Ylen uutiset on ylen toimittaja haastattelemassa ylen toimittajaa miksi tämä on sanonut itsensä irti ylen toimituksesta. Kun tämän siirtää pilana Hesarin etusivulle (18.12) piirros jää elämään omaa elämäänsä ja ansaitsee tämän vuoden mediapalkinnon. Hesarissa sen syventämiseen tarvitaan lisäksi artikkelia Le Pennin perheen jo moneen kertaan uusituista tutuista jutuista Ranskan vaaleihin, vertailua perussuomalaisiin sekä trumpismista kertovaa mediamaailman hävityn gallupvaalien tulosta samalla märehtien. Se on kuin menneen maailman joukoturkkamaista elämää ennen miehen laitostumista ja paluuta takaisin Pekka Himasen ”sielun pimeän yön” kautta kiertävään Hegelin spiraaliin ja kohti neljännen adventtisunnuntain jouluista tunnelmaa runoilija Peter Mickwitzin elämän onnea ylistävässä proosakokoelmassa. Siinä on kolme juttua ja neljäs niiden sisällä. Niiden ymmärtäminen vaatii koko lehden lukemista ja samalla medialukutaitoa.
Parhaimmillaan lukeminen ja kirjoittaminen ovat todellakin Mickwitzin kuvaamaa euforiaa ja Hesari onnistuu siinä tänään kertoen kuinka Verdunin taisteluista on kulunut päivälleen 100 vuotta ja joku juhlii samalla satavuotiasta kansakuntaansa. Kuinka nämä kaksi liittyvät toisiinsa on oma tarinansa.
Mikä ihmeen Verduni, mikä ihmeen kansakunta, kysyy moni muistamatta kuinka ensimmäisen maailmansodan pisin ja miljoonan sotilaan kaatumiseen johtanut taistelu ei suinkaan lopettanut sotaa vaan se jatkui edelleen liki kaksi vuotta. Sota kun ei lopu sotimalla ja mediasodat ovat hybridiyhteiskuntamme kyberavaruuden tuotteita eikä niitä voi mitenkään ymmärtää menneen maailman sotiin niitä vertaillen.
Sama pätee muihinkin käsitteisiimme alkaen kansallisuudesta, rajoista, ajasta ja sen suhteellisuudesta sekä vaikkapa patriotismista, kansallisista symboleistamme, yhteisöstä osana identiteettiämme ja tavasta oppia jo lapsena asenteita, arvoja ja normeja sekä kyvyn myötäelämiseen ja vaikkapa luonnon oivaltamiseen osana luonnonlakejamme erona eduskunnan laatimista laeista. Niillä on sama käsitteellinen sisältö tai symboli mutta ne eivät ole likimainkaan sama asia. Vakava asia vaatisi kuitenkin huolellista valmistelua ja perustuslaki oman tuomioistuimensa sekin. Olen tästä kirjoittanut ja joskus myös keskustellut mm. takavuosien oikeusministereittemme kanssa. Nyt en enää jaksa.
Ei filosofinkaan, Pekka Himasen, kolmen vuoden hiljaisuus pääty vain pieneen pyrähdykseen mediamaailman julkisuuden ulkopuolelle jätettynä, vaan vaatii tiedemiehenä, filosofina, kokonaan muita reittejä tuottaakseen käyttömme uutta ja ennen kokematonta, merkittävää. Emeritusprofessori Jukka Kemppinen osuu oikeaan todetessaan, kuinka Himasen tarinointi on auttamatta vanhentunutta ja että tieteen huipulle johtaa vain yksi tie. Siihen vaaditaan valtaisaa tietopohjaa, vuosien ja vuosikymmenien mittainen ahkera työ, satoja julkaisuja, tuhansia. Vertaisarviointeja useisiin hyvin erilaisiin professorin virkoihin. Pätevyyttä niihin samalla hakien. Ei vain yhtä tai kahta väitöskirjaa valmistellen.
Suomalaiset eivät ole koskaan oikein keksineet, miten vaarallisen miehen, Jouko Turkan kaltaisen, taltuttamiseen ei riitä vain käräjät ja kantelut, kiusanteko ja unohdus, vaan myös kunniatohtorius ja varmasti hiljentävä sekä kesyynnyttävä laitostuttaminen. Mutta ensin olisi kasvettava Turkan mittoihin ennen kuin tämä kesyttäminen käynnistetään kulttuurisena mediamaailman palkittuna vuosisataisena ilmiönä. Aleksis Kivi ja Mika Waltari, Sakari Topelius ovat tutumpia tästä ilmiöstä kuin kovin tuore Jouko Turkka ja hänen kesyttämisensä osaksi vuosisataista sosiaalista pääomaamme.
Kyse on liki ”mimesiksi” nimetystä jäljittelytaipumuksestamme ja Rene Girardin alkujaan kuvaamasta väkivallan sijaisuhraamisen kääntämisestä arkaaisista uskonnoista kohti omaa kristillistä uskoamme ja sen vainotuista profeetoista ja Jeesuksesta ristillä. Syntyi käsite ”syntipukki” ja kyky oivaltaa uhraamisen todellinen motiivimme. Joulu on tämän yhteisörauhan oivaltamisen juhlaa ja kääntöpuoli arkaaisen uskonnon ja pakanaelämän uhraamiselle ja sen hylkäämistä samalla. Media sen oivaltajana on nykyisin kadottanut tämän ihmistieteisen ja antropologisen darwinistisen teorian ydinteeman. Kun se sitä lähestyy, silloin on aika ojentaa sille mediapalkintonsa. Samalla se lähestyy perustuslakia ja sen tuomioistuinta, joka meiltä puuttuu kokonaan.
Yle-kohu uhkaa Suomen kärkiasemaa sananvapauden huipulla, kertoo mediamme. Siinä on kertojalla aina oma lehmä ojassa ja sen suojana on vain oma toverituomioistuin (JSN). Ruotsi on sijaluvulla jota ei kehtaa edes kirjoittaa. Meillä on lisäksi hyvä veli verkostot ja rakenteellinen korruptio, joka rohkaisee valitsemaan virkoihin puolueille uskollisia sotilaita osana korruptiota, palkintona ja toteuttamaan yhdenlaista politiikkaa. Oli hallitus sitten millainen tahansa ja kansan antama tahto vaaleissamme vaatisi sekin poliittisten virkamiesten vaihtoa.
Ministerit kun vaihtuvat mutta kansliapäälliköt eivät, kuten Yhdysvalloissa on tapana vaihtaa vaalien jälkeen, kansan niin tahtoessa, koko virkamiehistö. Mutta sehän ei olekaan demokraattinen valtio. Ranskakin näyttää valinneen väärän tavan toteuttaa demokratiaa sekin, lainaten Le Pennin haastattelua Helsingin Sanomista (18.12).
Toimittajat taas pyrkivät puolueitten johtoon ja ovat mielestään ainoita oikeita saman verkoston jäseninä Suomessa kantamaan poliittista vastuuta ja perustuslain yläpuolella sananvapauden vartijoina. Entäpä jos palkkaisimme ruotsalaisen valmentajan tähän pulmaamme? Sijoitus voisi olla pian sama kuin jalkapallossa.
Ehkä sen kuuluisikin olla jossain niillä main, lukien ylimmän oikeuden valvojan haastattelua. Oikeuskanslerimme kun ohitetaan mennen tullen eikä nämä ihka tavalliset duunarit ja kouluttamattomat välitä perustuslakimme tuntijasta tuon taivallista, kertoo oikeuskansleri Jaakko Jonkka Helsingin Sanomissa (18.12). Syntyy valmistelematonta lainsäädäntöä, hän valittaa ja voi hyvinkin olla oikeassa. Meiltähän puuttuu kokonaan perustuslakituomioistuin. Miksi puuttuu kun moni muu valtio, meitä paljon vanhempi, pitää sitä liki pyhänä asianaan. Meillä sen korvaa pelkkä poliitikkojen oma ”lautakunta” valiokuntana.
Tai sitten media on tänäänkin valemediaa. Kuka vastaa lukijalle, onko kyse totuudesta vai puolitotuudesta, poliittisesta totuudesta medioissamme tänäänkin. Poliitikon ja toimittajan totuus kun eroaa tiedemiehen totuudesta. Tieteessä ei yritetä väkisten vakuuttaa kansaa omalla totuudella. Toisin kuin politiikassa. Totuus kun on muuttuva ja tiedekin etenee kaiken aikaa ja jopa maailmakuvia muuttavalla tavalla, paradigmaisesti.
Kun oppositio tarttui herkulliseen aiheeseen, Jonkka kertoo kuinka kyse ei ole ajankohtaisesta aiheesta ensinkään vaan se on luettavissa Eduskunnan oikeusasiamiehen toimiston kertomuksesta vuodelta 2014 ja alkanut elää omaa elämäänsä hänen lausuntonaan. Media vain käyttää sitä aina silloin kun se sille sopii. Se ei ole valemediaa ensinkään. Jutut julkaistaan silloin, kun niille on lehdessä tilaa ilmoitusten ja mainosten sisällä. Tai aika on sille otollinen maailmalla asialla meuhaten ja omaa pesäämme liaten. Vasemmisto oppositiossa tarvitsi tällaista tietoa ja juuri nyt. Voisiko siitä ojentaa mediapalkinnon? Olisiko tällainen mahdollista jos meillä olisi perustuslakituomioistuin?
Kertomus syntyi edellisten hallitusten ajoilta, jolloin hallitus oli äänestämässä omia esityksiään vastaan. Jos nyt vielä media näin vanhoja asioita muistaa ja Helsingin Sanomat juttujaan oikaisee. Yle oikaisi tämän ja vaikuttaa siten uskottavalta medialta silloin, kun siltä tuntuu ja se palvelee sen poliittisia tarkoituksia vallankäyttäjänä. Olisiko tämä mahdollista jos…
Uutisankkurimme Ylessä taas kertoi kuinka työ siellä on puoliluovaa työtä verrattuna kirjailijan työhön ja dekkareita kirjoitellen.
Tämä taas on sekin edellisen hallituksen aikana medioistamme luettua ja saattaa olla myös jotain kokonaan muuta kuin mitä toimittaja on tarkoittanut. Tieteen tekijät välttelevät juuri tästä syystä toimittajia. Yksi väärin ymmärretty tai kohua hakeva juttu kun voi pilata tiedemiehen uran ankaran tiedeyhteisön sisällä ja vielä väärään aikaan ja väärässä yhteydessä esitettynä.
Tieteen popularisointia on sitäkin varottava ja Suomessa kirja, joka on tieteen ja fiktion yhdistämistä, on liki mahdotonta julkaistavaksi. Se ei kuulu kirjallisuutemme genreen saati lukutottumustemme kokemuksiin muuten kuin käännöskirjallisuudessamme. Näitäkin helmiä näkee todella harvoin onomatopoeettiselle kielellemme käännettynä. Luontoa matkiva kieli ja sen muovaama mieli kun ei oikein avaudu sellaiselle kirjallisuudelle ensinkään. Sellaisesta ei voi ojentaa mediapalkintoa mutta ei myöskään maksaa korvausta, palkkaa tai muuta ojankaivuuseen verrattavaa ja ymmärrettävää huomionosoitusta. Se on kuin perustuslakituomioistuin jota ei ole olemassakaan. Onhan meillä Julkisen Sanan Neuvosto (JSN). SE korvaa kyllä muut oikeusasteet.