Urheilu ja sen lajit periytyvät isältä pojalle. Sama pätee kulttuuriin, tieteeseen ja taiteeseen, kirkon virkoihin tai vaikkapa maatalouteen, yrittäjyyteen tai politiikkaan. Matti Yrjölä, 1960-70 lukujen edustustyöntäjämme kuulassa, oli valmentajana mukana EM-kisoissa. Se hetki oli hänelle liikuttava Arttu Kankaan valmentajana vanhaan olympiastadioniin tutustuen. Sieltä löytyi Paavo Nurmen rinnalla mm. hänen isänsä Paavon kuva ja saavutukset.
Matti Manu Ilmari Yrjölä (s. 26. maaliskuuta 1938 Hämeenkyrö) on suomalainen entinen kuulantyöntäjä ja nykyinen kuulantyöntövalmentaja. Tällä hetkellä hän toimii Arttu Kankaan henkilökohtaisena valmentajana. Yrjölä voitti aktiiviurallaan kuusi mestaruutta Kalevan kisoista ja paransi ulkoratojen Suomen ennätystä 16 kertaa vuosina 1958–1973. EM-kisoissa hän oli useita kertoja, parhaimmillaan neljäs, mutta olympialaisiin häntä ei koskaan kelpuutettu vaikka kuulamörssärin rautapallo lensi liki 21 metriä.
Yrjölä oli ammatiltaan liikunnanopettaja ja hän edusti Kyröskosken Pontta. Matti Yrjölän isä Paavo Yrjölä oli olympiavoittaja kymmenottelussa.
Isä Paavon meriitteihin kuului mm. juuri Amsterdamin 1928 olympialaisten kymmenottelun voitto. Nykypistein laskettuna hän kokosi noin 6500 pistettä. Kova tulos tänäänkin. Erikoisuutena oli, että hän joutui juoksemaan 110-aidat kahteen kertaan. Yksi aidoista kun oli ensimmäisessä juoksussa väärässä paikassa.
Joku kysyi onko omassa suvussani muita tieteilijöitä. On heitä. Nykyisin Reijo Luostarinen kansainvälisessä kaupassa emerituksena, Leena Luostarinen oli kuvataiteissa ja Heikki Luostarinen tunnetaan mediaproffana Tampereelta. On toki muitakin mutta varhaisin tietämäni ja sukupuusta löytyvä on Isak Pihlman, joka opasti Turun ja Helsingin yliopistoissa 1600-1700 luvuilla pyhiä kieliä ja retoriikkaa.
Oli Isak toki ehdolla myös Suomen ensimmäiseksi piispaksi Ruotsin itäiseen lääniin pakanoita käännyttämään. Hän ehti kuolla ennen nimitystään eikä hän muutenkaan vaikuttanut kovin innokkaalta tuohon tehtävään. Miettikääpä 1600-luvun lopun Suomea ja sen hallinnollisia oloja, taloutta, kultturia, sosiaalista elämää ja vaikkapa kansanterveyttä, tieoloja liikkua laajan läänityksen alueella. Henrik piispalle taisi käydä hänellekin kehnosti.
Suomessa liikuminen ei ole ollut koskaan helppoa edustaen muuta kuin keräilytaloutta tuohon aikaan eläen. Odotukset ovat nytkin, vuonna 2016, outoja ja on alettu puhua eliitistä. Koulutuksesta ja tutkimuksesta leikataan reippaasti. Viisaana miehenä Aleksis Kivi pani nuorimman pojista, Eeron, opettamaan lukemista vanhemmille. Se oli harkittu teko. Kivi, Waltari ja ainut kirjallisuuden nobelistimme F.E. Sillanpää viettivät aikaansa mielisairaalassa, Sekin oli harkiottu teko niin kustantajilta kuin koko ympärillä hääräävältä yhteisöltä. Oikein heille, ajateltiin.
Tämän päivän Hesarissa tieteiljät yrittävät selittää miksi laskennallinen tiede synnyttäisi taloudellisia läpimurtoja. Tällä tarkoitetaan huipputieteelle välttämättömiä supertietokoneita ja sitä tukevaa laskentaympäristöä. Jotta yrittäjille välttämättömiä läpimurtoja syntyisi, vaaditaan tieteen infrastruktuuria, tutkimusvälineitä, tietoverkkoja ja -kantoja, suuria mega-aineistoja ja palveluja. Nyt tämä infrastruktuurimme on kokonaan uusimatta. Jopa keihäänheitossa ymmärrämme välineen merkityksen ja Ferrari ei kulje, jos sitä ei uusita joka kisaan erikseen. Kilpailu on välineellisessä tieteessä kovaa peliä.
Kyröskoskella ovat kuulakarnevaalit kiitos näiden parin mestariurheilijan ja sama pätee Someron seiväskarnevaaleihin ja keihästäkin heiteään sopivasti juuri keihäänheittäjien ja rallikusksien vyöhykkeellä. Suomi on täynnä kesäisiä festareita ja ne toteutetaan talkootöinä maaseudulla. Se on ollut ankara paikka asua aina.
Samaan aikaan hallinnollinen ja miekalla piirretty raja, antropologinen raja ja luonnonmaantieteellinen vedenjakaja Vaasan korkeudelta kohti Laatokan-Karjalaa edeten repi maata kahteen suuntaan. Kirkko ja uskontokin oli hajonnut ja kohtasi juuri tällä rajalla. Sieltä ne tulevat tänäänkin pitkän matka hiihtäjät ja takavuosien juoksijamme, rallipolkujen mestarit ja on joukossa melkoinen joukko myös tieteen ja taiteen duunareita, kirjailijoita sekä valtiomiehiämme.
Keskittäminen metropolielämään hävittää nämä rikkaat vyöhykkeet sekä samalla niiden pienyhteisöt, diversiteetin tuoman menestyksen kansakunnalle. Se on yksi syy, miksi en hyväksy suuria kouluja enkä kyläyhteisöjen hävittämistä. On muitakin syitä, kymmenittäin.
Pienet saarivaltiot, Islanti esimerkkinä, on näyte elivoimasta. Osa näistä pienistä saarivaltioista lukee tämänkin jutun joka päivä kirjoittamanani. Tunnen heidät ja he minut. Kaikki kun tekevät kaikkea, eliittiä ei voi syntyä. Yhteisö ymmärtää poikkeavan lahjakkuuden merkityksen eikä torju sitä kiusaamalla tai vainoten. Se on elivoiman merkki. Vastuu kuuluu kaikille ja yhteisön jäsenten lojaali käytös opitaan jo äidin maidossa.
Samanlaisia soluja rakennetaan yliopistojen kampusalueille innovaatioprosessien ja aaltojen ”metsästykseen”. Lounais-Hämeessä sellaista rakennettiin agropolis strategian yhteydessä mutta se ajettin alas. Nyt on sitten ajettu alas koko MTT ja sen kesäisin yli tuhat työpäivää vuorokaudessa tekevät nuoret ihmiset luovan työn opiskelussa. Ainut uskottava paikka oppia uutta ammattia, vaativaa, on hävitetty. Hävittäjät, hävetkää.