Vaalien alla, nyt kun on itse ehdokkaana ja tiedettä sekä tutkimusta edustaen, saa toistuvasti kertoa, mitä tarkoittaa poikkitieteisyys, monitieteisyys ja mitä ylipäätään tutkijat ja opettajat yliopistoissamme ja tutkimuslaitoksissaan tekevät. Nyt etenkin kun tutkimuslaitoksia yhdistellään ja talous on tiukoilla. Samalla puhutaan käsitteillä, jotka ovat vieraita ja usein vaikeasti avattavia. Odotukset ovat kuitenkin suuria ja toistetaan teemoja tutkijakoulutuksen tarpeesta. Miten sitä tulisi perustella välttäen puppusanageneraattoreiden kertomuksia ja viihteeksi tarkoitettua mediatotuutta tai viimeisintä tietoa ja sen tuskaa, jollon sitä kutsutaan inhorealismiksi ja totuutta hyväksi mutta onnellista elää kuitenkin tätä paremmaksi?
Tieteiden välisiä eroja liioitellaan
Minulla itselläni on takana sekä ns. luonnontieteinen (natural sciences) koulutus tutkijakoulutuksena että samaan aikaan ihmistieteinen (human sciences) tutkijakoulutus. Tutkijakoulutus viitta käsitteeseen, jossa peruskoulutuksesta siirrytään väitöskirjatasoiseen koulutusohjelmaan. Nykyisin väitöskirja ei ole kirja ollenkaan vaan nippu artikkeleita, joiden kirjoittajanakin voi olla suuri joukko tutkijoita. Perustutkimus on taas eri asia kuin soveltava tutkimus, vaikka oikeasti se on veteen piirretty viiva. Jotkut nyt vain osaavat soveltaa tiedettä ja toiset eivät osaa vaikka kuinka sitä ruokittaisiin ja rahaa haaskattaisiin. Innovaation syntyyn ja käyttöön kun vaaditaan kokonaan eri rakenteet ja koulutus kuin tutkimukseen. Soveltavaksi kutsuttu tutkimus ei auta tässä nimeksikään ja sitä käyttävät henkilöt, joilla ei ole tutkijakoulutusta ensinkään.
Olen todennäköisesti ainut suomalainen, joka on käynyt molemmat näin kaukana toisistaan olevat tutkimusohjelmat läpi toimien samalla myös alan opettajana, siis dosenttina ja professorina molemmilla suunnilla ja kaukana toisistaan. Ne kun poikkeavat toisistaan jo maailmankuvallisesti valtavasti ja edellyttävät vuosia kestäviä perusopintoja. Käytännössä siis useita maisterin tutkintoja ennen lisensiaattitason vaihetta. Näin etenkin vielä silloin, kun aloin omat opintoni 1970-luvun alussa Oulun yliopistossa ja liki samaan aikaan myös Turun yliopistossa. Siinä turkulaiset ihmistieteet olivat aivan eri maailma kuin luonnontieteet Oulussa mutta yhteistäkin löytyi. Ei jääkiekkoakaan kukaan halua verrata shakkiin vaikka urheilunahan ne molemmat menevätkin ja yhdistäjänä on kilvoittelu ja tieteessä inhimillinen uteliaisuus.
Paradigmainen maailmakuvien muutos
Tutkijan työ luonnontieteissä poikkeaa oleellisesti ihmistieteistä mutta ideologia on sama. Merkittävin ero on luonnontieteiden välineellisessä työssä, jossa valtaosa ajasta kuluu laboratorioissa. Samalla käsitteet ovat usein jo historiallisista syistä kaukana toisistaan. Luonnontieteet kun ovat paljon vanhempia traditioiltaan ja liittyvät läheisesti läntisen kulttuuriin filosofiseen taustaansa ja samalla teknologian kehitykseen. Platonista aloitetaan tai mieluummin esisokraattisesta ajasta ja Ateenasta tai Klazomenain kaupungista, Anaksimandroksesta.
En ala kuvata nyt tieteen filosofiaa ja eksyä aiheesta kohti sen kuvausta. Se veisi aikaa ja tilaa eikä avaisi ymmärrytä juuri lainkaan. Pikemminkin johtaisi niihin koulukuntiin, riiteleviin, jotka kiistelevät tieteen teorioista ja jaoista arvovaltakysymyksenä. Pitäydyn omassa kokemuksessa ja kuvaan työn arkea ja sen tuloksia. Niiden eroja ja yhteistä päämäärää, hyvää soveltavaa perustiedettä.
Ihmistieteilijä viettää runsaammin aikaa kirjastoissa ja on siis kiinnostunut kirjojen rinnalla vaikkapa arkistoista. Vuosisatojen myötä tieteet erikoistuivat ja koko ajan uusia tuli rinnalle, jolloin osaaminen kapeutui ja maailmankuva pirstoutui, fragmentoitui. Yhteistä maailmakuvaa oli vaikea löytää perienteisestä filosofiasta, jolle lopulta jäi käsiin vain ne tieteen osa-alueet, jotka eivät olleet vielä siitä irtautuneet erikoistieteiksi.
Viimeisenä vaiheena, oman aikamme ajattomassa ja paikattomassa maailmassa, työtään tekevät tutkijat, joille niin luonnontieteet kuin ihmistieteet ovat yhä enemmän samoja välineitä käyttäviä. Yhteinen kieli löytyy muuttuneesta maailmankuvasta ja sitä kutsutaan paradimaiseksi vaiheeksi. Se hämää mutta parempaakaan en nyt keksi.
Paradigmainen vaihe muuttaa parhaillaan ihmistieteet nykyisin lähemmäs välineellistä luonnontiedettä ja käsitteet ovat samaa kieltä, digikielen on ja off -osaamista. Kymmenjärjestelmä ja painovoimalaki jäi historiaan jo aikapäiviä esim. Albert Einsteinin työnä, toki oli paljon muitakin, mutta niin myös vaikkapa oma onomatopoeettinen ja luontoa mukaileva yksisukuinen sekä rakenteeltaan varsin taloudellinen kielemme. Sen tutkijat ovat ihmistieteilijöitä, kulttuuri- ja kielitutkijoita, antropologeja jne.
Välineet sen sijaan saadaan luonnontieteiden suunnalta ja ne ovat fysiikkaa ja kemiaa, koko ajan kehittyvää uutta teknologiaamme ja koko ajan tieteen tekijän maailmakuva muuttuu paljon edellä muuta yhteiskuntaamme, soveltajaa. Näin soveltavaksi kutsuttu tutkimus on jäämässä marginaaliin kun samaan aikaan tieteen tekijä tekee myös bisnestä omalla osaamisellaan, on siihen pakotettu mm. massiivisessa lääketeollisuudessamme.
Väärin ymmärretty tiede ja innovaatio
Uudet löydökset ja innovaatiot tahtova piileksiä tieteiden reuna-alueilla ja niitä yhdistellen. Oleellista on, ettei niiden löytäminen ole yhtään sen helpompaa kuin kultahippujen hakeminen Lemmenjoelta. Se vaatii perusosaamista sekä lapion käytössä ja geologin perusopinnoissa että löydöksen käytössä talousmiehen ymmärrystä siinä, koska kulta olisi viisasta viedä markkinoille ja olisiko järkevää verkottua tavalla, jossa oma osaaminen paranisi yrittäjänä ja myös muuten kuin tuntien pankin ja sen tavan viedä Rovaniemen markkinoilla lapiomiehen rännistä ja vaskoolin pohjalta noukkimansa hiput. Näin pohdittavaksi jää, muuttuuko hän välillä geologista koruntekijäksi ja perustaa kultasepänliikkeen. Venäjällä näin kävi Neuvostoliiton hajottua. Suomi elää nyt taantuman ja stagnaation silmässä lähellä tätä vaihetta.
Minulla itselläni on nyt takana yli 40 vuotta alan tutkijan ja kouluttajan työtä vaihtaen välillä valkoinen laboratorion takkini kaksiriviseen puvuntakkiin pitäen esitelmiä yhteisöille, joiden osaaminen on pelkästään yhdeltä suunnalta hankittua ja usein Yhdysvalloissa eläen. Kilpailu on kovaa ja jos takana on jo yli sata monografista kirjaa, pääosa suurten tutkimusohjelmien loppuraportteja, silloin kirjoittaminen alkaa jo sujua jos takana on tuhansia artikkelja tieteen popularisointia.
Raporttien jalostaminen vastakkaiseen suuntaan kohti poikkitieteistä on sitten jo kokonaan oma tieteenalansa, ja siinä olen aina yksin. Se on muuttanut oman elämäni yhdeksi pitkäksi työpäiväksi ja tiedän jo, ettei siitä kannata kertoa enempää Suomessa. Tiedettä kun ei voi popularisoida onomatopoeettisen kielen yksisukuiseksi kymmenjärjestelmää käyttäen ilman liian suuria väärinkäsityksiä. Politiikka on kokonaan eri asia. Siinä ihminen vakuuttaa omaa totuuttaan muillekin totuudeksi ja unohtaa kriittisen tieteen menetelmät samalla suunavauksella.
Kadotettu maantiede
Diffuusinen ja hitaasti leviävä tiede viittaa maantieteeseen ja sen tapaan siirtää osaamista uudesta löydöksestä paikasta toiseen, usein metropolialueilta kohti maaseutua hierarkisesti suuremmasta keskuksesta kohti pienempää ja kertoen se ensin tutkijakoulutetulle, tai antaen hänen itsensä oivaltaa, mistä on kysymys. Takavuosina keskuksilla, kaupungeilla, oli myös vaikutusalueensa, maaseutu, mutta nyt ne ovat katoamassa. Näin regionaalinen alue rajoineen, ja spatiaalinen alue ilman niitä, ovat sisäkkäisiä. Siis paikallinen kylä ja kunta, alueellinen maakunta ja valtio sekä lopulta globaali käsitteistömme ja vanha diffuusio, innovaation tai flunssan leviämisalue.
Paavi oli tästä huolissaan, osin syystä ja osin turhaan. Regionaalinen kun syntyy sepitteellisenä taruna symboleineen ja sisäsyntyinen alue on geneettinen ja varhaislapsuuden tuotetta. Se ei häviä koskaan, tahdoimme tai emme. Toin itse aikanaan nämä käsitteet kieleemme ja nyt ne aletaan vähin erin myös ymmärtää olkoonkin, että tuosta ajasta on vasta yli 40 vuotta. Yrityksen ja erehdyksen kautta opiskelevat kuntajohtajat oppivat tutkijakoulutettuja hitaammin ja maantiede luonnonmaantieteenä, kulttuurimaantieteenä sekä niiden yhteisenä sovelluksena, yhdyskunta- ja alesuunnitteluna, ovat vaikeita asioitamme kunnillemme.
Kun niitä yrittää popularisoida, syntyy poliittista maantiedettä ja geopolitiikkaa. Se saa vielä vaikeamman sisällön, kun mukaan tulevat kansakuntien omat historiat ja aikatieteet, vertikaalitieteet horisontaalisten rinnalle. Molemmat ovat menneen ajan lumia suuren ikäluokan oppimana. Kerro se heille vaaleissa ja olet opettaja, jonka olisi siirrettävä vuosikymmenen tiede vartin aikana kansakunnan ymmärrykseen. Se ei onnistu olematta populisti tieteen popularisoijana.
Kadonnut maantieteen diffuusio
Yrityksen ja erehdyksen kautta annettu opetus on liian hidasta ja kallista nykyisin enkä sitä ikinä käytä silloin, kun koulutettava on jo moneen kertaan valikoitunutta ainesta ja voi oppia myös oikotiet. Kuuden laudaturin ylioppilaat ovat erilaisia koulutettavia kuin sellaiset, jotka ovat jättäneet opiskelussaan aukkopaikkoja osaamiseensa. Se kyllä näkyy yliopistoissa, ja kun voidaan valikoida suuresta joukosta parhaat, menetellään kuten vaskoolin kanssa työtään tekevä kullanhuuhtoja. Nyt tosin koneita käyttäen ja paremmalla onnella kuin Talvivaarassa.
Kun sekä luonnontieteissä että ihmistieteissä siirryttiin samaan aikaan reaaliaikaiseen, diffuusio katosi ja oleellista oli nyt se, kuka tieteessä löysi ensimmäisenä uudet kultahippuset ja ketkä ainoastaan tulivat näille löydösalueilla valtausvaatimuksineen. Alettiin ryntäillä maanosasta toiseen ja dynaamisuus kasvoi. Fiksuimmat kykenivät kuitenkin erottamaan jopa valon nopeudella kulkevassa ryntäilyssä kuka synnytti valon ja ketkä vain työskentelivät tässä uudessa valossa.
Yhdistämällä nämä toisiinsa ja käyttäen sekä uutta teknologiaa että ihmistieteiden tuottamaa logiikkaa, syntyi uusi tiede ja sen soveltajat. Jos heitä ei käytetä politiikassa, päätöksenteossa ja sen ohjailussa, lama-Suomen pelastajina, stagnaatioksi muuttunut talous ei tule koskaan oikenemaan. Päivystävä dosentti ei auta tässä lainkaan ja mediayhteiskunnan toimittaja on yhtä kehno ohjaamaan sokeiden laumoja.
Kun omia julkaisujani oli vielä 1970- ja 1980-luvulla vain muuta kymmenen vuosittain, nyt niitä alkoi olla satamäärin ja niiden lukijoiden määrä kasvoi eksponentiaalisesti joka hetki. Parhaimmillaan kirjani kohosi googlaten kärkeen sellaisessa joukossa hakusanahavaintoja, jossa lukijoita oli yli 2000 miljoonaa ja pysyi tällä tasolla vuosikaudet.
Se oli paljon ohi Nokian saati vihaisten lintujen antamat hakusanojen lukumäärät, ja siellä sentään paloi rahaa ja tehtiin töitä tuhansien ja taas tuhansien toimesta. Osuuspankki sai osakseen muutaman miljoonan hakusanoillaan ja se on 2000 kertaa liian pieni luku. Siinä rinnastetaan muurahaisen mittaisia tietoyhteiskunnan tuotteita mammutteja paljon suurempiin globaaleihin jättiläisiin. Miten muurahainen voi soveltaa mammutin mittaista joutumatta häpeään? Näin soveltajat Suomessa katosivat vaikka perustiede oli globaalin jättiläisen käyttämää Microsoftilla, Googlessa ja Amazonissa.
Arctic Babylon
Uusi tiede yhdisti taiteena lokaalisen globaaliin ja ajattoman paikattomaan. Se alkoi käyttää symboleja, jotka olivat vanhempia kuin oma kielemme tai ihmisen käyttämä romaaninen tai germaaninen kieli onomatopoeettisten kielten rinnalla. Vaskooli oli siirtynyt sivuun ja pankki sen mukana, valtausalueet kadonneet regionaalisen rajaajan vankilana ja kuntarajojen ylläpitäjänä tai kansallisvaltionamme.
Uuden kielen rajat löytyivät odotetusti sieltä, missä ovat ikivanhat juuremme, Australiassa. Aboriginaalien kieli oli samaa kuin oma kielemme myös Afrikassa ja kiertäessämme vaeltajina itse arktisen alueen napamantereitamme eksyen aina Perun rannikolle ja sen pengerrysten sumuisille vuorille. Ihmisen kieli niin luonnontieteenä kuin ihmistieteenä on meitä koko ajan yhdistävä ja muistuttaa hermeneutiikkaa tai poststrukturaalisen tieteen filosofiaa. Löydöksenä se oli luonnollisesti vallankumouksellinen ja kuvasin sen Artctic Babylonin sisällä yhdistämällä kolme kertomusta yhdeksi, neljänneksi kertomukseksi. Oli aika esitellä uusi ulottuvuus.
Kun tiede oli aiemmin teesin ja antiteesin synteesiä tai homeerista draamalla ja tragedialle leikkimistä kohti komediaa, neljäs taso jäi avoimeksi. Se on kuin avaisi ihmisen sisintä ja hänen historiaansa kuorien sipulia ja hyväksyen kyyneleet, läntisen maailman historian julmimmat teot, joita yhdistää syvä kaipuu omaan sisimpään ja pelko kulkea sitä kohti, voittaa pelkonsa ja samalla oma yksinäisyys, lohduton kuoleman pelko heikkona ja saalistettavana eläimenä ja lopulta muuttuen meren eläjäksi.
Kansalainen Klazomenaista
Kirjoittaessani sadatta kirjaani hieman samaan tapaan lastuja yhdistellen kuin Juhani Aho aikanaan omaansa, oleellista oli yhdistää kansalainen Klazomenaista, rahatalouden ydinalueelta ja Turkista sen ydinhahmoon, Anaksagorakseen. Sijoitin tuon turkkilaisen, ajasta ja paikasta irrallisen kohteeni Peruun. Se oli siellä jo 1970-luvulla kirjoittaessani kirjan käsikirjoituksen ja se jäi silloin julkaisematta Kalevan talon suojissa toimineen kirjapainon tehtyä konkurssin.
Väärä aika se olisikin ollut jotta kirjan olisi voinut lukea 1000 miljoonaa internetin yhdistämää lukijaani. Tiede ja sen vastanotto vaatii oikean teknologian ja ajan sekä oikeat vastaanottajat tullakseen sovelletuksi. Oli oltava lukijoita tuhat kertaa enemmän ja paremmin tutkijakoulutettuja kuin onomatopoeettisen kielemme käyttäjiä. Se oli taas varmistettava maailman suurimman tiedon tuottajan ja levittäjän avulla, ei suomalaisen. Vaskoolin vaihtaminen Talvivaaraan ei auta ketään, päinvastoin.
Paluu juurille on aina samalla sen ymmärtämistä, missä Anaksagoraan järki ohitti Herakleitoksen älyn ja esitteli meille aistiemme rajallisuuden, uskomusten valheet, selkeän ajattelun aamunkoiton ja luonnon lakien seuraukset ulkopuolella suunnittelemattoman kaaoksen. Syntyi Euripideen tiede ja inhimillisyys, Aristoteleen, Perikleen ja Platonin opit, Ateena ja sen merkitys, tieteellinen uteliaisuus, Sokrateen opit ja matka kohti omaa aikaamme omana keksintönämme. Joku ymmärsi tämän heti, toinen ei koskaan. Ympyrä oli sulkeutunut.