14.11. 2022
Kun pidät päiväkirjaa ja julkaiset artikkeleista myös klusteriluonteisia artikkelisarjoja sekä sähköiseen mediaan että perinteiseksi kirjoiksi, kirjasarjoiksi, jopa useamman saman vuoden ajalta, syntyy aiemmasta käytännöstä ja kirjallisuudesta poikkeavaa teknologiaa ja samalla kirjoitusten luonne ja luotettavuus on erilaista kuin vaikkapa Juhani Ahon aikanaan kirjoittamissa aikalaiskirjoituksissa, lastuissa tai perinteisissä päiväkirjoissamme.
Kirjoitusten luonnetta ja dokumentaarisutta lisää mahdollisuus seurata kymmeniä eri lähteitä reaaliaikaisesti, kuten tänään tapahtuu toisin kuin silloin, kun isä lampun osti ja Juhani Aho käynnisti oman pohdintansa lähinnä päiväkirjamaisena tallenteena hänen kokemuksistaan lähiympäristöään taustoittaen ja enintään yhtä perinteistä mediaa seuraten. Ne olivat viihteellisiä mutta toki myös tänään luettuna tutkijalle arvokkaita aikalaiskuvauksia.
Teen aikamatkan nyt marraskuulle kymmenen vuoden taakse ja samalla vertaillen miten tämä hetki ja sen kirjaaminen vaikuttaa tuon ajan tulkintaan sekä kuinka ohjelmallisesti olemme siirtyneet vuosikymmenen takaisesta marraskuisesta Suomesta ja maailmasta kohti tätä hetkeä ja siitä tiedottamiseen. Se mihin suuntaan tuota matkaa teemme, on yhtä turhaa kuin lukea vuosisata sitten kirjoitettuja romaaneja tai pyhiä tekstejä, jotka on nekin ajanmukaistettu omaan kieleemme ja myös kulttuuriin.
En kuitenkaan mene peukaloimaan ja muuttamaan mitenkään nyt, kuten en aiemminkaan, vuosikymmenen takaisia tekstejä. Se kun pilaisi analyysin arvoa tai tekisi siitä turhan. Sen sijaan voin kommentoida sitä tässä vuosikymmenen myöhemmin tehtävässä saman ajankohdan vertailussa kursivoiden tämän hetken (2022) tekstin kerrottuna marraskuulta mutta vuosikymmen myöhemmin.
Toki voisin tehdä sen myös jokainen vuosi erikseen, kuten olen joissakin pienissä tutkielmissani tehnytkin. Tähän Juhani Aho ei tietenkään olisi voinut ryhtyä. Tekniikka kun ei olisi sitä mahdollistanut ja epäilemättä hän kadehtisi nyt omaa toimintalogiikkaani ja mahdollisuutta operoida välineillä, joita hänen aikanaan ei ollut etenkään sosiaalisen median muotoinamme.
Vuodet kun eivät ole veljeksiä ja aina ohjelmamme eivät näytä toteutuvan laskelmoidulla tavalla myöskään vaikkapa paikallisessa tai kansallisessa suunnittelussamme. Oma kiinnostukseni kohde liittyy erityisesti poikkitieteiseen tarkasteluun ja vaikkapa toteutettaviksi aiottujen suunnitelmien edistämiseen. Operoin siis samaan aikaan sekä perinteisen maantieteen että historian, paikka- ja aikatieteiden, horisontaalisen ja vertikaalisen käsitteistön kanssa samaan aikaan niitä uudessa teknologiassamme soveltaen. Aika kun on ihmisen keksinnöistä se kaikkein kehnoin ja sotii luontoa ja sen lakeja vastaan.
Ensimmäinen lumimyräkkä
30.11.2012 – 15.11.2022
Talven ensimmäinen lumituisku myrskyävänä myräkkänä on merkki syksyn päättymisestä. Lumi on suomalaisille vahvojen mielikuvien ja symboleitten sanomaa ja naamakirjassa parhaan lauseen poimin kirjoittajalta, joka kertoi henkeä salpaavan ja pään lähteneen tuulen mukana kadoten taikatalveen.
Taikatalvi
Taikatalvi on Tove Janssonin romaanista ja kuvaa H.C. Andersenin tapaan Lumikuningatarta kauniina ja ylevänä olentona, jolla on valta myös ottaa luontokappaleet hengiltä. Peter Höegin romaanissa “Lumen taju” liikutaan taas Grönlannissa ja haetaan täsmä osaamisena lumeen jääneitä jälkiä tulkiten niitä pohjoisen kansan kykynä selvittää myös rikosten mysteerit.
Riekon jälki kun jättävi merkin, sitä jäljennä ei käsi herkin, tyylillä. Lumi kuuluu pohjoisten kansojen elämään niin itsestäänselvyytenä ettei sen kohdalla osaa aina edes pysähtyä.
Itse törmäsin tähän omituisuuteen vasta yliopistossa luennoilla, jotka liittyivät lumi- ja jäätutkijoiden työsarkaan. Lumen muuttuminen napa-alueiden jääksi ja jäävirroiksi on ollut syynä jääkausien jättämiin moniin muotoihin luonnossamme. Geomorfologia on taas tiede, joka kuvaa näitä muotoja ja niiden syntyä luonnonmaantieteessä. Professorit Lavila ja Alestalo olivat Oulussa alansa ehdotonta kansainvälistä huippua.
Tänään marraskuussa 2022 eletään lumetonta ja poikkeuksellisen lauhaa aikaa. Lämpöennätyksiä rikotaan ja pohditaan keinoja kääntää ilmastomuutos kokoontuen globaaliin yhteiseen kokoukseenkin Egyptiin. Suomalaisia askarruttavat meille annetut tehtävät EU:n puitteissa palauttaa luontoamme tavalla, joka ei toteudu hetkessä eikä ole mittasuhteiltaan likimainkaan sellainen, johon kansakunnat muualla Euroopassa on velvoitettu. Taustalla on suomalaisen erämaaluonnon ja harvan asutuksen antama mahdollisuus pyrkiä sellaiseen, johon muu Eurooppa ei kykene.
Emme kykene mekään karsimatta sellaisesta rakennetun ympäristön ja tehometsätalouden luonnonvarojen käytöstä, jota taloutemme ylläpito edellyttää. Olemme joka tapauksessa luonnon ja sen alkuperäisten biotyyppien ylläpitäjinä Euroopan ja varmaan myös globaalin maailman parhaiten osaava ja hallitseva kansakunta. Meitä loukkaavat sellaiset mielipiteet, jotka ovat muiden kuin alan asiantuntijoiden esittämiä. Suutari pysyköön lestissään.
Globaalien kiertojen paineessa
Aikamme suurin uutinen on jäiden sulaminen napa-alueilta ja viimeisimmät tiedot kertovat kuinka Jäämeri on menettänyt hetkessä pinta-alaltaan Yhdysvaltain kokoisen jääalueen ja meren pinta nousee samalla, kun geosfääriset ilmiöt luonnossa muuttuvat niin merivirroissa kuin tuulten suunnassa ja koko globaalin kierron dynamiikassa.
Sen esittely maailmankonferenssissa Espanjassa, Andalusian maailmannäyttely alueella ja tiloissa oli sykähdyttävä kokemus omalla standilla pohjoisen luonnon postereita esitellen ja samalla kadulta tuleville tuhansille vieraille luentoa pitäen.
Lumi vaikuttaa meillä elämäämme myös kielessämme ja käytämme käsitteitä, jotka ovat muille kansoille vieraita. Sohjo, räntä, nuoska, viti, tykki, kohva, riite, tiira ja kymmenet muut lumeen ja sen olomuotoihin liittyvät käsitteet ovat vain omiamme ja muutaman promillen maailman väestöstä ymmärtämiä ilmiöitä.
Inuiitit ja alkuperäiskansat käyttävät lumelle vielä rikkaampaa käsitteistöä kuvatessaan sen käyttäytymistä. Samalla lumi ja jää tulevat lähemmäs arjen elämää ja sen myös uskonnollista mytologiaa. Heille lumi ja jää eri muodissaan voivat ikään kuin puhua, tuntea, osoittaa elävän organismin tapaan sellaisia merkkejä, joiden lukeminen on joko opittua, sosiaalista pääomaa tai geneettisessä muistissa.
Katoava luonnonvara
Meille lumi on yhä kasvavassa määrin pelkkä rasite, taloudellinen taakka, joka on hoidettava pois niiltä väyliltä, joita päivittäin käytämme. Lumesta on tullut jään tapaan kirous, ja tuiskut aiheuttavat ikäviä sähkökatkoksia puiden ja oksien taipuessa tai kaatuillessa sähkölinjoillemme.
Lumen myönteinen taloudellinen merkitys mitataan lähinnä vain laskettelurinteillä ja tykkilumena, hiihtokeskusten ja valaistujen latujemme matkailu euroina ja virkistysarvona. Jäähotellin elämyksellinen arvo muistuttaa Antiikin Kreikan tapaa hyödyntää lunta ja jäätä erikoisuutena.
Pääosa euroalueemme ihmisistä pitää lunta ja jäätä myös nykyisin erikoisuutena ja liittää sen Alppien rinteille. Jos meitä ei aina ymmärretä tai kuunnella eurooppalaisessa keskustelussa, se voi johtua tästä tavasta mieltää meidät korkeiden leveyksien ja alppikansan heimoon. Igluissa asuva kansa routaisilla maillaan on aina vähän omituinen pääosalle maapallomme väestöä. Sellainen kansa on luonnonkansa, pragmaattinen ja käyttää onomatopoeettista kieltä. Onomatopoeettinen viittaa sanoihin, joissa matkitaan luonnon ääniä liristen, loristen, siristen, suristen ja mäkättäen.
Juuri nyt hallituksemme käy keskustelua alkuperäiskansojen ja saamelaisten asemasta omassa hallinnossaan, ei suomalaisten, sekä elämisen mahdollisuuksien rajauksissa sekä määriteltäessä, miten saamelaiskäräjien osallistujat ja heidän oikeutensa osallistua tähän oman etnisen ryhmänsä asioiden hoitoon rajataan Pohjolassa.
Ruotsin ja Norjan kohdalla tämä on hoidettu, pyydetty myös anteeksi heiltä aiempaa käyttäytymistäkin. Lapin tutkimuksia vuosikymmeniä seuraten, tutkimussarjaa ylläpitäen, heitä haastatellen moneen kertaan tutkijana, käsitys muuttuu tutkijan työn kautta. Tutkimuksen kohde on monille tutkijoille myös sellainen intohimon kohde, johon ei voi asennoitua puhtaan objektiivisesti, oletetaan. Näin ei kuitenkaan toimita erikoislääkäreitten kohdalla vaan heihin luotetaan.
Neuvoisin suomalaisia poliitikkoja luottamaan alan tutkijoihin, YK:n antamiin ohjeisiin sekä toimimaan kuten ruotsalaiset ja norjalaiset ovat jo tehneet ja myös pyytäneet anteeksi aiempia asenteitaan etnistä kansakuntaa kohtaan. Tiedän kyllä kokemuksesta, kuinka tämä on suomalaisille vaikeampaa kuin ruotsalaisille tai norjalaisille. Anteeksi pyytäminen onnistui sentään eduskunnassakin nyt vaikuttavalta Pirkka-Pekka Peteliukselta.
Samaa käytäntöä ohjeistaisin myös suomalaisille poliitikoille ja samalla toivoisin maahan perustuslaista huolta kantavaa perustuslakituomioistuinta nykyisten kansanedustajien oman perustuslakivaliokunnan rinnalle ja se lopettaen. Se on ainutlaatuinen ilmiö maailmassa ja kertoo metsäsuomalaisen luonteesta poliitikkoinamme ja omien etujensa valvojina, kettuina kanatarhassa. Kun jostakin tulee traditio, siitä on vallan välineenä liki mahdoton luopua. Sitä kun voi perustella juuri tuolla traditiollamme. Näin myös uudet luovat ja innovatiiviset rakenteet ja mallit voidaan torjua. Traditioihin pohjaavat muutosvastarinnat ovat aina vahvoja.
Eristävä elämän lähde
Lumi muodostaa maan pinnalle valkoisen, eristävän peitteen, joka voi säilyä kuukausia ja kulkeutua tuulen mukana kinostaen yleensä samoille paikoille lumivallejaan ja muodostaen näin lumi-ilmastoon sopeutuneen ekologisen lokeronsa, jossa eläimet ja kasvit sekä mikrofauna voivat menestyä myös paukkupakkasilla.
Lumi on loistava eriste ja jo muutamakin sentti muuttaa kovankin pakkasen lähelle keväistä nollarajaa myös vaikkapa pienten jyrsijöiden elinympäristöksi. Rannikolla lunta on vähemmän ja sen määrä kasvaa meillä kohti sisämaata ja näkyy toki myös eläimistössämme ja sen levinneisyydessä. Jos pienjyrsijät eivät menesty talvella lumenpuutteen vuoksi, katoavat myös niitä ravintonaan käyttävät petoeläimet jne. Toki sama ilmiö näkyy mikroskooppisen pienen eliöstön kohdalla ja kasvillisuudessamme, ihmisten tavassa elää osana tätä luontoa. Näin luonnonmaantieteelliset alueet ovat aina seuranneet rajoineen kulttuurimaantieteellisiä rajojamme. Vanhat historialliset maakuntamme, mutta toki myös osa kunnistamme noudattelevat näitä rajoja. Rajat ja niiden merkitys ovat pääsääntöisesti muuta kuin optimaalista ilmiötä esitteleviä. Tässä luonto tekee poikkeuksen. Se pyrkii kestäviin rakenteisiin ja samalla säästää energiaa.
Olemme samalla käyneet lukuisia sotia, pienempiä ja suurempia, sekä työntäneet alkuperäiskansan saamelaiset nykyisille asuisijoilleen. Poron hoito ei ole toki kuulunut siihen sellaisena elinkeinona, joka jakaisi heitä, saati erottaisi tätä kautta omaksi ja suojelua kaipaavaksi sekä koko ajan pieneneväksi alkuperäiskansaksemme. Sen sijaan kieli ja yhdessä geneettisen perimän ohella on sopiva tunniste ja erottaja muista suomalaisista, ruotsalaisista tai norjalaisista. Ruotsalaiset ja norjalaiset ovat pyytäneet anteeksi aiempaa asennettaan juuri saamelaisten kieltä kohtaan. Suomalaiset eivät ole tätä tehneet. Suomalaisten kohdalla anteeksipyyntö merkitsee usein ikään kuin alistumista tai heikkoutta. Ei niinkään vahvuutta ja viisautta.
Lumi teki enkelin eteiseen
Lumikiteet syntyvät myös tropiikissa sadepilvissä, jossa lämpötila on 12–40 pakkasastetta. Näistä kiteistä kasvaa hiutaleita, jotka joko sulavat alemmissa ilmakerroksissa tai ne alkavat kiteytyä matkalla maan pinnalle. Se millaisia muotoja kiteet saavat riippuu kosteudesta ja lämpötilasta. Lähellä nollaa syntyy levyjä, 3–12 pakkasasteessa pilareita ja tätä hieman kylmemmässä jälleen erilaisia levyjä.
Kovimmissa pakkasissa muoto on jälleen levymäinen ja komeimmat, monihaaraisimmat ja tähtimäisimmät hiutaleet vaativat enemmän kosteutta. Suuret hiutaleet syntyvät kiteiden tarttuessa toisiinsa. Lapsena niitä pyrittiin noukkimaan ilmasta suoraan suuhun. Lumihiutaleet on myös luokiteltu, joten väite ettei synny kahta samanlaista hiutaletta, on lähinnä runollinen ilmaus. Toisaalta jos lumihiutaleella tarkoitetaan useampien kiteiden muodostamaa yhteistä kokonaisuutta, vaihtoehtoja hiutaleen rakenteelle on määrätön määrä eikä kahta samanlaista varmaankaan pääse syntymään.
Jääsumun kehittämä lumikide syntyy hieman eri tavalla kuten myös vaikkapa ikkunan peittävä jääkuura. Huurtuminen on tyypillistä etenkin avointen vesin läheisyydessä sekä tuntureilla ja vuoristoissa. Näin lumipeitteen syntytapa vaihtelee ja sillä on myös erilainen merkitys eristeenä tai vaikkapa suksen luistoa pohdittaessa.
Timanttipölyksi kutsuttu härmistyminen on taas kovan pakkasen aiheuttamaa kiteytymistä ilman pilvipisaravaihettakin. Näitä timantin tapaan kimaltelevia pieniä kiteitä näkee usein keskitalvella hangen pinnassa, ja ne taittavat valoa muuttaen usein muuten kohvaisen pinnan maalauksellisen pehmeäksi. Sen jäljittely maalaukseen on mahdollista hakemalla samaa kidemassaa vaikkapa kimberliittipölystä tai muusta metallihohteesta.
Tekniikan kehittely vaatii hieman vaivannäköä ja siitä saa useita muunnelmia myös veistosten pinnaksi. Veistotaiteessamme, jossa nykyisin käytetään hyvin pitkälle vietyä teknologiaa, arvokkain asia onkin usein juuri pinta ja sen käsittely. Siinä kun on mahdollista löytää hyvin yksilöllisiä ratkaisujakin. Niissä voi käyttää luonnosta opittavia malleja. Yksi on juuri lumi. Luonnosta löytyy myös malleja, joista voi hakea ratkaisuja teknisiin mutta myös hallinnollisiin ongelmiimme. Poikkitieteisyys on kaiken aikaa kasvava ja samalla merkittävä osa uutta tekoälyä, robotiikkaa algoritmeineen. Luonnollisesti.
Lumen metamorfoosi
Maassa oleva lumi on pääsääntöisesti jääkiteiden, veden ja kosteanilman seosta. Kiteiden muoto ja sidokset muuttuvat, jolloin tämä metamorfoosi on joko hajottavaa tai uutta rakentavaa. Kun vanhan lumen päälle härmistyy kosteaa kuuraa, vanhat jääkiteet peittyvät ja lumen pinta saa perinteisimmän katteensa. Tuulen vaikutuksesta se muuttaa muotoaan ja taigalumi tarttuu myös puiden oksiin alkaen taivuttaa niitä tykkylumeksi.
Lumitutkijat puhuva usein tundralumesta, taigalumesta, vuoristolumesta tai alppilumesta sekä preeria-, meri- ja efemeraalilumesta. Kyse on tällöin lähinnä lumen fysikaalisista ominaisuuksista, tiheydestä, paksuudesta, kyvystä johtaa lämpöä, kerrosten lukumäärästä sekä nestemäisen veden osuudesta lumessa.
Merilumi jäätyy ja sulaa useita kertoja, kun taas puuterilumi ei ole ehtinyt metamorfoitua lainkaan. Taigalumi on usein pelkkää syväkuuraa, tundralumi kylmempää ja ohuempaa, tuulen kiteitä tiivistämää ja lähellä preerialunta, jota sitäkin tuuli kinostaa helposti. Syväkuuraa siinä on vähemmän, kun taigalumessa.
Lumen albedo vähenemässä
Noin puolet pohjoisen pallonpuoliskon mantereista on keskitalvella lumen peitossa. Lumi heijastaa säteilystä noin 90 % kun lumeton maa vain 10 %. Lumipeitteinen pinta-ala on kaiken aika vähenemässä ja näin myös albedo pienenee ja maanpinnan lämpeneminen vauhdittuu entisestään. Suomessa lumipeite vähenee etenkin alku- ja lopputalvesta mutta keskitalvella sen muutos on ollut vähäisempää. On arvioitu, että vuonna 2050 lumen määrä olisi Suomessa noin 70 % vuosituhannen alun lumimäärästä.
Samalla lumen määrän oletetaan lisääntyvän Alaskassa ja Siperiassa. Riekko ja kanalinnut, monet talvehtivat pikkulintumme, kuten hömötiainen, urpiainen ja lapintiainen, yöpyvät kuulaina pakkasöinä lumen sisällä kiepeissä, jossa lämpötila voi olla kymmeniä asteita korkeampi kuin maan pinnalla. Jos silloin lumen pinta on jäätävän sateen jäljiltä kohvan peitossa, seurauksena on nääntyminen pakkaseen.
Samoin monet kasvit säilyttävät maa rajassa, lumen suojissa, jopa vihreät lehtiruusukkeet. Ahmalla ja lumikenkäjäniksellä liikkuminen hangen pinnalla sujuu leveiden anturoiden ja jäykkien karvojen levittämillä lumikengillä. Poroilla on niin ikään leveät kaviot, lumeen tottuneella metsäporolla tunturiporoa komeammat.
Porojen vaellukset seuraavat lumen käyttäytymistä ja siirtyminen soilta kohti tuntureita tapahtuu jäkälän alkaessa paljastua tunturin rinteillä. Talviliikkuminen on ongelmallista myös ihmiselle. Vuosittain liukastuu kaduilla ja teillä tapaturmaisesti noin 50 000 suomalaista joista 10–20 johtaa kuolemaan. Yhteiskunnalliset menetykset näistä tapaturmista on arvioitu noin puolen miljardin suuruiseksi. Ei ihan pieni summa ensinkään monien vammojen ohella. Senkin pienentämiseksi voisi ehkä jotain tehdä. Ikääntyvä kansakunta hoipertelee lumikeleillä toisin kuin nuoremmat.
Se miten varaudumme talveen ja lumeen, lumen tuloon myös rakenteittemme kohdalla, nostaa luonnollisesti yhdyskuntien rakennuskustannuksia routivan maan rinnalla. Tässä on melkoisia eroja myös Suomessa maan eri osien välillä ja usein sitä ei huomata. Se näkyy myös yhdyskuntatekniikassa ja rakennuskulttuurissa siirryttäessä maan luoteisosista kohti pohjoista ja itää, jossa lunta ja pakkasta on kokonaan eri tavalla kuin mihin etelässä on totuttu.
Toinen, vuosikymmen sitten kirjoittamani artikkeli marraskuulta, on niin ikään, lumen tapaan, edelleen ajankohtainen. Pikemminkin lumen ja säiden ilmiöiden tapaan sekin on tänään ajankohtaisempi, kun kirjoittaessani tuon artikkelin. Pohditaanpa mitä tarkoittaa käsite ”maailma sanojen vankina.
Maailma sanojen vankina
24.11.2012 – 14.11. 2022
Twitter, facebook, you tube, friefeed, flickr, myspace, your site, google, digg, linked in, mybloglog, slideshare, twitxr, socializi, socialthing, wikia ja sadat muut sosiaalisen median maailman “landscape” ovat tuhansien miljoonien ihmisten tapa elää ja viestittää toisilleen niin Palestiinan ja Israelin, Gazan ja Hamasin ikuisuuskiistoista, Taivalvaaran myrkyistä, EU:n kompuroinnista, jenkkikenraaleiden sukupuolielämästä, kuin omasta aamuisesta ohjelmastaan, työstään ja yrityksestään, opinnoistaan ja oppilaitoksestaan, ruuasta jota suuhunsa panevat, lemmikkieläimistään, runoista ja uusimmasta sävelmästä, näkemästään leffasta tai harrastuksistaan, kuvista ja videoista, joita levittävät ympäri maailmaa reaaliaikaisesti ajasta ja paikasta piittaamatta. Sodat ja niiden syntyminen, pandemiat, talouden realiteetit ovat nekin maailmaa sanojen vankina.
Marketin Gold Mine ja massamedia
Mitä tekemistä käsitteillä “social media landscape “, “marketin gold mine” sekä sosiaalisen median koko maisemalla, on perinteisemmän median ja sen journalismin kanssa? Onko neljäs valtiomahti kadottanut jotain oleellista itsestään ja hakee sitä suunnalta, jota se ei edusta muuten kuin virheellisenä sanavalintana “media”?
Perinteinen media on jättiläismäinen järjestelmä sidottuna yhä kiinteämmin kaupalliseen ympäristöönsä ja sen käyttämään teknologiaan. Journalismi taas oli joskus, kauan sitten, julkisen keskustelun taito ja kyky käydä pohdintaa siitä, miltä maailma näyttää, ei vain välitön lähiympäristömme, ja nyt se ei pysy enää hengissä vanhan median sisällä.
Se on siellä ajettu nurkkaan, tapettu ja raiskattu monen muun institutionaalisen rakenteen tapaan. Oman aikamme perinteinen media tarkoittaa käytännössä viestinnän suurteollisuutta ja liiketoimintaa. Vielä takavuosina se oli myös haaste ja tapa käydä yhteiskunnallista keskustelua. Media, siis tämä nyt pois kuoleva, oli ainut tapa käydä analyyttistä keskustelua demokraattisen yhteiskunnan välttämättömänä tilana ja foorumina. Ei se ole sitä toki enää.
Sukupolvien välinen ero
Oman aikamme nuoret eivät sitä seuraa enää lainkaan ja syynä on juuri tämä kyvyttömyys vastata vanhaan haasteeseen, jonka siltä vei sosiaalinen mediamme ja sen kyky uusiutua ja olla osa evoluutiota. Oli kyse sitten sodasta tai rauhasta, taloudesta tai politiikan teon demokraattisista välisestä ja lopulta kaikesta arkielämämme aidosta ja koskettavasta, jossa olemme nyt mukana jakaen sen sosiaalisen median maailmaksi ja maisemaksi kaikkien kanssa, lupaa kysymättä.
Toki siellä on omat lakinsa, muuttuvat normit ja arvonsa, mutta niin on myös liikenteessä tai liikkuessamme metsässä tai merellä pysyäksemme kartalla. Jotkut ovat siinä aina muita taitavampia ja opastavat muita. Kulttuuriset, eettiset ja moraaliset rakenteet vaihtelevat siinä missä koko symbolirakenteemme ja sen monet vivahteet. Ne ovat syntyneet vuosisatojen tai tuhansien myötä, ei liki päivittäin muuttuen ja tarkoituksessa, joka ei ole evolutionaarinen.
Maailma on sanojen vankina enää vain vanhassa maailmassamme, ei some evoluutiossa. Moni saa somessa myös toimeentulonsa, mutta ei tietenkään koko ajan ja kaikki.
Eivät kaikki liikenteeseen tai merelle lähtevät ala pohtia kuinka siitä voisi saada itselleen ammatin tai muuttaa bisnekseksi, politiikaksi, tehdä propagandaväline tai uuden journalistisen kulttuurin tai vanhan median jatkeen. Eivät kaikki ihmiset ole ahneita tai pelureita, kulkureita tai turisteja. Mukaan kun mahtuu joku luova innovaattorikin ja muuttaa kulkiessaan kaiken.
Perinteisen journalismin rasitteet
Perinteisessä journalismissa todellisuutta tutkiva kritiikki oli muuta kuin somen tapa toimia ja muuntautua reaaliaikaisesti ja mediasta piittaamatta. Journalismin oman aikansa normit eivät sovellu sinne lainkaan.
Some ja sen rikkaus ei sovellu journalismin yhteiskunnallisia ja kulttuurisia vaikutuksia arvioivaan kritiikkiin millään tapaa ja vie toimittajan koko ajan merellä eksyksiin kartalta, joka on “some landscape “.
Journalismin normistoon kuuluvat sen omat säännöt, jossa pohditaan ensimmäisenä sitä, onko journalismi journalismin näköistä. Se, onko media ja sen sisällä piileksivä journalismi hyvää ja eettisesti pitävää sekä normien mukaista, ei sovellu millään tavalla “some landscape” tulkintaan.
Vanha journalismi ja sen ihanteet muistuttavat takavuosien maantieteilijää, joka kertoi maantieteen olevan sitä mitä maantieteilijät tutkivat. Sektoritutkimuksessa puolestaan maataloustieteilijät ovat tehneet saman rajauksen ja sulkeneet kaikki muut ulkopuolelleen, jolloin hyvää maataloustiedettä on se mitä agronomit tutkivat, ei muiden tekemänä.
Näin kaikki erikoistieteet ovat kehnoja, koska näihin ei liity agronomin saamaa statusta tai maantieteessä maantieteilijää tutkijana. Paaviksi paavin paikalle pyrkivä kardinaali kantaa omaa taakkaansa hänkin.
Hyvää journalismia
Journalismi on hyvää koska sitä tekee toimittaja, journalisti, jonka mittapuina ovat oman maailmankuvan ja normiston antamat ihanteet silloinkin, kun ne ovat auttamattomasti vanhentuneita kuin antiikin klassisen taiteen ihanteet Salvador Dalin töiden tulkintana matkalla kohti surrealismia ja modernin taiteen normeja tai niiden puuttumista, avointa “social media ladscape” -maisemaa.
Journalisti -lehdessä toimittajat puhuvat kriittisesti omasta työstään siinä missä maantieteilijät omassa lehdessään ja maataloustukijat omassaan. Tällä alueella sorrutaan helposti ja säännön mukaan, vuosikymmenestä toiseen, naiviin vertaamiseen omaa työtä muiden työhön sekä hakien sieltä arvokkaita tai vähempiarvoisia tutkijoita tai toimittajia.
Takavuosina taloustoimittaja ja politiikan toimittaja oli arvokkaampi kuin vaikkapa hömppälehdiksi kutsuttujen lehtien toimittajat. Some vei tämänkin kartan kokonaan uudelle tasolle ja vaati taloustoimittajalta näyttöjä, rinnan politiikan toimittajan kanssa, siitä miksi heidän työnsä olisi jotenkin laadukkaampaa kuin vaikkapa naistenlehdiksi leimattujen artikkelit ja näitä medioita seuraavien kuluttajien kyky arvioida lukemaansa ja näkemäänsä.
Somen normisto ei ole sama kuin oma normistomme vaikkapa toimittajina, journalisteina tai Wikipedian lukijoina. Ei sellaista voi olla tuhansien miljoonien ihmisten muuttuvalla kulttuurilla ja sen evoluutiolla muuten kuin määritellen se jatkuvan muutoksen normistolla ja innovaatioiden synnyllä sekä leviämiselle reaaliaikaisesti ja paikasta piittaamatta.
Totuusväittämät
Toinen tapa lähestyä somea journalismin näkökulmasta oli sen tapa normittaa sanoman todellisuutta. Onko siis some -meressä uiskentelevat kalat ja vesi jotenkin sameampaa kuin perinteisen median tuottama oma vesi, jossa kyse ei ollut reaaliaikaisesta prosessista ja paikasta ilman aikaa. Tapahtuman luomisesta itse journalistisena ilmiönä, tekstinä ja kuvana, videona tai musiikkina, jota vanhan median kuului myöhemmin tutkailla ja analysoida. Jopa sen seurauksiakin niillä välineillä, joilla some eli ja uudistui, muodosti oman kulttuurinsa ja sen jatkuvan evoluution.
Perinteinen media alkoi muistuttaa nyt myöhässä tulipaloon saapuvaa palopäällikköä, joka tulkitsi vahingon tapahtuneen, hänelle itselleen, ja pelasti sen kertomalla, kuinka tulipalo on kyllä sammutettu, mutta väärin. Informatiivisen uutiskiritiikin aikana suomalaisilla oli tapana seurata oman “pravdansa” toimintaa sen yhteiskunnallisen merkityksen kautta. Alettiin puhua ja kirjoittaa yhteiskunnallisesti informatiivisesta aineksesta ja syntyi vasemmalle kallellaan olevaa uutisointia ja Hannu Taanilan kaltaisia toimittajia sekä Repo -radio.
Some maailmassa ongelmana on, kuten oli aiemminkin, käsite “yhteiskunnallisuus” sekä sen normistot ja tapa pitää yllä tätä arvomaailmaa. Se, onko uutinen tärkeä maailmakuvan näkökulmasta, on jo arvovalinta sinänsä.
Näin “some landscape” alkoi etääntyä yhä kauemmas perinteisestä mediasta eikä se ollut enää mediaa ja sen journalismia lainkaan. Sehän ei valinnut kohteitaan millään tavalla yhteiskunnallisen merkityksen tai vanhan median normien kautta elämäänsä arvottaen.
Some on todellisuutta, ei sen kuvajainen, kuten perinteinen media ja sen pyrkimys hahmottaa todellisuutta kilpaa länsimaisten tieteitten kanssa. Oikeammin suhde todellisuuteen alkoi hämärtyä vanhan television ja sen viihteen tai printtimedioitten tarjoaman viihteen tuotteena, ei toki somen. Se vain teki tästä todellisuudesta jokaisen meistä sitä tulkiten, ja pitäen omalla tavallaan oikeanakin. Jonkun todellisuus on viihdettä toisen tiedettä ja taidetta, kolmannen tapa kuluttaa aikaa muita seuraten.
Poisoppimisen ongelma ja vanhat kartat
Vanhemmille oli ongelmia seurata sitä todellisuutta, jossa heidän lapsensa elivät ja joka poikkesi siitä todellisuudesta, joka oli heidän medioitten kautta hankkimaa hömppää, viihdettä mutta vain useammalta kanavalta kuin takavuosina.
Totuudellisuuden vaatimus, sen määrittely, lipsui ensimmäisenä juuri median omana työnä ja tapana pysyä mukana leikissä sidottuna viestinnän kenttään, jonka tarkoitus oli tuottaa fiktiota kaupalliseen “todellisuuteen”, hömppään. Kaupallisen median logiikka totuuden hakijana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana oli kaikkea muuta kuin informatiivinen ja ihmisen mieltä jalostava.
Uusi journalismi alkoi tuottaa vanhan maantieteen tapaan vain itselleen sopivaa aineistoa ja muistutti maataloustutkijaa, joka oli kiinni yhdessä sektoriajattelun normistossaan ja uskoi sen pelastavan taantumalta kovenevassa kilpailussa.
Kun purjeita ei avattu uudessa some ladscape -maisemassa ja merellä, syntyi supistuva kehitys ja sen kaikki noidankehät ja negaatiot, kielteinen ajattelu ja asetelma, joka oli päinvastainen kuin mihin olisi kuulunut kulkea pysyäkseen kartalla.
Innovaatioiden sijasta alettiin jarruttaa muutosta ja syntyi pysyvä taantuma. Vanha journalismi alkoi tuhota omia intellektuaalisia kykyjään ja moraalisia arvoja. Se alkoi epä-älyllistää elämänsä ja massoittaa sekä moralisoida uutta some -maailman yhteiskunnallista totuutta.
Kun vastassa oli koko ajan luova ja innovatiivinen, ikääntyvä kansakunta ja sen jälkiomaksujat eivät jaksaneet oppia enää uutta some lasdscape -maisemaa ja turvautuivat sen torjuntaan. Näin politiikasta ja puoluelaitoksesta tehtiin siitäkin viihdettä ja rapautettiin demokratia ja kansalliset instituutiot, kansalaisten mahdollisuus yhdenvertaiseen elämään ja päätöksentekoon.
Syntyi sota, joka tuotiin Venäjän aroilta ja reuna-alueilta keskelle Eurooppaa ja astuttiin sosiaalisen median järjestämään miinaan. Tätä teatraalista sotaa seurattiin niin kauan kuin ammuksia ja hävitettävää riitti. Kun tämä vaihe loppui, siirryttiin Dneprin sille puolelle, jossa sitä katsottiin viimeisen kerran. Sen jälkeen oli aika poistua maisemasta.
Oli aika havaita kuinka Dnepr saa alkunsa Länsi-Venäjän Valdain ylängöltä, ja se virtaa Valko-Venäjän ja Ukrainan läpi laskeakseen Mustaanmereen. Se on Euroopan neljänneksi pisin joki; pidempiä ovat vain Volga, Tonava ja Ural. Maantieteelle emme voi mitään ja sen opiskelu sotiemme yhteydessä on osa näkyvää inhimillistä kulttuuriamme vaikkapa matkailun ohella.
Matkailijoitten tapa aiheuttaa vahinkoa on vähäisempää kuin vaikkapa sotilaiden. Tsaarien ajan kulttuuri on seurattavaksi sekin ympäristöä muuttavaa ja muistuttaa arojen halki vaeltaneita aggressiivisia heimoja, jotka jokilaakson maatalous ja pysyvä kulttuuri lopulta kesytti ja muutti osaksi agraaria ja teollistunutta läntistä kulttuuriamme ja sen sivistystä. Suomen presidentti varoitti kasakoista ja kehotti kiinnittämään kaiken varoen näiden aggressiivista kulttuuria.
Arkijärki ja selkeys katosivat
Kun siirtymä mediayhteiskuntaan tapahtui, mediasta tuli itsensä tulkki, ja se alkoi kritisoida muita ja eläen itse kritiikin ulkopuolella. Jos joku sitä uskalsi kritisoida, hänet suljettiin vanhan ja rapautuvan mediayhteiskunnan ulkopuolelle. Valta sokaisi, täydellinen lopulta täydellisesti.
Kun some landscape alkoi puhua omaa kieltään ja ihmiset toisilleen, journalismikritiikki oli kuten maantieteilijöitten puhetta toisilleen ja oman normiston suojissa agronomien tehdessä maataloustutkimustaan, jossa ulkopuolista kritiikkiä, erikoistieteitten löydöksiä, ei hyväksytty.
Kun muutos oli paradigmainen, jouduttiin ajattoman ja paikattoman maailmassa kriisiin ajan ja paikan tieteiden vanhan normiston arvoilla eläen. Ikääntyvä maaseutu tuotti näin varmimmin toimeentulon tekemättä yhtään mitään. Journalismin kritiikki on ammattikunnan professionaalisen ammattilehdistön polemiikkia, medioitten keskinäistä hiekkalaatikkokisailua, jossa taustalla ovat taloudelliset, poliittiset ja usein uskonnolliset maailmankuvat sekä yliopistot ja tutkimuslaitokset.
Siitä puuttuu somen arkijärki ja yhteisesti ymmärrettävä sellainen sosiaalinen pääoma, joka olisi estänyt lokeroitumisen ja vanhan korporatiivisen rakenteen syntymisen. Samalla katosi selkeys ja yhteiskunnallisten ongelmien todellista luonnetta ei osattu kuvata enää lainkaan. Syntyi uudenlainen totuus, paradigma muuttui samalla.
Pseudototuus jankuttamalla
Kun korporatiivisen yhteiskunnan syy- ja seuraussuhteet ovat mukamas epäselviä aletaan jankuttaa samaa totuutta. Kun riittävän moni sitä vakuuttaa, siihen aletaan uskoa. Kun tällaisen pseudototuuden seuraukset ovat vaikeasti ennakoitavia, ne alkavat kumuloitua kuten Taivalvaaran kaivospäästöt luonnossa tai EU:n tapauksessa tehdyt virheet alkaen eurosta yhteisvaluuttana ja sote -kutien rakenneuudistuksessa.
Kun tielaitos suunnittelee väyliä tavoitteena saada ne alkuun liian pienellä budjetilla, luottaen maan tapaan, myöhemmin syntyy laman aikana mahdoton keino hoitaa ne ottamatta lisää lainaa tai karsimatta jotain elintärkeää menoissamme laman jatkuessa vuosikymmenen.
Syntyy korporatiivisen yhteiskunnan huonoa hallintoa. Seurauksena tästä valheesta on palautteen saaminen viiveellä, ja virheet kumuloituvat aina vain raskaampina tulevien sukupolvien kannettaviksi. Tällaisten ongelmien synnyssä korporatiivinen yhteiskunta on synnyttänyt juuri huonon hallinnon, jolloin ristiriitaisia tavoitteita on hoidettu erilaisten eturyhmien paineiden alla mediavalheiden maailmassa ja maksaen korvausta moraalittomasta toiminnasta joko korruptoiden ihmisiä tai optioina.
Korporatiivinen ja sisältä korruptoitunut, rakenteellisen korruption maailma on mahdoton yhtälö sellaiselle journalismille, joka etsii logiikkaa pelkän syy- ja seuraussuhteen kautta ja kausaalisuhteita hakien.
Tätä logiikkaa sosiaalinen media ei noudata ja löytää sellaista, johon perinteinen kriittinen journalismi tai tutkimus ei ole kyennyt havaitsemaan. Kyse on yleensä virhepoikkeamasta, residuaalista, jota on alettu pitää maan tapana. Sellaista ei maan media saakaan huomata osana sen omaa toimintalogiikkaa, suomalista Pravdaa.
Satraappien tiedettä
Toisin kuin some landscape ja sen tutkimus journalismin tutkija keskittyy pääsääntöisesti yhteen asiaan kerrallaan eikä voi hahmottaa korporatiivisen yhteiskunnan niitä rakenteita, jotka nivoutuvat yhteen ja ovat piiloviestinnän kaltaista elämää. Journalismilla, kuten tutkimuksella yleensäkin, on nykyisin hyvin lyhyt aikaperspektiivi niin menneeseen kuin tulevaan.
Some landscape on tästä poikkeava. Se edustaa määrättömän suurta yhteiskunnallista toimijaa, jonka aika kulkee reaaliaikaisena ja kulttuuriin sidottuna ilmiönä sekä on havaittavissa tuhansien kulttuurien sisäisenä vaihteluna. Tässä prosessissa aika ei ole oleellinen vaan ajattomuus sekä paikattomuus, joita luonnehtii määrätön määrä muuttuvia parametrejä, joilla on aikaan ja paikaan sidottu selittävien muuttujien historiallinen ja alueellinen taustansa, sosiaalinen pääomansa.
Jos näitä ei tunne, niitä ei voi ymmärtää ja koko some landscape jää vaille karttaansa. Näin tämä kartta on oltava jo valmiina silloin, kun tähän ympäristöön ja sen tulkintaan siirrytään perinteisemmästä maantieteen tai historian, aika- ja paikkatieteitten ympäristöstä.
Tässä perinteisellä journalismilla on enemmän rasitteita ja poisopittavaa kuin monella muulla kriittisen tieteen edustajalla. Journalismi on arvoihin sidottua tiedettä ja sillä on ongelma ymmärtää arvoihin ja normeihin liittyviä ristiriitoja. Ei ole olemassa yhtä oikeaa ratkaisua, jonka media voisi välittää jumalallisena tietona viihdetaiteen keinoin ja muun yläpuolella toimivana satraappina.