Maailman ehkä kuuluisin kansalainen on kuollut. Mohammad Ali oli kuollessaan 74-vuotias. Häneltä kysyttiin 30-vuotiaana, mitä hän aikoo tehdä, kun ura nykkeilijänä on ohi. Vastaus oli usean minuutin mittainen ja sen keskiössä oli Alin maailmankuva, hengellisys ja ymmärrys elämänkaaren lyhyestä mitasta. Siitä, miten vähän me ehdimme lopulta tuon lyhyen kaaren aikana saavuttaa.
Kahdeksan vuotta nukkumista, kaksi vuotta matkustamista, kolme vuotta koulua, kaksi vuotta viihdettä, Ali luettelee kun oli 30-vuotias.
– Elämä on todella lyhyt.
Ali laskee, että 30-vuotiaalla ihmisellä on ollut vain noin 16 vuotta aikaa olla tuottelias. Ali linjaa, että aika kannattaa käyttää kuolemanjälkeisen elämän valmisteluun.
– On pelottava ajatus, että joutuisin helvettiin ja palaisin ikuisesti. Jos kuolen ja on olemassa taivas, haluan nähdä sen.
Alilla oli jo tuolloin selvä näkemys siitä, miten Jumalan kohtaamiseen käytännössä valmistaudutaan.
– Haluan käyttää tunnettua nimeäni hyväntekeväisyyteen. Auttaa ihmisiä, yhdistää ihmisiä…
Nyrkkeilylegenda korostaa, että loppujen lopuksi ihminen omistaa vain ja ainoastaan itsensä. Hän käy puheensa aikana läpi muun muassa avioeronsa, joka erotti Alin neljästä lapsestaan. Kaiken kaikkiaan Ali jätti jälkeensä yhdeksän lasta.
– Takanani on avioero, josta jotkut ovat ehkä lukeneet. Neljä lastani kutsuvat nyt toista miestä ”isiksi”. Siispä, kukaan ei omista lapsiaan tai perhettään. Tärkein asia elämässä on se, meneekö kuoltuaan taivaaseen vai helvettiin.
30-vuotiaan Muhammad Alin viesti lyhykäisyydessään: täytyy muistaa, että elämä on lyhyt. Puheessaan Ali korostaa pointtiaan myös hivenen kyseenalaisella lausahduksella, joka tosin saa kuulijat nauramaan urakalla.
– 35 vuoden päästä olen 65-vuotias. Siinä iässä ei voi tehdä paljon. Kysykää vaikka vaimoiltanne!
Mitä kyseenalaista tässä lausahduksessa mahtaisi olla? Juttu on Iltalehdestä ja toimittaja on kääntänyt juttunsa haastattelusta. Kysykääpä puolisoltanne, lapsiltanne, keneltä tahansa, mitä olette saaneet aikaan elämänne ehtoossa.
Siis todellista, itse aikaansaatua, ei muiden kanssa ja mukana joukossa mukamas jotain itsekin siinä puuhastellen. Lukekaa mitä tanskalainen filosofi Sören Kirkegaard kertoo teidän tehneen. Kuinka olemme vain mukana mukamas jotain puuhastellen ja vain vaikeuttaen sellaisen ihmisen työtä, jolla on oikea kutsumus tuon tehtävän suorittamiseen. Oli se sitten tulipalon syntyttäminen tai sen sammuttaminen.
Muuta kuin ollen kiusana ja hankalana hidastelijana, koulutettavana ja oppipoikana, kiusantekijänä. Kuinka monta itsenäisesti ajateltua ajatusta ja omin sanoin, ei muiden teille opettamilla ja kirjoittaen ne muistiin, julkaisten vaikka kirjana. Montako sivua tällaisia itsenäisiä ajatuksia mahtaisi syntyä?
Ali oli siis poikeuksellinen ihminen ja sellaisena me hänet tulemme muistamaan. Emme toki nyrkkeilijänä. Oli niin paljon muuta sisältöä, josta me hänet muistamme ja samalla sen aikakauden, jonka lapsi hän oli ja jolle hän antoi kasvonsa, eli ja kuoli sen uskollisena palvelijana ja johon omaa pientä elämäämme mittailimme.
Jos hän menee helvettiin, menee moni muu aikalainen mukana. Älä kirjoita Alista mitään ellet elä elämää, joka on hänen elämäänsä, hänen kaltaistensa elämää. Ja niin Alin, Cassius Clayn nekrologi jää kirjoittamatta. Se ei ole oikein sosiaalisen median trollien juttuja ensinkään. Sitä ei ole syytä heille osoittaa. Raja kulkee juuri tässä henkilössä, aikalaisessamme. Me saimme olla etuoikeutettuja ja elää nuoruuttamme samaan aikaan kun Mohammad Ali omaansa. Joku ymmärtää tämän heti, toinen ei koskaan.