Professori Sami Moision tämän päivän vieraskynä Helsingin Sanomissa on syytä poimia luettavaksi. Hän kun löytää aiheen, josta ei juurikaan ole puhuttu. Meille on muodostumassa neljänlaisia maakuntia, pohtii Moisio.
Itse lisäisin vielä mukaan alueita, joihin ei varsinaista maakuntaa edes synny ja sellaisia alueita, jossa maakunnan merkitys on kokonaan toinen kuin mihin nyt Moision perinteinen ja regionaalinen luokitus viittaisi.
Pääkaupunkiseutu on nähtävä edelleen omana alueenaan ja vahvojen talousmaakuntien rinnalle tai väliin on jäämässä alueita, jotka ovat ikään kuin ei kenenkään mailla ja vailla minkäänlaista maakunnallista identiteettiä tai veturia, keskuskaupunkia.
Moison näkökulma on hyvä avaus keskustelulle, jossa vanha keskustalainen regionalismi ja oman aikamme rajaton ja ajaton spatiaalinen alue ottavat mittaa myös alue- ja yhdyskuntasuunnittelun arjessa. Nyt siitä ei ole keskusteltu vielä lainkaan.
Lisäksi mukaan tulevat ne spatiaaliset vyöhykkeet, jotka ovat jo syntyneet keskeisten logististen saavutettavuusrajojen sisälle ja joiden kohdalla uudet maakunnat voivat antaa vain hallinnolliset puitteet ylläpitää traditionaalista ja regionaalista rajausta hyväksyen kuitenkin spatiaalisen saavutettavuuden sekä perinteisemmän luonnon- ja kulttuurimaantieteellisen maakunnallisen rajankäyntimme.
Vieraskynä
Suomeen muodostuu erilaisia maakuntia
Olisi saatava aikaan tilanne, jossa kunnat ja maakunnat voivat elää rinnan siten, ettei kunnista tule ikään kuin maakuntien alamaisia.
Pääkirjoitus 3.8.2016 2:00
Helsingin Sanomat
Käynnissä oleva maakuntahallinnon uudistus on Suomen itsenäisyyden ajan suurimpia aluepoliittisia uudistuksia. Suomeen luodaan 18 valtion rahoittamaa maakuntaa, joista tulee suuria työnantajia.
Maakuntien vastuulle siirtyvät paitsi pääosa sosiaali- ja terveydenhuollon tehtävistä myös osa kuntien ja nykyisten maakuntien tehtävistä. Maakunnat ottavat lisäksi vastuun osasta valtion keskushallinnon kuten aluehallintovirastojen ja työ- ja elinkeinokeskusten tehtäviä.
Uudistuksen tuloksena Suomi rakentuu merkittävää valtaa käyttävien valtion, maakuntien ja kuntien varaan. Uudistuksen onnistumisen ratkaisee se, miten kunnille, valtion aluehallinnolle ja nykyisille maakuntain liitoille kuuluvat tehtävät jaetaan ja miten niiden talous järjestetään. Ratkaisevaa on myös, miten ohjausjärjestelmä rakennetaan, henkilöstön asema turvataan ja omaisuutta jaetaan.
Ydinkysymys on, miten valtion keskushallinnon, maakuntien ja kuntien väliset valta- ja vastuusuhteet jäsentyvät maakuntareformissa. Tämä on oleellista keskusjohtoisessa yhtenäisvaltiossa, jossa keskushallinto haluaa pitää kiinni ohjausvallastaan ja jossa vain kunnat edustavat nykyisin itsehallintoa.
Tulevilla linjauksilla olisi saatava aikaan tilanne, jossa kaksi itsehallintotasoa – kunnat ja maakunnat – voivat elää rinnan siten, ettei kunnista tule ikään kuin maakuntien alamaisia. Tämä takaa sen, että uudistus synnyttää luottamusta, joka edesauttaa uudistuksen onnistumista.
Maakuntauudistus pitää sisällään myös aluekehittämisjärjestelmän remontin. On epärealistista ajatella, että kuntien, väestöltään sekä voimavaroiltaan kovin erilaisten maakuntien ja valtion suhteet rakentuisivat koko maassa samalla tavalla.
Julkisessa keskustelussa onkin kiinnitetty liian vähän huomiota siihen, että maakunnista tulee erilaisia myös siinä, millaiseksi toimijoiden välinen suhde niissä muotoutuu. On mahdollista, että Suomeen tulee neljänlaisia maakuntien, keskuskaupunkien tai kaupunkiseutujen ja valtion muodostamia kokonaisuuksia, joilla on omat aluekehittämisen mallinsa.
Metropolimallissa johtavan kaupunkiseudun valta aluekehitystyössä on suuri. Lähinnä Uudenmaan maakuntaa koskevassa mallissa aluekehittäminen jakaantuu metropolialueen ja muun maakunnan väliseen kehittämiseen. Metropolialueen kunnat laativat valtiovallan kanssa kasvusopimuksen ja johtavat yhteistyössä maankäyttöön, asumiseen, liikenteeseen sekä työ- elinkeinopolitiikkaan liittyvää suunnittelua. Metropolimallissa pääkaupunkiseudulle tulisi uudenlaista toimivaltaa alueen kehittämisessä.
Aluekaupunkimalli voi toteutua esimerkiksi Pirkanmaalla, Pohjois-Pohjanmaalla ja Varsinais-Suomessa. Siinä maakunnan johtava kaupunkiseutu laatii valtion kanssa aluekehittämis- ja kasvusopimuksen. Sopimus on metropolimallia vaatimattomampi: se liittyy lähinnä maankäyttöön, asumiseen, liikenteeseen ja kasvuun. Aluekaupunkimallissa maakunta tasapainottaa kaupunkiseudun ja maakunnan reuna-alueiden välisiä jännitteitä.
Maakuntavetoisessa mallissa maakunta on johtava aluekehitystoimija ja valtiosuhteen järjestäjä. Mallissa maakunnalla on merkittävä itsehallinto. Sille kanavoidaan aluekehitysvaltaa ja elinkeinopoliittista toimivaltaa. Malli muodostuu helpoimmin maakuntiin, joiden keskuskaupunkien väkiluku jää alle sadantuhannen ja joissa on useita merkittäviä kunta- ja kaupunkikeskuksia. Mallissa maakuntakeskusten toimivalta vähenee nykyisestä.
Keskusjohtoinen malli rakentuu väkiluvultaan vaatimattomiin maakuntiin, kuten Kainuuseen ja Keski-Pohjanmaalle. Maakunnallinen suunnittelu on valtion keskushallinnon ohjauksessa. Keskusjohtoinen malli perustuu maakuntien elinkelpoisuuden jatkuvaan arviointiin sekä erilaisiin maakuntien rahoitukseen ja investointeihin liittyviin kontrollijärjestelmiin. Alueellinen itsehallinto on tässä mallissa kapea.