Helsingin Sanomien kuukausiliite on esittelemässä Pirkka-Pekka Peteliuksen vaatekaapin, kuvitteellisen Facebookin sotiemme ajoilta, kirjailijoille maksetut korvaukset, vaikkei juttuja ole tullut enää vuosikymmeniin, sekä ykkösjuttunaan norjalaisen massamurhaajan Anders Behring Breivikin tarina muiden kokemana, naapureiden silmin toimittajalle todistaen. Toki mukana ovat myös pakollinen suomalainen poliitikko, nyt kärjessä keskustan Mari Kiviniemi ja hänen broilereita kasvattava isänsä, tyttöään liberaalimmaksi esitelty talonpoika.
Intian kuukausiliite esittelee tuhannen ja yhden yön sadun kautta ja toimittaja vierailee myös yön Urho Kekkosen viimeiseksi jääneessä kodissa. Molemmat narratiiviset fiktiot muistuttavat toisiaan, ja ovat synkkää luettavaa siinä missä koko kuukausiliite ja sen kansilehti, Musta saari ja sen Brevikin veritöiden tutuksi tekemä siluetti.
Toimittajat ovat tuttuja kasvoja lehden sivuilta jo vuosikymmenten ajalta, Hämäläinen, Kemppainen, Luoma-aho, Malmberg, Nousiainen ja Saartti. Kuvatoimittajana Juha-Pekka Laitinen ja toimituspäällikköinä Mukka, Pietinen, Pulkkinen ja Salovaara. Vastaava päätoimittaja luonnollisesti Mikael Pentikäinen. Vuosien varrella lehti, media mikä tahansa, alkaa muistuttaa toimittajiaan ja jutut tunnistaa heidän maailmankuvasta, tavasta kirjoittaa, huumorista tai sen puutteesta, tiedoista ja taidoista. Tässä nettimaailma on monikasvoisempi, uusiutuu koko ajan.
Hyvät, pahat ja Breivik
Facebook nostaa peukkua Paasikivelle, neuvottelut Moskovassa ovat alkaneet, yhdellä runokirjalla 10 vuoden aikana pääsee 98 000 euron kirjastokorvauksiin ja Andreas Breivik osoittautuu kohteliaaksi, hyvin kasvatetuksi pojaksi. Kaikki on kerrottavissa parilla rivillä. Raha tulee rahan luokse myös korkeakulttuurissa ja yksilön aiheuttamaa pahuuden määrää ei voi ennustaa vielä lapsuudessa. Norman Mailerin kirja Adolf Hitleristä on tästä ihan hyvä taustakertomus. Usein suuret kertomukset sisältävät saman jännitteen ja sanoma on lopulta tieteen tapaan tiivistettävissä muutamaan abstraktin lauseeseen tai avainkäsitteeseen. Tai niin me nykyisin usein ajattelemme ja olemme väärässä lukiessamme näitä tiivistelmiämme. Joskus ne eivät ainostaan harhauta vaan samalla tyhmentävät, vievät lukijan ja television katsojan liian helppolukuiseen maailmaan.
Toimittaja Anu Nousiainen kirjaa Breivikin luonteen ja lapsuuden hänet tunteneiden lausuntojen kautta. Syntyy kuva liiankin kohteliaasta ja pidättyvästä nuorukaisesta, Dustyn Hoffmanin kaltaisesta näyttelijästä ruumiiden keskellä elokuvassa “Olkikoirat“, täsmällisestä ja hyvätapaisesta pojasta, jonka tärkeimmät henkilöt olivat äiti ja vanhempi sisar lapsuudessa, myöhemmin norjalainen liki ylemmän keksiluokan perheen elämä ja heidän sosiaaliset rientonsa, äidin vaihtuvat miesystävät. Stereotyyppi ja karikatyyri on valmis, tapaus selvitetty, puuttuu vain ohjaaja Sam Peckinpah.
Verilöylyä ja sitä edeltäneitä tapahtumia Peckinpah ei olisi voinut ohjata ilman suurta joukkoa sijaisnäyttelijöitä ja valtaisaa budjettia. Kaiken valmistelunkin jälkeen siitä olisi tullut surrealistisena epäuskottava, kriitikot olisivat moittineet sen synkkiä sävyjä ja mässäilystä turhalla väkivallalla, epäuskottavalla tekotavalla ja väärillä poliittisilla painotuksilla. Ohjaajaa olisi tullut vaihtaa, käsikirjoitusta lyhentää.
Toimittajan kirjoittamana Breivikistä välittyy kuva lahjakkaana näyttelijänä, ohjaajana ja kirjoittajana, tulevasta uraohjuksesta ja kaikkien rakastamasta hyväkäytöksisestä herrasmiehestä. Vähintä hänessä on pohtiva pamfletin kirjoittaja, joka aivan viime vuosina sulkeutui ja alkoi toteuttaa suunnitelmaa, jossa ei ollut enää jälkeäkään oletetun kotikasvatuksen tuloksista. Raja ratkaisuille on ollut lopulta hyvin hiipuva ja hiuksenhieno.
Toimittaja tekee fiktion, jossa pelistä puuttui vain yksi korjaava pala. Se fiktio on väärä, keittiöpsykologien tuottamaa viihdettä medioittemme sivuilla harmittomana viihteenä. Breivikille sankarikultin ja myytin rakentaminen oli myös teon päämotiiveja. Hän tunsi mediayhteiskunnan ja sen toimintatavat.
Sopulisilppureista maakuntien satraappeihin
Sama lehti kirjoittaa aiemmin, kuinka presidenttiehdokas ja pääministeri Paavo Lipponen on häiriköinyt kouluaikoinaan Savossa, Aamulehden havaintoina ja pimeyden ytimestä se tieto kaivaen. Varotin Lipposta näistä pimeyden voimista vaiheessa, jolloin yli 70 -vuotias valtiomies lähti mukaan huonosti harkittuun peliin ja kentällä, joka on muuttunut radikaalisti muutaman vuoden aikana. Sen vieminen käräjille on vaikeampaa kuin Kiinan keisarin tapaaminen ja saattaminen oikeuden eteen. Jos kahdesta totalitaarisesta vallankäyttäjästä on valittava helpompi, valitsisin keisarin.
Lipponen muistuttaa toista savolaista vallankäyttäjää Urho Kekkosta. Toimittaja ei saa luettavakseen koulun arkistoissa piileksivää viimeistä Tiitisen listaa hänen lapsuuden aikaisista mahdollisista rikkomuksista ja niiden tuottamista koulun rangaistustoimista. Niitä kuulemma kuitenkin on, ja tutuksi on tullut kisailu joko kiusaajana tai kiusattuna samaan aikaan, sekä yhteenotot opettajien kanssa. Lipposen mysteeri avautui jo hänen pääministerikaudellaan ja sen vahvistaminen lapsuuden kuvilla ei lisää kannatusta. Kilpailu kolmannesta sijasta Paavojen välillä on tiukempi kuin Sauli Niinistön haastajan löytämisestä. Sen kisan voittaja löytyi jo eduskuntavaalien yhteydessä.
Kiusaamiskulttuuri synty Suomessa
Lipposen ajan kouluissa isokokoiset pojat kiusasivat opettajia, käyttivät valtaansa tunneilla ja välitunneilla, ja joku sai heidät pidettyä myös kurissa ja Herran nuhteessa. Kotikasvatus ei sodan aikana ollut kovin hääppöistä Savossa suurten ikäluokkien kohdalla. Voiman käyttä ja aggressiot olivat jatkuvaa ja rintamalinjoja haettiin koulujen pihoilla sekä luokkahuoneissa. Kansakouluaikaisen opettajani Eino Säisän esikoisromaani oman pikkukaupunkinsa opettajien elämästä sai monen opettajan punastelemaan ja poistumaan myöhemmin muonvahvuudesta. Koululaisen elämää se sekä helpotti että vaikeutti.
Kotikasvatuksesta oli turha puhua. Isät kun olivat rintamalla ja ajat pysyivät poikkeavina myös kauan sotien jälkeen. Kouluaikana oli hankittava hartiat ja nopeat jalat, joilla pysyi hengissä ja selvisi tuon ajan avoimesta sadismista. Miksi medioitten olisi tuota pyydeltävä anteeksi? Tuon ajan muistaminen, yksityiskohtien avaaminen, auttaa kuitenkin hieman ymmärtämään suurten ikäluokkien poikkeavaa käyttäytymistä myös nyt eläkeikäisinä vanhuksina. Siinä haetaan nyt samaa, kuin Norjan murhenäytelmä yhteydessä. Samalla avataan auki haavoja, jotka ovat Lipposen kaltaisille yli 70-vuotiaille kipeitä ja tässä ajassa vaikeasti ymmärrettäviä.
Näin Lipposen kannatus tuli viisi pykälää alas prosentteina jo nyt kun starttilistaa vasta silmäillään tammikuun koitokseen. Jamaikalainen pikajuoksija Usain Bolt sai yhdestä vilppilähdöstä punaisen kortin ja kisat oli sillä juostu. Lipposen juoksu kuitenkin jatkuu yhdessä Väyrysen maratonin kanssa. Väyryselle nämä maratonit ovat tutumpia.
Hieman samaa lipposmaista “vallattomuutta” on luettavissa vaikkapa toisen savolaisen vallankäyttäjän, Urho Kekkosen, lapsuudesta niin ikää Savossa, ja tutuksi meille on tullut Marsalkka Mennerheimin tapa häiriköidä aikanaan niin koulussa kuin tulla erotetuksi lopulta nuorena kadettina.
Onko Kallaveden vedessä jotain sopimatonta vai johtuuko kaikki kalakukon tuo ajan lisäaineista? Mannerheim tunnettiin ainakin kalaruuan ystävänä, kalakukosta ei ole tietoa. Vaatiiko Suomessa johtajuus jo lapsena häiriökäyttäytymistä? Onko tämä sitä tuttua ”management by perkele” -johtamista ja ovatko sen juuret sotiemme ajoissa? Olisiko kaikilta johtajiltamme vaadittava ”school of management” todistukset siinä missä opettajilta auskultointi, pedagogiset taidot ja opettajan ominaisuudet?
Kun maailman tapahtumiin ja melskeisiin aletaan hake syitä psykologisoimalla yhtä ihmistä, silloin ruoka on aivan yhtä hyvä syy ja seuraus kuin yhdistää toisen maailmansodan melskeet ja niiden yhtymäkohdat Hitlerin kotikasvatukseen. Monet armeijakunnat nääntyivät nälkään ja sairauksiin, ei toki vihollisen aseisiin. Yhden Hitlerin raivaaminen tieltä tuo kyllä toisen tilalle, jos ajassa on sellaiselle tilausta.
Arkkipiispan peiliteoriat
Arkkipiispa Kari Mäkinen kertoo sunnuntain Helsingin Sanomissa (2.10) kuinka paha on meissä itsessämme. Mäkistä kiusaavat ihmisiä erottelevat ja halventavat puheet joista kiusaaminen syntyy. Suomalaiset kouluampumiset ja Norjan tragedia muistuttavat Mäkisen kuvaamana toisiaan. Arkkipiispa epäilee yhteiskunnassamme olevan nyt tekijöitä, jotka vahvistavat turvattomuutta ja osa ihmisistä halutaan jättää, tai suorastaan työntää, sen ulkopuolelle.
Länsimaissa keskitytään ulkoa tuleviin uhkiin, eikä huomata, kuinka on peiliin katsomisen paikka. Työttömyys, mielenterveyden ongelmat, päihteet, syrjäytyminen ovat sosiaalisia ongelmia, eivät toki psykologisia muuten kuin yksilön itsensä näkökulmasta ja hänen ratkaisuinaan. Syrjäytyneen ihmisen teot voivat olla vihaksi muuttuneena arvaamattomia, eikä niitä selitä psykologinen tausta, Breivikin lapsuuden penkominen. Se ei olisi ennakoinut lapsena mitenkään hänen käyttäytymistään tänään.
Paha on meissä kaikissa, eikä sitä voi ulkoistaa, kertoo arkkipiispa Kari Mäkinen. Suosittelin juuri hänen valintaansa arkkipiispaksi vaalien ollessa kiivaimmillaan. Tutkijalla kun ovat käytettävissä myös vaikkapa lasten ja vanhempien tiedot, puolisoiden kirjoittelut sosiaalisiin medioihin jne. Johtaviin virkoihin on valittava siihen aikaan ja paikkaan parhaat ehdokkaat, johtamistaidoiltaan tuohon hetkeen sopivimmat. Kari Mäkisen valintaa ei ole tarvinnut kenenkään luterilaisen kirkon jäsenen katua. Kirkkoon kuulumattomien ääntä ei ole syytä koko ajan seurata.
Kashmirin väkivalta ja sadut Intiasta
Intian Kashmirin väkivaltaisuudet ovat kokonaan eri asia kuin kertomus tuhannen ja yhden yön saduista. Kun media kertoo kuinka hiljaa hiipuu paperi, se on riittävä havainto paperin kuluttajalta, printtimedialta, ja myöhempi uutisointi siirtyy sen jälkeen liittokohtaisiin neuvotteluihin. Seuraavassa vaiheessa vastuu siirretään globaalissa ajattelussa markkinataloudelle, halpatyövoimalla, sekä kotimaassa nettinuorisolle.
Kun latuja oikaistaan, syntyy omituisia selityksiä, jossa tuloksena on voimattomuutta. Kun yhteiskuntaa ja sen suuria lainalaisuuksia pyritään ymmärtämään, niitä ei tulisi samaan aikaan kaupallistaa ja muuttaa Pirkka-Pekka Peteliuksen vaatekaapiksi, tarunhohtoisiksi aarresaaren gonzo -journalismin saduiksi Intiasta, ei etenkään nostaa peukkua Paasikivelle, niin kivaa kun sosiaalisen median välineillä onkin leikkiä myös historiassa.
Kun tehdään gonzoa journalismina, sitä on tehtävä oikein ja kunnolla surrealistisena osaamisena ja taidonnäytteenä kuukausiliitteessä. Hymy -lehden Veikko Ennala otti mukaan myös vaimonsa ja perheensä, kuvasi heidät ja lukijansa vähäiset heikkoudet, ei säästellyt ketään, vähiten itseään.
Surrealismista surkealismiin
Viikonlehtinumerot ovat liki ainoita printtimedian tuotteita, joita nuoret lukevat, ja ne voisivat olla muutakin kuin huvia ja humpuukia. Pääosalle heistä Paasikivi, Lipponen ja keskustalaiset poliitikot Kekkosesta Väyryseen ovat menneen maailman tuotteita eikä internet ole sellainen postmodernin yhteiskunnan tuote, kuin mihin ikääntyvä toimittaja saattaa politiikan toimittajana hairahtua eksymään.
Nuorille lukijoille netti ja sen sosiaalisen median ilmiöt ovat olleet aina olemassa siinä missä sähkövalo. Gonzon ei tulisi vääristellä heidän juuri muotoutuvaa maailmakuvaa joko psykologisoimalla sosiaalisia ilmiöitä tai viemällä ajan ja paikan ilmiöt päällekkäin perustellen sitä median viihteellistymisellä. Huono surrealismi on surkealismia. Ei jokainen juopuneen idea ole hyvä toteutettavaksi medioissamme.
Helsingin Sanomat esittelee pienen yhdysvaltalaisen kylän, jonka elämän sosiaalinen media ja sen omat nettikirjoittelut ovat muuttaneet. Kylän ja henkilöiden nimien kertominen tekee siitä uskottavamman. Kun vielä aiemmin näissä eristäytyneissä yhteisöissä oltiin varovaisia loukkaamasta naapuria, juorut hoidettiin suljetussa piirissä ja omana tietona, nyt ne leviävät ympäri pientä ikivanhaa yhteisöllistä idylliä, ja osa joutuu muuttamaan häpeissään kaupungistaan. Ilmiö muistuttaa Eino Säisän kirjan aikaansaamaa kohua pikkukaupungissa. Se on vanha tarina, monen kirjan aihe jo ennen nettiä. Sillä on nimikin sosiologiassa ja sekin syntyi jo viime vuosisadalla. Kyläyhteisöjen purkautumien ja katoaminen on ikivaha ilmiö. Ei sitä tule demonisoida netin aiheuttamaksi hämäten ja tyhmentäen lukijoita sosiologian perusteissa.
Yhteinen pahuus yhdistää
Yleisradio, siis televisiomme, esitteli viikolla vanhaa koetta, jossa auktoriteetin vaikutusta seurattiin ihmisen sadistiseen käyttäytymiseen. Koe on ikivanha, jossa auktoriteetti, yleensä kouluttaja, siirtää määräyksiä ohjattavalleen. Jos “uhri” ei ala oppia, koulutettava antaa uhrille sähköiskuja oppimistapahtuman välineenä ja auktoriteetin rohkaisemana. Pääsääntö on, että iskuja jatketaan niin kauan, kunnes uhri on menettänyt tajuntansa, menehtynyt.
Nyt tuossa kokeessa käytettiin mediaa, sen valtaa ja auktoriteettia, koehenkilöt olivat televisiokameroiden edessä ja yleisön ympäröimänä. Tilanne oli tuttu monista vastaavista kisailuista ja tavastamme hankkia julkisuutta sekä ansaita miljoonia. Iskuja oli annettava, jotta miljoonavoitot tulisivat kotiin ja mediayhteiskuntamme olisi tulokseen tyytyväinen. Mukana oli myös näyttelijä, professorin karikatyyrillä puettu Albert Einsteinin oloinen hassu harmaa mies pitkine valkoisine partoineen ja hiuskuontaloineen.
Tulos oli odotettu. Useimmat veivät kokeen loppuun uhrin rukouksista ja voivotteluista huolimatta. Tuska ei siirtynyt kilpailijaan eikä uhrin halu päästä pois koko pelistä muuttanut koehenkilöiden päätöstä jatkaa kiduttamista. Kun kiusaamaan pääsee ja mukana on vielä taloudellista etuutta, se on kameroiden edessä monin verroin mukavampaa kuin kotioloissa, työpaikalla tai koulussa. Musta saari ilmiönä on meidän jokaisen ymmärtämä, ei vain Anders Behring Breivikin heikkous tai norjalainen ilmiö. Kun me sen ymmärrämme, kaikki muu selittely on turhaa. Värisokeuden ymmärtää vain itsekin värisokeana syntynyt. Värien tunnistaminen ja kertominen on vain opittua mustan ja harmaan sävyjen erottelua, ei muuta. Jokut erottelevat niitä muita taitavemmin, toiset näkevät vain mustan ja valkoisen maailmansa.
Mediakratian tuotetta
Mediakratia on edennyt vaiheeseen, jossa professori kertoi sen olevan totalitaarista ja ihmiset alistuneen tähän totalitarismiin seuraten jo lapsesta alkaen televisiota ja sen juovuttavaa aivopesua, faktan ja fiktion yhteistä myllytystä, liki kolmannen osan valveillaolo ajastaan, kun siihen liitetään vielä muut mediat ja tänään internet.
Kun vastassa on media, uusi mediayhteiskunta, silloin vastustaja ja vihollinen on vaikeasti osoitettavissa. Kun voitettava on “ei kukaan” sitä vastaan on myös mahdoton taistella saati etsiä syyllisiä tai syyttömiä. Kaikki menee sen totalitaariseen nieluun ja moolokin kitaan, usein viihteen piikkiin. Näin koehenkilöt sen myös kokivat. Olisi ollut noloa lopettaa kun oli jo päässyt kisassa näin pitkälle, tuottaa pettymys yleisölle. Vastuu kiusaamisesta, sadismista, ruumiista, siirtyi muille. Meillä on myös geenit ja hormonit, jotka tuottavat kiusaamisesta meille kiksejä, myönteistä palautetta, hyvän olon tunteen.
Urhon sängyssä unelmoiden
Peiliin katsominen on sekin turhaa, kun median tehtävä oli ja on edelleen toimia juuri tuossa tehtävässä. Jos se on vino, jos se toimii moraalittomalla ja epäeettisellä tavalla tai ei ymmärrä vastuutaan, peilin rikkominen ei auta sekään. Murroskulttuurissa elävä läntinen ihminen kokoaa oman arktisen Babyloninsa ja Suomessa sen havaitseminen on vain hieman viiveellä syntyvää, ja kohteliaan pojan ahdistus muuttuu vihaksi nukkumalla yönsä Urhon sängyssä, näkemällä unta hiljaa hiipuvasta paperista, Nokiasta ja kohdaten tulevaisuuden, joka on lohduton ja vailla toivoa.
Juuri nyt Suomea vaivaa tällainen alakuloinen näköalattomuus Yhdysvaltain tai läntisen Euroopan tapaan. On vain hävittävää, ei mitään voitettavaa. Angry Birds puolustaa muniaan vihreiltä sioilta.
Peteliusta hipsuttaa
Siinä maailmassamme mestarinäyttelijä Peteliustakin alkaa hipsuttaa ankarasti ja päästäkseen kuukausiliitteeseen, hänen on seistävä kalsarisillaan toimittajien edessä vaatekaappiaan esitellen. Sama koskee keskustalaisia päättäjiä, Mari Kiviniemeä ja hänen isäänsä.
Kun keskustaa lyödään, lyötäköön samalla kunnolla. Siinä ei auta vaikka isä olisi ulkoministeriön ekonomisti, äiti menestyjä hänkin, ja talo Oslon keskustassa kaiken öljyn tuoman vaurauden keskellä.
Äidillä miehiä tuli ja meni, Anders kulki käsi kädessä sisarensa Elisabethin kanssa. Jos hänellä olisi ollut käytettävissä lapsena suomalainen “Angry Birds”, se olisi ehkä hieman auttanut hipsuttamiseen, vihreitä sikoja olisi voinut ampua ritsoilla.
Matka kouluun oli kivenheiton mittainen, kavereitten kanssa pelattiin do bollia, suomalaista nelimaalia, kasetilta soi Michael Jackson ja Madonna. Vuonon rannalta seuraavalle matka oli mittaamattoman pitkä pienelle pojalle kiertäen.
Tosin raja kylästä seuraavaan ei ollut niin railona aukeava kuin Suomen korvessa itärajalla Värtsilän Niiralassa kaiken sen pelon keskellä, jonka raja sulki taakseen. Paasikivien kuva tuon ajan Fecabookissa, jolloin tuo raja piirrettiin, olisi ollut Musta saarta paljon synkempi, satojen nuorten miesten ruumiita siirrettäessä päivittäin kotikylänsä sankarihautausmaille. Talvisodan sankaruus oli rintamalta kerrottuna myyttistä sotapropagandaa. Rauhan ehdot yllättivät jopa monet tuon ajan poliitikot.
Median totalitarismia
Norjalaista Breiviikiä Michael Jackson ja Madonna eivät auttaneet enää suljetussa yhteisössä maalla, vuonon perukoilla, joka muistuttaa amerikkalaista kylätaajamaa tai vuorten soliin ahdettuja kyliä Alppien juurella.
Kun näitä maaseutukyliä on vuosikymmenet seurannut, muutos on ollut valtava ja suurin juuri Itävallan tai Norjan kaltaisissa yhdyskuntarakenteissa, Irlannissa, Skotlannissa, Kreikassa, kaikkialla, jossa fyysiset lähiyhteisön rajat ja “miltä maailma näyttää” -lähiyhteisö muuttui hetkessä globaaliksi painajaiseksi näiden ihmisten pienissä, rajatuissa ja turvallisissa maailmankuvissa. Euro valuuttana ja sen vaatimukset tulivat nekin kuin kylmä suihku alun velkaantumisen jälkeen.
Kun fakta ja fiktio hämärtyvät, gonzo- ja mediayhteiskunnan valta jyräävät, normit ja moraali katoavat, eettinen ymmärrys ja sen kuljettajat hävitetään, ei ole yhteistä perustaa, jolla toimia tai edes ymmärtää, miksi joku toimii kuten suomalainen koulusurmaaja tai Anders Behring Breiviik. Ilmiön psykologisointi on vain median, mediakratian, viimeisintä viihdettä ja uuden myytin rakentelua.