”elukan elämä” muuttuu siedettäväksi eikä akateemisuus ole vain tapa tulla petetyksi. Kun tohtoreita on ikäluokasta vielä alle 3 %, työelämällä ei voi olla heistä kummoistakaan kokemusta yliopistojen ja tutkimuslaitosten ulkopuolella.
Jouduin kirjottamaan samasta aiheesta väitellessäni ensimmäisen kerran vuonna 1982. Tuolloin otsikolla ”Ylioppilassumasta tohtorijonoon” ja ”Myytävänä vähän käytetty tutkimus”. Tuolloin tohtoreita valmistui noi 150 vuodessa, joista puolet lääkäreitä. Ja median mielestä silloinkin jo liikaa. Mikä on liikaa opiskelussa, tutkinnoissa ja sivistyksessä?
Harwardin professorin Robert D. Putnamin mukaan pitkästä päivästä tulee jatkossa yrityksille pahimmat päästöt. Yritykset ja niitä ruokkiva koulutus, pätkätieteen luovuus ja armoton kilpailu, saastuttaa sosiaalisesti. Jos yliopistot, tutkimuslaitokset, kouluttajat ja yritykset tuhoavat ystävyyssuhteita, ihmisten perhe-elämän, syntyy vakavia sosiaalisia ja terveysvaikutuksia. Tällainen näennäisiä huippuja palkitseva ja hakeva käytäntö syö yhteisöllisyyden ja yhteiskunnan sosiaalisen pääoman.
Sosiaalisen pääoman ja ihmissuhteiden ylläpito edellyttää aikaa ja osaamista. Vielä emme ole niin pitkällä että tiede kykenisi mittaamaan sosiaalisen pääoman ja sen tuhoutumista yhtä hyvin kuin kykenemme jo mittaamaan ympäristömme tuhoutumista. Tulevaisuudessa sosiaaliselle saastuttajalle voidaan antaa tuntuvat sanktiot. Egoismista ei palkita vaan sen vastakohdasta altruismista. Ehkä jo viides tai kuudes sukupolvi akateemisia on tähän kypsä ja pitää sitä itsentäänselvyytenä.
Työntekijöiden tasapainoinen, vastuullisesta elämästä huolehtiva yhteisöllisyys koskee etenkin lasten ja nuorten aktivoimista, vähemmistöjen ja vanhusten asemaa. Kansalaistoimintaan on rohkaistava ja ymmärrettävä, mikä on kohtuullisuuden hyve. Yletöntä rahan haalimista on joskus pidetty syntinä ja nimitetty ahneudeksi. Ajatus jossa lisäämällä rahaa johtajille, palkkakuopassa oleville, innovaatioille, terveydenhuollolle, luonnonsuojeluun, kehitysapuun, yrittäjyyteen jne. on itse itseään ruokkiva noidankehä, kirjoitaa Kristiina Julkunen (HS 24.12). Se unohtaa pääomista tärkeimmän sosiaalisena prosessina ja yhteisön sisäisenä työnjakona moralisoimatta tarpeettomasti.
Kristina Julkusen mukaan sana narkomaani on sukua sanalle narkoosi, ja tarkoitta unta ja turtumusta; addiktia toimintaa rahan perässä. Riippuvuutta aiheuttavat asiat turruttavat ja ottavat unet ja unelmat haltuunsa. Jopa luovuus ja innovatiivisuus on luokiteltu muutaman omistamaksi, vaikka kyseessä on kaikkien yhteinen ominaisuus. Professori Petter Portinin (HS 23.12) mukaan geeneihimme sisältyy miltei rajaton määrä mahdollisuuksia, joista aina kunakin hetkenä voimme ottaa käyttömme, elämämme sisällöntuotantoon, sellaisia voimia joita oma egomme ohjaa. Ego ja narsismi on enemmän evolutionarsimiin liittyviä ilmiöinä kuin puhtaasti psykologisia tai sosiaalisia hyveitämme. Molemmat ovat kuitenkin poikkitieteisyyttä vaativia ja edellyttävät lisää akateemisuutta. Lisää tohtoreita ja mieluiten väitellen sekä luonnon- että ihmistieteissä. Monimutkainen yhteiskunta ei avaudu ja muutu siedettävämmäksi vähentämällä tohtoreiden opintoja ja akateemisuutta. Tuskaa tieto ja sen hankkiminen tietysti aina lisää.
Koskettava taide ja kulttuurinen teko ei synny listauksista tai tavasta sijoittaa taideteos kassaholviin. Se elää eri aikojen tulkinnoissa ja jokainen lukee sitä tavallaan. Hugo Simbergin ”Haavoittunut enkeli” äänestettiin Ateneumin taidemuseon kokoelmista koskettavimmaksi (HS 27.12). Kuvaako siipensä ja keveytensä menettänyt enkeli aikaamme, liinan peitossa olevat silmät kykyämme sairastaa ja siirtyä sen kautta puberteetista kohti aikuistuvaa kohtuullisuuden hyvettä, jossa ahneus ei ole enää yksi sankaruuden muoto? Simbergin tapa kesyttää pelkojamme, hallaa ja kuolemaa, ulottuu syvälle nyky-yhteiskuntaan. Liki vuosisadan takainen taide on arvossaan myös muualla kuin Suomessa. Taide kertoo aina missä yhteiskunnan syvävirrat kulkevat innovaatioprosessissa. Nyt se on sitä itse kadottamassa hakiessaan kohtuuttomasti rahoitusta kilpaa urheilun kanssa. Rahoittaja ei ole koskaan luova innovaattori. Suomen Akatemian kuuluisi olla tässä tietysti poikkeus ja sietää kritiikkiä. Tiede on juuri sen ja epävarmuuden sietämistä.
Matti Luostarinen 12.1.2006