Vietämme suven ja runon päivää, samalla Eino Leinon päivää. Neljän vuorokauden kuluttua suomalaisen kuvataiteen päivää. Helen Schjerfbeckin päivää samalla. Rakastamme ruotsalaisia nimiä. Oma syntymäpäiväni on samana päivänä ja itse juhlin Cluster artin tai Art of clusters manifestin päivää. Pidämme myös käsitteistä, jotka on käännetty onomatopoeettisesta kielestämme englanniksi. Minulla vain on lukijoita paljon enemmän kuin Leinolla ja Schjerfbeckin tauluilla kuvaajia ja levittäjiä maailmalla yhteensä. Pelkästään kirjani ”Social media economy and strategy” nousi heti synnyttyään reaaliaikaisesti 2000 miljoonan alan julkaisun kärkeen googlaten. ”Artic Babylon” ja ”Agropolis strategy” kiinnostivat maailmalla nekin, siinä missä käsite ”Cluster art” tai ”Art of clusters”. Nyt alan osaajia ja ammattilaisia, nuoria ja vanhoja, huomattavan paljo lapsia, maailmalta löytyy joka päivä ja kaikkina vuorokauden aikoina lähes puoli miljardia. Kun manifesti syntyi, heitä ei löytynyt googlaten lainkaan. Elämme kokonaan erilaista aikaa kuin Helen Schjerfbeckin tai Eino Leinon muuttaessa nimeään, kuten hänen boheemi isänsä aikanaan. Edellinen halusi itselleen ruotsalaisen nimen ja jälkimmäinen paremmin suomalaiselta kalskahtavan. Itse varon käyttämästä omaa vaikeaa suomalaista nimeäni ja suojelen samalla itseäni turhalta julkisuudelta ja sen painolastilta. Sen sijaan kirjojen ja käsitteiden takana voit ja täytyykin kyetä myös markkinoimaan saadakseen sanomansa perille. Cluster art ja Art of clusters on sellainen käsite siinä missä monet muut käyttämäni käsitteet kirjoissani ja kuvataiteessa. Ne on myös kyettävä perustelemaan ja mieluiten luonnontieteiden kuin ihmistieteiden kautta tukea hakien. Pelkkä narratiivinen kertomus tai lyyrinen kieli, proosa ja populistinen pulina eivät riitä pysyvään ja kestävään manifestiin. Kirjan ja taiteen, käyttämiemme symboleiden, on pysyttävä hengissä ja mieluiten vielä pidettävä ihmisiä hengissä. Oman aikamme reaaliaikaiset prosessit ovat tässä merkityksessä digiajan tuotteita ja kokonaan uuden mediayhteiskunnan mukana eläviä tai kuolevia. Henkilöpalvontaan niillä ei enää pyritä siinä merkityksessä kuin aiemmin kipsikuviemme kohdalla tapahtui. Se aika on onneksi kaukana takanamme.
Wikipediaa lainaten Eino Leino syntyi 6. heinäkuuta 1878 Paltamon Paltaniemellä (nykyisin osa Kajaania) sivistyneeseen keskivarakkaaseen maalaisvirkamieskotiin. Leinon isä vaihtoi nimensä Antti Mustosesta Anders Lönnbomiksi parantaakseen mahdollisuuksiaan tulevaan säätyläistaustaiseen vaimoonsa. Olemme nyt samassa kierteessä mutta emme puhu säädyistä. Luokkayhteiskunta on kuitenkin palannut. Syntytapa on vain aiemmasta poikkeava.
Antti Mustonen oli valtion palveluksessa oleva maanmittari, joka viljeli samalla omistamaansa Hövelön tilaa. Oulujärven välittömässä läheisyydessä sijaitseva maatila oli sama, jossa Elias Lönnrot oli asunut Kajaanin vuosinaan nelisenkymmentä vuotta aikaisemmin. Törmäämme historiassamme yhtenään samoihin sukuihin ja henkilöihin, hyvin kapeaan eliittiin. Sekä isän että äidin Anna Emilian (o.s. Kyrenius) kautta Leinon sukujuuret juontavat Liperiin ja Sortavalaan Karjalassa, äidin kautta lisäksi Varsinais-Suomeen. Omat juureni ovat hyvin samankaltaiset olkoonkin, että kirkollisia sukunimiä (Berg, Ståhlberg, Pihlman mutta myös hämäläinen Tavast tai savolaiset kuten Mykkänen ja Reinikainen) on runsaasti ja lisäksi Kloster ja luotarilaitokselle veronsa maksaneet Kluostariset.
Suvun maatilan suuruus ja purjekunta kertoi vauraudesta ja tavasta matkata viikinkien tapaan pitkiä matkoja, kauas Sortavalasta Kallavedeltä lähtien. Kun samaan veneeseen mahtui 60 henkilöä kohtalokkaalla matkalla myrskyssä vuonna 1850 juhannuspäivänä kirkolta lähtien ja hukkuen myrskyssä, purjekunnan veneet olivat todella suuria.
Lönnbohmien kodissa, kuten monissa muissakin tuon ajan kodeissamme, vaikutti nousevan snellmanilaisen suomalaisuusaatteen henki. Kymmenlapsisen perheen nuorimpana Eino Leinosta kasvoi varhaisvanha poika, joka omaksui aatteellis-kirjallisia vaikutteita vanhemmilta veljiltään Oskarilta, Kaarlolta, Viktorilta ja Kasimirilta. Varsinkin Kasimir Leino välitti sisaruksilleen ajan yleiseurooppalaisia kulttuurivaikutteita. Luostaristen tapaan ei kuitenkaan liikuttu niin pitkiä matkoja ja osana aiempaa historiaamme viikinkiajoiltamme.
Leinon lapsuuden henkiseen ympäristöön Hövelössä kuului vanha kainuulainen tarinaperinne loitsuineen ja runoineen sekä värikkäät kertomukset isonvihan ja Kajaanin linnan aikoihin liittyneistä tapahtumista Pohjois-Pohjanmaalla. Elämän karuista tosiasioista muistuttivat Hövelön rantaan pysähtyneet nälkämailta Ouluun matkaavat tervansoutajat. Nämä soutajat pitkin Kainuunjokea toivat vaurautta alueelle mutta törmäsivät matkoillaan myös muihin heimoihimme.
Käytyään Kajaanin alkeiskoulua ja Oulun suomalaista lyseota (1889–1890) Leino siirtyi veljensä, toimittaja Oskar Lönnbohmin luokse Hämeenlinnaan. Tähän pakotti perheen taloudellisen tilanteen heikkeneminen isän kuoleman jälkeen 1890. Hämeenlinnan lyseosta hän valmistui 16-vuotiaana ylioppilaaksi 1895. Leino aloitti opinnot myös Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa Helsingissä, mutta ne jäivät pian taka-alalle kirjallisten harrastusten vuoksi. Tämä keisarillinen yliopisto säilytti hallintonsa ja tapansa pitkälle 1900-luvun loppua. Se jäi monessa jälkeen uusista yliopistoistamme etenkin insinööritaidoissa ja luonnontieteiden sovelluksissa. Tässä Oulun yliopisto ja sen teknopolis tiedepuistona oli aivan oma lukunsa. Globaali verkottuminen ja maailman tiedepuistojärjestöt (IASP, AURP) tulivat siellä tutuiksi siinä missä niiden sisällä työskentelevät maailman johtavat innovaatiopolitiikan toteuttajat Nokiasta (VTT) alkaen Suomessa.
Leinon runokokeilut alkoivat jo kouluvuosina. Ensimmäisen runonsa hänsai julkisuuteen 12-vuotiaana, kun Kajaanin linna ilmestyi Hämeen Sanomissa syksyllä 1890 lehden päätoimittajan Oskar Lönnbohmin myötävaikutuksella. Hämeenlinnan lyseon toverikunnan käsin kirjoitettuun Vasama-lehteen kirjoitettuja runoja ilmestyi myöhemmin uusina versioina Leinon ensimmäisessä runokokoelmassa Maaliskuun lauluja (1896). Hämeenlinnan kouluvuosina Leino kartutti tietojaan maailmankirjallisuudesta. Antiikin kirjailijat tulivat tutuiksi latinan tunneilla. Hän oppi lukemaan alkukielillä myös saksan– ja ranskankielisiä tekstejä – Heinrich Heinea, Friedrich Nietzscheä, Émile Zolaa, Guy de Maupassantia. Leino aloitti uran maailmankirjallisuuden suomentajana Runebergin Kuningas Fjalarilla, jonka SKS julkaisi 1894.
Ero oman aikamme opiskeluun oli merkittävä ja yhteydet maailmalle syntyivät sattumalta. Verkostot eivät olleet reaaliaikaisia eikä niitä käytetty kaiken aikaa ja koottu tietyn tehtävän ratkaisuun. Poikkitieteisyys oli tuntematon ja valtaosa oman aikamme tieteistä olivat syntymättä. Motiivi luovuuteen ja innovatiiviseen toimintaan, tieteen sovelluksiin, oli sekin toinen kuin tänään. Kuvataiteilijan tai tiedemiehen, kirjailijan työtä on vaikea ymmärtää joutumatta harhailemaan jo pelkän uuden sanastomme ja käsitteiden kokonaan toisentyyppisessä kulttuurissamme. Wikipediaa lukien ja lainaten tämä on syytä muistaa. Se että joku lukee antiikin kirjallisuutta tai lainaa filosofien tekstejä, ei tapahdu saman minuutin sisällä netissä ja käännöskoneitten kanssa operoiden, vaan hyvin hitaana prosessina. Se vaikutti omaan tekstiin ja maailmankuvaan kokonaan toisin kuin omana aikanamme kilpailtaessa reaaliaikaisista tuloksista ja tulkinnoistamme. Syntyi koulukuntaisia ja dogmaattisia, liki munkkilatinaa puhuvia ja kirjoittavia aikaa vieviä kulttuurisia ilmiöitä. Niin Schjerbeck kuin Leino olivat tällaisten ilmiöitten vankeja, toisin kuin oman aikamme alan ammattilaiset ja nopeasti vaihtuvat prosessit.
Ohessa tulkintoja Eino Leinosta Wikipediasta ne poimien. Mikä teki miehestä näin kiistellyn hahmona? Törmäsikö hän lopulta egokatastrofiin? Oliko hänen egonsa esteenä kasvulle, vai kasvoiko hän vain ohi oman aikansa perinteisen tulkinnan runoilijan työstä, rönsyillen myös monessa muussa mukana? Olisiko hän menestynyt paremmin omassa ajassamme, jossa narsistiset ja vahvan persoonalliset, myös individualismia korostavat ilmiöt ovat kovin yleisiä. Mistä Leinon tuotannon ja henkilön tulkintojen poikkeavat kirjoitukset syntyvät? Onko niissä jotain yhteistä omaan aikaammekin?
Leinon tuotantoon on suhtauduttu aina hyvin kaksijakoisesti sekä akateemisessa maailmassa että muiden kirjailijoiden keskuudessa. Lahjakas mutta monisärmäinen persoonallisuus herätti aikalaisissa monenlaisia tunteita. Erityisesti 1920-luvun kirjailijapolvi otti Leinon tuotantoon etäisyyttä, vaikka moni oli ihaillut häntä nuorempana. Mitä miehelle tapahtui sellaista, joka oli muutakin kuin kulttuurin muutosta tai miehen alkoholisoitumista?
Myös toisen maailmansodan jälkeen uransa aloittaneet modernistit näkivät Leinon oman tuotantonsa vastakohtana. Kirjailijakollegoiden väheksyntä on vaikuttanut moniin tutkijoihin, ja Leinoa on tutkittu suhteellisen vähän, verrattuna siihen, että hän sai kuitenkin lukuisia valtionpalkintoja, huomionosoituksia ja lopulta taiteilijaeläkkeen. Miksi me vietämme Eino Leinon päivää?
Kattavimman Leinon elämää käsittelevän teoksen kirjoitti jo 1930-luvulla on hänen rakastettunsa ja aikalaisensa L. Onerva. Dramaattisessa tarinassa Onerva kirjoittaa samalla omasta elämästään. Vielä 1953 Onerva hehkutti Kaltio-lehdessä:
»Elämän intohimoissa ja elämän rakkaudessa hän varmasti voitti kaikki aikalaisensa. Hän liikkui kaikissa piireissä, vaelsi läpi eri yhteiskuntaluokkien, tunsi ylhäiset ja alhaiset. Hänen henkilökohtainen tuttavapiirinsä oli uskomattoman laaja. Ja kaikkialla, minne hän tulikin, muodostui hän aivan itsestään keskipisteeksi, henkiseksi sulatusahjoksi, joka hetkiseksi hehkutti sopusointuun vastakkaisimmatkin ihmisainekset. – – Seuramiehenä hän oli erittäin suosittu, hän säkenöi ajatusvälähdyksiä, räiskyi sukkeluuksia ja uhosi vastustamattomasti tarttuvaa hyvää tuulta ja suggeroivaa tunnelmavoimaa ympärilleen.»
(Kirjailija L. Onerva kirjoituksessaan ”Eino Leino ja hänen runoutensa”, Kaltio 1953: 3/4). Vaaditaan Onervan kaltainen kirjoittaja jotta nekrologista tulisi tämän tapainen lyyrinen taideteos. Oman aikamme nekrologit ovat kovin tylsiä tämän rinnalla, prosaistien työtä ja virkamieskieltä.
Leinon kärjekkäissä runoissa ja kirjoituksissa, kuten näytelmässä Maan Parhaat (1911) esiintyivät helposti tunnistettavina entiset ystävät, nykyiset kirjalliset viholliset kuten kirjailijat Maila Talvio ja V. A. Koskenniemi. Nämä vastasivat samalla mitalla, esimerkiksi Koskenniemi kirjoitti Iltalehden toimittajalle:
»Mitä E. L:n persoonaan tulee, tunnen sitä kohtaan tällä hetkellä vain sääliä. On jotain syvästi traagillista hänen täysin naivissa kritiikittömyydessään, jolla hän turmelee runoilijanmaineensa. Olet täysin oikeassa siinä, että täytyy ihmetellä hänen lähimpiä ystäviään, jotka eivät koeta estää häntä liukumasta täydelliseen Tivoli-runouteen, vaan petollisilla kiitoksillaan nukuttavat hänen itsekritiikkinsä rippeetkin. – – Luulen tuntevani L:n mieskohtaisesti koko hyvin. Hän on hyväntahtoisimpia miehiä maailmassa, mutta heikko ja vaikutuksille altis. – – Hän jos kukaan olisi tarvinnut ankaria ystäviä ja ankaria arvostelijoita.»
(Runoilija prof. V. A. Koskenniemi kirjeessään Iltalehden toimittajalle Emerik Olsonille lokakuussa 1920. Olsonin arkisto, Kansalliskirjasto).
Runoilija Elmer Diktonius koetti kuvata Leinon kaksijakoista asemaa Suomen kulttuuripiireissä käännösvalikoimansa Lyriskt Urval esipuheessa 1931:
»Originellilla, hyväsydämisellä ja nerokkaalla boheemiluonteellaan hän hankki itselleen laajaa populariteettia ja poroporvarien halveksunnan; hän oli jumalien suosikki ja tuhlaajapoika. Kun tämä suuri lapsi oli kuollut, hänen elämäntyöstään jäi jäljelle ajaton runoilija – suomenkielisen Suomen merkittävin lyyrikko.»
(Runoilija Elmer Diktonius käännösvalikoimansa ”Lyriskt Urval” esipuheessa 1931). Kiinnostavia ovat käsitteet tuhlaajapojasta, poroporvareista, hyväsydämisestä, suuresta lapsesta jne. Olisiko mahdollista löytää tänään tällaista kuvausta nekrologiemme joukosta? Elämmekö runoudelle liian kylmää aikaa?
Kirjailija Erno Paasilinna kuvasi Leinon kulttuurikritiikin kestävyyttä puheessaan Paltaniemellä Leinon 100-vuotisjuhlissa:
»Yhteen koottuina Leinon taistelukirjoitukset muodostavat tämän alan suuren oppikirjan. Arkadia-teatteria ei enää ole, Agathon Meurmania ei ole, professori Aspelinia ei ole, mutta mitään olennaista ei ole menetetty: ahdasmielisyyttä, vanhoillisuutta, akateemista pöyhkeyttä, kirkollissiveellisyyttä, kansalliskiihkoa, korruptiota, rahvaanhalveksuntaa: pitkä jono asenteita, jotka Leino järkähtämättä veti esiin. – – Poleemikkona Leino ei ollut mikään sunnuntaipoika, hän oli aikansa kauhu. Mutta hän oli käsitteen arvoinen siinä, että kaikki sanottu oli paperilla, sen takana ei ollut mitään henkilökohtaista juonittelua, sopimusta tai maksajaa.»
(Kirjailija Erno Paasilinna puheessaan Paltaniemellä Leinon 100-vuotisjuhlissa 1977, julk. ”Kansan palvelijoita” 1986, s. 392–399). Nyt kiintoisia ovat käsitteet: akateeminen pöyhkeys, kansalliskiihko, korruptio, sunnuntaipoika, aikansa kauhu jne. Paasilinna ja Diktonius kuvaavat kokonaan eri henkilöä.
Jopa kriittisenä tunnettu Helsingin Sanomien kulttuurikriitikko Seppo Heikinheimo nosti Leinon kielelliset kyvyt maailman kärkikastiin omassa arviossaan:
»Jos minun pitäisi nimetä kolme runoilijaa, joita olen lukenut alkukielellä ja jotka ovat saaneet kielensä soimaan ainutlaatuisella tavalla, sanoisin että Homeroksen kreikalle, Puškinin venäjälle ja Eino Leinon suomelle mikään ei vedä vertoja.»
(Musiikkikriitikko Seppo Heikinheimo muistelmateoksessaan Mätämunan muistelmat (1997), s. 162). Luotan eniten Heikinheimon tulkintaan olkoonkin, että nyt se menee hieman yli ja ohi muistuttaen jo palvontaa.
Myöhempinäkään vuosikymmeninä Leino ei kuitenkaan ole ollut kaikkien mieleen, ja esimerkiksi Matti Klinge vähättelee julkaistuissa päiväkirjoissaan:
»Leino ei mielestäni ole kovin suuri runoilija. Muutama kaunis lyyrinen runo, jugendpaisuttelevat Helkavirret, mutta loputon määrä aivan surkeaa, ajatuksellisesti tyhjää tai naiivia hölskyttelyä. Koottuja runoja ei voi lukea vakavalla mielellä.»
(Prof. Matti Klinge päiväkirjajulkaisussaan ”Humanistin iltapäivä” 2002, s. 9). Luotan myös Klingen kritiikkiin mutta enemmän historiassa kuin runoudessa.
Toisaalta nuoren polven teatteriväki löytää Leinon tuotannosta edelleen uusia näkökulmia ja draaman tajua. Ohjaaja Juha Hurme kirjoittaa:
»Varma draaman taju tihkui myös Eino Leinon kiinnostavimpiin runoihin. Helkavirsien I sarjan (1903) ”Räikkö Räähkä” ja ”Ylermi” ovat täydellisiä, tiiviin runon muotoon valettuja tragedioita, pullollaan murhaavan tarkkaa dialogia. Niissä jokainen säkeistö on teatterillinen, vastaansanomattomasti eteenpäin vievä kohtaus.
Tekijän runotaituruus on häikäissyt meitä jo pitkälti toista sataa vuotta. Runojen ansaittu suosio on estänyt meitä kurottamasta ajatuksella ja ymmärryksellä mittavaan draamatuotantoon. Seuraa ajatusleikki. Jos tämä sälli, Lönnbohmin Armas, ei olisi kirjoittanut runon runoa, vaan nämä 25 näytelmää, niin johan tunnustettaisiin hänen huikea merkityksensä kotimaisena, etevänä, edistyksellisenä ja jäljittelemättömänä näytelmäkirjailijana.»
(Teatteriohjaaja Juha Hurme teoksessaan ”Nyljetyt ajatukset” 2014, s. 137)
Mielestäni Juhani Hurme osuu oikeaan mutta jättää sanomatta oleellisen. Eino Leinon tuotanto oli todellakin epätasaista ja joukkoon mahtuu myös heikompaa ja viinalle löyhkäävää tekstiä. Se ei mitenkään poista sitä tosiasiaa, että hänen parhaat helmensä ovat Seppo Heikinheimon kuvaamia, maailman kirjallisuuden ehdotonta huippua. Sama pätee kuvataiteessa Helene Schjerfbeckin töihin ja tuotantoon. Hänen hautapaikkansa olisi voinut olla paremmin muistettu.