Presidentti Donald Trump asetti itselleen populistina haasteita, joiden voittaminen tekee hänestä herooisen sankarin. Jos hän epäonnistuu, hänen on haettava, muiden populisti presidenttien tapaan, sisäisiä tai ulkoisia syntipukkeja. Sama pätee mitä tahansa kansaan vetoavaa populistista liikettä ja sen johtajaa, kansanliikettä. Kyllä kansa tietää, rötösherrajahti ja unohdetun kansan puolesta käynnistetty liike edellyttää myös onnistuakseen tekoja.
Oli kyseessä Suomi tai Yhdysvallat, muutoksen uskottavuuden ja kantopinnan suuruuden on oltava koko kansaa ja etenkin sen keskiluokkaa nosteen tavalla koskettava myös vaalien jälkeen. Muuten jytkystä tullaan alas ennätysvauhtia silloin, kun mitataan tulos tai ulos vaaleissa uuden vallankäyttäjän saavutuksia ja suosiota, pysyvyyttä.
Kun kaikki eivät voi voitta lotossakaan, ei sitä voi odottaa myöskään populisti pulisijan lupauksista, ellei nousussa ole mukana muitakin kuin joukko onnen onkijoita kukin vuorollaan uutta populistinostetta ja sen aallonharjaa odotellen.
Tällainen vuoroaaltojen seurailu kun lopulta rapauttaa koko demokratian ja sen uskottavuuden eikä kasvata kansakunnan sukupolvelta seuraavalle siirtyvää moraalista pääomaa. Moraalin rapauttajalle syntyvä krapula on monelle kansakunnalle tuttua surutyötä ja kuvattu ranskalaisten akateemikkojen töissä.
Ei vähiten Rena Girardin kirjoituksissa ja ”mimesiksessä”, jäljittelytaipumuksessamme palatessamme arkaaiseen konfliktien sijaisuhraamiseen, kiusaamiseen ja vainoamiseen, ilkeilyyn sarkasmina, kutsuen sitä huumoriksi. Mikään ei ole niin surullista kuin nuori, kyyninen ja sarkastinen ihminen.
Yhdysvallat elää tätä kriisiä siinä missä Suomi ja koko Eurooppa mediayhteiskunnan kammetessa sen hybridivaiheesta uuteen kybersodan vaiheeseen samalla kun talouden painopiste siirtyi Aasiaan ja Afrikkaan.
Samalla ongelmien suuruus, niiden globaali ymmärrys, kasvoi sekin tavalla, jossa Yhdysvallat ei ollut enää koko maailman poliisi ilman syvää jakautumista kahtia. Obamanian antama lupaus jäi lunastamatta sekin.
Suomessa taas maaseutu on häviäjä, jolle ei annettu riittävää painoarvoa ajoissa. Helsingin herrat ja metropolipolitiikka ei ollut koko kansan politiikka edes Oulussa tai Tampereella, Turussa eläen. Yhdysvalloissa osavaltioiden erot olivat taivaisiin huutavia.
Tähän kriisiin haetut lääkkeet olivat luonnollisesti omalle ajallemme tyypillisiä, sarkastisia ja mukaillen yhteistä sosiaalisen mediamme kieltä ja sen arvomaailmaa. Globalismi ei jakanut varallisuutta ja hyvinvointia kuten kansakuintien kohdalla olemme odottaneet normistollisena moraalinamme ja yhteisöllisenä elämänmuotonamme.
Syntyi nationalismi ja patriotismi syntipukkina globalismi. Aluetasolla maakunnat tai oikeammin muutama yliopistollinen keskussairaalamme. Maaseudun katkeruus levisi myös keskikokoisiin taajamiimme. Usko yhden johtajan malliin alkoi korvata verkostot ja klusterit, innovaatiopolitiikan ydinohjelmat. Taantuma syveni, mutta samaan aikaan haettiin korjauksia, jotka olivat trumpismin kääntöpuolessa, Hollywood elämän petoksen petoksissa ja Rene Girardin väkivallan ja uskonnon yhteyksissä, kristinopin ansioissa, väkivallattomuuden malleissa.
Trump oli ja on diilien käyttäjänä muita kokeneempi. Brittien kohdalla taas sarkastinen taiteilu voi muuttua tarvittaessa myös surrealistiseksi sekoiluksi, jollaista siellä on toki käytetty ennekin. Sellainen sulkeutuminen ei ole kenenkään etuja palvelevaa.
Yhdysvalloissa mielenosoitukset käynnistyivät heti ja niiden paine ei voi olla vaikuttamatta Yhdysvaltain kaltaisen valtion rakenteisiin ja myös eurooppalaiseen nationalismiin ja sen globalisaation kokemuksiin populismia oivaltavan talous- ja sosiaalipolitiikan rakentelussa.
Suomen kokemuksia ja tapaa hoitaa parlamentarismiaan ikään kuin jääkiekkojoukkueen pelirakennetta mukaillen ja valeissa ketjujen vaihtoja suorittaen, on jälleen kerran käyttökelpoinen kenen tahansa kokeiltavaksi. Ääriliikkeet ja ”puolueet” ovat kehnoin mahdollinen malli.