Minulta on kysytty parin viime vuoden aikana usein miten tiedemiehen elämä sopii poliitikon elämään. Samalla kun on pyydetty kääntämään blogini kongressikielelle. Lukijoista kun yli 90 % tulee muualta kuin Suomesta ja heitä on sentään koko ajan kasvava määrä, elokuun lomien aikana hieman vähemmän kuin muina kuukausina. Miljoonissa kuitenkin vuoden mittaan.
Tutkimukselta ja tieteeltä odotetaan usein tukea politiikalle ja tutkimuksen rahoittajalle. Erityisesti EU jäsenytemme aikana on korostunut tämä vaatimus. Usein siihen lisätään tavoite löytää uusia ideoita. Uudet innovaatiot ja innovaatiopolitiikka ovat tutkimuksessa usein mainittu vaatimus. Tämä muutti tieteen teon tarkoitusta radikaalisti siinä missä alituinen rahoituksen haku toistellen hankkeen soveltuvuutta innovaatipolitiikan tarkoituksiin. Näin politiikka tuli tieteen sisällä ikään kuin varkain.
Brysselin englanninkielinen käsite ”policy-relevan research” taipuu huonosti suomen kielelle. Meillä on vain ”politiikkaa” kun taas englanninkielessä on kaksi erillistä käsitettä: ”politics” ja ”policy”. Aluepolitiikassa tätä hämärtää lisäksi kaksi aluekäsitettä: spatiaalinen (spatial) ja regionaalinen (regional). Lisäksi usein käsitteet sisältävät mentaalisen alueen, jolloin meillä käytetään käsitteitä juurista, alueidentiteetistä, alueellisesta muistista tai pääomasta. Kunta synnyinalueena, kulttuurin ja sosiaalisen identiteetin perustana, on muuta kuin kartalle piirrettävä regionaalinen alue. Kuntaliitokset ovat esimerkki ongelmasta, jossa kyse on pikemminkin spatiaaalisista ja mentaalisista yksiköistä kuin kartan regionaalisista kohteista tai byrokratian ja palveluiden hoidosta. Sote ja maakuntauudistus ovat tätä yhteistä soppaamme, jossa alan tieteen osuus on jäänyt vähäiseksi. Ellet kykene samaan aikaan operoimeen verkostoissa, jotka ovat poliittisia. Harva tiedemies kykenee tai haluaa, osa on siellä taas kuin kala vedessä.
Brysselin ”politics” vastaa merkitykseltään perinteistä suomalaista politiikkaa ja ”policy” kääntyy lähinnä ”kehityspolitiikaksi”. Kehityspoliittisessa tutkimuksessa tutkimus on taas usein alistettu politiikalle ja Francis Baconia lainaten valta itse asiassa määrittelee silloin mitä pidetään tietona. Näin ”oikea” totuus olisi meiltä jo tavallaan kadonnut horisontin taa ja korvautunut byrokraattisella tiedolla.
Bacon ei liioitele mutta ei myöskään tuntetun oman aikamme mediyhteiskunnan globaalia tapaa prosessoida tiede osaksi byrokraattista ympäristöämme. Tilanne ei ole niin lohduton kuin Bacon aikanaan näki. Asiantuntijaorganisaatiot ja samalla tiede ovat usein myös ohjaamassa prosesseja ja etenkin ohjelmissa, jotka ovat rakenteiltaan klustereita. Mukana on siis aidosti tiedettä, tutkimusta, hallintoa, yrittäjiä ja elinkeinoelämää, koulutusta mutta myös kokonaan uusi ulottuvuus, mediayhteiskunnan läpinäkyvyys seuraten myös rahoitusta.
Tieteen ihanteellisessa maailmassa argumentit puhuvat puolestaan ja valta on merkityksetöntä, sen puhtaimmassa tulkinnassa. Politiikan maailmassa taas ei etsitä totuutta vaan valtaa, ja politiikan toimijan vaikutusvalta määrää vallan tavoittelun merkityksen. Valtaa tavoittelevalle poliitikolle uskottavuus on tärkeämpää kuin totuus silloin, kun on valiittava niiden välillä. Uskottavuuden saavuttamisen välineenä käytetään retoriikkaa ja tavoitteena on vaikuttaminen.
Tieteessä taas tavoitteena ei ole niinkään vakuuttaa muita kuin totuudella ja tieteen perimmäinen tarkoitus on tiedon kasaaminen tavalla, joka on avointa ja tiedeyhteisön tarkistettavissa perinteisiä akateemisia käytäntöjä noudattaen. Käytännössä tieto on silloin joko hyödytöntä tai vaarallista. Se kumpaan kategoriaan tieto luokittuu riippuu usein tutkimuksen ajankohtaisuudesta ja sen läheisyydestä vallankäytön (politics) kanssa.
Hyödyttömiä tutkimuksia tilataan ja käytetään oleellisesti enemmän kuin vaarallisia. Nykyisin tosin raja on hämärtymässä emmekä aina tiedä onko tutkimus myös poliittisesti ”vaarallinen”. Tässä tiedeyhteisön taidot ovat koko ajan kasvamassa.
Kokemukseni mukaan soveltavan tutkimuksen tilaaja on harvoin ( jos koskaan) kiinnostunut hankkeen teoreettisista ulottuvuuksista. Tilaajan intressinä on lähinnä vain käyttökelpoisen tiedon hankkiminen eikä joutuminen akateemisten ambitioiden välikappaleeksi. Käytännössä tästä kärsii tieteen oma sisäinen dynamiikka. Soveltavaksi kutsumamme tutkimus on toki teoriaan perustuvaa ja hyödyllistä mutta kovin usein teoreettisesti mielenkiinnotonta mediamaailman turuilla ja toreilla. Akateeminen tiede koetaan taas helposti teoreettisesti kiintoisana mutta hyödyttömänä. Tästä on syntynyt kriisi, jossa politiikan ja tieteen maailmat eivät tahdo kohdata. Näin tieteen tekijältä on alettu vaatia kokonaan uusia taitoja mediayhteiskunnan toimijana. Tässä tieteen tekijöiden välillä on valtavia eroja.
Politiikan retoriikka on tunteisiin vetoavaa, mielikuvia herättävää ja monimielistä. Argumentaatiot on pidettävä avoimina, koska on varauduttava kompromisseihin ja muutoksille. Kun muutos ja dynamiikka on alituista ja kaikessa läsnä, politiikan kieli on muuttunut yhä vaikeaselkoisemmaksi. Tällöin ”totuus” on enintäin yhteinen perusta ja aina tilanteen määräämä, jossa riittää järkeily (logos), kunnialliset aikeet (ethos) ja sitoutuneisuus (pathos). Lisäksi mediayhteiskunta, sosiaalinen media, toi mukanaan populistisen retoriikan.
Tiede saatoi lähestyä sitä omilla välineillään ja tiedettä samalla popularisoiden sekä tutkien sosiaalisen median taloutta ja strategiaa. Kirjani ”Social media – Economy and strategy” on luettavissa myös suomenkielisinä tiivistelminä. Se kohosi heti ilmestyttyään 2000 miljoonan alan julkaisun kärkeen googlaten. Aikaa on jo liki kymmenen vuotta.
Tieteessä totuus taas ei ole lainkaan lähtökohta vaan mahdollinen, tosiasioihin nojaava lopputulos. Lopputulokseen eivät saa vaikuttaa tutkijan eettiset käsitykset tai sitoutuneisuus ideologioihin. Näin politiikan ja tieteen maailmat ovat perusteitaan myöten erilaisia. Tämä erilaisuus ei kuitenkaan estä etenkin mediatutkimusta lähestymästä megadatan kautta jopa sosiaalisen median ydintä ja sen toimintamalleja. Näin tiede alkoi myös ohjailla mediayhteiskunnan liikkeitä.
Tieteessä politiikan iskulauseet menettävät mielekkyytensä epäanalyyttisinä. Sivuun joudutaan heittämään käytännössä politiikan tekemisen tärkein ydin. Riskinä on pidetty lähinnä mahdollisuutta, jossa tieteen rahoittajat (policy) ja byrokratia määrittelevät lopulta mikä on tiedettä. Eräiden tutkijoiden mukaan näin on jo käynyt eikä tiedettä enää ole (The End of Science) aivan samaan tapaan kuin taide olisi kuollut niin ikään vaiheessa, jolloin maalarit ja kuvanveistäjät joutuivat väistymään kuraattorien tieltä taidemaailman keskiöstä (Kuspit 2005; The End of Art).
Tämä pelko oli todellinen mutta ei välttämättä toteutuva. Tieteellä on taipumus soluttaa itsensä virusten tapaan niihin prosesseihin, joita ohjaa evoluutio (=evolutionarismi ja klusteritalouden opit). Kirjoitin aiheesta runsaasti toisen väitöskirjani jälkeen (Ekologinen klusteri ja innovaatiopolitiikka). Tämä artikkelikin syntyi silloin keväällä 2006 ja sitä on luettu runsaasti viimeksi eilen tuhansien ihmisten toimesta. Näin tiede soluttautuu lopulta myös mediayhteiskunnan sisälle joko reaaliaikaisesti tai pienellä viiveellä. Kymmenen vuotta ei ole paljon tieteen historiassa.
17.3.2006
Matti Luostarinen