Feminiininen hiilijalanjälki luonnossa
Maan hallitus on valmistellut omaa ilmastomuutoskokoukseen sopivaa ohjelmapaperiaan. Olli Kivinen on Helsingin Sanomissa (20.10) puuttunut yhteen sen teemaan. Suomi pyrkii ekologiseen energiantuotantoon ja siihen liittyy läheisesti turpeen poltto. Suomi on soinen maa ja saanut ehkä nimensäkin soistaan, suomaasta.
Turpeen poltto on kivihiiltäkin vaikeampi hiilidioksidipäästöineen ja siihen kytkeytyy myös muita metsien ja soiden moninaiskäyttöön liittyviä ekologisia epäkohtia, pohtii Kivinen uskottavuusongelmaamme. Turvesuot ovat suotutkijoiden mukaan hiilivaranto, johon olisi suhtauduttava suurella pieteetillä ja joskus suomalaisia asenteita on kauhisteltu.
Seisovan veden vaihe
Matti Torkkomäki puuttuu taas Forssan Lehdessä (20.10) niin ikään metsien ja samalla soiden moninaiskäyttöön ja etenkin metsästäjien ja muun luonnon kansan väliseen joskus ristiriitaiseen asenteeseen luonnonvarojamme kohtaan. Hän pohtii miksi näistä arvoistamma puhutaan lopulta harvinaisen vähän. Perinteiset luonnonsuojelijat ja metsästäjät ovat aina olleet hieman eriseuraisia ja syitä Torkkomäki hakee ikivanhasta metsäläiskulttuuristamme, jossa riistan hankkiminen luonnosta on ollut osa selviytymistämme. Tässä oma kulttuurimme poikkeaa tyystin muusta Euroopasta. Sitä on syytä varjella kuten kruunun jalokiviä.
On varmaankin niin että metsästäjien joukossa on sekä osumia hakevia ja elämysmetsästäjiä, mutta samalla myös metsän elämää ja riistan hyvinvointia tuntevia luontoihmisiä. Metsää ja luontoa tunteva myös arvostaa ympäristöään eikä sitä tuhoa oli kyse soiden tai puuvarannon käytöstä, moninaiskäytön oivaltamisesta koko ekologista ympäristöä ymmärtäen. Kyse on kulttuurista ja sivistyksestä, jossa kasvattaja on luonto itse, ani harvoin pelkkä kirjaviisaus tai metsän omistajana hankitut taidot. Reipas keskustelu ja poleeminen väittely selvensi takavuosina sameaa metsiemme arvojen ummehtunutta, seisovaa vettä.
Oikeita välineitä mutta vääriä asenteita
Meillä voittaisin pyrkiä ekologiseksi, ekokestäväksi mallimaaksi ymmärtämällä ilmasto-olosuhteiden raju muutos ja siihen pyrkivien toimenpiteiden yhteys itse luontomme tuntemiseen. Pelkkä liikenteen, energiahuollon ja asuntokannan uusimisen ja kiinteistöveroilla temppuilun avulla emme onnistu tavoitteessamme. Ei välineillä ole merkitystä, jos itse kärsivä luontomme on meille ventovieras viihdyke tai välteltävä ja pelottava kohdattava muuten kuin aseet olalla ja hirvijahdissa. Hukkuvaa naaraten jäistä korennolla ja köysillä avustaen, ensimmäisen kerran jään päällä liikkuen, kevätkohvalla syksyistä tapausta selvittäen.
Harva metsästäjä on nähnyt suurpetoja luonnossa. Suurpedoistamme vähälukuisin on ahma. Ahmoja on jäljellä alle 200 yksilöä ja sellaiseen arkaan yösaalistajaan on liki mahdoton törmätä autolla itäistä rajaa Koillismaalla kiirehtien. Näin vaikka ahma liikkuukin laajoilla alueilla ilman selvää reviirirajaa, mutta arvojärjestyksestä toki kiinni pitäen. Alempi uros tietää juosta haaskalta hyvissä ajoi ennen ylemmän saapumista. Se on hyvin ihmiselle tuttua tapa toimia nokkimisjärjestyksen ymmärtäen.
Ihmismäisiä elkeitä
Poromiehet eivät oikein ahmoista välitä. Huonona saalistajana se käy porokarjan kimppuun ja hävittää helposti kymmeniä vasoja, tietävät poromiehet. Susilauman jäljissä ahma saa usein saaliikseen hirven raadon. Se merkitsee saaliinsa näätäeläinten tavoin virtsaamalla ja kuljettaa painavia ruhoja vankkana eläimenä pikiäkin matkoja vaikeakulkuisessakin rämeikössä.
Sallan Savukosken suunnalla olen törmännyt ahmaan useinkin kiertäen tuttuja polkuja ja varoen pesäpaikan kivikkoista luolaa. Ahmaan voi törmätä myös helmikuussa pentujen syntyessä ja usein nämä pennut seurailevat emoaan vuodenkin verran hangessa, jossa ahman jäljen tunnistaa sen suuresta koosta ja viidestä varpaasta toisin kun ilveksen tai suden neljän varpaan painalluksesta.
Anni Koskela on seuraillut tutkijana Kainuussa ahman lumijälkiä saamatta näköhavaintoa. Nykyisin hän seurailee pannalla varustetun urosahman liikkeitä satelliittipaikannuksen avulla Pohjois-Savossa. Nyt eläimen jättämät jäljet ja ruokavalio löytyvät helpommin, kertoo toimittaja Arja Kivipelto Helsingin Sanomien haastattelussa (20.10). Väitöskirja on otsikkoa vaille valmis, vai oliko päinvastoin.
Ahma kiinnostaa huonona saalistajana ja haaskaeläimenä lähinnä siksi, että sen elintavat ovat hieman ihmistä ja hänen esi-isiään muistuttavat. Ahma on kömpelönä pidetty, ovela, vahvarakenteinen ja loistava luonnossa selviytyjä. Strategiaan kuuluu seurata muita ja hyötyä niistä sekä saalistaa tarvittaessa myös itse ihmisen tapaan.
Ahma ei ole elämysmetsästäjä
Toisin kuin ihminen ahma ei ole ahmatti eikä saalista huvikseen, kuten poromiehet joskus väittävät. Poromiesten kanssa paljon liikkuneena oivaltaa, kuinka kaikkiin heidän havaintoihinsa ei pidä uskoa. Etenkin “petokillasta”, johon lukeutuvat ahman lisäksi susi, karhu, ilves, joskus myös kettu ja näätä, kerrotut tarinat ovat kansanperinteenä säilyneitä ja niitä on lupa tutkia kansatieteenä, mutta ei tehdä luonnontiedettä eikä pohtia metsästäjille petosafareja. Takavuosina näitä petoja ja etenkin susia puolusti sittemmin politiikkaan eksynyt Erkki “Susi” Pulliainen ja kävi monia taisteluja lajin puolesta muuttaen pelkojamme luontoa kohtaan lähemmäs tieteellistä maailmankuvaa.
Nyt tätä työtä tekevät usein naistutkijat, ja se on varmaan eräs syy alan oivalluksen kasvuun myös laajemmin city-suomalaisten keskuudessa. Metsä ja sen petokilta, riistaeläimet, suot ja vanhat metsämme eivät ole todellakaan vain miesten maailmaa ja ikivanhaa metsäläisperuamme. Ilman naisten ja lasten mukanaoloa moderni yhteiskuntamme ei opi luonnon monimuotoisuutta ja rikkautta eivätkä hiilijalanjälkemme mahdu ekokestäviin saappaisiimme.