Olen kirjoittanut tuhat ja yksi artikkelia stereotypioiden vaaroista maalla ja merellä. Tänään viimeinkin myös Helsingin Sanomat (26.1) puuttuu asiaan varttuneen mediatutkijan kirjoituksena. Ilmiö kun on erittän vaarallinen ja leviää nyt ruton tapaan ympäri Eurooppaa ja myös Suomea. Kiitos Anu Kantolalle kirjoituksestasi. Minun kirjoittamana Helsingin Sanomat ei sitä olisi julkaissut.
Miten eroon stereotyypeistä
Mamut, suvakit, rasisti, fasistit, persut, hyysääjät, marsut ja tiikerihait, kiinalaiset, venäläiset, ruotsalaiset, suomalaiset, hämäläiset, savolaiset ovat näitä stereotyyppejä. Kun niistä puhutaan ollaan hakoteillä. Sellaisia ei ole olemassakaan.
Kyse on korvien välissä liikkuvasta madosta, jonka saaminen ulos aivoista vaatii liki rikoslain ennen kuin se otetaan vakavasti. Forssassa mies, jonka nimeä ei saa mainita, kiittelee forssalaiset (FL 26.1) stereotyyppien rakentelijat, Malin veljekset. Toivottavasti hän ymmärtää Paavo Väyrysen tapaan jäädä ansaitulle eläkkeelle. Surullisia ja säälittäviä ilimiöitä nämä seterotyyppien rakentelijat ja niiden ylläpitäjät.
Mitä suurempi nippu ihmisiä ja mitä älyttömin stereotypia, sitä paremmin se näyttää myyvän. Mainostoimisto, jonka blogistina kirjoitin, oli tyypillinen aluehenkien rakentelija. Se kuuluu toimiston työhön hankkia leipää yrittäjilleen talousalueen sisällä.
Miten stereotypioista päästään erilleen, kysyy professori Anu Kantola. Meidäthän on aivopesty niillä jo kotona ja koulussa. Jokainen voi aloittaa omistaan. Jos panta tuntuu kiristävän, sitä kannatta löysätä, kirjoittaa Kantola. Kehu persu päivässä ja alat olla jotenkin jo järjissäsi.
Jos et jostakin syystä pidä vieraasta ihmisestä, uskonnosta, ihon väristä jne. mieti, mitä hyvää maailmalta on tullut. Ehkä Matti ja Teppo eivät olekaan ainoat turkulaiset ja Malin veljekset hekin ufoja, jotka kertovat samaa satua kuin huuhaa Innanen Urjalan taikayöstä.
Maakuntien ihmisiä luonnehtiessaan Topelius oli satusetänä tunnettu pilailija. Ei satuja ja poliitikkojen tapaa populistina pulista pidä ottaa vakavasti. Toimittajan on pakko tehdä stereotyyppejä ihan vain myydäkseen juttunsa ja lehtensä. Kun ei muuta osaa. Eihän jokaisella toimittajalla ole Anu Kantolan kykyjä ja lahjoja, vastuuta kirjoituksistaan. Ei välttämättä moraalia lainkaan.
Sepitteellinen maakuntahenki
Maakuntalehti on myytävä. Ainut keino sen myyntiin on rakentaa maakunta, jossa ihmiset ovat muita parempia ja elämä lehden ostajan ilmoituksia lukevan oloista. Kaikki muut ovat jotenkin tuomittava. Lukevat väärää lehteä. Äänestävät väärää puoluetta. Ostavat vääriä tuotteita ja lukevat vääriä ilmoituksiakin. Ettei vaan ole väärä uskonto, murre ja kielikin, ja taitaa olla taipumusta rötöksiinkin.
Kuulostaako tutulta, maakuntalehden ylläpitäjät?? Näin se stereotypia tehdään ja tekijät hyötyvät rajoista. Maakuntalehdet, maakuntakirjallisuus, maakuntahenki, keinotekoinen mutta kannattava niin kauan, kun huomataan sen johtavan väkivaltaan ja suljettuun Pohjois-Koreaan valtiona. Mutkat oikova populistinen pulisija hyötyy tästä ohjaamalla hyvät puolet meistä pahaa vastaan. Korviemme välissä. Ikävät tunteet pahaa vastaan.
Eikä riitä että rajat syntyvät ihmisten kautta. Myös luonnontieteet oivalsivat kuinka alueet ovat erilaisia ja rajoja alkoi syntyä. Kun ne liittää myyttisiin tarinoihin, niistä tuli kouluopetuksessa oppikirjoja. Ihminen kun alkoi muistuttaa ympäristöäänkin. Sitä kutsuttiin determinismiksi. Pahat ja laiskat ihmiset syntyivät rajojen takana jo suorastaan jumalallisena luonnon tuotteena. Valittu kansa oli jumalien tuotetta ja rotu sekin jumalille otollinen. Kieli ainut oikea ja kaikessa muussakin maailman ykkönen.
Mitä nyt jäi dopingissa kiinni ja juopotteli, mutta se nyt oli stereotypia jos mikä ja sallittua, jos ei jäänyt kiinni. Sitä tekivät KAIKKI. Se ei ollut stereotyypille sopiva ominaisuus ollenkaan. Maiseman oli oltava jylhän ja komean senkin. Suo ei kelvannut vaikka sitä oli 90% pinta-alasta. Pittoreski kuvaus sen olla piti, jossa oli Imatran koski ja Koli, Edefelt ja Sibelius, Paavo Nurmi poistaen pois ikävät piirteet heistäkin.
Maailma on rakennettu keskiverto ihmistä varten. Jos haluat päästä vähällä, kulje suuren massan mukana. Se on armeijassa ja sodassakin vähimmän vaivan periaate. Tämän kertonut Tuntemattoman sotilaan sankarihahmo tuli suomalaisen johtajatyypin esikuvaksi yhdessä Antti Rokan kanssa.
Väinö Linna kuvasi Aleksis Kiven tapaan tyypillisimmät seitsemän stereotypiaa. Vain ne hyväksytään. Jotkut hyväksyvät vain yhden yhdistelmän. SE on korvien välissä. Ei toki 7200 miljoonan ihmisen maailmassa. Olemme kaikki taatusti erilaisia yksilöinä siinä missä taivaalta leijailevat lumihiutaleet.
Sepiteelliset aluehenget eivät ole sama asia kuin lapsuuden aikainen hankittu alueidentiteetti ja sen psykologia. Kun esittelin tämän ensimmäisessä väitöskirjassani, asia oli suomalaisille poikkeuksellisen vaikea mutta johti lopulta kahden aluekäsitteen syntymiseen, regionaaliseen ja spatiaaliseen, mentaaliseen alueeseen. Samalla alettiin kiinostua omista juurista, suvusta.
Eurooppa kuilun reunalla
Nyt tämä spatiaalinen oireilee Euroopassa ja niinpä Helsingin Sanomat tekee näyttävän artikkelin holokaustista. Kirjoitus käyttää apuna tutkimusta, joka oikoo holokaustin harhoja. Juutalaisilla oli huomattavasti suurempi mahdollisuus säilyä hengissä asuen Saksassa kuin Euroopan itäreunoilla. Holokaustin uhrista vain kolme prosenttia oli Saksan juutalaisia.
Pääuutiset liittyvät pakolaiskriisiin ja sen luomaan hermopeliin sekä Euroopan tapaan kulkea kuilun partaalla. Britannia horjuttaa EU:ta ja sen ero varmasti toisi unionin ulko-ovelle jonoa. Samaan aikan itäisessä Saksassa syntynyt Pegida kampanjoi muslimeja vastaan. Paikallisena protestiliikeenä syntynyt dresdeniläinen ilmiö on levinnyt myös muualle Saksaan ja kaavailee marssiensa laajentamista myös ympäri Eurooppaa. Ilmiö muistuttaa meitä 1940-luvun tuulista.
Paavo Väyrynen on haistanut kokeneena politikkona, kuinka nyt oli oikea hetki käynnistää keskustan kentän hämmentäminen. Epäilemättä hän on jäänyt keskustan sisällä varjoon ja puolueensa tyytymättömien keluakuvana hän on jatkossa kivenä kengässä. Presidentinvaaleissa hän sentään pelasti puolueensa, jolloin nyt oli aika mittauttaa kannatus hyvissä ajoin ennen seuraavia merkittäviä vaaleja kolmen vuoden kuluttua.Väyrynen tekee sen aina kirjansa kautta.
Taitavana populistina hän jakaa pulueensa vuohiin ja lampaisiin. Stereotyyppeinä leimatuksi tulevat nyt liberaalit ja laestadiolaiset, jolloin puolueen alkiolainen ydin muodostaa Väyrysen kirjoituksen ja purkauksen oppositioon jääneen konsevatiivisen enemmistön. Oikeasti näitä ei ole olemassakaan.
Puoluehajannuksen pelko
Puoluehajaannus on keskustassa kirosana ja muisto 1950-luvulta, Veikko Vennamon ajoilta. Sama pätee toki demareihin ja kommustit ovat olleet hajalla aina. Suomessa stereotyypit eivät kulje puolueiden välissä vaan niiden sisällä, jossa käydään myös verisimmät taistelut.
Kun maakuntalehti, usein keskustalainen, kertoi kuinka oma maakuntasi oli ja on edellen muita kauniimpi, ihmiset oikeassa ja muualla jotenkin oudolla tavalla vinoon kasvaneita, taustalla oli luonnollisesti median ilmoitustulojen kalastelu ja samalla oman talouden hoito rakennellen maakunnallisia ja sepitteellisiä aluehenkiä. Niillä voi kerätä myös vaaleissa hupsuimmat äänet. Massat kun rakastavat stereotyyppejä ja kuulumista johonkin ryhmään.
Maakuntahallinnossa juuri nämä ”henget” ovat juuri keskustalle tärkeitä, toisin kuin muille puolueillemme. Se on muistoa menneen maailman medioistamme ja niiden maakuntahengistä, pittoreskista kuvaamisesta myös maakunnan komeutta luonnonoloiltaan maisemaa maalattaessa.
Vaikka maakunnasta 90 % oli suota, kuvauksen kohteena olivat jylhät kosket ja Kolin kaltaiset maisemat, Edefeltit, Sibeliukset ja Nurmet. Maakuntakirjailijat ja urheilijat tahtovat nykysin jäädä globaalin varjoon, jolloin kisailu muuttuu vaikeammaksi menestyä ja apua haetaan julkishallinnosta, maakuntahengistä jopa tieteessä, yliopistoissamme.Sen jos minkä kuuluisi olla irti kaikesta universumin ulkopulisesta ja vailla sepitteellisiä satuja. Ellei nyt satu tutkimaan satuja ja mediamaailmaa, politiikkaa.
Pitäjän mestaruus ei oikein riitä ja suuremmat ihmisryhmät stereotyyppeinä ja luonnon tuotteina, determinismin kulttuurisina kuvajaisina, alkavat tulla medioissamme aiempaa yleisimmiksi, vaikkei niihin enää oikein uskota. Globaalit stereotyypit kun vääristävät maailmankuvaamme nuorille koulutetuille tohtoreille sopimattomalla tavalla mutta antavat sijaa samalla myös pienemmille toimijoille yrittäjinä, etenkin verkottuen yhteen ja klusteritalouden ehdoilla.
Innovaatiopolitiikka ja sosiaalisen median huijarit on mahdollista voittaa vain tavalla, jossa hyväksyt paradigman muutoksen ja ajattoman sekä paikattoman maailmankuvan, hybridiyhteiskunnan kouristelun. Se on kitkapinta josta nyt ponnistaa.