Tapanani on ollut jakaa vuoden lopussa mediapalkinnot. Niin myös nyt tein ja vuonna 2015. Vuosi 2015 oli erityisen kiintoisa juuri median kautta se kokien. Vuotta 2015 voisi pitää etenkin mediayhteiskunnan suurten tunteiden ja kärjistysten vuotena, peilinä seuraavalle vuodelle, jossa mediasota vei meitä kohti pelkomedian saarekkeita. Mielipiteet kärjistyivät Suomessa etenkin vaalien alla vuonna 2015. Tunteiden yhteisöviestintä vei vesille, jossa viestintä muuttuikin yllättäen tunteiden käsittelyksi tai manipuloinniksi.
Tänään media (HS 5.1. 2017) kertoo kuinka mennyt vuosi oli vaaleilta välivuosi Suomessa mutta muualla tapahtui. Meilläkin tapahtuu nyt kuntavaalien kohdalla mutta suuremmat otsikot syntyvät vasta presidentinvaalien ja uusien maakuntavaalien sekä vuoden 2019 eduskuntavaalien lähestyessä. Eurooppa käy sen sijaan suuria vaaleja myös vuonna 2017 ja ne vaikuttavat myös omiin vaaleihimme elettiin sitten Saksassa tai Ranskassa. Brittien kansanäänestyksestä ja Yhdysvaltain vaaleista ei ole edes vielä toivuttu. Media seilasi gallupeineen aivan väärillä vesillä ja panosti vääriin voittajiin. Miten ihmiset voivatkin olla niin tyhmiä, pohdittiin medioissamme demokratiasta.
Se mitä kirjoitin medioistamme vuosi takaperin ja kymmenen vuotta sitten ei ole muuttunut medioissamme miksikään. Päinvastoin. Ilmiöt ovat alkaneet vain vyöryä tukien toisiaan ja kirjoittamaani. Mediavuosi 2016 loppui ja uusin vuosi 2017 käynnistyi jopa kärjistäen kertomaani ja ensimmäisenä analysoimalla mihin Yhdysvaltain tuleva presidentti pyrkii twiittailemalla suoraan nyt jo lähes 50 miljoonalle lukijalleen.
Kirjoitin tästä ilmiöstä kirjassani (Social media – economy and strategy). Aikaa on jo pian vuosikymmen. Sitä luettiin Yhdysvalloissa oppikirjanakin tuhat kertaisesti se mitä Suomessa. Suomi kun käytti tätä mediaa, sosiaalista mediaamme, vain humpuukin välineenä, muualta ohjattuna, ja tuomitsi sen myös sellaisena tai piti modernin maailman välttämättömyytenä, johon oli pakko sopeutua Suomessakin eläen ja lehtiä tai kirjoja toimittaen menneen maailman kustantajana.
Kaikki tämä suuri kun tuli muualta ja sopeuduimme sen sääntöihin, halusimme tai emme. Sen juttuja ja rakenteita noudatat, jonka alustalla kirjotat, maalaat, teet videosi tai lähetät kuvasi, haet uutta nuottia sävelmääsi.
Oman aikamme eläkeläisistä Suomessa ei ole internetiä likimainkaan kaikki koskaan edes avannut saati twiittailut tai lähetellyt omia blogejaan maailmalle. Tämä on fakta maassa, jossa valtaosa on eläkeikäisiä ja joilta odotetaan sähköistä viestintää ja palvelujen käyttöä, mutta jotka eivät niistä mitään ymmärrä tai niitä käytä pankkipalveluissa, terveydenhoidossa, julkisen ja yksityisen sektorin välttämättömässä toiminnassa ja niiden omaehtoisessa analysoinnissa, niitä myös yhdistellen.
Tuleva presidentti Donald Trump on aikansa tuote ja käyttää välineitä, jonka käyttämättömyys olisi omituista. Hän on uuden media-ajan ilmiö ja elää sen ehdoilla, eikä suostu sellaiseen peliin, joka sanellaan myös presidentti instituution ulkopuolelta ja jo aikoja muuttuneen mediamaailman, hybridi- ja kybermaailman, reaaliaikaisena tuotteena.
Se miten hän sen sanoo, on kokonaan eri asia. Alexander Stubb twiittasi hänkin mutta kokonaan erilaisia viestejä ja niin me teemme muutkin toimittajina, tutkijoina, viihteen tai faktan tuottajina ja uuden maailmanjärjestyksen omaksuvina aikuisina ihmisinä paradigman, maailmankuvan, muuttuessa ja muuttaessa myös meitä ihmisinä ja yhteisöinä, kansakuntana osana uutta globaalia viestintää. Siihen on Hesarinkin sopeuduttava ja lopetettava oikuttelunsa suurvaltojen päämiesten puheista pääkirjoituksessaan. Sen alusta kun on väärä ja höyryveturi menneen maailman juhta sekin kyberavaruudessa kisailtaessa.
Vaalivuotta luonnehtii toki aina hektinen journalismi mutta nyt se kärjistyi myös hyökkäykseen sananvapautta vastaan. Satiirilehti Charlie Hebdon oli muistutus journalistisen työn vaaroista ja myöhemmin Ranska koki uuden eurooppalaista yhteiskuntaa järkyttäneen terrori-iskujen sarjan. Vuonna 2016 tämä kaikki vain paheni ja jatkui vuoden 2017 ensimmäisenä päivänä. Oma presidenttimme ei ehtinyt sitä edes päivittää juhlapuheensa tekstiin.
Samalla monimutkaisen maailman tuskan selittäminen vaati toimittajalta kokonaan uutta vaivannäköä ja oman maailmankuvan sekä uskomusten testaamista. Kuka kertoo ja mitä tällaisista teoista ja kenen kertomusta seurata?
Julkimon twiittejäkö vaiko Apple-yhtön jättimäistä sisältötarjontaa, Googlea vai ehkä Fb:n jättiyhtiötä, joka ottaa vastaan miljardeja kuviamme ja tekstejä joka päivä jakaen niitä ilmaiseksi. Koska globaali imperialismi on käyttänyt näin valtavaa määrää orjatyöhön valjastettuina ja öitään tässä työssä valvoen vapaehtoisesti kaleeria soutaen tai Volgan lautturina sitä vetäen. Koko vanha talous romahti tämän tuotannon alkaessa, jossa työajan ja luovuuden laatua ei laskettu minuuteissa tai tohtorin tutkinnoissa, duunarin työn laadussa.
Mennyt vuosi toi esille uudella ja usein loukkaavalla tavalla erilaisten yhteisöjen poikkeavat mielipiteet ja myös niiden julkisen paheksunnan. Syntyi sisäänpäin kääntyneitä yhteisöjä, joissa ihmiset tekivät itse uutisensa ja usein samanmielisten saarekkeiden mediansa. Tähän olemattomaan ongelmaan puututtiin ja todellinen malka silmässä oli suuruudeltaan koko näkökenttämme peittävä.
Niinpä kaikkia perinteisiä instituutioita epäiltiin ja tekonologiaan suhtauduttiin torjuvasti. Puolueet ja poliitikot saivat epäilevän, kuuntelevan ja usein vihamielisen Suomen ja sen median vastattavakseen.
Politiikan pelisäännöt pantiin kokonaan uusiksi silloin, kun oma sivustokin muuttui identiteettivarkauksien kautta mediaterroristin pelivälineeksi.
Suuretkaan mediayhtiöt ja globaalit jätit eivät voineet hallita näiden pitkälle kehitettyjen ja sofistikoitujen hyökkäysten virtaa ja ulottumista myös kybersodan ja hybridisodan, pelkomedian saaristoon, syrjäisenä pidettyyn Suomeen. Näin verkkomedioita jouduttiin sulkemaan ja keskustelu lainehti informaation luotettavuudesta infosotaan, jossa etenkin pakolaisteema vei valtamediat tiukille journalismissaan. Epäilevä, kuulusteleva, jankkaava tivausorgio itseisarvona ohitti olemattoman uutisen merkittävyyden. Tätä on jatkunut jo vuosia.
Salakavala informaatiovaikuttaminen on ilmiö, jota on tärkeä ymmärtää. Muodikkaat hybridi- ja kybersodan välineet liitettiin informaatiosotaan. Siinä alkoi näkyä merkkejä, jossa pyrittiin leimaamaan ihmisiä ja tätä kautta myös kaventamaan meille arvokasta sananvapauttamme.
Etenkin suhtautuminen itään sai takavuosien liki topeliaanisia piirteitä, syntyi stereotypioita ja mediaviestit punnittiin jälleen kerran osana isänmaan etua ja sen toteutumista. Venäjä-kortti tuli jälleen leimaamaan poliittista vastustajaa epäisänmaalliseksi. Nato-jäsenyydestä keskusteltaessa mukaan tuli tuttu kansallinen sisällissotamme informaatiosodan osana. Näiden sotien lopettaminen olisi varmasti kaikkien yhteiseksi eduksi juhlavuoden alkaessa.
Suomessa käynnistynyt vihapuhe vaikutti pakolaiskeskustelussa vaalien taktisiin valintoihin vuonna 2015, jossa mölyävän trollilauman rinnalla oli mukana asiantuntijoita ja yhteisen ymmärryksen löytäminen oli tärkeämpää kuin monimutkaisen maailman oivallus. Kun ihmiset kaipasivat tunteiden ja kärjistysten rinnalle autenttisuutta, kansa sai lopulta juuri sitä mitä se sattui klikkaamaan ja jonka se oli itse Facebookiin luonut. Yhdysvalloissa tämä ilmiö oli vain vuonna 2016 Suomea monin verroin mittavampi. Kanadan vaalit ja brittien tapa äänestää kertoi kuitenkin jo hyvissä ajoin, mistä on kysymys, ja kuinka tuulen suunta kääntyi. Donald Trump osasi toki reivata purjeensa oikein.
Siinä missä Topeliuksen tarkoittama ”kansa” heimoineen oli kadonnut ja mediayhtiöt kävivät keskenään rajua pudotuspeliä, Suomeen syntyi porvarihallitus. Ihmisen minä ja sen lähipiiri taisteli siinä hallitsevan mediyhtiön tarjoamassa kentässä. Osa meistä kääntyi sisääpäin ja osa taas haki ”startuppeja”, avoimia verkkoyhteyksiä ja he loivat uutta mediakulttuuria. Sillä ei ollut enää mitään tekemistä vanhan mediakulttuurin kanssa.
Politiikan kulttuurissa tämä johti uudenlaiseen heräämiseen jo asioiden valmisteluvaiheessa. Asiat nähtiin myös uudessa hallituksessa jatkumona, joissa tulee uusia käänteitä ja päivityksiä mutta myös nopean toiminnan aiheuttamia virheitä. Jos poliitikolla oli tässä prosessissa kiire, oli se kyllä myös toimittajalla, ja tälle kehitykselle voisi antaa kuluneen vuoden mediapalkinnoista kirkkaimman.
Tässä politiikan toimittajat joutuivat keskelle uudenlaista mediapeliä, jossa hallitus muutti myös päätöksenteon tapojaan. Kun hallitus ei itse joko kykene, tai halua viestiä perinteisellä tavalla, journalismin tehtäväksi jää avata, mistä oikein on kyse. Vanhaan kulttuuriin kun ei voinut enää palata.
Heikot signaalit on havaittava ja uudessa ympäriatössä etenkin massamedian merkityksen jatkuva väheneminen. Suurille jää edelleen varmennetun tiedon tarjonta, mutta se rapautuu reunoilta, eikä sen tule puuttua pieneen ja usein yhteen asiaan uudessa sirpalemediassa. Ne ovat hajallaan internetin mediaympäristöissä ja niiden kokoaja voi olla mediatalon rinnalla yhtä hyvin kuka tahansa somettaja tai asiansa osaava oman aikamme kustantaja.