Imitoinnista innovointiin
Oheinen blogini täyttää kymmenen vuotta. Sitä on luettu paljon, miljoonien toimesta. Sen voisi päivittää muuttamatta kuitenkaan sen runkoa ja historiallista taustaa. Innovaatiohan ymmärretään eri kulttuureissa ja kielialueilla hyvin eri tavalla eikä kaikkialla sille löydy edes kunnon käännöstä. Usein sillä tarkoitetaan pelkkää taloutta tai sitten teknologiaa. Toki myös toisessa ääripäässä liki kaikkea muuttuvan maailman ilmiöitä ja nykyisin etenkin maailmankuvan paradigmaisia muutoksia sekä rakenteellisia muutoksiamme. Innovaatiot vievät politiikkaa (policy) vaikka poliitikkomme tahtoisivat viedä sitä omilla päätöksillään ja valinnoillaan (politics).
Mikä on innovaatio?
Innovaatiota ei voi selkeästi määritellä. Eri kulttureissa käsite poikkeaa paljonkin omastamme. Omassa kielessämme (lat. innova’tio) innovaatiolla tarkoitetaan lähinnä taloudellisen toiminnan muuttuvia muotoja. Suppeampi tarkoittaa teknisiä tuotteita ja valmistusmenetelmiä, joskus pelkkiä keksintöjä, ja laajempi vittaa melkein mihin tahansa uutta ajattelua ja toimintaa synnyttävään prosessiin. Nykyisin siis rakenteellisiin muutoksiin sekä maailmankuviamme heiluttelevaan teknistaloudellista prosessia laajempaan yhteiskuntapoliittiseen käsitteistöön. Työttömyys, talouden hidas kasvu, sote- ja maakuntauudistus, koulutus ja tiede ovat tätä siinä missä robotiikka ja sähköinen viestintämme, luovat uudet ammatit, yrittäjyys, hoitotyön muodot ja niiden uudistuminen jne.
Käsitteenä innovaatio löytyy varhain etenkin taiteista mutta myös sosiaalisista ja kulttuurisista rakenteista ja organisaatioista. Symboli-innovaatio lähestyy Gademerin hermeneutiikkaa, jossa kieli on avainkäsite ja vastaanottomme myös innovaatioiden kohdalla kieleen sidottu ilmiö. Usein puhutaankin enemmän innovaation leviämisestä (diffuusio) ja sen omaksujatyypeistä kuin itse innovaation tuottajista tai innovaatioympäristöistä. Jo ennen 1900-lukua innovaatio kuitenkin mainittiin usein tärkeimpänä sekä avaininstituutioiden että talouden ohjailijana.
Aktiivinen innovaatiotoiminta alkoi teknistieteisenä pian luonnontieteiden erikoistumisen rinnalla. Kilpailu valtioiden välillä oli hyvinkin näkyvää, rajoja rakentavaa, ja siinä britit luottivat desentralisaatioon, Ranska elitismiin ja Saksa yksittäisiin tutkijoihinsa sekä tiedon siirtoon. Tämä historiallinen tausta näkyy joskus vieläkin näiden valtioiden alusmaiden toiminnassa. Innovaation oletettiin syntyvän etenkin seurauksena kriiseistä, taloudellisesta panostuksesta tai pelkästä sattumasta. Kapeassa määrittelyssä puhuttiin usein innovaation sisällöstä ja laadusta (usein tuotteista ja niiden ominaisuuksista), innovaatiotyypeistä (jatkuva, dynaaminen, epäjatkuva), omaksujatyypeistä (innovaattoreista ja vitkastelijoista) sekä innovaatioaalloista ja omaksujaluokista. Näiden synty liittyi mediaan ja samalla koulutukseen. Oli löydettävä käsitteitä, joilla aihetta voitiin ymmärtää niin tutkimuksessa kuin pedagogisesti. Syntyi innovaatiopolitiikka ja samalla byrokratia. Innovaatioaalto pysähtyi.
Mitä tarkoittaa innovaatiopolitiikka?
Innovaatiosta tuli jo varhain teollisen tuotannon ja uuden teknologian (talouden) uusi yhteiskuntamalli ja uskonto. Alunperin teknisestä oivalluksesta siirryttiin kohti kansallista ja kansainvälistä innovaatiojärjestelmää. Tiedeyhteisössä tämä merkitsi siirtymistä yksittäisten tiedemiesten toimeliaisuudesta kohti kansallista innovaatiostrategiaa.
Ennen toista maailmansotaa edeltänyttä aikaa kutsutaan usein strategian ”esihistorialliseksi” ajaksi. Vasta toinen maailmansota mobilisoi liikkeelle valtaisan tutkimustoiminnan vyöryn (Big Science). Syntyi aluksi sotilaallinen tutkimus, Yhdysvaltain johdolla syntynyt teollinen- ja teknologiapoliittinen tutimus (1945), kylmän sodan aikainen valtapoliittinen tutkimus sekä Silicon Valley piilaaksona ja tiedepuistotoiminnan (Science Park) alkinoa vuonna 1951. Aikaa tuosta on kulunut siis tänään 65 vuotta. Suomessa ilmiö oli tuntematon.
Tuolle ajalle tyypillistä oli yhdysvaltalainen pragmaattinen (utilitaristinen) filosofia ja maailmakuva, institutionaaliset rakenteet ja klusterit osana innovaatioketjujen kokoamista. Myöhemmin tämä oli kaikki politiikkamuodot ja yhteiskuntalohkot sisältävä lähestymistapa (sosiaali, terveys, ympäristö, alue). Organisaatiorakenteet sisälsivät vain yhden toimintakaavion (verkosto, klusteri) ja työskentelytavan (tiimi, ryhmä, tiimiroolit) sekä ajankäytön, elämänmuodon ja maailmankuvan, jota ohjasi ns. evolutionaarinen luova prosessi. Avainkäsitteitä olivat avoimet markkinat, gloabalisaatio, evoluutio ja liberalismi. Tätä tapa tänään myös Suomessa toistellen hyvinkin vanhoja käsitteitä.
Toisen vaiheen innovaatiopolitiikan yhteydessä avainkäsitteitä olivat integraatio ja globalisaatio, informaatioyhteiskunnan teknologia, osaamiskeskukset ja innovaatioympäristö sekä oppivat alueet, innovaatiokapsiteetti, pragmatismi, liikemiesmentaliteetista ja moraalista syntyvä utilitarismi sekä hierarkioiden ja rajojen kirot. Tätä torjumaan haettiin
rajoja ylittäviä rakenteita ja tänään niitä suljetaan. Talouden elpymiseen ja kasvuun tällä on luonnollisesti kielteinen vaikutus innovaatiopolitiikan hoidossa.
Suomi mukaan innovaatiopolitiikkaan
Suomessa innovaatiopolitiikan ”esihistoriallinen” vaihe kesti myöhään. Prosessin etenemistä helpotti myöhemmiin kohtuullisen matalat luokkarajat, tietty hyväksytty yksilöllisyys ja joustavuus, Ruotsista saatu hallintomalli sekä Venäjältä tullut toimintatapa edistää liikkuvuutta. Malli oli siten sekä uuden tuottamista että imitointia ja plagiointia maailmalta.
Suomessa innovaatioaaltoa nopeuttivat kriisit; kulkutaudit, katovuodet, puukaupunkien palot sekä laaja kontaktien verkosto Eurooppaan. Tämä koski muitakin kuin eliittiä Suomessa. Se nopeutti Euroopan köyhimmän maan talouden ja kulttuurin elpymistä ja nousua.
Kansalliseen tieteellistekniseen innovaatioita tuottavaan kauteen Suomessa siirryttiin vasta myöhään 1960-luvun lopulla. Ensimmäinen tiedepoliittinen ohjelma syntyi vuonna 1973, jolloin Yhdysvalloissa toimi jo täysin kattava tiedepuistojen verkosto ja Eurooppakin oli hakemassa tiedepuistoilleen monikansallista tukea. Ouluun ensimmäinen tiedepuisto ja teknopolis rantautui kymmenen vuotta myöhemmin. Oulun ”ihme” käynnistyi tämän prosessin tukemana. Opiskelu ja työskentely Oulun yliopistossa oli tuolloin poikkeuksellisen innovaatioita ruokkivaa ja tätä rohkaisevaa.
Kansallinen innovaatio-ohjelma käynnistyi Suomessa 1980-luvulla. Kaikille yliopistoille tuli rakentaa oma ohjelmansa ja TEKES syntyi tämän kansallisen strategian symboliksi vuonna 1983. Prosessi muistutti Yhdysvaltain toisen maailmansodan jälkeistä vaihetta ja epäilemättä sitä myös imitoitiin samaan tapaan kuin Japani. Japani ei ollut kuitenkaan ainut maa jossa vierailimme vaan vieläkin enemmän Yhdysvalloissa mutta myös Neuvostoliitossa läntisen Euroopan ohella.
Pragmaattinen vaihe tuli Suomeen monelta suunnalta ja tavoite oli kuroa kiinni muiden OECD -maiden etumatkaa keskittämällä. Öljykriisin aikoihin muu maailma joutui korporatiiviseen vaiheeseen ja Suomi edusti omaa linjaansa kuroen muiden etumatkan näin kiinni. Samalla mukaan tarttui korporatiivisia rakenteitakin. Nyt niitä yritetään purkaa.
Toisessa vaiheessa Suomi haki jo omaa osaamistaan ja sen kriittisiä tekijöitä fokusoiden ja löysikin oikeat kasvualueet. Yrittäjäsuuntautunut akateeminen ympäristö oli kuitenkin vielä kaukana edessäpäin ja on sitä edelleenkin. Omavarainen korkean teknologian miljöö syntyi kuitenkin ensimmäisenä Ouluun vuonna 1982. Se ei ollut aivan mutkaton tapahtuma ja vailla vastustusta.
Alueellinen innovaatiopolitiikan kausi käynnistyi vasta EU-ohjelmien myötä vuonna 1994. Tuolloin ohjelma sisälsi käsitteen osaamiskeskuksesta, kriittisestä massasta osana suomalaista ”syndroomaa” ymmärtää innovaatioalue. Takavuosilta rasitteena oli edelleen halu säästää resursseissa keskittämällä. Vasta tämän jälkeen maahan levisivät käsitteet oppivista alueista, sosiaalisesta pääomasta ja muistista sekä uusi käsitys innovaatioden leviämisestä ja syntytavasta. Olimme lähestymässä ajatonta ja paikatonta globalisaatiota ja Nokia oli syntynyt omana valintanamme.
Suomen vahvuudet innovaatiopolitiikassa
Suomea auttoi innovaatiopoltiikkansa hoidossa individualismi – instituutioiden korvautuminen yksilöiden ratkaisuilla informaatioyhteiskunnan sisäänajovaiheen alussa. Suomalainen individualismi sopi kansainväliseen ajan henkeen ja uuteen talousmalliin. Tässä median tuki oli Suomessa merkittävä apu josta on kirjoitettu aivan liian vähän.
Toinen tekijä oli kansallinen maailmankuva (visio) paremmasta huomisesta ja sen pragmaattinen sisältö. Evolutionaarinen ajattelu sopi hyvin uusien innovaatioiden jatkuvaan vastaanottoon ja yhteiskunnan jatkuvaan muutostilaan sekä sen hyväksymiseen. Tämä hyväksyminen edellytti median antamaa tukea.
Kolmas tekijä oli ja on yhteisen edun ja sosaalisen muistin pitkä ja traumoja täynnä oleva yhteisöllinen muisti. Tähän muistijälkeen kuuluu Suomessa kollektiivinen vaatimus ja solidaarisuus. Lisäksi siihen kuuluu ankarien olojen koulima kyky tai suoranainan pakko havaita oleellinen ja ongelman ratkaisuun vaadittavat välineet – pragmaattinen käsitteenmuodostus ja tiedonkeruu. Kolmenkymmenen asteen pakkasessa ei voi tehdä monia vääriä valintoja.
Suomessa oli tuolloin ja on edelleen vahva kansallinen näkökulma, jota tukee kulttuurisesti homogeeninen ryhmäsidos sekä kielemme. Molemmat ovat omanaisuuksia, jotka tukevat verkosto- ja klusteritalouden päämääriä ja toteutusta. Näihin liittyvät determinismi (environmentalismi) ja hyvinvointivaltion opit, vielä tuolloin matalat luokkarajat ja selviytymiskeinot vaikeissa olosuhteissa, joissa innovaatioprosessit syntyvät tai otetaan vastaan. Tämän ajan käsitteistöä ovat olleet Suomessa yhteisöllisyys, luovuus, yksilöllisyys, omaksujatyypit, roolipelit, innovaattorit, visionäärit, tiimit ja klusterit sekä englanninkielisinä ”communicator”, ”coach”, ”rewarder”, ”supporter”, ”controllers”, ”explorer promoter”, ”creator innovator”, ”concluder producer”, ”truster organizer”, ”linker”, ”reporter adviser”, ”empowerment”, ”leadership” etc.
Innovaation leviämisestä (diffuusio) ja imitoinnista alueelliseen innovaatiopolitiikkaan
Vielä myöhään 1980-luvulla innovaation oletettiin syntyvän yhdestä pisteestä ja leviävän sieltä ympäristöönsä. Tämän tuloksena oli resurssien keskitys ja käsite kriittisestä massasta. Opin taustalla oli Torsten Hägestrandin innovaation diffuusion teoria (spatiaalinen diffuusio) ja tämän taustalla taas vanha klassinen fysiikka. Syntyi käsite hiearkisista palveluista sekä diffuusion suunasta metropolialueilta kohti maakuntakeskuksia ja pientaajia sekä innovaatioita heikosto vastaanottavaa maaseutua. Virta ei kulkenut toiseen suuntaan lainkaan eikä maaseutu voinut olla innovaatioita tuottava. Suomessa ei tunnettu käsitteitä ”agropolis”, ”teknopolis”, ”petropolis” tai ”ekopolis”. Agropolis -strategia ja ekopolis oli rakennettava erikseen ja Suomelle sopivilla tavalla ne esitellen ekologisena klusterina osana innovaatiopolitiikkaa ja kiertotaloutta.
Nykykäsityksen mukaan innovaatiot syntyvät prosessin tuloksena. Oleellista ei ole fyysinen paikka vaan eri ”rooleja” käyttävät instituutiot (klusterit) tai henkilöt (tiimit, ryhmät jne). Innovaatiot eivät ”synny” vaan ne löydetään. Ilmiö on sama kuin luonnonlakien ja teorioiden kohdalla. Niitä ei keksitä vaan ne löydetään.
Innovaatioprosessi on globaali ilmiö ja tapahtuu aina paikallisesti jonkun verkoston osan toimesta. Tällöin oleellista ei ole ”KEKSIÄ” vaan pikemminkin kyky vastaanottaa kaikkialla läsnä olevia innovaatioita. Tällöin ”roolit” ovat verkostoja helpottava tapa vastaanottaa muuten usein vaikeasti hyväksyttäviä tai löydettäviä prosesseja, ilmiöitä, ideoita jne. Kyseessä ei ole tiimin ideointi vaan kyky ottaa vastaan jo olemassa olevaa ja usein torjuttua. Tällöin innovattorit ovat henkilöitä, joiden rohkeus ”uskaltaa” toimia toisin (toisinajattelija, oppositiohenkinen) muuttaa prosessin kulkua. Heillä on muusta esim. sosiaalisesta pääomasta vapaa reflektoiva kyky ottaa vastaan esim. toisesta kulttuurista syntynyt rakenne, idea, organisaatio jne. Näin myös rakennemuutokset ovat osa tätä prosessia tukevia vaiheita ja välttämättömiä.
Globaalissa ”paikassa” innovaatioita on aina läsnä määrätön määrä. Se miten näitä otetaan vastaan ratkaisee tämän alueen innovaatioaste; vastaanottavan alueen kulttuurinen ja sosiaalinen muisti ja usein sen asettamat rajat ja esteet. Kyse on täsmälleen samasta ilmiöstä kuin Gadamerin hermeneutiikassa. Innovaatiot eivät koskaan ”leviä” vaan ovat kaiken aikaa läsnä ja löydettävissä. Talouden elpyminen on tämän löytämisen auttamista rakennemuutoksilla.
Alueita ei nykyisin tule luokitella, kuten aikanaan hierakiset alueet ja kaupunkikeskuset kyliin saakka tyypitellen vaikutusalueineen. Näin menetellen toimitaan täsmälleen päinvastoin, kuin mitä itse innovaatioprosessi edellyttäisi, jossa luokitellaan innovaatiot ja niiden vaativuustaso.
Alueet eivät innovoi vaan siellä olevat organisaatiot, henkilöt, yritykset jne. Tällöin alueita ei luokitella vaan löydettävät innovaatiot ja niiden vaativuus alueella oleville toimijoille. Tällöin innovaattorit ja innovaatio-organisaatiot kykenevät ottamaan vastaan myös vaikeasti ”hyväksyttäviä” ja uuden oppimista sekä sopeutumista vaativia prosesseja, tekniikoita jne.
Niinpä jos esim. yliopiston ainelaitokset estävät muuten prosessoinnin esim. jäykän dogmaattisen konventionsa seurauksena, sinne on mentävä oppilaana. Ei aina opettajana. Alkuunkaan aina ”opettaja” ei ole innovaattori ja paras prosessoija innovaation vastaaotossa. Joskus hän on sen vankin konventionaalinen vastustaja. Sama koskee mitä tahnsa hierarkista organisaatiota ja sen tapaa prosessoida innovaatioita.
Globaali paikallisuus tarkoittaa nykyisin suhteellista aikaa ja paikkaa, ei absoluuttista. Suhteellinen aika ja paikka ovat osa eisnteinilaista neliulotteista maailmaa (1925). Vastaavasti absoluuttinen aika ja paikka, johon mm. innovaation leviäminen ja hägestrandilainen ajattelu gradientteineen rakentui, on osa newtonilaista klassista fysiikkaa ja 1600-luvun kaksiulotteista geometriaa. Niitä ei pidä sotkea toisiinsa.
Aikanaan uudet tieteet erikoistuessaan ottivat käyttöönsä analogioita (1800-luku), jossa mukana oli hyvin vanhoja teorioita ja myös nykyisin virheitä. Tässä nykyinen maailmamme ja maailmankuvamme ei enää vastaa viimeisimmän tekniikan vaatimuksia. Joskus tällainen kulttuurinen viive innovaation saapumisessa tai vastaanottamisessa voi olla tieteen postulaateissa vuosisatoja. Niin nytkin näyttäsi olevan maantieteen kohdalla. Meiltä puuttuvat jopa alue-käsitteen avainsymbolit ”regionaalinen” ja ”spatiaalinen”. Ymmärrämme alueella regionaalista karttaa rajoineen vaikka saamme kuulla Brysselissä luentoja spatiaalisista alueistamme. Tämä on raskas taakka kun rakennamme sote- ja maakuntahallintoa rinnan kuntapalvelujen kanssa samaan aikaan.
22.03.2006
Matti Luostarinen