adventin aikaan kielikylvyssä

Kielen kanssa adventtiin – rakkauden monet kasvot

Kielitaistelun makua

Kotimaisten kielten tutkimuskeskusta (Kotus) ollaan ajamassa alas siinä missä muitakin valtion tutkimuslaitoksia. Se on omituista kun samaan aikaan meiltä on kadonneet niin pankit, perusteollisuus ja kauppa, oma raha ja nyt siis oma identiteettimme, oma kielemme. Se on oma ”omituisuutemme” josta taistelimme alkaen Michael Agricolasta ja edeten suomalaisuusliikkeeseen ja Elias Lönnrotiin, suomalaiseen kirjallisuuteen ja sivistykseen. Nyt on noustava kansakunnan kapinaan.

Olen vapaa-aikanani kääntänyt Shakespearen alkuperäistekstejä ja selaillut kirjojen sanastoja sivumäärältään tuhatmäärin vanhaa kieltä. Nytkin ne ovat avoinna pöydällä ja osa levitettynä työhuoneen lattialle. Mieleen tulee Lenita Airiston moitteet suomalaisille miehille apinaenglannin käytöstä. Lukeekohan tämä Lenita kirjansa alkukielellä ja hakien alkuperäistekstit? Ampuuko hän vain vanhalta muistilta ja pysyäkseen kansakunnan muistissa?

Puhekieli katoamassa

Jos suomalainen mies tai nainen ei ole erityisen ilmaisuvalmis omalla äidinkielellään omassa isänmaassaan kuinka hän voisi olla sitä jollakin vieraalle kielellä ja kielialueella, käyttämättä apinaenglantia?

Kyse ei ole vain kielestä ja sen katoamisesta vaan puhetekniikan osaamisen katoamisesta. Mitä hyötyä on mielenkiintoisesta sisällöstä ja suuresta vaivannäöstä esitelmän, jopa teatterinäytännön tuottamisesta, jos koko esitystekniikka on täyttä mössöä, jossa yksittäiset vokaalit ja konsonantit sulavat toisiinsa. Edes salin puoliväliin ei saa mitään selvää lausekokonaisuuksista oli kieli mikä tahansa. Keskusteluyhteyskin näyttäisi syntyvän vain eturivin kuulijoihin. Syntyy täysin ulkopuolinen vaikutelma.

Esitys ei synny itsestään oli kieli mikä tahansa. Sen eteen on nähtävä vaivaa. Demostenes ymmärsi selkeän puhumisen merkityksen ja harjoitteli kiviä suussa puhuen meren rannalla. Lapsena kilpailimme runonlausunnassa ja kilvoittelu voitosta vaati jo maakuntasarjan voittaakseen ohjattua harjoittelua. Mihin nämä harjoitukset ovat kadonneet?

Tapahtuminen, kommunikointi salissa, on hoidettava sielullisella tasolla, ilmaisun on oltava oikea myös pienen pienien eleiden ja äänenpainojen osalta. Kieli yksin ei riitä, tarvitaan myös oikeaa puhetekniikka ja sen opettaminen jo varhain kouluissamme. On voitettava luontainen ujoutemme ja uskallettava esiintyä kunnioittaen kuulijoita ja hakien siihen oikea koulutus, tehden sen eteen töitä siinä missä oopperalaulajamme tai kapellimestarimme sen jo osaavat.

Strukturalismi kunniaan

Strukturalismin isä filosofi ja antropologi Levi-Strauss täytti juuri sata vuotta. Claude Levi-Strauss on epäilemättä yksi Ranskan Akatemian kuolemattomia hahmoja. Ennen filosofian ja sosiologian opintojaan hänen rakkautensa aiheita olivat geologia, antropologia mutta myös psykoanalyysi ja marxilaisuus. Ne opettivat hänelle kuinka todellisuus koostuu kerrostumista, joista päällimmäiseen ei kannattanut koskaan luottaa. Se ei ollut todellisin.

Olen kulkenut Brasiliassa samoja seutuja joissa Levi-Strauss tutustui yksittäisten alkuasukkaiden ja heimojen maailmaan. Hänelle alkoivat hahmottua tuolloin tärkeiksi malinowskilaiset ihmishengen ajattelun oleellisimmat välineet, käsin tehdyt struktuurit. Myöhemmin pakolaisena ja emigranttina hän joutui tutustumaan lingvisti Roman Jakobsonin työhön ja de Saussuren strukturaalikielitieteeseen. Vuonna 1962 syntyi hänen silloinen päätyönsä ”Villi ajattelu” (La pensee sauvage) ja se oli suunnattu Jean-Paul Sartren eksistentialistisen filosofian kritiikiksi.

Oliko Lenita strukturalisti 1960-luvulla?

Mitä Suomessa tapahtui tuolloin vuonna 1962? Eikö se ollut aikaa, jolloin samainen Lenita Airisto koulutti suomalasia miehiä käyttämään oikeita sukkia ja Hannu Taanila esiintyi hänen parinaan televisiossa. Mukana oli myös Vesa-Matti Loiri silloin vielä kaatuillen portaikoissa. Onko tästä ajasta edetty nyt apinaenglantiin? Onko tämän pohtimiseen syytä käyttää aikaa? Kuvaako tämä aika juuri länsimaista tiedettä ja sen kulttuurin tilaa, jossa kesy ajattelu on kesytetty tuottamaan voittoa? Onko pragmatismi ja amerikkalainen utilitarismi liikemiesmentaliteettina ainut ohjaava sofistikoitu tapa esiintyä ja odottaa globaalia ekokatastrofia? Kuuluuko siihen myös nietzscheläinen orjamoraali ja Heideggerin hankala eksistentialismi? Ovatko ne muuttuneet ”hälläväliä” nihilismiksi. Joka puolella on kireyttä ja eksistentiaalista ahdistusta, jatkuva periytynyt epäily ja halua nukkua enemmän ja nauraa hekottaa vanhoille tylsille tv-sarjoille, tuijottaa tylsistyneenä kaljatuoppiin, jolloin puhuminenkin alkaa ahdistaa ahdistuksen vapaata virtaa.

Onko peruskulttuuri infantiilia?

Meillä on omituinen tapa yhdistää alkukulttuurit omaamme ja kuvitella niiden liittyvän omaan infantiiliin lapsuuteemme ja yhdistellä näitä toisiinsa. Strukturalismi oli antihumanistinen oppi siirtäessään narsismiltaan häiriintyneen ihmisen pois keskiöstä ulkopuolelle periferiaan. Syntyi laajempi ympäristö- mutta myös ihmisnäkemys, jossa kaikki maailman kulttuuriset variaatiot olivat yhtä arvokkaita. Itse käytin kirjassani ”Arctic-Babylon” Väli-Amerikan ja Brasilian intiaanien jaguaarimyyttiä ja aiemmin maalauksissa ja veistoksissa Australian aboriginaalien taidetta. Se syntyi jo ennen kuin oma kielemme oli vanginnut meitä ja tätä Claude Levi-Strauss ei ollut ajatellut. Hän ei ollut vieraillut Australiassa ja tutustunut sen syvempään geneettiseen kieleen ja genetiikan yhtymäkohtia ”infantiilina” pitämäänsä pieneen lapseen. Nyt tämä sama lapsi on herännyt klusteritaiteen käyttäjäksi (cluster art). Hänen vanhempansa ei voi tätä edes hahmottaa. Geneettinen peruskielemme kun peittyy ”infantiilin” symbolikielemme alle.

Kun kielestä puuttuvat välineet, alamme sekoilla monikulttuurisessa maailmassamme. Se näkyy kiintoisalla tavalla etenkin reaaliaikaisessa blogosfäärissä ja blogikeskustelussa. Näin joulun alla ja adventtina hyväksi esimerkiksi käy käsite rakkaudesta.

Rakkauden symbolipuuroa mantelilla

Pelkästään Suomea tulkiten syntyy jo sellainen käsitteiden semanttinen puuro, jossa mahdollisuus ymmärtää ”rakkauden” symbolirakenteet muuttuu murrealueita vaihtaen. Itä-Suomessa ja etenkin Savossa suorasanaisuutta vältellään ja tulkinta ei vain siirry kuulijalle, vaan sitä tarkoituksella vältellään ja puhutaan väärän koivu kautta. Idän ja lännen välissä taiteillut heimo on joutunut vihamielisessä elinympäristössään tarkkailijaksi. Syntyy oivallus savolaisesta jatkuvasta ”läsnäolosta” ja tarkkailusta, jossa faktat on hyvä pitää ikään kuin ”vetosolmussa”. Näin uuden tilanteen syntyessä tällä diplomatian kielellä on kyetty nopeasti purkamaan ja muotoilemaan jo kerran kerrottu uudella tavalla. Vanhempi murteen aksentti sekoittaa tämän vielä vaikeammin tulkittavaksi.

Hämeessä ja Pohjanmaalla tällaista jatkuvaa silmät vilkkuvaa majakan valoa ei näe eikä tapahtumiin reagoida niin nopeasti kuin idässä. Toki taustalla voisi olla myös geneettisesti kovin erilaisiksi havaitut heimot sekä fyysisen ympäristön saaristoluonne Järvi-Suomessa. Verkostojen rakentaminen on ollut välttämätöntä, ei niinkään jokaisen tuhannen saaren linnoittaminen ja puolustaminen, kuten Varsinais-Suomessa ja Hämeessä on nähtävissä harvan vesistön jokivarsilla. Näin kieli on ikään kuin elinympäristön tuote ja tukee sitä. Se on ollut myös ainut tapa säilyä hengissä, mutta myös menestyä ja vaurastua.

Jumalan rakkaudesta eroottiseen rakkauteen

Kun Suomesta siirrytään kauemmas ongelmat vain kasvavat. Suomalainen käyttää koko ajan samaan ”rakkautta” niin ylimaallisena Jumalan rakkautena, äidin rakkautena ja eroottisena rakkautena kuin kuvatessaan ystävyyttä, kaverisuhteita ja jopa vihaansa ”mustana rakkautena” tai sellaisia tunteita, jotka eivät ole rakkautta lainkaan vaan pikemminkin uhrimieltä tai yleviä toimia tieteen ja taiteen, ties minkä sosiaalisen tai kulttuurisen prosessin tukemiseksi.

Niinpä kun suomalainen puhuu rakkaudesta, hän ei voi olla varma mitä elämyksellistä tai kokemuksellista puhuja tarkoittaa, onko hän tullut juuri kirkosta vai ehkä hän on menossa tapaamaan rakastettuaan. Äidin suhdetta lapsiin ja muita vielä abstraktimpia tunteita tai ystävyyttä suomalainen kuvaa niin ikään samalla niukalla kielellään, ja näin sama käsite saa kantaakseen kohtuuttoman painolastin, kokee inflaation tai jätetään pois käytöstä liian ”suurena” asiana toteutuakseen. Miten sama ylimaallinen rakkaus, jonka uskovainen kokee kirkollisen maailman jumalallisena lähteenä ja puhtautena, uhrina ja pelastuksena, voi toisaalta toimia maallisena liki syntinä ja eroottisina väristyksinä, intohimona. Miten voi ilmaista kahta vastakkaista asiaa samalla käsitejärjestelmällä hämmentymättä. Ristiriita on kohtuuton ja kasvaa kun se tulisi liittää myös ystävyyteen tai kaveruuteen.

Symboleiden väärinkäsityksiä ja niiden köyhyyttä

Tämä sama ongelma, tosin vähäisempänä, löytyy monessa muussakin kielemme puutteessa. Puhumme yhdestä ´”politiikasta” kun EU -kumppanimme puhuvat monesta (politics, policy) vaihtaen joustavasti käsitteitä, joita meillä ei ole. Samoin alueista puhuessamme meillä on vain yksi kartalle piirrettävä ”alue”, kun kieleltään rikkaammat puhuvat regionalismista, spatiaalisista ja mentaaleista alueista jne. Mistä me tiedämme edes omassa maassamme mistä kuntalaiset puhuvat kun vastustavat tai kannattavat vaikkapa kuntaliitoksia? Ehkä vastustavat koska tarkoittavat synnynpitäjää, juuriaan ja mentaalista sidostaan kirkonmäkeen ja kotiseutuun. Jos olisi oikea sana (mentalinen alue, spatiaalinen) ja sillä lapsuudessa hankittu emotionaalinen tunnesisältö, tämä virhe jäisi syntymättä. Siihen kun kuntaliitokselle ei kosketa. Siellä kun muutetaan vain regionaalista aluetta ja sen hallintorajoja kuntalaisten hyväksi, ei kiusaksi.

Mahdoton käsite jopa wikipedialle

Wikipediassa rakkautta oli pyritty käsittelemään, mutta jätetty kesken suomalaisittain mahdottomana. Yhden tutkijan luokitus sieltä löytyy, mutta jo seuraavassa vaiheessa kirjoittajien sormi oli mennyt suuhun ja sekoilu alkaa kohdassa, jossa olisi tullut kuvata jostakin syystä homojen ja lesbojen rakkautta. Syvemmälle suohon ei olisi voinut mennä ellei olisi suomalainen. Muilla kielialueilla wikipedia ei sekoile tällä kohden kuten Suomessa.

Väestöliitto pysyy paremmin asiassa ja kuvaa parisuhteen kohdalla rakkautta neljällä tavalla. Ensin siihen liitetään intiimiys, kykymme tuottaa läheisyyttä ja jakaa yhteisiä kokemuksia ja elämyksiä. Toisena mainitaan intohimo, jossa väestöliitto kokee olevan fyysistä erotiikkaa ja seksuaalisuutta. Kolmantena rakkauteen näyttäisi Suomessa liittyvän sitoutuminen, omien tunteiden oivaltaminen ja sidos toiseen ihmiseen myötä- ja vastamäessä. Neljäntenä oivalluksena on mukana inhimillinen kasvu ja sen ruokkiminen parisuhteen ja sen rakkauden kautta.

Kaupallinen ilmiö – ihmissuhde- ja erotiikkamarkkinoita

Osan näistä kuvasi myös Platon aikanaan ja samat jaot löytyvät myös rakkautta psykologisoineiden tutkijoiden luokituksissa. Pääosa internetin tuottamasta aineistosta on kuitenkin runoihin, mietelauseisiin ja aforismeihin puettua. Suurin osa on kuitenkin puhtaasti ihmissuhde- ja erotiikan markkinoihin sekä seksibisnekseen liittyvää roinaa. Näin eroottinen ja seksuaalinen osa näyttäisi ohittavan kaikki muut rakkauden ilmenemismuodot ja siitä tulee puhtaasti kaupallinen ilmiö eikä sen syvempi pohdinta Suomessa ole edes mahdollista. Vaadittaisin kokonaan toinen filosofinen viitekehys ja kielellinen, myös emotionaalisen kielen sisältävä rikkaampi symbolirakennelma, jotta voisimme kilpailla tässä muiden kielialueiden ja kulttuurien kanssa tasapäisesti.

Parhaat itse kokemani aforismit ovat lopuksi seuraavat:

Onni ja rakkaus ei tule etsien vaan eläen
Työskentele kuin eläisit ikuisesti, rakasta kuin kuolisit huomenna
Tapa on rakkauden vaarallisin vihollinen
Älä valitse sitä, jonka kanssa pystyt elämään, valitse se, jota ilman et voi elää
Rakkaus ei ole tuijottamista toista silmiin vaan katsomista samaan suuntaan
Rakkaus on ainoa joka kasvaa kun sitä tuhlaa